Runohaasteen koonti

Kuva: Omppu Martin

Osallistuin viime vuonna Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen, #runo19. Tavoitteena oli lukea mahdollisimman paljon runoja ja kerätä runokokoelmista itselleen merkityksellisiä sitaatteeja.

Luin haasteeseen seitsemän runoteosta, mikä ei ole kovin paljon, sillä edellisvuoden haasteeseen luin peräti 13 teosta. Esittelen tässä lukemani teokset siinä järjestyksessä, kun ne luin:


1. Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut (1945)

Luin tämän erikoisen teoksen Helmetin lukuhaasteeseen, johon vaadittiin luettavaksi kirjailijan ainoa teos. Sain vinkin Lamminmäestä eräältä ystävältäni, ja vaikka en varsinaisesti syttynyt Lamminmäen runoudelle, pidin kirjaa kiinnostavana ajankuvauksena.


2. Kirsti Kuronen: Likkojen lipas (2011)

Likkojen lipas kertoo kahden tytön ystävyydestä. Se kertoo tytöistä yhdessä ja erikseen, lapsena ja nuorena. Kokoelmasta jää hyvä mieli, ja siinä on paljon tunnistettavia kasvun kohtia.


3. Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)

Tapion kokoelma Varpuset ja aika voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Se on herättelevä, yhteiskunnallinen ja yksityinen yhtä aikaa.


4. Maria Matinmikko: Valkoinen (2013)

Matinmikon Valkoinen on täynnä toinen toistaan visuaalisempia, sanoilla tehtyjä maalauksia. Se on sanojen kuvataidetta. Eläimet, valkoisuus, kuvien esiin tulo ja katoaminen johdattelivat kuin uneen.


5. Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (2019)

Lehdon runoteos Kultapoika, kuplapoika oli Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana viime vuonna. Ihastuin teokseen syvästi.


6. ja 7. Luin myös Miira Luhtavaaran kokoelman Sinusta roikkuu valoa ja Catharine Gripenbergin kokoelman Ottaisit käteni, kummallista, mutta näistä blogitekstit ovat vasta tekeillä.


Kootut sitaattini ovat tässä: 

Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa.
Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin.

tsirp tsirp

ehkä joku enkeleistä ihastui häneen


(Ensimmäinen ja kolmas säe on siteerattu Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta, toinen säe Maria Matinmikon Valkoisesta ja viimeinen säe on Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika -teoksesta.)

Runovuosi oli mieliinpainuva paitsi hienojen teosten ansiosta, myös siksi, että blogini oli mukana Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotisjuhlinnassa ja bloggasin kolme palkinnon voittanutta teosta: Maria Matinmikon Valkoinen, Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa sekä Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän.

Uusi runovuosi ja uusi runohaaste, #runo20, on jo alkanut ja ensimmäiset kirjat sitä varten on jo hankittu.

Runoilemisiin! 

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Silene Lehdon Kultapoika, kuplapoika oli yksi tämänvuotisista Tanssiva karhu - palkintoehdokkaista. Siitä tuli minulle yksi tämän vuoden vaikutavimmista kirjoista, koska se kysyy joukon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Se nostaa pöydälle isoja teemoja, kuten onnellisuuden, syyllisyyden, syntymän ja kuoleman ja katsoo niitä kaikkia niin läheltä, että lukijaa huimaa. Lopulta se ei tarjoa yhtäkään valmista vastausta mihinkään kysymykseensä. Juuri siksi se täytyy lukea.

Kultapoika, kuplapoika on kokoelma runoja, joilla on kytkös todellisuuteen. Useat runoissa esiintyvät henkilöt ovat oikeasti eläneet. Henkilöiden nimet ovat siis todellisuudesta - muun muassa Alison Hargraves, David Vetter - mutta entäpä heidän ajatuksensa ja puheensa?

