Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä

 Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä, 2022

Kustantaja: Otava

Kansi: Päivi Puustinen

Sivuja: 363

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Reetta Hännisen Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä oli tämän kesän hienoimpia lukukokemuksia.  Kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja osoittautui oikeaksi aarteeksi monella tavalla: Ensinnäkin se on taitavasti ja vetävästi kirjoitettu - paikoin sitä ei pystynyt laskemaan käsistään, sillä se oli niin jännittävä ja tuntui kuin olisi lukenut juonellista kaunokirjaa. Toisekseen se tarjoaa paljon tietoa Suomen historian vaikeista vuosista, erityisesti sortokausista. Kolmanneksi on Maissi Erkko itse, todellinen, historiallinen henkilö, jonka aatteet ja persoona heräävät kirjan sivuilla eloon.  

Maissi Erkko (1872 - 1936) tunnetaan Päivälehden perustajan ja päätoimittajan, Eero Erkon, vaimona ja Helsingin Sanomien päätoimittajan, Eljas Erkon, äitinä. Elämäkerrassa hän on paljon muutakin. Hän oli nuorsuomalainen vaikuttaja ja eli Suomen historian kriittisiä vuosia yhdessä perheensä kanssa. Hän oli aktiivinen poliittinen toimija ja ilmaisi mielipiteensä kipakastikin, jos tarve vaatii. Hän paransi maailmaa ja oli taipumaton oikeuden ja lain puolustaja. Hän oli kolmen pojan äiti, selviytyjä ja arjen taistelija. Hän rakasti saaristoa ja luontoa. Elämäkerta onnistuu nostamaan Maissi Erkon todelliseksi päähenkilöksi, ei historialliseksi muusaksi tai taustahenkilöksi, joka tunnetaan vain aviomiehen tai pojan kautta. 

Elämäkerran kirjoittaja Reetta Hänninen on filosofian tohtori ja työskentelee historian tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Niklas Jensen-Eriksenin ja Aleksi Mainion kanssa tietokirjan Suomen suurin, joka kertoo Helsingin Sanomien historiasta. Teos valittiin vuoden historiateokseksi vuonna 2019, ja sen kirjoittamisen yhteydessä Hänniselle heräsi idea kirjoittaa Maissi Erkon elämäkerta.  

Lukupiirin kokoontumiseen isäntämme oli järjestänyt meille hienon yllätyksen. Reetta Hänninen soitti ovikelloa kesken kokoontumisemme, ja saimme keskustella hänen kanssaan kirjasta. Niinpä tämä blogikirjoitus sisältää myös kirjailijan itsensä kommentteja. Kun kehuimme kirjan sujuvaa ja elävää tekstiä,  kirjailija kertoi lukeneensa lapsesta lähtien paljon ja koko ajan. Lukeneisuus paljastuu kirjan joka sivulla. Näin tutkija-kirjailija kuvailee Seiliä, Maissi Erkon synnyinsaarta: Saari nousi merestä kuin sadat kaltaisensa. Rantakalliot laskeutuivat veteen, milloin lähes pystysuorina, milloin pyöreän kaartuvina kuin hylkeen selkä. Kallioiden laella, missä jäkälä peitti kaiken valkeana jalkojen alla rasahtavana mattona, kasvoi pieniä mäntyjä. Saari ei kuitenkaan ollut noita ulkosaariston tuulenpieksemiä luotoja, vaan se suorastaan pursusi elinvoimaista vehreyttä. (S. 13.)

Maissi Erkko, alun perin Maria Aurora Holländer, syntyi Seilin saarella naisten mielisairaalan taloudenhoitajan perheeseen. Lapsuuden kuvaus, elämä mielisairaalan ympäristössä ja saaristossa on elämäkerrassa kuvattu värikkäästi. Lapsuuden perheessä oli lämmin yhteishenki, ja sisarukset olivat Maissille tärkeitä koko hänen elämänsä ajan, erityisesti hänen kaksossiskonsa Elin Alexandra oli hänelle merkittävä tuki ja turva ja ilon tuoja.   

Lapsuuden perhe ymmärsi tyttärien koulutuksen merkityksen. Maissi ja hänen kaksossisarensa lähetettiin kouluun, molemmat omien mieltymystensä mukaisesti - niissä puitteissa, joita naisille oli 1800-luvun lopussa tarjolla. Maissi opiskeli ensin Turussa ja myöhemmin Tukholmassa fysioterapeutiksi. Hän menestyi opinnoissaan aivan erityisen hyvin. Hän myös harjoitti ammattiaan vielä naimisiin mentyäänkin ja hankki lisäkoulutusta. Hän osallistui perheen elättämiseen poikkeuksellisen aktiivisesti oman luokkansa naiseksi. 

Kirjassa oli paljon minulle täysin uutta tietoa. En tiennyt Maissi Erkosta entuudestaan oikeastaan yhtään mitään. Kirjan myöstä tutustuin paitsi häneen, myös Erkkojen sukuhistoriaan sekä Suomen historiaan ja tietysti suurimman päivälehtemme, Helsingin Sanomien historiaan. Kaikista näistä sain aivan valtavasti uutta tietoa. 

Elämäkerran välityksellä Maissi Erkon elämä tuli monin tavoin läheiseksi. Hänninen tuntuu tavoittaneen jotain olennaista Maissi Erkon luonteesta ja aatteellisuudesta. Lukijana tunsin, että Maissista tuli todellinen persoona. Hänninen kertookin, että Helsingin Sanomien arkistoista löytyi paljon materiaalia: kirjeitä ja kirjeluonnoksia, joista hän on lainannut otteita suoraan. Materiaalia on varmasti monen muunkin elämäkertakirjoittajan tavoitettavissa, mutta kyllä Hännisellä on jokin erityinen taito tehdä Maissi eläväksi ihmiseksi siinä lukijan silmien edessä. 

Hännisen mukaan materiaalin paljous toisaalta helpotti ja toisaalta vaikeutti kirjoittajatyötä, joka kesti kaksi vuotta. Toisaalta materiaalista sai paljon tietoa, mutta väliin mahtui myös aukkokohtia. Oli ajanjaksoja, joilta ei ole säilynyt kirjeitä tai merkintöjä juuri lainkaan. Lisäksi materiaalista oli vaikea rajata, kun sitä oli joistain aiheista hyvin paljon. 

Erkkojen kohtalona oli elää Suomen historian mullistuksia läpi. Ensimmäisenä nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattaja Helsingin Sanomat, silloin Päivälehti, joutui vaikeuksiin sortokauden alussa.  Erkot tuomittiin maanpakoon ja he elivät muutaman vuoden New Yorkissa. Noista ajoista elämäkerrasta välittyy värikästä ajankuvaa sekä USA:n historiasta että newyorkilaisten siirtolaisten arjesta. 

Palattuaan kotimaahan Erkot olivat aktiivisesti mukana rakentamassa Suomen itsenäisyyttä. Poliittinen kuohunta jatkui: Eero Erkko joutui vankilaan sisällissodan aikana ja Erkkojen pojat osallistuivat taisteluun valkoisten riveissä. Silti Eeron henki säilyi ja Suomen itsenäistyessä Erkot olivat tekemässä Ståhlbergista Suomen ensimmäistä presidenttiä. 

Hännisen kirjoittama elämäkerta on todellakin elämäkerta naisesta, joka ajattelee ja toimii itsenäisesti, eikä suostu pitämään suutansa kiinni. Hän sai avioliitossaan ajatella ja toimia itsenäisesti, osallistua poliittiseen toimintaan ja ottaa kantaa asioihin. Sen hän todella tekikin. Eeron kuoleman jälkeen hän hankki Helsingin Sanomien pääomistuksen perheen haltuun, ja kun hänen poikansa astui lehden johtoon, hän ojensi poikaansa poliittisissa linjoissa hyvin ahkerasti. Riidoilta ei myöskään voitu välttyä. 

Maissi Erkko oli tinkimätön oikeuden ja laillisuuden puolustaja. Hän oli älykäs nainen,  jolla oli vahva oikeudentaju. Hänellä oli myös vahva yhteiskunnallinen asema Eero Erkon puolisona ja nuorsuomalaisena vaikuttajana. Asemaansa hän myös uskalsi käyttää, eikä jäänyt hiljaiseksi kotirouvaksi. Tämä elämänasenne oli ehkä kodin perintöä, jossa tyttärien ei oletettu jäävän kodin seinien sisäpuolelle, vaan kurkottavan omaan ammattiin ja hankkivan koulutusta heitä itseään kiinnostavalta alalta. Tällainen asenne ei ollut 1800-luvulla ollenkaan tavallista, mutta sillä oli mullistava vaikutus nuoren valtion tulevaisuuteen. 

Hännisen kirjoittama elämäkerta osoittaa, että historia on täynnä koskettavia ja merkittäviä elämiä. Ihmiset elävät parhaan kykynsä ja viisautensa mukaan, ja jälkipolvet voivat nähdä heidän valinnoissaan erityistä rohkeutta tai pelkuruutta. Kun historialliset katastrofit tavoittavat arjen, vaaditaan kannanottoja, vaaditaan tasa-arvon ja oikeuden puolustajia, sellaisia ihmisiä kuin Maissi Erkko. Hän oli oikeastaan aika tavallinen ihminen, mutta oikeudentajussaan kiihkeä ja rohkea. Sellaiset ihmiset tekevät historiaa.

 

Kirjailija-tutkija Reetta Hänninen ja Tulisydän.

Kirjasta lisää myös Kirjailuja- kirjablogissa. Helmetin lukuhaasteessa kuittasin kirjalla kohdan 35. kirjassa on oikeudenkäynti. 

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja, 2019
Alkuteos: The Diary of a Young Girl, 2017
Kuvitus: David Polonsky
Suomentaja: Anita Odé
Kustantaja: Tammi
Kansi: David Polonsky
Sivuja: 153
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Rakas Kitty

Toivon voivani uskoa sinulle kaiken, mitä en ole tähän asti kertonut vielä kenellekään, ja toivon sinun olevan minulle suurena tukena (s. 9).

Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvateos Anne Frankin päiväkirja on vaikuttavaa luettavaa. Se kertoo ja kuvaa toisen maailmansodan aikaa nuoren tytön näkökulmasta. Tyttöhän ei ole kuka tahansa tyttö, vaan Anne Frank, juutalaistyttö, joka kuoli keskitysleireillä, 6 miljoonan muun juutalaisen kanssa. Hänen päiväkirjastaan tuli koko maailmalle yksi holokaustin muistomerkeistä.

