Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Will Eisner: Näymättömät ihmiset, 1993

Alkuteos: Invisible people, 1992

Suomentaja: Soile Kaukoranta

Kustantaja: Kustannus oy Jalava

Kansi: Will Eisner

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Will Eisner on sarjakuvataiteen nero. Olen aiemmin lukenut häneltä suomennetun teoksen Talo Bronxissa, jonka ilmaisuvoimaiset tarinat jäivät mieleen kaihertamaan. Eisner kertoo vähäosaisten tarinoita sellaisella intensiteetillä, että ihmiskohtalot tuntuvat syöpyvän ihon alle.

Vähäosaisista ihimisistä Eisner kertoo myös teoksessaan Näkymättömät ihmiset. Jälleen liikutaan New Yorkissa, miljoonakaupungissa, johon on helppo piiloutua ja jossa on helppo muuttua näkymättömäksi. Takakansiteksissä Eisner itse krtoo: "Minua kaupungin kaduilla ympäröivien ihmisten nimettömyys on askarruttanut meltäni nuoruuteni varhaisista päivistä lukien. Suurkaupunkilaisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan tuntui ristiriitaiselta sen yleisesti hyväksytyn ajatuksen rinnalla, että kaupungit luotiin ihmisten turvallisuuden vuoksi."

Näkymättömiat ihmiset sisältää kolmen näkymättömän ihmisen tarinan. Ensimmäisen tarinan päähenkilö Pincus huomaa jo lapsena, että on turvallisinta tekeytyä näkymättömäksi, paeta paikalta tai piiloutua, kun aikuisilla on jotain asiaa. Tarinassa ei kerrota, miksi Pincus tulee tähän lopputulokseen, mutta oviaukkoon ilmestyvän isän hahmo on sen verran uhkaava, että lukija saa syistä ihan tarpeeksi vihjettä. Aikanaan Pincus löytää piilopaikan erään pesulan takahuoneesta prässääjänä. 

Erinäisten tapahtumien myötä Pincus katoaa näkymättömiin, vaikka hän ei ole kadonnut mihinkään. Hän kuolee, vaikka ei ole kuollut. Miten tämä on mahdollista? Tapahtumien absurdi ketju on johdateltu nerokkaasti sellaisiin mittoihin, että Pincuksen tarina lyö lukijan ällikällä. 

Tarinassa Voima tavataan Morris, joka jo nuorena huomaa, että hänelleä on taito parantaa sairaita. Hän haluaa tehdä taidollaan hyvää. On kuitenkin olemassa niitä, jotka haluavat käyttää Morrisin taitoa hyväkseen, eikä lempeä Morris osaa sanoa kenellekään ei. Löytyypä sellainenkin ihme, kuin kristillinen yhteisö, johon Morris turvautuu ja toivoo siellä saavansa totetuttaa taitoaa. Pian hänet karkotetaan sieltäkin, koska hänen maineensa ei jollain kummallisella tavalla sovi kristillisyyteen. Lopulta Morriskin katoaa väkijoukkoon, näkymättömiin. 

Viimeisessä tarinassa tavataan kirjastonoitaja Hilda, joka on uhranut elämänsä isänsä hoitamiseen. Kun isä sitten kuolee, Hilda yrittää luoda itselleen jonkinlaisen elämän niistä rippeistä, joita hänellä on jäljellä. Hän tarratutuu kollegaansa, yhtä näkymättömään Hermaniin, mutta Hermanin taustalla onkin vähintään yhtä suuri voima: Hermanin äiti. Alkaa kaksintaistelu Hermanista.

Ketkä tekevät ihmisistä näkymättömiä? Toiset ihmiset, kyllä, mutta ennen kaikkea ihmiset itse. Milloin näkymättömyys on turva, milloin se muuttuu uhaksi: - No, hän pysyttelee jossain varaston uumenissa... Tulee ja menee... Niin kuin... Voisi sanoa näkymätön ihminen! - Hmm!? En ole ikinä huomannutkaan. (S. 110.)

Eisnerin piirrosjälki on poikkeuksellisen elävää. Hänen hahmonsa ovat rujoja, mutta heidän sisimpänsä on täynnä kauneutta, tai ainakin kauneuden kaipuuta. On ironiaa, että heillä on vain heidän oma, pieni elämänsä, jonka he ovat melkein onnistuneet häivyttämään, ja silti he haluaisivat pitää siitä pienestäkin omastaan kiinni. Sitten kun näkymättömyydestä on tullut suorastaan taidetta, sitä ei pysty enää murtamaan.

Eisner piirtää hahmoihinsa ahdistuksen, uhman ja nöyrtymisen. Henkinen tila näkyy hahmon koko olemuksessa. Valot ja varjot luovat dramaattisia kontrasteja ja kuvakoot vaihtelevat sivuilla luontevasti.  Tuntuu, että tarinoihin sukeltaa täysin mukaan. Ihmisten nuhjuinen elämä ja ankeat tai olemattomat ihmissuhteet kurottavat kohti lukijaa teoksen sivuilta. Eisnerin käsittelyssä näkymättömistä ihmisistä tulee näkyviä edes hetkeksi. 