Keitä nämä ihmiset sitten ovat? Miksi heidän puheensa on merkityksellistä myös minulle?  On vuorikiipeilijä-äiti, immuunipuutostautia sairastanut poika, Sylvia Plathin puoliorvoksi jääneet lapset. On äiti, joka jättää vastasyntyneen lapsensa Berliinissä sairaalan vauvaluukkuun. On äiti, jonka poika ohjasi Germanwingsin lennon 9525 päin vuoria Ranskassa. Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Miksi minun pitäisi ajatella heidän elämäänsä? Ehkä vastaus on jossakin tässä:

minä menen nyt ylös, sanoo alison hargreaves,
ne ovat hänen viimeiset sanansa matkalla
k2-vuoren huipulle, ilman lisähappea
(sillä kuka nyt haluaisi perillä itsestään kuvan
happimaskissa kuin keuhkoparantolan potilas) (S. 10.)

En löydä vastausta, vaan lisää kysymyksiä: Miksi Alison Hargreaves jatkoi hengenvaarallista uraansa vuorikiipeilijänä, vaikka hänellä oli 4- ja 6-vuotiaat lapset? Miten Sylvia Plath - kahden lapsen äiti - saattoi tehdä itsemurhan? Mitä miettii rouva Lubitz, jonka poika aiheutti 150 ihmisen kuoleman?
ehkä joku enkeleistä ihastui häneen
katsellessaan lentokoneen ikkunoista sisään (s. 57).

Runoissa käsitellään äitiyttä, vanhemmuutta ja lapsena olemista. Niissä pohditaan, kuinka itsekkäistä syistä lapsia halutaan ja kuinka heidät sitten hylätään yhtä itsekkäästi, kuinka lasten elämä on vain vähän heidän itsensä käsissä. Siksi jokaista meistä, meitä lapsia, tulee katsoa erityisen rakastavasti.

Silene Lehto luo runoihin puhetta, joka voisi olla todellista, mutta ei ole. Se on fiktiota, vain fiktiota, runoihin luotua puhujan ääntä. Puheena se sipaisee elämän merkitystä mutta vielä enemmän merkityksettömyyttä, kuolemaan katoavaa elämän tarkoitusta. Sen pitäisi koskettaa meitä jokaista. Menetys, siinä on ehkä elämän ydin. Kaipaus, siinä ehkä toinen. Miten rakkaus, miten äidin rakkaus, asettuu tämän kaiken keskelle? Onko sillä merkitystä? Mihin asti se riittää?
Kuolemaan tuomittujen viimeisissä sanoissa toistuvat:
rakastan sinua äiti, anteeksi että aiheutin niin paljon tuskaa (s. 43).

Lukiessani etsin vähän väliä tietoa runojen henkilöistä, ja niinpä runot avautuivat tekstistä ulos, ja tarinat alkoivat elää kokoelman ulkopuolella. Löysin kuvia ja elämäntarinoita, jotka täydensivät runoja. Järkytyksekseni luin Alison Hargreavesin pojasta, joka oli kuollut tämän vuoden alussa vuorille. Miksi ihmeessä pojankin piti "voittaa itsensä" vuorilla? Etsikö hän sieltä äitiään?

Voisivatko nämä kysymykset jo loppua? Ne tekevät minut surulliseksi. Niiden täytyy tehdä minut surulliseksi.

Kun tätä arviotani varten luin Kultapoika, kuplapoika -kokoelman uudestaan, en tarvinnut enää nettiä, mutta olin entistä vaikuttuneempi. Keskustelut runojen puhujien välillä ovat hätkähdyttävän suoria, ja moraaliset kysymykset taas siinä, ilman vastauksia. En melkein kestä niitä. Suljen kokoelman kannet, mutta kysymykset eivät jää sinne.



Kultapoika, kuplapoika -kokoelman on luettu ainakin kirjablogeissa Reader, why did I marry him,  Kosminen K, Tekstiluola ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 16. Kirjassa liikutaan todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla.

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2013: Maria Matinmikon Valkoinen

Maria Matinmikko: Valkoinen, 2012
Kustantaja: Ntamo
Kansi: Marko von Konov
Sivuja: 100
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Linnut säpsähtävät,
mutta hengästyvät heti. Ne tipahtavat
ja liukenevat nimettömäksi suruksi, sumuksi
aamun pinnalle. (S. 34.)