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Päiväkirjat toimitti kirjaksi Anne Frankin isä, Otto Frank, joka oli ainut Frankin perheen jäsen, joka selvisi keskistysleireistä hengissä.

Kirja alkaa vuodesta 1942, kun Anne saa päiväkirjan 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen. Tavallisen oloinen, tavallisen nuoren tytön elämää elävä tyttö ottaa päiväkirjan heti ystäväkseen. Hän kirjoittaa kirjaansa avoimesti tunteistaan ja havainnoistaan ja paljastaa sille kaikki salaisuutensa.

Samaan aikaan, kun Annen mieli alkaa herätä ihastuksille ja epämääräiselle kiukuttelulle, maailmantilanne ympärillä kiristyy. Natsit hyökkäävät Hollantiin, johon Annen isä oli vienyt perheensä turvaan jo 1930-luvulla, pois Saksan juutalaisvihamielisestä ilmapiiristä. Pian Annen perhe saa kirjeen SS:ltä. Kaikki juutalaiset tiesivät, mitä kirjeen saaminen tarkoitti - matkaa keskitysleirille.  Annen perhe pakenee maan alle. He piiloutuvat Salaiseen siipeen, isän yrityksen ullakkohuoneistoon, yhdessä isän entisen työkaverin perheen kanssa.

Alkaa kahden vuoden piileskely, josta Anne raportoi päiväkirjaansa.
Salaisen siiven asukkaat kuulevat auttajiensa kautta uutisia ulkomaailmasta ja elävät kiinni jäämisen pelossa. Silti heidän elämänsä on myös hyvin arkista ja sisältää esimerkiksi ruuanlaittoa, opiskelua ja  ja ajankulun keksimistä.

Viimeisen merkintänsä päiväkirjaan Anne on tehnyt 1.8.1944.

Annen päiväkirjoja ei voi lukea ilman tietoa siitä, että hän kuoli Bergen-Belsenin keskistysleirillä helmi-maaliskuussa 1945, vain noin kuukautta ennen kuin englantilaiset joukot vapauttivat leirin 12.4.1945. Mahtoiko hän toivoa loppuun asti vapautumista ja isänsä ja äitinsä näkemistä. Mahtoiko hän haaveilla tulevaisuudesta: rauhasta ja paremmasta ruuasta? Aivan varmasti.

Ihmismieli kurottaa tulevaisuuteen, vaikka toivoa olisi hyvin vähän, tai ei ehkä ollenkaan. Tämä kuva aikuisesta Anne Frankista liikuttaa minut kyyneliin asti: Olen ollut usein alakuloinen, mutta en koskaan epätoivoinen. Pidän piiloutumista vaarallisena seikkailuna, joka on romanttista ja mielenkiintoista. Kuvailen jokaisen puutteen huvittavana päiväkirjassani. Olen päättänyt, että vietän toisenlaista elämää kuin muut tytöt ja myöhemmin toisenlaista elämää kuin tavalliset kotirouvat. Tämä on hyvä alku mielenkiintoiselle elämälle, ja siksi, vain siksi, minun täytyy nauraa vaarallisimpinakin hetkinä huvittaville tilanteille. (S. 133.)

Ari Folman ja David Polonsky ovat tehneet huolellista työtä Anne Frankin päiväkirjan tutkimisessa. Annesta ja hänen perheestään on saatu esiin hyvin persoonallisia piirteitä. Ajan painostava tunnelma välittyy kuvissa, joissa natsit esiintyvät tai Amsterdamia poimmitetaan. Sotakuvat ovat harmaita ja uhkaavia.

Annen haaveita ja unelmia puolestaan kuvataan värikkäästi. Kuvakulmat ja yksityiskohdat vaihtelevat kerronnassa sujuvasti. Mieleeni jäi myös kuva Salaisen siiven yhteisestä ruokailusta, jossa Anne kuvittelee jokaisen kanssaeläjänsä eläimeksi. Ajankuva, 1940-luku, henkii joka sivulla.

Anne Frankin päiväkirja on monella tapaa ajankohtainen teos - taas, aina. Euroopassa äärioikeisto on taas voimissaan ja juutalaisviha on nostanut päätään yleisen rasistisen ajattelun ohessa. Syntipukkeja etsitään milloin mihinkin epäkohtaan, vaikka tosiasiassa taloudelliset olot ovat olleet pitkään paremmat kuin koskaan ennen maailmanhistoriassa.

Ajankohtaisena tämä sarjakuvateos on myös kuvatessaan eristystä. Maailmanlaajuinen epidemia pakotti meidät eristäytymään kotehimme maaliskuussa 2020. Anne Frank eli erityksissä kaksi vuotta. Jonkinlaisen perspektiiviä meidän tilanteeseemme voi saada myös siitä, millaista ruokaa piileskelijöille salakuljetetaan sota-aikana, jolloin elintarvikkeet olivat kortilla. Meitä eivät uhkaa pommitukset, eikä meidän tarvitse pelätä natsien koputusta ovella.

Luin Nuoren tytön päiväkirjan 8. luokalla. Nyt omat tyttäreni ovat saman ikäisiä ja hekin lukivat tämän sarjakuvan. Heitä järkyttivät eniten natsit. Miten maailmassa voi olla tuollaista pahuutta?

Nuorena en ymmärtänyt seurata lukiessani Annen kasvutarinaa, vaikka luin hänen mielenmyllerryksistään suhteellisen kiinnostuneena. Silloin minuakin kiinnosti enemmän ajankuvaus, eli toisen maailmansodan tapahtumat ja natsien julmuus, joka tuntui käsittämättömältä. Nyt oma lukukokemustani syveni myös sitä kautta, että vertasin Annen ja omien tyttärieni kasvamista. Ajattelen, että Anne oli ennen kaikkea nuori tyttö. Saman ikäinen kuin tyttäreni ovat nyt. Nuoruus on aina sama. Ja elämä on niin haurasta - ainutlaatuista ja katoavaista.

Yhden ihmisen elämä. Kuuden miljoonan ihmisen elämä.

Tämä hieno sarjakuvateos on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa. Osallistun teoksella Lukuviikkoon ja Helmetin lukuhaasteeseen.

Suosittelen tutustumaan myös näihin ilmiöihin, jotta holokausti ei unohtuisi:
1. Twitterissä Auschwitzin museo (@AuschwitzMuseum).
2. Lontoon Orange tree -teatterin loistava esitys Amsterdam, joka on nähtävissä ilmaiseksi vielä tämän viikon ajan (27.4.2020 asti). Se kertoo juutalaisnaisesta, joka asettuu asumaan Amterdamiin ja kohtaa siellä historian uudelleen.

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää, 2018
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Anna Kortelaisen kirjoittama elämäkerta Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää on kiinnostavaa luettavaa kannesta kanteen. Varsinkin tamperelaiselle lukijalle kirja on oikea aarre. Se on sukellus sekä paikallishistoriaan että erään tunnetuimman kaupunkilaisen elämään. Suomen 1900-luvun historia tulee kerrattua ikään kuin kaupan päälle, sillä Sara Hildén (1905 - 1993) ehti elää kaikki 1900-luvun Suomen sodat ja kokea Suomen nousun hyvinvointivaltioksi. Kortelainen on tutkinut tarkasti muun muassa sisällissodan vaiheet Lempäälässä ja Lotta-järjestön toimintaa Tampereella

Kortelainen on jakanut kirjan kolmeen osaan, joiden nimet ovat Tuntematon Sara, Tunnettu Sara ja Onnellinen Sara. Tuntematon Sara -osuudessa seurataan Saran lapsuutta ja nuoruutta sekä aikuisuuden vuosia sotavuosien yli, vuoteen 1945. Toinen osa kertoo Saran menestyksestä liike-elämässä sekä avioliitosta taiteilija Erik Ehnrothin kanssa. Viimeinen osa puolestaan keskittyy Sara Hildénin taidekokoelmien karttumiseen ja oman museon perustamiseen.

Saara Hildén syntyi Tampereella vuonna 1905 Ida Kadellin aviottomana lasena, mutta sai pian isäpuolen, jonka sukunimi jäi hänelle omaksi. Saara sijoitettiin äitinsä perheen luo Lempäälään, jossa hän kasvoi Torisevan torpassa sukulaisten hoivissa, kunnes lähti Tampereelle piikomaan 13-vuotiaana. Piikomispaikan välityksellä hänen tiensä kävi kauppa-apulaiseksi ja vähitellen yhä vastuullisempiin tehtäviin.

Kortelaisen kirjoittama elämäkerta luo Sara Hildénistä määrätietoisen ja omanarvontuntoisen naisen muotokuvan. Kun ura alkaa edetä, Saara-nimi muuttuuu pian Saraksi. Tosin mitenkään nopeaksi ei urakehitystä voi kuvata. Hildén eteni myyjättärestä myymalänjohtajaksi pikkuhiljaa, ja perusti oman liikkeen vasta vuonna 1952, 47-vuotiaana. Koko aikuisiän hän oli kiinnostunut taiteesta: kuvateiteesta, elokuvista ja teatterista.

Elämäkerrassa paljastuvat menestyksen avaimet: ahkera työnteko ja lahjakkuus. Sara Hildénillä oli tyylitajua ja silmää kauneudelle. Lisäksi hän oli taitava liikenainen. Voisi melkein sanoa, että hänen käsissään vaatteet muuttuivat kullaksi, kun hän sodan jälkeisen nousukauden aallossa vaatetti tamperelaisia naisia ja loi mittavan omaisuuden. Hän oli omaisuuden suhteen varsin avokätinen ja avusti ensin monia ystäviään rahapulassa ja pikkuhiljaa yhä enenevissä määrin myös taiteilijoita, jotta nämä saivat keskittyä luomiseen.

Kortelaisen tutkimuksen mukaan Sara Hildén eli varsin modernin naisen elämää. Koska hän perusti perheen vasta kypsällä iällä, hän ehti ennen sitä luoda vakavaraisen oman uran. Miehiä Saran elämästä ei puuttunut, vaan hän saattoi oman palkan turvin elää, kuten halusi. Pitkäaikainen ja varakas sulhanen Ruotsista jäi vain rakkaussuhteen tasolle, koska hän ei jostain syystä ollutkaan aivan oikea. Sen sijaan Erik Ehnroth vei muuten niin kovin järkevän oloiselta Saralta jalat alta. Avioliitossa oli kuitenkin alusta lähtien kolmaskin osapuoli, nimittäin alkoholi.

