Iris Murdoch: Meri, meri

Iris Murdoch: Meri, meri, 1981
Alkuteos: The Sea, the Sea, 1978
Suomentaja: Paavo Lehtonen
Kustantaja: Weilin+Göös
Kansi: Merkus Heikkerö
Sivuja: 541
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Iris Murdochin (1919 - 1999) Meri, meri on irlantilaissyntyisen Murdochin pääteos, jolla hän voitti Booker-palkinnon vuonna 1978. Murdoch päätyi lukulistoilleni irlantilaisuutensa ansiosta, mutta myös Poplaarin Pekan loistokkaan Murdoch-artikkelin myötä.

Teos on erikoinen, ehkäpä jopa erikoisin teos, jonka olen vuosiin lukenut. Meri, meri sijoituu nimensä mukaisesti merenrannalle. Meri, joka on joka päivä erilainen - vaarallinen, arvoituksellinen, kaunis, pettävä - elää oma elämäänsä, mutta heijastaa myös päähenkilön sielunmaisemaa. Kirjan päähenkilö on näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Charles Arrowby, kirjan minäkertoja. Hän on tehnyt varsin maineikkaan uran, mutta haluaa nyt vetäytyä julkisuudesta ja tehdä tiliä elämästään. Niinpä hän ostaa merenrantatalon, asettuu sinne asumaan ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan ja päiväkirjaa.

Kirja on kuitenkin paljon muutakin kuin elämäntarina tai yhden kesän päiväkirja. Sen teemoja ovat esimerkiksi rakkaus ja avioliitto, ystävyys ja vanheneminen, todellisuuden ja kuvitelman jatkuva ristiriita. Merenrantatalossa Arrowbyn menneisyys herää eloon ja hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset löytävät tiensä myös hänen uuteen, erikoiseen kotiinsa - ensin kirjallisina muistelmina, sitten elävinä ihmisiä. Arrowbyn elämä ei siis suinkaan rauhoitu, vaan mutkikkaista seurapiireistä punoutuu herkullisia kohtauksia ja keskusteluja. Pieni, englantilainen merenrantakylä kätkee yllätyksen Arrowbyn nuoruudesta.

Mistä tässä kirjassa oikein on kyse? Käy ilmi, että Arrowby on itserakas, mutta myös älykäs ja karismaattinen tyyppi. Hän muistelee ystäviään ja naissuhteitaan ilkeäänkin sävyyn, mikä vain korostaa hänen itsekeskeisyyttään. Kertojana hän pyrkii rehellisyyteen, vaikka onkin hyvin ailahteleva ja epäluotettava. Hän tekee kirjoittamisprosessistaan läpinäkyvää, mutta silti lukija alkaa epäillä, onko kertoja rehellinen ollenkaan: Kun päätin kirjoittaa itsestäni, esiin nousi tietenkin kysymys: aionko minä sitten kirjoittaa Hartleysta? Ajattelin, että tietenkin minun täytyy kirjoittaa Hartleysta, koska hän on elämäni tärkein ihminen. - - Entä jos minä kirjoitankin väärään sävyyn ja teen ihmeellisestä vain irvokasta? Olisi ehkä parempi, että kertoisin elämäntarinani lainkaan mainitsematta Hartleyta, vaikka tämä laiminlyönti merkitsisi karkeaa valhetta. (MM, 89.) Rakkauden syväluotauksena teos on monisanainen, ironinen ja julma, mutta kauniskin. Puhdasta rakkautta - onko sitä mahdollistakaan kokea milloinkaan muulloin kuin nuorena ja viattomana? Ja onko sekin lopulta vain kuvitelma?

Teos on tyyliltään hämmentävä. Se on periaatteessa realistinen kuvaus yhdestä kesästä, mutta siinä on vahva maagisen realismin vivahde. Lisäksi siinä on piirteitä goottilaisesta kauhusta, joka punoutuu lähinnä synkän talon, mutta myös avioliittojen (!) ympärille. Ystävyys- ja rakkaussuhteiden kuvaus lähenee välillä komediaa, suorastaan farssia. Mutta vielä teoksen loppupuolella kirja saa yllättävän, surullisen käänteen - oikeastaan kaksikin. Vihdoinkin kertoja on vilpitön ja rehellinen. Onkohan niin, että suru on lopulta ainut todellinen, paljas tunne?