Maria Matinmikon Valkoinen on Tanssiva karhu -palkinnon saaja vuodelta 2012, ja kirjoitan siitä osana Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlintaa. Ylen runopalkinto perustettiin aikoinaan täyttämään aukkoa, joka kirjalliselle kentälle jäi, kun runot jätettiin Finlandia-palkinnon ulkopuolelle.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlavuodessa sillä tavoin, että kilpailun voittajista ilmestyy bloggauksia tasaisin välein, kunnes 3.7. julistetaan kilpailun tämänvuotinen voittaja. Aikaisemmin julkaisin uudelleen arviointini vuoden 2016 voittajasta, Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän -teoksesta.

Matinmikko oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin lupauduin runojuhlintaan mukaan. Suomalaisen nykyrunouden uudet nimet ovat aina houkuttelevia. Runous elää ja voi hyvin, ja ne kokoelmat, joihin olen viime vuosina tutustunut, ovat olleet poikkeuksetta kiinnostavia. Mikä tässä ajassa suosii nimenomaan runoutta? Ehkä valeuutisten keskellä runous pitää yllä jonkinlaista yhteyttä totuuteen, johonklin yhteiseen ihmisyyteen.

Matinmikon tekstissä yhteys toimii kuvina. Näin vahvasti visuaalista runoutta en muista lukeneeni koskaan. Kuvat vaihtuvat mielessäni, jokainen runo suorastaan säteilee ja vaatii katsomaan. Pisimmät proosarunot piirtävät videotaidetta, liikkuvaa kuvaa mieleeni. Kaiken taustalla tai edessä näkyy valkoisuus, johon kuva sulautuu ja katoaa kuin sumuun. Sumua näissä runoissa on paljon, ja se on kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaakin.

Visuaalisuus on myös ongelma. Ongelma se on siinä mielessä, että kun kuva vaihtuu, edellinen kuva häviää mielestä. On hyvä, että Matinmikon teos on jaettu kolmeen osaan ja nimetty: Hevonen, Maisema ja Hiljaisuus. Näiden sanojen ympärille ankkuroituvat vahvimmat kuvat.

Kuvien hajoaminen on unenomaista ja välillä raakaa, väkivaltaista. Ihminen tuntuu repivän rajojaan: Yhtäkkiä hänen lihaksensa, luunsa, hiuksensa, hampaansa ja reikänsä näyttävät olevan mielivaltaisessa järjestyksessä! Missä asennossa hän kävelisi tai rakastelisi? (S. 13) Ihminen jää arvoitukseksi, ääriviivattomaksi massaksi luuta, lihasta ja aisteja. Ihminen ei aina sovi kuvaan, vaan rikkoo sen, häiritsee, lopulta sulautuu maisemaan: Hänen ihonsa läpi puristuu hiekkaa. Nopeasti hänestä on jäljellä pieni sileä dyyni. Hiekka häviää tuuleen. (S. 19.)

Absurdit mielleyhtymät, maiseman kokoaminen ja kadottaminen käy sanoilla ihailtavan tarkasti. Matinmikolla on kyky latoa päälauseista sellaiseen järjestykseen, että seuraava siirtää katseen jo muualle. Ja lopulta näkee vain valkoista, johon itsekin katoaa. Runon puhuja on taitava opas katseelle, joka pysähtyy juuri siihen, johon opas haluaa. Aavikkomaisemat, kamelit ja muulit sekoittuvat vaikeuksitta talveen ja lumeen.

Savanni, aavikko, meri, myrsky. Kuolema, veri. Matinmikon runokuvasto ei todellakaan ole pientä ja sievää, vaan isoja asioita. Välillä löydän runoista lorcamaisia kuvia ja tunnelmia:
Sotilaiden itku kantautuu kaikkialle.
Yö tummuu, sokea härkä.
Puhki tummuvat takit ja pensaiden ruusut. (S. 33)

Jos istuisin kirsikkapuun hentojen, valkoisten kukkien alla ja siemailisin teetä kukallisesta, hauraasta posliinimukista pikkurilli viehkesti kaarella, en ehkä haluaisi lukea näitä runoja tai edes tietää näistä. Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin (s. 41), runon puhuja selittää. Valkoisuudesta ja sumusta täytyy päästä esiin, tuntemaan ja kokemaan. Valkoisuudesta sanat ja runot huutavat näkemään jotain uutta, ne haastavat elämään. Edith Södergranin sisar, sitä Maria Matinmikko on vimmassaan ja ehdottomuudessaan. Kirjoittaminen on välttämätöntä: Kirjoitan, koska en ole hevonen (s. 79).