Kortelainen on tehnyt kirjassaan persoonallisen ratkaisun lisäämällä tietotekstin väliin kaunokirjallisia osia, kuvitteellisia keskusteluja Saran ja hänen museonsa konservaattorin välillä. He kulkevat taideteosten äärellä ja pysähtyvät keskustelemaan elämästä ja taiteesta. Keskustelut tekevät Sara Hildénistä inhimillisemmän, ja samalla sivuilla nousee esiin myös niitä ainutlaatuisia teoksia, joita hän on kokoelmiinsa hankkinut. Kirjan kuvitus on kauttaaltaan kiinnostavaa, ja taiteen läsnäolo huokuu kirjasta.

On epäilemättä totta, että Sara Hildénillä oli taiteellista silmää ja vainua. Hän teki taidehankintoja paitsi ammattilaisten neuvojen mukaan myös oman kiinnostuksensa ja mieltymyksensä perusteella.  Hänen keräämänsä taide ja hänen perustamansa säätiö ovat arvokas perintö suomalaiselle kuvataiteelle. Tampereella hänen työnsä jatkuu Sara Hildénin taidemuseon muodossa ja Sara Hildénin nimeä kantavana taideakatemiana, jossa lapset voivat suorittaa taiteen perusopintoja.

Olin keväällä Metsossa kuuntelmassa Anna Kortelaisen esitelmää Sara Hildénistä ja elämäkerran syntyvaiheista. Kortelaisen into oli tarttuvaa. Hän kertoi, kuinka tärkeää hänelle oli kirjan kirjoittamisen aikana päästä Saran jalanjäljille Tampereelle ja Lempälään. Hän kertoi taustatyön tekemisestä ja niistä historiallisista rooleista ja odotuksista, joita Sara rikkoi elämässään. Saran hahmo tunnettiin Tampereella kovana liikenaisena ja etäisenä ihmisenä, mutta lähipiirissä hän oli myös erittäin avulias. Hän eli rohkean elämän ja sopii esikuvaksi kenelle tahansa naiselle. Ei ole ehkä sattumaa sekään, että tällainen toimelias nainen sai rikkoa rajoja juuri Tampereella, joka oli asukasrakenteeltaan naisten kaupunki.

Tamperelaisen elämään Sara Hildén vaikuttaa monella tavalla. Kuusivuotias eskarilaiseni kävi juuri Sara Hildénin taidemuseon Veistospuutarhassa opastetulla kierroksella taidetestaajana. Taidemuseon toinen toistaan loistavammat näyttelyt, esimerkiksi Andy Warholin ja Ellen Gallagherin näyttelyt vuonna 2014, vetävät taiteen ystäviä myös Tampereelle. Tyttäreni käy Sara Hildénin taideakatemiaa, jossa hän on harrastanut kuvataiteita 7-vuotiaasta saakka. Sara Hildénille, jos kenelle, sopii huudahtaa: Hyvä Sara!



Sara Hildénin elämäkerta on luettu myös kirjablogeissa: Kaisa Reetta T, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, 2. painos, 2018
Kustantaja: Siltala
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kari Hotakainen kirjoitti Kimi Räikkösestä kirjan, elämäkerran, paitsi että tämä ei ole elämäkerta, ei voisikaan olla, koska päähenkilö on elämänsä puolessavälissä (s. 10). Tämä on hotakaismainen havainto, jollaisia hän latoo Räikkös-elämäkerran sivuille ja tempaa lukijan mukaansa Kimi Räikkösen elämään. Hotakainen osaa kirjoittaa, Räikkönen osaa ajaa. Kun yksi Suomen parhaista kirjailijoista kertoo yhdestä Suomen parhaasta moottoriurheilijasta, ollaan tekemässä legendaa.

Hotakainen kertoo hauskasti ja syvällisesti yhtä aikaa, hän on asioitten ytimessä, huomaa liikuttavat ja kipeät hetket, arvostaa elämää ja ihmistä kokonaisuutena, antaa puhumattomuuden puhua. Hän onnistuu tekemään Icemanista, Jäämiehestä, lukijalle jopa läheisen, ainakin kirjan lukemisen ajaksi. Kirjan lukemisen jälkeen löydän lähes päivittäin uutisia Räikkösestä ja hänen perheestään: Minttu Räikkönen uimapuvussa Abu Dhabissa; Rianna Räikkönen ihailemassa kukkia varikolla, jne. Täydellistä. Ja elämäkerran mukaan Räikkönen osaa tätä täydellisyyttä myös arvostaa. Mutta miten kukaan voi oikeasti säilyttää jotain omaa, jos on huippu-urheilija lajissa, jonka osakilpailuja seuraa yli 350 miljoonaa katsojaa kerrallaan? Kimi Räikkönen on julkkis, vaikka halusi alun perin vain ajaa lujaa ja voittaa.

Kirjaa kirjoittaessaan Hotakainen on ollut kuin Liisa Ihmemaassa: Ferrarin varikolla pitäisi tunnustaa väriä, pitäisi tunnistaa tallipomo ja tuntea tärkeät hengailijat, ei saisi häiritä tutkimuskohteen keskittymistä. Kaikki tiimissä ovat yhtä suurta perhettä, jokaisella on oma tarkoin määrätty roolinsa. Pyöritellään järjettömiä rahasummia, ei ole varaa virheisiin. Miten Kimi on jaksanut kaiken hässäkän ja median paineet kaikki nämä vuodet? Suomalaisena ymmärtää hyvin, ettei tuota sirkusta jaksa paljon kommentoida. Kimi ei puhukaan kuin pakon edessä, eikä kovin fiksuja aina silloinkaan. Hän hoitaa kuitenkin duuninsa, eli Hotakaista lainatakseni: ojentaa nilkkansa suoraksi. Työ puhukoon puolestaan, kuten meillä Suomessa on tapana ajatella.

Hotakainen hahmottaa Ihmemaata omaan tyyliinsä. Hän saa vastauksia, joista syntyy myös muuta kuin ratojen Iceman, syntyy vilpitön kaveri ja perheen isä, puhumaton ja omalaatuinen tyyppi, urheilusankari, hulivili. Moneen otteeseen ja monesta suusta kuullaan, kuinka avarasydäminen ihminen Räikkönen on. Ehkä se kuullaan jo liian monesta suusta, joita Räikkönen joko ruokkii tai juottaa, parhaimmillaan molempia. Onko hyväsydämisyys totta? Haluan uskoa niin, onhan kyse sankarista.

Kaikki alkaa perheestä ja päättyy perheeseen, ja se on kirjan pelastus. Kaikki muu siinä välissä on nuoren miehen unelman toteutumista, kovaa työtä ja turhanpäiväistä sekoilua. Pojalla on hirveä halu ajaa autoa lujaa ja voittaa. Noustaan "ryysyistä rikkauksiin", mutta ei sattumalta. Perhe tukee joka mutkassa, hyvät ystävät rahoittavat ja Kimi ajaa autoa nopeimmin koko maailmassa. Täytyy olla lahjakas, jotta pääsee F1-ajajaksi. Se on selvä.

Hyvin lähellä tuntui olevan myös se mahdollisuus, että Räikkösen elämä olisi lähtenyt kulkemaan Matti Nykäsen tai  Mika Myllylän viitoittamaa huippu-urheilijan uran jälkeistä tietä. Parin viikon hummailureissut, kaverina muun muassa Bahrainin prinssi, tuntuvat sadulta. Kimi lentää yksityiskoneella päähänpistojen mukaan ja juhlat jatkuvat. Tähän kiitoon olisi varmasti ollut helppo jäädä lopullisesti, mutta onneksi niin ei käy, vaan elämään tulee myös sisältöä. Sen toivoisi säilyvän.

Hotakaisen ansiota on se, että Räikkösen elämäkerta on vetävää luettavaa. Se on hieno kirja, ja sen voi huoletta kääriä kenen tahansa suomalaisen joulupakettiin, (kunhan varautuu siihen, että lahjan saaja istuu nenä kiinni kirjassa joulunpyhinä). Tuntematon Kimi Räikkönen on Suomessa syksyn myydyin tietokirja, ja luulen ja toivon, että kirjaa myydään myös maailmalla ja paljon. Se on elämäkerraksi poikkeuksellisen kaunokirjallinen ja siksi kiinnostava myös niille, jotka eivät F1-urheilua seuraa. Kimi Räikkös -faneille se on tietysti silkkaa mannaa.



Tuntematon Kimi Räikkönen on luettu myös kirjablogaissa Kulttuuri kukoistaa, Jokken kirjanurkka ja Kirsin kirjanurkka.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas, Maailman sydämessä, 2017
Kustantaja: SKS
Kansi: Anne Kaikkonen
Sivuja: 286
Mistä sain kirjan: oma ostos



Silja Vuorikurun kirjoittama Aino Kallas -elämäkerta, Aino Kallas, Maailman sydämessä, on kansiaan myöten hieno teos. Se kertaa kirjailija Aino Kallaksen (1878 - 1956) elämänvaiheet tarkasti ja kunnioittavasti ja tuo uusia näkökulmia hänen kirjailijakuvaansa.

Aino Kallas on Suomen kirjallisuushistorian kirkkaimpia tähtiä - ja niitä harvoja naisia, jotka nousivat tähtikaartiin miesten rinnalle 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kirjailijat Minna Canth, Maria Jotuni, L. Onerva ja Hella Wuolijoki taitavat olla tähtikaartissa hänen ainoita kanssasisariaan, sillä tuon ajan kirjallinen kenttä oli vahvasti miesten hallussa.

Aino Kallas syntyi vuonna 1878 Krohnien kulttuuriperheeseen ja kuoli 1956 kulttuuripersoonana, joka oli luonut aivan omanlaisensa uran. Jo lapsesta asti Aino Krohn tunsi kutsumusta kirjailijaksi ja kirjailija hänestä tulikin. Hänestä tuli paljon muutakin, muun muassa virolaisen kansanperinteen tutkijan ja diplomaatin, Oskar Kallaksen, vaimo ja neljän lapsen äiti sekä suomalais-virolainen kulttuurivaikuttaja ja maailmanmatkaaja.

Aino Kallaksen kirjallinen tuotanto on laaja ja käsittää kaikki kirjallisuudenlajit: lyriikan, draaman ja proosan. Vahvimmat teoksensa, niin sanotun Surmaava Eros -trilogiansa, hän kirjoitti 1920-luvulla. Siihen kuuluvat kirjat Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian, joista Sudenmorsianta pidetään hänen pääteoksenaan. Se on ainutlaatuisen väkevä teos, jonka tunnelma on niin täysi, että vastaavaa saa maailmankirjallisuudesta hakea.

