Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 364
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tommi Kinnusen Lopotti oli minulle ilman muuta vuoden odotetuimpia teoksia, koska Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys  teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 2014. Se oli sellainen kirjallinen menestys, että toiseen teokseen latautui väistämättä paineita. Mutta eipä hätää: kun arvosteluja Lopotista alkoi ilmestyä, aloin odottaa laatukirjallisuutta. Tartuin Lopottiin yhä suuremmin odotuksin, enkä joutunut pettymään yhtään. Kun olin lukenut kirjasta ensimmäiset 100 sivua, huokailin onnellisena: mikä lukunautinto! Yritin selvittää, miten tuo Kinnusen-pahalainen sen oikein tekee. Miten hän saa lukijan syömään kädestään?

Näin lähelle selitystä pääsin: Kinnusen lause on niin luonteva, että siihen asettuu kuin kotisohvalle. Kieli ei yritä olla mitään erikoista, ja siitä huolimatta se kertoo kaiken. Kinnunen luo taitavasti kohtauksia, joissa kieleen kätkeytyy kuin huomaamatta kauneutta. Hän kirjoittaa teoksiinsa suomalaisuuden kuvia ja historiaa, joista jokainen voi tunnistaa palan itseään: Tuomas sulkee silmänsä. Hän istuu yhdessä serkkujensa kanssa traktorin heiluvalla perälavalla tyhjien apulantasäkkien päällä. He ajavat paapan kyydissä kytötietä läpi tiheän kuusimetsän. Sen pohja on täynnä pehmeää, vaaleanvihreää sammalta, ja ilma on viileää ja kosteaa, melkein kylmää. Yhtäkkiä metsä loppuu ja he saapuvat valtavan viljelyslakeuden reunalle. Niin kauas kuin voi nähdä, lainehtivat äärettömät ohrapellot. (S. 132.)

Siinä sitä ollaan: Tunnistan traktorikyydin, tunnistan serkut, tunnistan apulantasäkit, sammalen ja ohrapellotkin. Tulee olo, kuin olisin itse päähenkilönä. Kirjoittaako tuo Kainuun šamaani siis oikeastaan minustakin? Annapas olla, kun Kinnunen alkaa luetella Pohjanmaan radan asemia. Junassahan istun minä, matkalla opiskelukaupunkiini! Entäpäs kun Kinnunen kuvailee uimista mökillä? Siellä ui jokainen suomalainen.

Lopotti kertoo kaksi elämäntarinaa ja limittää samalla kaksi aikakautta. Päähenkilöinä ovat Tuomas ja Helena. Helena on Tuomaksen sokea täti, joka on jo 9-vuotiaana joutunut jättämään kotinsa, kun hänet on lähetetty sokeainkouluun Helsinkiin. Siellä hänet opetetaan olemaan mahdollisimman tavallinen, kävelemään pystypäin, ettei vain erottuisi näkevistä. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuomaskin lähtee kauas, mutta omasta halustaan. Isossa kaupungissa hän ehkä sulautuisi ympäristöön ja saisi olla oma itsensä.

Lopotin päähenkilöiden tarinat jatkuvat siitä, mihin Neljäntienristeyksen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni lukijan jättivät. Lopotin voi lukea kuitenkin myös täysin itsenäisenä teoksena. Silti, koska olen Neljäntienristeyksen lukenut, oli aivan erityisen hienoa tavata tässäkin kirjassa Maria, suvun persoonallinen esiäiti ja kylän kätilö, joka ei kumarrellut ketään. Tästäkin kiitän Kinnusta: hän kirjoittaa naisista ihmisiä, joilla on oma tahto ja vahvat luonteet. Niin Lopotissakin piirtyy vahva naiskuva, Helena, joka elää itsenäisen elämän.

Päähenkilöiden tarinat limittyvät sopivasti, niin että he saavat kirjassa hyvin tilaa ja kasvavat raameihinsa. Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja muutenkin kuin verisitein. Helena on Tuomaksen täti, mutta myös hänen esikuvansa itsenäiseen, omannäköiseen elämään. Juuri Helenalle Tuomas kertoo ensin elämänsä suuren salaisuuden, eikä Helena siitä hätkähdä.

Aivan Neljäntienristeyksen veroista lukuelämystä Lopotista ei tullut. Sekä Helenan että Tuomaksen tarinoihin oli ujuttautunut hippunen melodraamaa, joka uhkasi paikoin häiritä täydellistä lukunautintoa. Silti voin täysin sydämin tunnustaa, että Kinnunen on suursuosikkini suomalaisista nykykirjailijoista. Hänen veroistaan luontevaa tarinankertojaa ja tunnelman kuvaajaa saa hakea. Lähinnä mieleeni tulee Ulla-Lena Lundberg, jonka kerrontaan voisin myös upota. Molemmat suosikkikirjailijani ammentavat tarinansa sukujensa tarinoista, ja niissä on täyden elämän tuntu.

Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä.  (S. 277.)

Ethän koskaan lakkaa kirjoittamasta, Tommi Kinnunen, ethän?