Runouden merkitys tiivistyy näihin sanoihin: Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi (s. 51). Entäs ihminen, joka ei kirjoita - ajatteleeko hän ollenkaan? Sanojen voima on Valkoisessa kiistaton. Sanat ovat ruumis, ne ovat ajattelu, ne ovat koko ihminen.



Valkoinen on luettu myös blogissa Kosminen K. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika, 2. painos, 2017
Kustantaja: Poesia
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



tsirp tsirp

Pauli Tapion Varpuset ja aika -runokokoelma voitti Helsingin Sanomien kirjoituskilpailun vuonna 2017. Se todettiin siis tuolloin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Mieleeni on jäänyt Pauli Tapion hieno kiitospuhe palkintojenjakotilaisuudessa. Siinä puhui runous.

tsirp tsirp

Pauli Tapion runous vie mennessään johonkin, joka on sekä nykyisyydessä että iättömässä kiinni lujasti. Runoteoksen aloitusvirke on tällainen: Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa (s. 7). Lukijan on pakko ankkuroida itsensä äärettömään aikaan, ja samalla kohdattava  ääretön pienuutensa. Ihmiset ovat kiertäneet maapallon mukana vasta mitättömän lyhyen ajan, joten päiväkirjamerkinnän näennäisen epämääräinen ajoitus on loppujen lopuksi suhteellisen tarkka.

Heti seuraavaksi runon puhuja palauttaa itsensä pienempiin ympyröihin ja tarkkaan aikaan: On maanantai, pian toukokuu, olen veloissa, mutta myös maailmaan, jossa käydään sotaa: Ukrainassa, Syyriassa, Afganistanissa, Irakissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Kurdistanissa ja Jemenissä
käytiin sotaa. - - Kaikki on täällä yhtä aikaa, yksityinen ja yhteinen, sillä: Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin. (S. 7.)

Kyyninen tosiasioiden tunnustaminen tapahtuu hämmentävän hienoin virkkein. Kun pienten ja suurten asioiden välillä liikutaan ketterästi, lukija liitää mukana katoavassa ajassa:
Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, 
mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen. (S. 11.) 

Tämä runoteos vaatii siteeraamaan melkeinpä joka säettään. Se sinkauttaa lukijansa yhtä aikaa lähelle ja kauas, melankoliseen ihmisenä olemiseen. Onneksi on varpuset. Melkein joka runossa ne ovat hyvin lähellä.

tsirp tsirp

Runo Inferno on raju ajan ja aikojen sekoitus, jossa runon puhujan päiväkirjamerkinnät limittyvät uutisiin, joissa pakolaiset hukkuvat Välimereen. Ajallista perspektiiviä tarjoavat historiassa tapahtuneet toinen toistaan julmemmat teloitukset. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään? Miltä kaikelta se sulkee silmänsä?

6.8.2015  

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta. (S. 52.)

Lakonisista laueseista syntyy hiljainen hetki kuolleiden muistolle. Jää ihmetys. Kautta historian ihmisiä on kuollut ja tapettu mitä kamottavimmilla tavoilla, ja sama jatkuu yhä. Tapion runous ei pakene paikalta, vaan jää katsomaan tätä kaikkea.

Toinen yhtä vahvasti yhteiskunnallinen runoilija on Claes Andersson, joka kirjoittaa kokoelmassaan Sisäänhengitys, uloshengitys päiväkirjamerkintöjä sykyltä 2014. Niissäkin uutiset sekoittuvat omien päivien kulkuun. Sekä Tapion että Anderssonin runoissa on vahva tunne siitä, että ympäröivä elämä ja yhteiskunnalliset, maailmanlaajuiset tapahtumat, eivät ole kuin kosketuksen, ajatuksen päässä. Se mikä tapahtuu yhdelle meistä, tapahtuu meille kaikille. Tai vielä pitemmälle ajateltuna: mikä on tapahtunut joskus yhdelle meistä, tapahtuu koko ajan meillekin.