Kallaksen merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa painottuu näiden kolmen pienoisromaanin lisäksi elämäkerrallisena kirjailijana. Hänen päiväkirjansa ovat nimittäin vertaansa vailla sekä naisen elämän että aikakauden ja kulttuurielämän kuvaajina. Vuorikuru kertoo kirjassaan siitä, kuinka päiväkirjojen tomitustyö eteni Kallaksen viimeisimpinä vuosina. Kirjailija nimittäin teki rohkean päätöksen julkaista ne autenttisina ilman sensurointia. Kirjailijan rohkeuden ansiosta meillä on luettavana kuvaus värikkäästä ja ainutlaatuisesta taiteilijaelämästä.

Päiväkirjoista paljastuu syyllisyys äitiyden ja kirjailijauran sovittamisesta, joka kiusasi kirjailijaa hänen elämänsä loppuun asti. Hänen lastensa surulliset kohtalot saivat hänet syyttämään itseään vielä elämänsä loppupuolella omista valinnoistaan.  Päiväkirjoissa on myös mielenkiintoisia pohdintoja virolaisuudesta ja suomalaisuudesta, juurettomuuden ja maailmankansalaisuuden tuntemuksista, diplomaatin vaimon ja oman uran paineista, avioliittokriisistä - ja kaiken ohessa myös brittihovin etiketistä.

Silja Vuorikuru on tehnyt Aino Kallaksesta väitöskirjan ja tutkijana jatkanut Kai Laitisen, legendaarisen Kallas-tutkijan, jalanjäljissä. Kai Laitisen Kallas-teokset, Aino Kallas 1897 - 1921 ja Aino Kallaksen mestarivuodet, ovat myös perusteellisia luotauksia kirjailijan elämään. Vaikka Laitinen kirjoittaa ennen kaikkea Kallaksen tuotannosta, on hänen tutkimusotteensa biografinen, joten Kallaksen elämänvaiheet käydään läpi hyvin tarkasti. Tuoko Vuorikurun kirja näihin teoksiin mitään uutta tietoa? Tuohan se.

Olen itse tehnyt Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta Suomen kirjallisuuden graduni ja perehtynyt myös kirjailijan elämään. Kallaksen tutkiminen oli palkitsevaa, sillä hänen elämänsä on poikkeuksellisen värikäs ja sijoittui historiallisesti myrskyisiin vuosiin, joissa hänen asemansa suomalais-virolaisena kulttuuripersoonana avasi hänelle hienoja kokemuksia - ja sitten lopulta myös suruja, jotka kietoutuvat Viron kohtaloon toisessa maailmansodassa. Kallaksen tuotanto on myös runsas ja monipuolinen, aivan ainutlaatuinen monestakin syystä.

Vuorikurun kirjoittama elämäkerta toi myös uusia näkökulmia Kallaksen tuotantoon. Jään pohtimaan, voiko kirjailijan tuotantoa ja elämää erottaa ollenkaan toisistaan. Syvästi koetut asiat siirtyvät kirjailijan teoksiin tavalla tai toisella: Aino Kallas on meren kuvaaja. Tätä on tuotu tarpeettoman vähäisesti esiin, vaikka kirjailija on kirjoittanut merestä runsaasti sekä kaunokirjallisessa tuotannossaa että päiväkirjassaan, muistelmissaan ja matkakertomuksissaan. Meri samanaikaisesti sekä yhdisti että erotti Suomea ja Viro; meren yli taitetut matkat puolestaan symboloivat Ainolle vaellushalua, jota hän piti sukupiirteenään. Meren merkitystä kirjailijan elämäntaipaleella on vaikea liioitella. (s. 96)

Toinen avartava havainto on vanhan Raamatun suomennoksen vaikutus Kallaksen päätuotannon kieleen. Vuorikurun väitöskirja Kallaksesta kertoo juuri tästä yhteydestä, ja vaikutus todellakin selittää esimerkiksi Sudenmorsiamen vahvan, omintaikaisen ilmaisun lähteitä. Kallaksen luoman kielen rytmi on lumoavaa ja kerronta on kaunista ja väkevää, aivan omanäänistään.

Aino Kallas -elämäkerta oli lukupiirikirja, joka oli vakuttaanut kaikki lukupiiriläiset. Teosta kehuttiin nopealukuiseksi ja selkeäksi. Aino Kallaksen elämää ihasteltiin, ihmeteltiin ja säälittiinkin: Miten monia erlaisia vaiheita siihen sisältyi - loistosta ja menestyksestä suuriin suruihin! Miten vahva oli Kallaksen taiteilijakutsumus ja miten paljon hän erilaisissa rooleissaan joutui tasapainoilemaan! Suhde Eino Leinoon kirvoitti tietysti omat spekulointinsa. Naisen asema tuon ajan kulttuuripiireissä ja perhe-elämässä oli rajoitettu, mutta Kallas pyrki ja pääsi rikkomaan rajoja.

Vuorikuru luo Aino Kallaksesta hyvin elävän hahmon, toisaalta vahvan ja toisaalta epävarman taiteilijan, naisen ja äidin. Elämäkerta tuo hänet niin lähelle lukijaa, että tekisi mieli kättä puristaa ja kehua: sellaisen kutsumuksen sait ja elit sen kanssa niin hyvin kuin osasit, rohkea nainen.



HelMetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 20. Taiteilijaelämäkerta. Elämäkerran ovat lukeneet myös Jonna ja Maria.

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 449
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos pitkästä lainasta, Tarja!)



Kirjablogeissa vietetään Naistenviikkoa, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Aale Tynnistä (1913 - 1997) tuli kuin varkain oman blogini nainen numero yksi tälle viikolle. Bloggaan huomenna hänen tunnetuimmasta runokokoelmastaan Ylitse vuoren lasisen (1949), johon tartuin hänen elämäkertansa innoittamana. Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kirjoittama Aale Tynnin elämäkerta, Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu oli säväyttävä lukukokemus, joka avasi silmiäni moneen suuntaan.

Elämäkerran kirjoittajat ovat Aale Tynnin sukulaisia: Riitta Seppälä on Aale Tynnin tytär ja Mikko-Olavi Seppälä on Riitta Seppälän poika, eli hän on Aale Tynnin lapsenlapsi. Kirjoittajien läheinen suhde kuvattavaansa on pelkästään eduksi tässä kirjassa. He ovat tavoittaneet lujan ja lämpimän linjan kerrontaansa. Tarkoitan tällä sitä, että he kertovat rehellisesti Tynnin elämänvaiheista, mutta mukana on koko ajan myös kunnioitus ja rakkaus läheistä ihmistä kohtaan.

Elämäkerta on taidokkaasti koottu ja luettuna vaikuttava kokemus. Se kertoo erään naisen elämän, se kertoo runoilijan elämän, se kertoo runouden kääntäjän elämän ja vahvan kulttuuripersoonan elämän. Se on tieteellisesti vakuuttava tutkimus suomalaisesta kirjallisuuden ja kulttuurin kentästä 1900-luvun alkupuolelta lähes vuosisadan loppuun, sillä Tynnin elämän ja kirjailijanuran kautta saadaan läpileikkaus suomalaisen kirjallisuuden, ja erityisesti runouden, historiasta. Samalla kerrotaan myös yhden suurimman suomalaisen kustantamon, WSOY:n historiasta. Lisäksi elämäkerta on kirjallisuustieteellisesti ansiokas, koska Tynnin runouden analysointi on hyvin tarkkaa ja monipuolista.

Luin Tynnin elämäkertaa kauan ja hartaasti. Uutta tietoa tuli paljon. Kirjan alussa ollaan Pietarin eteläpuolella, josta Tynnien inkerinsuomalainen perhe lähti Venäjän vallankumouksen ja sodan melskeistä maanpakoon Suomeen. (Oikeastaan voi puhua myös paluumuutosta, koska inkerinsuomalaiset ovat alun perin suomalaisia, joita 1600-luvulla siirrettiin asuttamaan Ingermanlandia, tuolloisen Ruotsin suurvallan itäisiä osia.) Inkerinsuomalaisten historia on mielenkiintoista luettavaa ja oleellinen osa Aale Tynnin persoonaa.

Aale Tynnin perhe arvosti koulutusta ja perheen tytötkin kävivät kouluja, myös Aale, josta tuli ylioppilas ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija sekä voisi kai sanoa, että elämänikäinen kielten opiskelija.

Tynni koki runoilijakutsumuksen jo varhain, ja Helsingin Suomalaisessa Tyttölyseossa hänen äidinkielenopettajansa vain vahvisti kutsumusta. Tosin elämäkerran perusteella voi väittää, että kulttuurinen innostus oli kaikkien tuon ajan lukiolaisten ominaispiirre. Harrastettiin kirjoittamista, lukemista, lausuntaa ja teatteria. (Nykylukiolaisten harrastuksina nämä eivät ehkä ole aivan suosituimpia.) Yliopistoaikana Tynni oli aktiivinen yryläinen, eli Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen jäsen. Yhdistystoiminta oli sekin hyvin kulttuuripainotteista.

Tynnin esikoiskokoelma Kynttilänsydän ilmestyi vuonna 1938, ja siitä lähtien hän oli WSOY:n tärkeimpiä runoilijoita sekä kulttuurisia vaikuttajia. Omassa runoudessaan hän pysyi perinteisen runon kirjoittajana, aikalaisinaan Saima Harmaja ja Uuno Kailas, joiden elämät jäivät lyhyiksi. Myöhemmin Tynniä arvosteltiin vanhakantaisuudesta. Uusi, vapaa runomitta ei kuitenkaan tuntunut Tynnistä luontevalta, vaikka hän kokeili sitäkin. Hänelle kehittyi uransa aikana lopulta vahva, oma ääni, josta häntä kiiteltiin.

Runokokoelmassa Ylitse vuoren lasisen on nähtävissä hallittu ja harkittu, mutta silti ilmaisuvoimainen ja omaääninen laulullisuus. Tynni tunnetaan erityisesti runoista Kaarisilta ja Rohdinmekko, jotka molemmat sisältyvät tuohon kokoelmaan. Kokoelmassa on myös erikoinen runo Hellaan laakeri, jolla Tynni voitti Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjan. Muuten Tynni tunnetaan erityisesti raikkaista ja koskettavista lapsirunoistaan, eikä liene ketään suomalaista, joka ei olisi jollain tavoin törmännyt Aale Tynnin sanoihin.