 

Eisnerin sarjakuvia on luettu muun muassa blogeissa Hurja hassu lukija ja Valopolku. 

Will Eisner: Talo Bronxissa

Will Eisner: Talo Bronxissa, 1982
Alkuteos: A Contract with God, 1978
Suomentaja: Annikki Malin
Kustantaja: Kustannus Oy Jalava
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Erään sarjakuvahaasteen yhteydessä törmäsin sarjakuvamaailman klassikkoon nimeltä Talo Bronxissa. Will Eisnerista (1917 - 2005) en ollut ennen kuullutkaan, mutta kun sain kirjan luettua, ihmettelin, miksei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Eisner on amerikkalainen, palkittu sarjakuvalegenda, ja ainakin tähän teokseensa hän on vanginnut jotain perin inhimillistä.

Teoksen miljöönä on 1930-luvun slummikortteli Bronxissa. Kortteli on kansojen sulatusuuni, unelmien tukikohta, ponnahduslauta Amerikan ihmemaahan... Todellisuudessa ympärillä velloo lama. Eisner sarjakuvista tulee koskettavia juuri sen takia, että ihmisten unelmat ja todellinen elämä ovat niissä läsnä joka ruudussa. Niiden välinen ristiriita tekee meistä niin haavoittuvaisia. Talo Bronxissa sisältää neljä tarinaa, jotka kertovat paljon enemmän kuin pelkästään päähenkilöidensä tarinat.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Sopimus Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on venäläissyntyinen juutalaismies, Frimme Hersch, joka on tehnyt poikasena sopimuksen oikeudenmukaisen jumalansa kanssa. Kaikki näyttääkin menevän parhain päin, mutta kun Jumala ei pidäkään omaa osuuttaan sopimuksesta, Hersch ottaa uuden suunnan elämäänsä.

Tarinoista muodostuu pieniä novelleja, jotka lavenevat ruutujensa ulkopuolella. On hämmästyttävää, miten paljon voi kertoa yhden kuvan kautta. En muista näin elävää piirrettyä ihmishahmoa aiemmin tavanneeni sarjakuva-albumin sivuilla: Pään asento, ryhti, toiveikas pään nosto, katse... Jokainen viiva on luomassa ihmistä, joka on pelkkää liikettä. Koko ihmisen persoona ja hänen historiansa näkyvät yhdessä ruudussa.

Kuvat ovat ilmavia ja tummasavyisiä, mutta eivät synkkiä. Surut, menetykset, toiveet ja ilot vaihtelevat asukkaiden elämässä. He kurkottavat kohti unelmaa, jota ei  heille oikeasti ole saavutettavissa. Pienet onnen hetket ovat ohimeneviä, silkkaa harhaa.

Katulaulaja-tarinassa unelma näyttää vihdoin käyvän toteen, onni on potkaisemaisillaan. Kortteleihin kohoavat kauniit sävelet lupaavat yhtäkkiä vaikka mitä. Talonmies-tarinan päähenkilö on karski ja tyly tyyppi, mutta niin vain hänkin kohtaa voittajansa. Bronxin kaduilla hallitsevat elämän kovat lait - syö tai tule syödyksi. Maalaisloma puolestaan kertoo siitä makeasta elämästä, josta voi saada kesän aikana maistiaisia, kun vuokrataloista lähdetään maaseudulle lomailemaan. Vapaus näyttää avaralta ja mahdollisuudet ovat aivan siinä käden ulottuvilla, mutta ne karkaavat jonnekin: Ja niin kesä taas päättyy ja vuokrakasarmien asukkaat palaavat muuttolintujen lailla takaisin kaupunkiin, jossa elämä kiertyy normaaleihin uomiinsa (s. 185). 

Elämän haavoittuvuus ja paljaus on kiinni näissä hahmoissa, eikä heitä voi olla rakastamatta.
En yhtään ihmettele, että tämä sarjakuva on voittanut palkintoja ja siihen viitataan klassikkona. Nykylukija voi lukea siitä paitsi ihmiskohtaloita ja sydämeenkäypiä tarinoita, myös New Yorkin historiaa.

Kokonaisuus on kiehtova ja tunteikas. Tarinat ovat niin totta, että sivut kääntyvät sydän sykkyrässä. Voi kunpa köyhyys väistyisi, kunpa rakkaus voittaisi, kunpa heille suotaisiin edes pala kauneutta.



Talo Bronxissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Nenä kirjassa ja Hurja hassu lukija. Sain kirjan käsiini kirjaston varastosta, mutta kyllähän tällainen klassikko kuuluisi jokapäiväiseen käyttöön kirjastossa.