Lopotti on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi ja Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi Jussi Kaakinen
Sivuja: 262
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


  Onni on täysi spraykannu ja paljas seinä.
  Se katoava hetki, kun kannu alkaa muuttua tyhjäksi ja seinä täydeksi. 
  Kyseessä on maailman ihmeellisin metamorfoosi. Sille ei pärjää edes ruma karvainen toukka, joka muuttuu hehkuvaksi ritariperhoseksi ja lepattaa auringossa kylpevän kukkakedon yllä. (S. 9 - 10.)

Jari Järvelän Tyttö-trilogian viimeinen osa Tyttö ja seinä oli kesäni odotetuimpia kirjoja. Ja kyllähän se hyvältä maistui. Luin sen parina valoisana kesäyönä melkoista tahtia, sillä koukuttava oli tämä sarjan viimeinenkin osa.

Tyttö on Metro, graffititaiteilija, joka on nuoren elämänsä aikana ollut napit vastakkain lain ja järjestyksen kanssa enemmän kuin moni ehtii koskaan. Sarjan ensimmäinen osa Tyttö ja pommi tosin kyseenalaisti lain ja järjestyksen valvojat siihen malliin, että puistatti. Kirja oli ehdottomasti vuoden 2014 suomalaisen dekkaritaivaan kirkkain tähti ja ravisteli katsomaan ympäristöä aivan uusin silmin.

Sarjan toinen osa Tyttö ja rotta sukelsi yhä syvemmälle graffititaiteen maailmaan ja rakensi jännitystä venäläisen oligarkin ahneuden varaan. Se sijoittui pääsoin Berliiniin, mutta päätyi Suomeen, Haminaan, jossa koettiin unohtumaton myrsky-yö.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi. Metro on vaarassa, sillä hän aiheutti oligarkille sellaiset tappiot, että kosto on varma. Tyttö ja seinä alkaakin sellaisella sykkeellä, että heikompaa hirvittää. Metro ei kuitenkaan suostu takaa-ajetuksi, vaan hän laatii omat suunnitelmansa, ryhtyy itse ajokoiraksi.

Tässä Metron seikkailussa meno on yhtä hurjaa kuin aikaisemissa osissa, mutta kirjan juoni on suoraviivaisempi. Toki yllätyksiä tässäkin on ihan kotitarpeiksi. Se, mikä juonenkehittelyssä hävitään, saadaan kuitenkin takaisin huumorissa. Se on nimittäin niin mustaa ja hullua, että nauroin valoisassa kesäyössä ääneen. Jos ihmisen anoppila on Kouvolassa, voi nauttia täysin siemauksin tarkasta Kouvostoliitto-kuvauksesta ja hymyillä vinosti sille "ympäristötaiteelle", jota tässä maassa on ihan virallisesti ja suurella rahalla luotu, kun on rakennettu valtavia kivitalolähiöitä jokaiseen pieneen ja sievään kaupunkiin. Voi vain ihmetellä, mikä haloo nousee värikkäistä graffiteista, joita harmaisiin seiniin ilmestyy. Ne pyritään siivoamaan äkkiä, mutta varsinainen rumuus jätetään rauhaan.

Huumoria kirjaan tuo myös Voltti, Metron äidin entinen miesystävä, josta tulee Metron apuri:
 - Miksette menneet naimisiin? kysyin.
 - Ura vei miestä, Voltti huokasi. - Järki jäi narikkaan. En kerennyt pidellä kotinurkkia lämpimänä. Syli kylmeni. Käteen jäi vain tyhjä talo ja korventunut sydän. Puhelin tuuttasi tyhjää. (S. 41.)

Nyt Voltti, REHELLINEN YRITTÄJÄ, suunnittelee omalaatuista huvipuistoa, jossa ennen pitkää pääsevät huvittelemaan sekä roistot että lukija. Meno on parhaimmillaan groteksia ja jopa makaaberia, mutta asian ydin ei unohdu. Oikeutta haetaan kovin ottein, koska sitä ei lain kautta ole luvassa. On hienoa, miten kirjassa pieni ihminen uskaltaa. On myös hienoa, että tuo pieni ihminen on nimenomaan tyttö. Hänen kauttaan Järvelä tarjoilee pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä ja haastaa katsomaan ympäristöä erilaisin silmin.

Järvelän Tyttö-trilogia on kokonaisuudessaan tapaus. Siinä on kaikki palaset kohdillaan kansainvälistä menestystä ja elokuvasopimuksia varten. Kirjoissa syntyy niin vahvoja kuvia ja tapahtumaketjuja, että ne melkein huutavat elokuvallistamista. Ennen kaikkea minua viehättää sarjassa se perusajatus, että taide voi muuttaa maailmaa. Sen avulla voi oikeasti vaikuttaa asioihin ja parantaa vääryyksiä, herättää ihmiset näkemään.


Tyttö ja seinä on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry her?, Oksan hyllyltä, Tuijata ja Kannesta kanteen.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Hänet mainitaan sivulla 61.