Aale Tynnin kielitaito toi hänelle paljon käännöstilauksia. Hän käänsi runoutta, ja erityisesti modernia runoutta eri maista, ja teki näin eurooppalaista uutta runoa tunnetuksi Suomessa. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että hän oli Suomi - Irlanti-seuran perustajajäseniä, sillä hän ihastui Irlantiin kääntäessään W. B. Yeatsin runoja ja vieraillessaan maassa.

Aale Tynnin yksityiselämä kietoutuu suomalaiseen kulttuurielämään. Ensimmäinen avioliitto Kauko Pirisen kanssa ei ollut onnellinen, ja avioerosta tuli raskas. WSOY:n piiristä löytyi sielunkumppani ja myöhemmin elämänkumppani Martti Haavio. Tynnin ja Haavion merkitys toistensa luomistyöhön on kiistaton. Elämäkerrassa tästä kerrotaan hyvin havainnollisesti, ja onni ja tasapaino välittyvät myös parin yhteiselämän kuvauksista. Herkempää rakkaustarinaa en muista fiktiosta lukenneeni, kuin mitä tämä elämäkerta loihti eteeni.

Suuret surut seurasivat Tynniä hänen elämänsä loppupuolella. Yhteiselo Martti Haavion kanssa jäi lopulta lyhyeksi, ja lasten kohtalot olivat murskaavia. Kokonaisuudessaan Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu on nimensä mukaisesti kaikkea, mitä elämä tuo tullessaan. Se kertoo kokonaisen elämän, naisen ja taiteilijan elämän.

Aale Tynnin elämäkerta on luettu ainakin blogeissa Sinisen linnan kirjasto sekä Täällä toisen tähden alla. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Teos sopii myös kohtaan 5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman.

Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait Of A Dubliner

Alfonso Zapico: James Joyce, Portrait Of A Dubliner, 2013
Alkuteos: Dublinés, 2011
Espanjasta englanniksi kääntänyt: David Prendergast
Kustantaja: The O'Brien Press
Kansi: Alfonso Zapico
Sivuja: 226
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta ja ostin omaksi Dublinista

Ennen viimekesäistä Dublinin-matkaani jouduin hieraisemaan silmiäni Hervannan kirjastossa. Mikä James Joycen kirja hyllyssä olikaan? Portrait Of A Dubliner? James Joycen Dublinilaisia (Dubliners) ja hänen esikoisteoksensa Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man) on nyt jotenkin sekoitettu... Kävi ilmi, että käsissäni olikin toisenlainen aarre: James Joycesta kirjoitettu ja piirretty sarjakuva-elämäkerta. Kirjailijan nimi, Alfonso Zapico, oli hämäävästi vasta kirjankannen alareunassa. 

Hervannan kirjaston aarre tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, ja kun pääsin Dubliniin, marssin paikalliseen kirjakauppaan ja ostin kirjan omakseni. Luin sarjakuvaa myös Joycen synnyinkaupungissa, jossa seurasin hänen jalanjälkiään ja vierailin James Joyce -museossa. (Otin tietysti myös selfien Joycen patsaalla, joka on sijoitettu ihmisten tasolle Earl Street Northilla).

Nyky-Dublin hengittää Joycen tahtiin, vaikka kaupunki aikoinaan ahdisti Joycea, eikä se ensin tunnistanut hänen nerouttaan. Vasta kun Joyce haki kannuksensa ulkomaiden kautta, kotimaa alkoi ymmärtää kirjallisuuden uudistajan arvon. Nyt Joyce on Irlannin tunnetuin ja rakastetuin kirjailija. Hänen elämänsä ja teoksensa ovat yhtä kuin kaunis ja rujo Dublin.

Alfonso Zapicon kirjoittamassa ja piirtämässä elämäkerrassa James Joyce kävelee Dublinin katuja ja kasvaa katolilaisuuden puristuksessa. Hän kohtaa elämänsä rakkauden, Noran, jättää Irlannin ja kiertää Euroopassa - Trieste, Pariisi, Zürich - työn perässä. Lopulta hän tekee läpimurtonsa Dublinilaisia-novellikokoelmallaan ja kirjoittaa suurteoksensa Ulysseus. Molempia teoksia ensin kummeksuttiin ja pidettiin moraalittomina. Joycen oli vaikea löytää niille kustantajaa.

Zapicon kynänjälki on taidokasta sarjakuvakerrontaa. Ruutujen koot vaihtelevat ja sivut saattavat olla kuin taideteoksia, yksittäisiä kuvia, jotka ilmentävät historiallista aikakautta. Kaupunkien ilmapiiri on aito, ja Joycen persoona häkellyttävän elävä. Teoksen sivuilla seurataan 1900-luvun alun eurooppalaista henkeä ja kohdataan tuon ajan kulttuuripiirit. Käy mielessä, voisiko elokuvakaan olla elävämpi kuin nämä kuvat ja kulissit, joihin Joyce asettuu.

Joyce-sarjakuva ilmestyi alun perin espanjaksi, mutta käännettiin pian englanniksi. Pienellä googletuksella selvisi, että Zapico voitti tällä albumillaan National Comic Prize 2012 -palkinnon. Joyce-sarjakuvasta tuli ensimmäinen englanninkielinen kirja, josta bloggaan. Sen ymmärtäminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä kuvat tietysti auttoivat tarinan seuraamista.

Ihastuin tähän sarjakuva-elämäkertaan ikihyviksi. Se on kaunistelematon, mutta tyylikäs kokonaisuus, johon on kätketty myös aimo annos huumoria. Joycen ristiriitainen ja omahyväinen persoona on joka sivulla läsnä. Elämän vastoinkäymiset: rahahuolet, alkoholismi, tuskallinen silmäsairaus ja tyttären sairastaminen tulevat lukijan iholle asti. Vaikka Joycesta ei voi aina pitää, hänen ristiriitaista taiteilijapersoonaansa on pakko ihailla, sillä häntä seuraa aina ja kaikkialle myös kirjoittamisen pakkomielle, tinkimätön taiteilijuus.

Zapicon sarjakuva-elämäkerta James Joycesta ei kaunistele mitään, mutta tekee siitä huolimatta kunniaa Joycelle. Albumia voi suositella kaikille Joyce-faneille, mutta myös Irlanti-faneille, sillä Joycea ei voi Irlannissa ohittaa.    

Osallistun kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohtaan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani. Osallistun myös Les!Lue!-blogin elämäkertahaasteeseen ja kuittaan Kirjakaapin kummitus -blogin kirjankansibingon kohdan sininen.

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta




Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Omaa lukukokemustani siivitti se, että Minna Canth herättää minussa pakahduttavia ihailun ja kiitollisuuden sekaisia tunteita, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt melko innokkaasti tämän elämäkerran lukemiseen.

Muistan, kuinka törmäsin Minna Canthin tuotantoon nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Kirja, joka ravisteli maailmankuvaani oli tietysti Työmiehen vaimo, jonka luin järkyttyneenä. Heräsin ruususen unestani jonkinlaiseen historian tajuun ja  siihen tosiasiaan, että vain sata vuotta aikaisemmin suomalaisen naisen asema oli sellainen, josta ei olisi lähdetty yliopistoon opiskelemaan - eihän naisella ollut 1800-luvun lopulla arvoa yhteiskunnallisena toimijana, vaan hänen tehtävänsä oli lähinnä miellyttää miehiä ja tehdä lapsia. Joku oli ottanut ensimmäisen askeleen naisten ihmisarvon parantamiseksi, ja Suomessa sen askeleen oli ottanut Minna Canth.

Opiskelijana ahmin Minna Canthin tekstejä vinot pinot samaan syssyyn, ja vaikka nyt tunnistan niissä paljon melodraamaa, ovat ne vieläkin sävähdyttäviä ja kieleltään eläviä tekstejä. Anna-Liisasta olen nähnyt useita hienoja teatteriesityksiä, ja näytelmä on aiheeltaan aina ajankohtainen. Äitien tekemiä lapsenmurhia ei nykyäänkään pystytä täysin estämään, sillä raskauden jälkeinen masennus on salakavala ja häpeälliseksi koettu sairaus. Jo 1800-luvun lopulla ilmiöstä oltiin huolissaan, vaikka sitä ei osattu nimetä. Maijalan elämäkerta paljastaa, että Minna Canth kärsi itsekin masennuksesta viimeisen lapsensa syntymän jälkeen, ja joutui pyytämään läheisiään vahtimaan itseään, ettei hän olisi vahingoittanut nuorimmaistaan. Hän oli jäänyt leskeksi 35-vuotiaana, vähän ennen kuopuksen syntymää.

Jos oma kuopukseni olisi ollut tyttö, hänen nimekseen olisi tullut Minna, koska ajattelin, että nimen mukana tytöstä tulisi rohkea. Nyt, Minna Canthin elämäkerran lukemisen jälkeen, ajattelen, että nimen mukana olisi tullut paljon muutakin kuin rohkeutta - älyä, innostusta, hellyyttä, oikeudentuntoa.

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.

Sain Maijalan teoksesta paljon uutta tietoa Canthin elämästä, hänen arjestaan ja kirjoittamisestaan, aatteistaan ja aktiivisuudestaan. Maijala on jakanut kirjan kolmeen laajaan osaan: ensimmäinen osa esittelee Canthin elämänvaiheet, toinen osa hänen kirjallisen työnsä ja kolmas osa niitä aatteita, jotka hän otti omakseen. Maijalan kerronta on elävää. Erityisesti kiittelen Maijalaa siitä, että hän päästää Canthin oman äänen kuuluviin. Otteita Canthin kirjeistä on paljon, ja niiden kautta "herkkyys, hellyys ja hehkuvaisuus" tulevat todeksi. (Taas kerran mietin, mitä nykypäivän tekstareista ja sähköposteista jää seuraavien sukupolvien tutkittavaksi - ehkä muutama hymiörivi.)

Kirjan luettuani olen entistä suurempi Canth-fani. Miten ihmeessä tuo nainen jaksoi kaiken arkisen työnsä ohessa kirjoittaa - ja kirjoittaa niin paljon ja rohkeasti kuin hän kirjoitti. Mikä palo hänellä olikaan kirjoittamiseen! Kun hänellä vain oli pienikin hetki, hän nosti kirjoitusvälineensä esiin ja kirjoitti sohvapöytänsä ääressä keinutuolissaan.