Meri, meri muistutti alkupuolellaan John Irvingin uusinta teosta, Minä olen monta. Nautin suunnattomasti molempien kirjojen ironisesta ja värikkäästä kerronnasta. Kirjojen minäkertojat ovat teatterin asiantuntijoita, Irvingillä harrastelijateatterin tekijöitä, Murdochilla ammatilaisia. Shakespearen tuotanto on tietenkin keskeinen vaikuttaja molempien kirjojen taustalla. Voisin lyödä vaikka vetoa, että Irving on Murdochinsa lukenut, sillä niin paljon Murdochin teksti parhaimmillaan muistuttaa Irvingin tyyliä: Tunteet todella ovat persoonallisuuden pohjalla tai sen huipulla. Puolivälissä niitä näytellään. Tästä syystä koko maailma on näyttämö, ja tästä syystä teatteri on aina suosittua ja tästä syystä se itse asiassa on olemassa: tästä syystä se on elämän kaltaista, ja se on elämän kaltaista siitäkin huolimatta että se on kaikista taiteista kaikkein vulgaareinta ja sietämättömän pintapuolista. (MM, 41.)

Puolivälissä Meri, meri alkoi puuduttaa, ja olisi helppo kuitata kirja silkaksi sekoiluksi tai piinallisen pakkomielteen ja itsepetoksen kuvaukseksi. Mutta niin ei voi tehdä. Kirja on täynnä ironiaa, joka on terävyydessään viiltävän kyynistä. Juuri kun aloin väsyä toistoon ja pinnalliseen suhdesekoiluun, tekstistä saattoikin pilkahtaa jokin uusi oivallus. Teoksen lopussa on suomentaja Paavo Lehtosen kirjoittama jälkipuhe, jossa hän selvittää Murdochin ajattelun perustoja. Murdoch opiskeli filosofiaa Oxfordissa. Hän kirjoitti filosofian tutkielmia ja opetti alaa. Lehtosen mukaan Meri, meri kirjan nimenä viittaa ironisesti antiikin Kreikan tarinaan ja kirja on kuin kaunokirjallinen tutkielma Platonin filosofiasta, todellisuuden ja kuvitelman punnitsemisesta.

Meri, meri on osa lukupiirin irlantilaiskirjallisuuden teemavuotta, joka huipentuu piakkoin yhteiseen Dublinin-matkaan. Wikipedian tietojen mukaan Murdoch ei ehkä itse olisi halunnut olla irlantilainen kirjailija, jollaisena hänet tunnetaan. Hänen suhteensa synnyinmaahansa oli ristiriitainen. Kaikki poliittinen ja uskonnollinen kiistely oli hänelle ehkä liikaa. (Eihän James Joycekaan viihtynyt Irlannissa.) Murdoch on kirjoittanut Meri, meri - kirjaansa irlantilaisnäyttelijä Peregrinen, Perryn, jonka kautta välittyy ehkä häivähdys Murdochin omasta Irlanti-suhteesta: Peregrine on Ulsterin katolilainen joka aluksi opiskeli keskiajan historiaa Oueen's Universityssä Belfastissa ja karkasi sitten Gate Theatreen Dubliniin. Hän vihaa Irlantia niin kuin vain irlantilainen voi synnyinmaataan vihata. (S. 83.)

Meri, meri jätti poltteen Murdochin tuotantoon. Erikoinen lukukokemus haastoi ja huvitti, kauhistutti, kiehtoi ja kummastutti. Tällaistakin voi kirjallisuus olla, ja onneksi onkin.


Luin kirjaa touko-kesäkuussa yhtä aikaa P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Julkaisemme arviomme tänään klo 21.00. Oli mukava lukea yhdessä - otetaan varmasti uudestaan!

Paul Theroux: Joulukortti

Paul Theroux: Joulukortti, 1981
Alkuteos: A Christmas Card, 1978
Kuvittaja: John Lawrence
Suomentaja: Kaarina Helakisa
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Me teimme kaikkea sitä, mitä nyt jouluisin tehdään. Avasimme lahjapaketit ja saimme aikaan käärepaperien ja nauhojen ja repeytyneiden pahvilaatikkojen sekasotkun. Söimme joulukalkkunan ja kiittelimme hyvää onneamme. Koko päivän paloi tuli, pyhäisenä ja hilpeänä, ja sen laulu soi savuhormissa kuin enkelin ääni ikään. (S. 76.)