Tapio osaa myös leikkiä. Runot Sestina ja Kohde leikittelevät  säkeiden järjestyksellä ja niitä saa lukea monin eri tavoin yhä uudestaan. Tarinat vaihtuvat, puhe muuttuu. Runoissa on myös huumoria, mustaa tietysti, mutta sellaisena juuri osuvaa.

Ihminen on järjetön olio, tuhon aiheuttaja, Olkiluodon rakentaja  (virheitä, energiantuotanto on virhe), jota aika paiskii ajasta iäisyyteen ja ikuiseen Koti-ikävään: 
Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät, 
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain, 
mutta minä en usko ihmeisiin (s. 83).

On sanomattoman lohduttavaa, että kun ihmisiä ei enää ole, jotain jää Lappeenrannan torille: 

tsirp tsirp  



Varpuset ja aika on luettu muun muassa blogeissa Tekstiluola, Kirjasta kirjaan, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Kosminen k. on kirjoittanut teoksesta Runoreaktion. Helmetin lukuhaasteessa asetin teoksen kohtaan 5, kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

3 x miesten sielunmaisemaa: Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, Pauli Heikkilä: Hibernaatti ja Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, 1945
Kustantaja: Otava
Sivuja: 122
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Pauli Heikkilä: Hibernaatti, 2004
Kustantaja: Siniplaneetta
Kansi: Johannes Kajava
Sivuja: 224
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja, 2018
Kustantaja: Wsoy, äänikirja ja e-kirja, 2018
Mistä sain kirjan: latasin Bookbeatistä



Talveni on kulunut Helmetin vuoden 2019 haastekirjoja lukien ja lukupiirien kokoontumisissa. Ja tietysti lukiessa. Olen lukenut kirjoja sellaista tahtia, että bloggaaminen on koko ajan jäljessä lukutahdistani, joten nytkin niputan muutaman (minulle) erikoisen kirjatuttavuuden yhteiseen arvioon. Bloginihan on ennen kaikkea lukupäiväkirja, joten haluan muistaa nämäkin opukset:

Aloitan vanhimmasta kirjasta, jonka luin Helmetin haastekohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos. En halunnut valita kohtaan esikoiskirjaa, vaan kirjan, joka on todellakin jäänyt kirjailijansa ainoaksi. Facebookista sain ystävältä vinkin Lauri Lamminmäen (1917 - 1987), erään kainuulaiskirjailijan, runokokoelmasta Rauhan vaunut. Julkaisijana on vuonna 1945 ollut Otava, joten aivan mitättömästä runoudesta ei ole kyse.

Kirja löytyi Tampereen kirjastosta varastokirjana, ja sain sen luettua parissa päivässä. Ymmärrän  sen luettuani hyvin, miksi kaikki kirjat eivät nouse klassikkoiksi. Kokoelman tunnelma on niin äärettömän pateettinen, että kokonaisuus on jo auttamatta vanhentunut. Mitallinen runo vuonna 1945 on toki ollut suomenkielisen runouden mallina vielä tuolloin, mutta modernit tuulet ovat varmaankin puhaltaneet Rauhan vaunut melko pian unholaan. Myös runojen aiheet ovat osittain mennyttä elämää. Esimerkiksi kokoelman aloitusruno Poika ja puinen Kristuksen kuva on täynnä nuoren miehen seksuaalisuuden heräämisen nostattamaa synnintuntoa ja lukijakin on pakahtua, mutta lähinnä haukotukseen.

Yritän sijoittaa Rauhan vaunut ilmestymisaikansa runouden keskelle ja historialliseen aikaansa. Pateettisuus tuntuu silti vanhanaikaiselta. Ensin on synnintuskaa  à la Mika Waltari, mutta sitten jo helkytellään rakastuneena. Elämän ilon vie kuitenkin sota ja kokoelman osat Rintama ja Hätä ja lähtö ovatkin karua luettavaa. Niissä on rintamakokemuksista kerrottu Yrjö Jylhän tyyliin, mutta samanlaista taituruutta runoissa ei ole kuin Jylhän Kiirastulessa.