Minna Canth eli lyhyen elämän, vain 53-vuotiaaksi. Hän kirjoitti lehtiin paitsi kannanottoja myös pohdintoja ajan aatteista, muun muassa naiskysymyksestä, työväen elinoloista, siveysaatteesta, raittiusaatteesta ja terveydenhoidosta. Kirjoittamisen ohessa Minna Canth oli mukana yhdistyksissä, jotka ottivat kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin, saivat aikaan lakimuutoksia ja perustivat kouluja, joihin tytötkin pääsivät. Aktiivisin kaunokirjallisuuden kirjoittamisaika hänellä kesti kymmenisen vuotta, alkaen Työmiehen vaimosta (1885) ja päättyen Anna Liisaan (1895). Kymmeneen vuoteen mahtuu melkoinen määrä taitavaa ihmiskuvausta ja ajankohtaisia aiheita, joita Minna Canth ei hätkähtänyt, vaan päinvastoin oli innokkaasti tuomassa kansainvälisiä aatteita ja uusimpia tieteellisiä tutkimuksia suomalaisten tietoisuuteen.

Maijalan elämäkerran lopussa on luku Sairaus omakuvana, jossa kerrotaan ajan lääketieteellisestä muoti-ilmiöstä, neurestaniasta eli heikkohermoisuudesta, josta Minna Canth koki kärsivänsä. Hän tunsi olevansa hermostollisesti hektisessä tilassa. Kirjailija seurasi useita ulkomaisia lehtiä, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa, kirjoitti näytelmiään ja lehtikirjoituksiaan, luki kaikki tieto- ja kaunokirjat, mitä maailmalta sai käsiinsä. Hän oli aikakautensa "uhri", sillä 1800-luvun loppua pidettiin kiihottuneena halujen aikakautena, poikkeuksellisen levottomana aikana, joka laukaisi (erityisesti naisissa) hermostollisia mielisairauksia.

Nykylukijaa tällainen kuva 1800-luvun hektisestä elämäntahdista vähän huvittaa, mutta kieltämättä Minna Canthin elämä tuntuu olleen täynnä toimintaa. Minna Canthin sydänvaivoja hoidettiin muun muassa kieltämällä häneltä lehtien ja kirjallisuuden lukeminen, jotta hän ei kiihottuisi liikaa. Elämänsä loppupuolella Minna Canth oli hoidettavana Naantalin kylpylässä, jossa hän tunsi pitkästyvänsä kuoliaaksi. Luulenpa, että Minna Canth olisi ollut nykypäivän tietotulvassa kuin kotonaan.

Erityisesti ihailen Minna Canthia hänen salonkinsa avaruudesta. Kanttilan verhot olivat aina auki, joten ohikulkiessaan saattoi kurkistaa sisään ja tarkistaa, oliko rouva kotona. Canth nautti keskusteluista, hehkui niissä. Maijalan elämäkerrasta tulee vahva tuntu siitä, että Kuopio oli 1800-luvun lopulla suomalaisen kulttuurin keskipisteessä. Yhteys Helsinkiin oli suora, koska sellaiset kulttuurihenkilöt kuin Järnefeltit, Juhani Aho ja Kaarlo Bergbom olivat tuttu näky Kanttilassa. Minna Canthin esimerkki myös velvoittaa - maailma muutetaan kynällä ja keskustelemalla.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Jos näin Minna Canthin päivänä haluaa lukea Canthin tekstejä, Projekti Lönnrotin sivuilta voi ladata ilmaiseksi Canthin teoksia. Esimerkiksi novellit Kuoleva lapsi tai Lapsenpiika eivät jätä ketään kylmäksi ja ovat oivallisia esimerkkejä Minna Canthin terävästä ja herkästä kynästä.

Maijalan teos on luettu useissa blogeissa ja se valittiin vuoden 2014 Blogistanian Tieto -palkinnon voittajaksi. Kannattaa vilkaista ainakin nämä arviot: Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Erjan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain, Kirjatarha ja Kirjojen kamari.

Nappasin kirjalla pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteeseen, kohtaan 22. Muistelmateos tai elämäkerta. Lisäksi osallistun kirjalla Les!Lue!-blogin Reettan elämäkerta-haasteeseen.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät, 2013
Alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010
Suomentaja: Virpi Vainikainen
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 341
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miten kirja valloittaa mielen? Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät tekee sen vaivihkaa, vaatimattomaan tyyliin, eikä lukija voi kuin seurata perässä ja ihmetellä kirjailijan rinnalla ihmisten elämää ja historian vääjäämätöntä kulkua.

Ja kuitenkin. Nämä ihmiset ja tämä suku, joista kerrotaan, ovat kaukana vaatimattomasta ja tavallisesta, sillä tässä kerrotaan Euroopan, ellei koko maailman, eräästä rikkaimmista suvuista. Mutta koska kerronta on niin eleetöntä ja ihmettelevää, tarinasta tulee koskettava ja tosi jokaiselle lukijalle.

Kirjailija Edmund de Waal on ensinnäkin keramiikkataiteilija ja yliopisto-opettaja, mutta toiseksi myös Ephrussien suvun jälkeläinen. Ephrussit puolestaan ovat Odessasta kotoisin oleva juutalainen pankkiirisuku.

Tarina alkaa siitä, kun de Waal perii isoenoltaan 264 netsukea, eli norsunluusta tai puusta valmistettuja japanilaisia pienoisveistoksia. Ne ovat kooltaan niin pieniä, että mahtuvat taskuun. De Waal viehättyy niistä ja haluaa tavoittaa niiden kautta ihmiset, jotka ovat näitä pieniä taideteoksia pitäneet käsissään. Hän alkaa tutkia sukunsa vaiheita.

Alkaa toinen tarina, ja se alkaa 1800-luvun lopusta, kun Ephrussien suku levittäytyy Odessasta länteen, Pariisiin ja Wieniin, rakennuttaa pankkinsa ja asuinpalatsinsa juutalaisiin, loistokkaisiin kaupunginosiin, asettuu asumaan ja keräämän varallisuutta.  Varallisuuden ohessa kertyy taidetta. Netsukeiden ensimmäinen omistaja on Charles Ephrussi (1849 - 1905): Oli aurinkoinen huhtikuun päivä, kun lähdin jäljittämään Charlesia (s. 33). 

Jäljittäminen johdattaa Edmund de Waalin ihmettelmään palatsirakennusten loistokkuutta, luetteloimaan uskomattomia taideaarteita, kuvittelemaan seurapiirikutsuja ja rakastajattarien kohtaamisia, kävelemään esi-isiensä jalanjäljissä Pariisissa, Wienissä, Odessassa ja Tokiossa, lukemaan Proustia ja Musilia.

Perheen kesäpaikassa elämä oli joskus tällaista: Kövecsesissä oleskelee myös sekalainen joukko Gertyn ja Evan, Emmyä 12 - 15 vuotta nuorempien sisarten, opettajia. Heihin kuuluvat ranskalainen kamaripalvelija, jolta tyttöjen on määrä oppia aito pariisilaiskorostus, ikääntynyt koulumestari, jonka vastuulla on luku-, kirjoitus-, ja laskutaidon opettaminen, triesteläinen kotiopettajatar opettamassa saksaa ja italiaa, ja epäonnistunut konserttipianisti herra Minotti, jonka tehtävänä on opettaa tytöille pianonsoittoa ja shakkia. Emmyn äiti tekee tyttöjen kanssa englannin sanelutehtäviä ja lukee heidän kanssaan Shakespearea. Joukkoon kuuluu myös vanha wieniläinen suutari, jonka tehtävänä on valmistaa valkoisia mokkakenkiä, joista Evelina on niin kovin tarkka. Kengäntekijä on sairastellut ja tullut maalle toipumaan. Hänelle annetaan aurinkoinen huone, ja hän jää loppuiäkseen pitämään Evelinan kengissä ja hoitamaan koiria. (S. 154.)

Tämän kaiken loistokkuuden ohessa de Waal kirjoittaa antisemitismin historiaa. Lukija hämmästyy sitä, miten vahvana se esiintyy jo 1800-luvun lopun Pariisissa, miten se seuraa perheen kannoilla kaupungista toiseen, miten juutalaisuus on ympäristölle kuin tauti ja miten silmitöntä viha voi olla. Lopulta koittaa vuosi 1938 Wienissä, koittaa 11.3.1938: - - Saksan hallitus on esittänyt liittopresidentille uhkavaatimuksen ja vaatinut presidenttiä nimittämään liittokansleriksi Saksan hallituksen määräämän henkilön - - muuten Saksan joukot alkavat näillä hetkillä marssia rajojemme ylitse - -. 
  - - On kuin katkaisijaa olisi käännetty. Kaduilla alkaa meteli, ensin pieninä puroina, ja kohta Schottengassella kaikuvat huudot: Ein volk, ein Reich, ein Führer! ja Heil Hitler, Sieg Heil! sekä Juden Verrecken! Tuhoutukoon Juuda! Kuolema juutalaislle! (S. 236)

Kuinka tästä ajasta voi kirjoittaa? kysyy kirjailija (s. 245).

Netsuket katoavat hetkeksi näkyvistä. Loppuuko niiden tarina tähän?

Myöhemmin käy ilmi, että niiden pelastukseksi koituu se, että ne ovat niin pieniä, etteivät edes kolmannen valtakunnan tarkat silmät tavoita niitä. Tarvitaan myös kekseliäs ja uskollinen palvelija, jotta tarina voi jatkua.

On taianomaista seurata, kuinka netsuket matkustavat takaisin Japaniin. Miten historia heittää ne hetkeksi takaisin kotimaahansa, sinne, missä Ephrussien suvun eräs jäsen löytää elämäänsä onnen. Miten ne lopulta päätyvät kirjailijan haltuun, miten niistä syntyy tämä tarina...

Esineitä on aina kuljetettu, myyty, vaihdettu, varastettu, hankittu takaisin ja hukattu. Ihmiset ovat aina antaneet lahjoja. Tärkeää on se, kuinka niiden tarina kerrotaan. (S. 335.)



Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on tämän talven ehdoton helmi. Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ehdotuksesta. Hän oli puolestaan vakuuttunut kirjan kiinnostavuudesta Leena Lumin blogista. Näin blogimaailma pyörii... Aiemmin kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa, Kaisa Reetta T ja Ulla.

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006, 2. painos, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: kannen kuva Juho Juntunen, graafinen suunnittelu Kari Lahtinen
Sivuja: 463
Mistä sain kirjan: oma ostos


 Syksyn vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluu Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006. Syitä on monia. Varmaankin tärkein syy on se, että Juice Leskisen musiikki on ollut osa nuoruuttani - jos on elänyt nuoruutensa 1980-luvun Suomessa, siltä ei ole voinut välttyä. Kenellepä ikäpolveni lapselle eivät olisi tuttuja käsitteet Manserock tai Tuuliajolla-risteily, jotka liittyvät tuohon Suomi-rockin kultaiseen vuosikymmeneen.