Paul Theraux'n Joulukortti on ollut kirjahyllyssäni vuodesta 1981, jolloin sain sen tädiltäni joululahjaksi. Olen yrittänyt lukea siitä muutaman kerran, mutta se osui pahasti Runotyttö-aikaani, jolloin olin kiinnostunut vain tyttökirjoista tai Enid Blytonin salapoliisisarjoista. Myöhemmin kirja jäi lastenkirjalaatikkooni, josta sen löysin, kun järjestelin lastenkirjahyllyä omille lapsilleni. Silloin ymmärsin piteleväni kädessäni aarretta.

Nyt tuli aika lukea aarre. Ja aarre se on, uskokaa pois! Kainalooni käpertyneet joululapseni kuuntelivat tarinaa silmät pyöreinä ja hiirenhiljaa. Jokainen kirjan kuva piti tutkia tarkkaan. Kyllä meitä pelotti ja kyllä meitä jännitti - sopivasti. Ja myös se kaikista tärkein, eli joulun ihmekin, meidät saavutti.

Joulukortti on joulutarina, totta kai. Nelihenkinen perhe lähtee merenrantahuvilalle joulunviettoon. Perheen isä on ollut pitkään ulkomailla ja haluaa tarjota pojilleen elämyksen erämaasta, takkatulesta ja reippaasta ulkoilusta. Hän kertoo automatkan alussa pojilleen, yhdeksänvuotiaalle Marcelille ja tämän pikkuveljelle Louisille, ihmeellisistä seikkailuistaan. Hänen tarinansa tuntuvat olevan silkkaa taikuttaa: "Mitä on taika? Sitä se on, että jotakin näytetään toteen - ei välttämättä niin että sen ymmärtäisi vaan niin että siihen uskoo." - - "Kaikkialla on taikuutta", isä sanoi. (S. 6 - 7.)

Kuinka ollakaan, perhe eksyy lumimyrskyssä. He löytävät kuin ihmeen kaupalla majatalon, jossa heitä isännöi kookas, mustapukuinen mies. Aamulla mies on poissa ja jäljellä on vain joulukortti, jonka avulla perhe löytää oman vuokramökkinsä. Joululoman aikana joulukortin kuva muuttuu ja opastaa heidät paikasta toiseen: Kortista olimme nähneet talon ja paluutiet. Se mies oli siirtänyt taikamahtinsa korttiin. se oli hänen lahjansa meille. Meidän piti ymmärtää lahjan arvo, jotta kortin voima säilyisi. (S. 45.)

Enempää en halua kertoa, jotta hankkisitte kirjan käsiinne ja lukisitte sen. Kirjassa kaikki ei mene amerikkalaisen upeasti, vaan joulunhenkeä pitää etsiä. Pienet pojat kokevat seikkailun, ja Marcel ymmärtää joulun suuruuden.

Joulukortti istuu myös suomalaiseen jouluun, vaikka varsinainen  juhlapäivä on kirjassa tietysti joulupäivä, meillä jouluaatto. Hiukan ihmettelin, että teoksessa joulupuuksi haettiin metsästä mänty. Luulin ensin, että kyseessä on käännösvirhe, mutta kirjan kuvassakin on selvästi piirretty mänty. Hällä väliä - havupuu kuin havupuu. Kaarina Helakisan suomennos toimii mukavasti. Tarina on selkeä ja taikuus välittyy salaperäisenä, kuten pitääkin. Kirjan kuvitus taas on jotenkin 70-lukulainen, vähän suttuinen ja hämyisä, mutta juuri sopivasti. En oikeastaan voisi tähän kirjaan muuta kuvitellakaan, vaikka esimerkiksi kirjan kansi ei pieniä lapsia houkutakaan kirjan ääreen. Ehkäpä hyvä niin. Kirja pitäisikin kuulla ensimäisellä lukukerralla ääneen luettuna. Sen verran jännittävä se on.

Paul Theroux on amerikkalainen kirjailija. Hän syntyi Massachusettissa 1941 ja asuu nykyään Lontoossa. Hän on tunnettu matkakirjoistaan, esimerkiksi Suuri junamatka (suom. 1980) ja Moskiittorannikko (suom. 1982).  Niitä en ole lukenut, mutta melkoinen into niiden etsimiseen heräsi tämän pienen joulukirjan luettuani. Nyt, 30 vuotta sen jälkeen, kun sain Joulukortin joululahjaksi, se löytyi osaksi jouluani. Eikös sekin ole suoranaista taikuutta!

Tämän Joulukortin myötä haluan toivottaa teille blogini lukijoille ihmeellistä ja kirjaisaa joulua!