Rauhan vaunujen ongelma on ehkä juuri siinä, että eletty aika on siinä läsnä liiankin tiukasti, eikä se pääse sanastoltaan tai kielikuviltaan yllättämään missään kohtaan. Kysyä tietysti voi, eikö Yrjö Jylhän Kiirastuli sitten ollut aivan erityisesti ajassaan kiinni, ja silti se on klassikko. Olisiko Rauhan vaunutkin klassikko, jos se olisi ilmestynyt jo talvisodan jälkeen? Mikään runo Rauhan vaunuista ei nouse erityisesti esiin ja voin kuvitella, että teos on ollut ehkä tärkeä sodan kokeneille miehille, mutta se ei noussut ajattomuuteen.


Pauli Heikkilä on puolestaan tuttu Pahkasian toimittajana ja Vanhat herrat -sarjakuvan tekijänä. Hän kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen viime vuonna, ja eräs lukupiiriläinen oli lukenut muistokirjoituksesta, että Heikkilä on kirjoittanut myös proosateoksen Hibernaatti. Kirja valittiin lukupiirikirjaksi. Teos kertoo ikuisesta ylioppilaasta, Jouko Venhosta, joka on päätynyt hibernaattiin hibernoimaan. Hibernaatti on eräänlainen täysihoitola, jossa ihmiset saavat keskittyä mahdollisimman häiritsemättömään ja omantahtiseen hibernointiin, eli talviuneen.

Idea hibernaatista on herkullinen ja siitä saadaankin kirjassa paljon irti. Hibernaatin johtaja kehittää hibernointi-teoriaansa yhä tieteellisemmäksi, ja hakemuskirjeiden perusteella valitut asukkaat seuraavat hänen ohjeitaan. Ohjeiden mukaisesti he vaivuttavat itsensä pikkuhiljaa autuaaseen horrosta muistuttavaan tilaan. Heidän vuorokausirytminstä muuttuu  omanlaisekseen, eikä muiden (rasittavien) ihmisten kanssa tarvitse olla juurikaan tekemisissä. Hibernaatti voisi olla eräänlainen suomalaisen paratiisi.

Vertasin hibernaattia paikkana Leena Krohnin mehiläispaviljonkiin tai Hotel Sapiensiin, joissa tietynlainen tila toimii joustavana miljöönä erilaisten ihmisten kohtaamiselle. Heikkilän teoksessa keskitytään kuitenkin liiaksi päähenkilö Jouko Venhoon, joka on kiinnostuneempi teorioiden kehittämisestä ja itsestään tai omista unistaan kuin muista ihmisistä, ja niinpä teos jää pyörimään liiaksi paikoillaan. Veijariromaani ei oikein ota tulta alleen, vaikka ainekset ovat herkulliset.

Lukupiirissä kirja sai sekä myhäilevää ymmärrystä osakseen että täysteilauksen. Naiset (myös minä) löysivät Jouko Venhosta sympaattisen hahmon, mutta eräs lukupiirin miesjäsenistä piti kirjaa lähinnä pitkästyttävänä. Kirjan ajoitus oli kyllä loistava, sillä kirja tietenkin päättyy maaliskuisiin tunnelmiin ja hibernoinnin loppumiseen, ja lukupiirimme kokoontui maaliskuun alussa. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen kuin kirjan loppu.


Tuomas Kyrön uusin Mielensäpahoittaja-kirja tuli myös eteeni lukupiirin kautta, enkä olisi sitäkään muuten tullut lukeneeksi. Aiemmin olen lukenut vain ensimmäisen Mielensäpahoittajan, joka olikin kohtuullisen hauska, mutta seuraavaan kirjaan en enää tuntenut mitään vetoa. Nyt kun tapasin Mielensäpahoittajan uudestaan, ymmärrän kirjan suuren suosion, sillä  tyyppi on kyllä symppis, olkoonkin, että idea alkaa olla jo loppuunkaluttu.