Olen kotoisin Nivalasta, jossa sijaitsee legendaarinen keikkapaikka Tuiskula. Siellä Juice Leskinen Grand Slam lopetti keikkailun 19.11.1983. Olin liian nuori päästäkseni paikan päälle (alle rippikouluikäisen elämässä oli rajoitteita siihen aikaan) mutta kyllähän tapauksesta kohistiin, eikä paikkakunta ole toipunut siitä vieläkään. Myöhemmin näin Juicen Nivalan Tuiskulassa muutamankin kerran, sillä eihän Leskisen ura vuoden 1983 jäähyväiskeikkaan kuitenkaan päättynyt.

Omissa muistoissani Juice kuuluu sinne, Nivalaan ja nuoruuteen. Paitsi Tuiskulassa, Leskinen vaikutti muuallakin: Kun autot pakattiin lauantai-iltaisin  täyteen nuorisoa ja suunnattiin keikkapaikoille ympäri maakuntaa, käänneltiin autoradiossa ahkerasti c-kasetteja. Useimmiten ne olivat itse nauhoitettuja "Sekalaista"-kokoelmia, joiden taltioinnit osattiin ulkoa. Juicen biisejä hoilattiin sydänverellä, kuin olisi 18-kesäisinä kovastikin ymmärretty niiden elämäntuskaa: Marilyn, Jyrki boy, Syksyn sävel, Viidestoista yö, Musta aurinko nousee...

Koko suuruudessaan Juice Leskisen ura alkoi paljastua minulle vasta Tampereella 1990-luvulla, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan. Mikko Alatalon ja Juice Leskisen Coitus int -kokoonpanon Per Vers, runoilijaa soitettiin jatkoilla ja Juicen opiskeluajoista liikkui Tampereella edelleen villejä tarinoita. Esimerkiksi Vanhan Domuksen opiskelija-asuntola oli kulttimaineessa, ja Leenassa ja Pekassa saattoi kohdata itse maestron. Opiskeluaikojen rakkauksia siivitti kauneimmista kaunein kappale, Klaani-elokuvasta tuttu Balladi, joka on Juice Leskisen sanoittama ja Anssi Tikanmäen säveltämä.

Tämän kaiken elin uudestaan Heikkisen kirjaa lukiessani. Eikä se ole vähän, vaan se on paljon, sillä en ole muistojeni kanssa yksin. Juice on koskettanut suomalaisten elämää sekä laulujensa kautta että persoonana. Hän on Suomi-rockin perustajia, ehkäpä jopa sen kruunaamaton kuningas, jota ilman meillä ei olisi niin vahvaa suomenkielisen rock-lyriikan perinnettä kuin nykyisin on. Leskistä tekisi mieli kutsua neroksi. Hänen virtuoosimainen suomen kielen pyörittelynsä on vertaansa vailla ja kaikkien suomalaisten (paitsi ehkä itsensä) onneksi hänellä oli myös maaninen tarve suoltaa sanoja.

Lukuelämyksestä teki vaikuttavan myös Antti Heikkisen kirjoitustyyli, joka tekee kunniaa kuvattavalleen. Hänen tekstinsä on intensiivistä, lähes maanista sekin. Jo kirjan alku, jossa kerrotaan Pauli Matti Juhani "Jussi" Leskisen lapsuudesta ja nuoruudesta Juankoskella, on kirjoitettu niin värikkään savolaisesti, että pohjalaisesta lukijastakin melkein viäntyy savolainen. Leskisen opiskeluajoistakin Heikkinen maalaa lähes runollista kuvaa: Opiskelijanuorukainen istuu punkallaan Kuljussa, Tampereen kupeessa ja kirjoittaa kirjettä. Vuoteen vieressä lojuu kirjoja, Jarkko Lainetta ja M. A. Nummista, viinapullo tyhjenee yhteistyössä sängyllään istuvan kämppiksen kanssa. Tupakka ei pala, Leskinen on vielä Tampereelle muutettuaankin savuton mies, mutta kitara soi, ja välillä Juice laulaa musisointinsa mausteeksi. Sitten kynä rapisee taas piirrelläkseen ajatuksia sinisille, vihreille ja punaisille kirjearkeille. Ikkunan takana on lokakuu, tuuli lyö ruutuun alun perin maahan matkanneita sadepisaroita. (S. 93.)

Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää maalailua, vaan sisältää tarkat tiedot bändien kokoonpanoista, levyistä ja levytyksistä sekä muille artisteille tehdyistä sanoituksista. Leskisen biisien analysointia on paikoin jopa liikaa, sillä biisejähän riittää. Toki nekin muodostavat osaltaan tarinaa risaisesta elämästä, eikä Heikkisen kokoama kuva ole tosiaankaan siloiteltu. Ennen Heikkisen kirjaa en ole ymmärtänytkään, kuinka monta biisiä voi sanoittaa, kuinka monta keikkaa voi tehdä ja kuinka paljon voi juoda viinaa. (Vaikka eihän Leskinen viinaa juonut, vaan kaljaa ja viiniä. Niinpä niin.)

Risainen elämä oli syksyn lukupiirikirja, ja piirin kokoontuminen kääntyi muisteloiksi: Juicen biisit, Juicen keikat, Juicen jutut, Juicen persoona, Juicen kanssa vaihdetut sanat, Juicen merkitys kaikelle (suomalaiselle musiikille, kulttuurille, minulle...), Juicen älykkyys, Juicen elämä ja Juicen kuolema.

Heikkisen kirjassa on Juice. Siinä on paljon aitoa savolaisuutta, maalaispoikaa, mainetta, kunniaa, musiikkia, vermuttia, sanoja ja taas sanoja. Paljon on myös värikkäitä muistoja, joita Juicen läheiset ja Suomi-rockin legendat kertovat. Kokonaisuus on totta.



Heikkisen Leskis-elämäkerran ovat lukeneet myös Arja ja Ulla, ja ounastelen, että tämän joulun aikaan kirjan sivuja käännellään useassa kodissa. Voipa muutamallekin poskelle vierähtää kyynel, sillä Juicen elämä koskettaa.

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa, 2012
Teksti: Pirjo Aaltonen
Valokuvat: Anne Hämäläinen
Kollaasit ja ulkoasu: Sanni Seppo
Kustantaja: Into
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos

Kohtaaminen kirjassa

--
Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen, 
taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
ei ole enää tapahtumain todistajia,
ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa, 
ja hitaasti varjot poistuvat luotamme, 
me emme enää kutsu niitä takaisin, 
niiden paluu pelottaisi meitä.
--

Tapasin Anna Ahmatovan (1889 - 1966) vasta tänä talvena. Toki olin kuullut hänen nimensä aikaisemminkin venäläisrunoilijoiden listoilla, mutta koska venäläinen kirjallisuus on minulle tarkoittanut miesten kirjoittamia klassikoita, Dostojevskin, Tolstoin, Gogolin tai Tšehovin teoksia, en ole aikaisemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ahmatovan elämän jälkeen kellot ovat tikittäneet jo kauan, keväät ovat vaihtuneet ja Leningrad on taas Pietari. Ja vasta tänä talvena tapasin hänet.

Ensimmäisen kerran tapasin Anna Ahmatovan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjassa. Se kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tšvetajevasta, ja siinä Anna Ahmatova mainitaan Tšvetajevan sielunsisarena ja aikalaisena. Ja koska Marina Tšvetajevan ja hänen tyttärensä kohtalo avasi silmäni kirjalijoiden kohtalolle Neuvostoliitossa, halusin tietää lisää - miten kävi Anna Ahmatovan?

Ystäväni lainasi minulle Jelena Kuzminan teoksen Anna Ahmatova koditon. Ahmatovan runoja on kirjassa paljon, ja ne puhuivat minulle suoraan - ne kertoivat kirjailijan elämän. Ahmatovan tyyli, toteava ja kirkas akmeistien tyyli, on selkeää luettavaa, runoutena ehdotonta ja terävää, konstailematonta. Runoissa avautuivat eteeni Venäjän historia ja yksityisen ihmisen surut, rakkaudet, toivo ja rukoukset. Marja-Leena Mikkolan suomennokset häikäisevät lukijan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Ahmatova kirjoitti runon nimeltä Rukous:

Anna sairauden katkerat vuodet,
tukahduttava helle, unettomuus,
ota lapseni, rakastettuni
ja laulun salainen lahja - 
näännyttävien päivien jälkeen
polvistun, rukoilen Sinua:
poista pimeä pilvi Venäjän yltä,
muuta se valoksi, kunnian säteiksi.

Voisiko ajankohtaisempaa runoa olla näinä päivinä, kun sodan uhka Venäjällä on taas todellinen! Kaksi maailmansotaa, vallankumous, Leningradin piiritys, Stalinin vainot - tämän kaiken kokenut sukupolvi ei ole enää itkemässä ja muistamassa elämäänsä. Mutta runot ovat, ja niissä on muisti, joka kurottaa meidän aikaamme.

Nyt minulla on käsissäni kolmen suomalaisnaisen, Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon taideteos, Anna Ahmatova Fontankan talossa. Tässä kirjassa on paikka, Fontankan talo, jossa kohtaan runoilijan kolmannen kerran. Fontankan talo on Seremetevin kreivisuvun palatsi Fontankajoen varrella Pietarissa, osoitteessa Liteinyi 53. Ahmatova asui siellä kahteen otteeseen, yhteensä yli kolmekymmentä vuotta. Rakennuksessa on nykyään Anna Ahmatova -museo. Ehkä seuraavan kerran tapaan runoilijan siellä.

Fontankan talo esineineen ja valokuvineen, Ahmatova niiden keskellä tai heijastumana taustalla, yksityiskohtina kampa, peili, kauniit tapetit, valot, varjot - elämästä on jäänyt jälkiä. Huoneistossa oli paljon asukkaita, ja kirja tavoittaa ahtaan arjenkin, jota komunalkassa elettiin. Valokuvien ihmiset ja heidän suhteensa ja kohtalonsa tulevat lähelle, teksti ja kollaasitt punoutuvat yhtenäiseksi tarinaksi. Koska olen juuri lukenut Ahmatovan elämäkerran, kirjassa ei ollut minulle varsinaisesti uutta tietoa, mutta tämän kirjan tehtävä onkin toinen. Se on kunnianosoitus Anna Ahmatovalle.