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja esittelee tutun, yksinäisen vanhuksen, joka ottaa kantaa maailmanmenoon. Nyt paikallislehti ei enää ota vastaan yleisönosastokirjoituksia, joten Mielensäpahoittaja alkaa pojantyttärensä kannustamana kirjoittaa "bolgia" eli blogia, joka saa valtavan suosion ympäri maailmaa. (Tätä "bolgi"-sanan käyttöä ihmettelimme lukupiirissä. Mielensäpahoittaja kun ei ole tyhmä tyyppi, joten tästä sanojen väärinymmärryksestä ei tarvitsisi yrittää repiä huumoria.) Blogin suosio huomataan, ja sen markkina-arvosta yritetään tietysti päästä osingoille. Umpirehellinen ja introvertti päähenkilö joutuu siis tahtomattaan julkisuuden valokiilaan. Erakon elämä muuttuu, kun mökissä alkaa lapata vieraita.

Muodikkaaseen tapaan päähenkilö laatii blogiinsa listoja, muun muassa listan elämänsä parhaista kirjoista ja ruuista. Jos minun pitäisi laatia nyt lista Ennen kaikki oli paremmin -kirjan parhaista kohtauksista, niin parasta oli se, kun koululuokka kävi Mielensäpahoittajalla kylässä. Siihen se lista jäisikin. Vaikka teoksessa haetaan päähenkilöön marinaan tarinaan vähän jo absurdimpaakin otetta, mikä oli sinänsä virkistävää  (Mielensäpahoittaja kun on vanhus ja voi siksi olla välillä irti todellisuudesta), niin esimerkiksi Linkolaa muistuttavan kalastajahahmon vierailu ei jaksanut naurattaa. Tai ehkä siihen olisi voinut pysähtyä kunnolla - nyt moni syventämisen arvoinen ajatus heitetään kirjassa ilmaan ja hukkaan.

Kyrö on nokkela sanankäyttäjä ja tuntee esikuvansa: Mielensäpahoittaja on eräänlainen nykypäivään siirretty Konstan Pylkkerö - ovathan hänen lempikirjansakin Veikko Huovisen tuotantoa. Loppujen lopuksi suvaitsevampaa miestä kuin Mielensäpahoittaja saa etsiä, mutta mutta... Idea, jossa entisaikojen tavat ja tottumukset nostalgisoidaan vanhan miehen marinan kautta, alkaa vähän uuvuttaa. 

Kun sain nämä kolme miesten kirjoittamaa kirjaa luettavakseni melko lyhyen ajan sisällä, totesin, että mieskiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Pauli Heikkilä ja Tuomas Kyrö kulkevat vankasti Veikko Huovisen ja Arto Paasikiven jalanjäljissä, ja oikeastaan hämmästyin, kun mietin kuinka paljon olen nuorempana lukenut Huovisen ja Paasilinnan teoksia ja jopa pitänytkin niistä. Huumorin kaanon on Suomessa erityisen miehinen, ja sen luomat hahmot introverttejä tyyppejä, joilla on olevinaan erityisen notkea ja syvä sielunelämä. Perinteisen huumorin mullistaja on oikeastaan ollut Jari Tervo, jonka sankarikaarti on jo värikkäämpää.

Olen lukenut nuorena myös paljon suomalaisten miespuolisten runoilijoiden klassikoita, ja sellaisesta kuvastosta ammentaa Lauri Lamminmäen miehinen Rauhan vaunut. Luin vastikään myös uutta suomalaista runoutta, Pauli Tapion hienon teoksen Varpuset ja aika, jossa teemat ovat osittain samoja kuin Rauhan vaunuissa, mutta voi, kuinka paljon runokieli on muuttunutkaan. Mutta se onkin jo toinen tarina.


Uusin Mielensäpahoittaja on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjojen keskellä sekä Kirjakaapin avain. Kuittaan näillä kirjoilla yhtä sun toista Helmetin haasteesta: Rauhan vaunut siis kohtaan 4, Hibernaatissa nähdään unia (29) ja Mielensäpahoittajassa ollaan yksin (36) - tai ainakin yritetään olla.

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).