Vallankumouksen jälkeen Ahmatova suljettiin kirjallisten piirien ulkopuolelle, koska hänen runonsa olivat neuvostokirjallisuuteen sopimattomia, liian uskonnollisia ja vanhanaikaisia. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että hänen teoksiaan ei julkaistu, laulun salainen lahja tukahdutettiin. Taiteilija eli tekemällä käännöstöitä. Neuvostoajan kirjailijoiden elämä oli koko ajan veitsenterällä. Väärät mielipiteet saattoivat koitua kuolemaksi, sananvapautta ei ollut. Kuten Pirjo Aaltonen kirjoittaa, Ahmatovan Rukous toteutui hänen elämässään.

Kirjan viimeiseltä aukeamalta löysin hennon kirjoituksen: Free Pussy Riot. Aluksi en oikein ymmärtänyt, mitä huomasin. Teksti on kuin osa seinäpaperin kuviota, niin että sen voisi yhtä hyvin olla huomaamatta. Mutta siinä se joka tapauksessa on, kuten ovat nykyisin olemassa ne runot, joita Ahmatova kirjoitti, kuljetti käsilaukussaan, pyysi ystäviään opettelemaan ulkoa ja sitten poltti. Ne olivat liian vaarallisia. Mutta ne olivat ja ovat olemassa, koska joku uskalsi ne ajatella ja joku uskalsi ne muistaa.



Sain viime viikolla valtakunnallisen Lukuviikon kunniaksi haasteen Opuscolon Valkoiselta kirahvilta. Hän haastoi minut kirjoittamaan jostain tärkeästä kirjallisuuden hahmosta Lukuviikon teemalla Kohtaaminen kirjassa. Kiitän haasteesta!

Kirjaan ovat ihastuneet myös Jaana, Valkoinen kirahvi, MarikaOksa, Maria, Susa ja Leena Lumi.

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon, 1992
Alkuteos: Razorjonnyi dom, 1991
Suomentaja: Eila Salminen
Ahmatovan runojen suomennos: Marja-Leena Mikkola (osa Pentti Saaritsan suomentamia)
    Kustantaja: Otava
    Kannen kuva: Amadeo Modigliani: Anna Ahmatova, 1911
    Sivuja: 227
    Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon on henkeäsalpaavan kaunis elämäkerta. Jo kirjan kansi lupaa jotain erityistä. Kannessa on taiteilija Amadeo Modiglianin piirtämä muotokuva Anna Ahmatovasta vuonna 1911 Pariisissa. Muotokuvia oli alun perin 16, mutta vain tämä yksi säilyi Ahmatovalla läpi elämän. Muut tuhoutuivat silloin kuin Ahmatovan koditkin hajosivat.

Kuzminan kirjoittama elämäkerta herättää eloon sekä venäläisrunoilija Anna Ahmatovan että historian. Kirjoittajalla on ollut käytössään paljon lähteitä: Ahmatovan muistelmia, Ahmatovan aikalaisten muistelmia, kirjeitä, Neuvostoliiton hajottua vapautuneita asiakirjoja, lehtiartikkeleita. Lähteiden valossa Ahmatovan elämästä muodostuu kattava kokonaisuus, vuosi vuodelta täydentyvä taiteilijamuotokuva.

Ahmatovan lapsuudesta ja nuoruudesta syntyy salaperäinen, kohtalokaskin kuva. Vielä ensimmäinen avioliittokin runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa on ylevää, voimakasta runoilijakutsumuksen tuntoa, mutta kaikki glamour runoilijaelämästä loppuu ensimmäisen maailmansodan alkamiseen, ja vielä selkeämmin Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Pietarin kaoottiset olosuhteet ja ensimmäisen aviomiehen teloitus 1921 asettavat runoilijan keskelle raadollista totuutta, ihmisten julmuutta, nälkää, selvitymistaistelua. Kaiken keskellä Ahmatova nöyrtyy, yrittää selviytyä kuten muutkin, mutta kirjoittaa. Hän alkaa myös tietoisesti eristäytyä sitä mukaa, kun elämä käy ylivoimaiseksi ja jokaista ihmissuhdetta täytyi varoa ja epäillä. Kirjoittamisesta tuli hengenvaarallista.

Elämäkerran suurin vahvuus ovat Ahmatovan runot, jotka loistavat läpi historian. Kuzmina on ripotellut niitä elämäkerrallisten tapahtumien keskelle ja kertoo niiden taustalla vaikuttaneista oloista. Runoista tulee hurjia. Ne voi lukea auki Ahmatovan elämäkertana, mutta ennen kaikkea elämänä, tunteina, historiana. Marja-Leena Mikkolan suomennoksina ne loistavat timantteina. Niiden tyyli hioutuu ajan myötä symbolismista kohti tarkkaa, toteavaa omaa ääntä, kuten runossa, joka kertoo pojan ensimmäisestä pidätyksestä (1935):
Sinut vietiin aamunkoitteessa.
Kuin ruumista sinua saatoin.
Lasten itku huoneen pimeydessä,
Neitsyen edessä valuva kynttilä.
Huulillasi ikonin kylmyys,
otsallasi kuolemanhiki... En unohda!
Kremlin muurien juurella
ulvon kuin streltsien vaimot. (S. 104.)

Klassisen runouden ihanteet, puhdas taide, oli idea, josta Ahmatova ei luopunut - hänestä ei koskaan tullut neuvostorunoilijaa, ja siksi hän olikin vuosikymmeniä unohdettu ja halveksittu.

Ahmatovan aikalaiskirjailijoina mainitaan Marina Tšvetajeva, Kornei Tšukovski (jonka kirjoittaman lastenkirjan juuri luin) sekä hänen tyttärensä Lidia Tšukovskaja, Osip Mandelštam, Mihail Bulgagov, Boris Pasternak, Maxim Gorki. Osa heistä emigroitui vapaaehtoisesti, osa karkotettiin, osa palasi takaisin. Monen kohtaloksi koituivat puhdistukset: kirjailijoita kuoli vankileireillä tai heitä teloitettiin. Valtiollinen Kirjailijaliitto oli pian ainut kirjallisen luomistyön mahdollistava instituutti, eikä sen ulkopuolella saanut mitään julkaistua. Liiton jäsenyys edellytti myöntymistä sosialismin aatteisiin sekä alistumista totalitarismiin. Se aiheutti jatkuvaa pelkoa ulkopuolelle sulkemisesta, mikä tarkoitti elintarvikekorttien menettämisestä, eristämistä, julkista arvostelua ja häpeää. Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksessa Kirjailijaliiton talo ja sen absurdit tapahtumat on kuvattu ehkä pelottavankin todenmukaisina.

Toinen maailmansota heitti Ahmatovan sukupolven vielä kerran syvään kurjuuteen. Leningradin piiritys oli kuin helvetti maan päällä ja kaupungista evakuoitu Ahmatova kirjoitti:
Ystävät! Te, jotka viimeisinä kutsuttiin!
Minä säästyin jotta voisin surra teitä.
Kuin jäätynyt paju en itke teitä,
huudan nimeänne kaikkeen maailmaan.
- -    (S. 136.)

Venäjällä Ahmatovan ja Tšvetajevan sukupolven kohtalona oli elää kaksi sotaa ja kokea järjetöntä pelkoa ja vainoa, kärsimys nimeltä Neuvostoliitto. Ahmatova näki, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin:
Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
- -    (S. 210.)

Miten runous voi elää sellaisissa olosuhteissa? Se elää. Runoilijat kirjoittivat säkeensä paperille, opettelivat ne ulkoa, luetuttivat luotettavilla ihmisillä, jotka painoivat säkeet mieleensä. Sitten paperit poltettiin. Mitään todisteita ei saanut jäädä mistään, muuten "tultiin hakemaan", vietiin kuulusteltavaksi, kidutettiin, tuomittiin vankeuteen, vankileireille tai teloitettavaksi. Kirjailijoista tuli toistensa muisti ja ajatusten vapaus.

Luin aikaisemmin tässä kuussa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -teoksen, joka kertoo Marina Tšvetajevasta ja hänen tyttärestään. Tšvetajeva ja Ahmatova tunsivat toisensa ja pitivät toisiaan kuin siskoina. Kuzminan teoksessa aikalaisrunoilijoitten elämät risteävät kaukana idässä, Taškentissa, jonne kirjailijat on evakuoitu toisen maailmansodan jaloista. Yhdyshenkilönä on Lidia Tšukovskaja, joka auttaa Ahmatovaa, kuten auttoi Tšvetajevaakin. Tšukovskaja kertoo: Kävelimme tänään A. A:n kanssa Kamajoen rannalla, vein hänet lankkua pitkin saman valtavan lammikon yli, jonka poikki hieman runsaat viisikymmentä päivää aikaisemmin autoin Marina Ivanovnan. Kummallista, sanoin minä, sama joki ja sama lammikko, lankkukin on sama. Kaksi kuukautta aikaisemmin vein Marina Ivanovnan tämän saman lammikon yli. Ja me puhuimme teistä. Nyt häntä ei ole ja puhun teidän kanssanne hänestä. Samalla paikalla. (S. 137.)

Sananvapauden, kirjallisuuden, taiteen ansiota on, että minulla on ollut mahdollisuus tavata nämä runoilijat nyt, yli 70 vuotta myöhemmin. Heidän runonsa jäivät elämään.

Osallistun tällä teoksella Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Sain Elämäkerrat-kategorian suoritettua. Runokuukauteni viimeisenä teoksena luin tämän runoilijaelämäkerran, joka kosketti ja kauhistutti, mutta vakuutti sanojen tärkeydestä. Sana voi olla elämä, sana voi olla vapaus.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, 2013
Kustantaja: Tammi
Ulkoasu ja taitto: Timo Numminen
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: oma hankinta, kirjakerhon kuukaudenkirja



Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on perusteellinen ja mielenkiintoinen johdatus Tove Janssonin (1914 - 2001) taiteeseen ja elämään. Ensi vuosihan on Jansson-juhlavuosi, sillä taiteilijan syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Juhliin on todellakin aihetta, sillä Tove Jansson on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen kirjailija: hänen muuminsa ovat valloittaneet maailman sekä kirjoina ja sarjakuvina että tv-sarjoina ja elokuvina. Juhlavuoden kunniaksi Ateneumissa avataan suuri Tove Jansson -taidenäyttely (14.3. - 7.9.2014), jonka kokoaa elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen. Kirjabloggaajatkin ovat mukana juhlimassa:  Les! Lue! -kirjablogin Reeta on haastanut kirjabloggaajat lukemaan Janssonin kirjoja.

Myönnän, että luettavaa riittää, sillä lapsena en innostunut muumikirjoista. Yritin kyllä lukea niitä useampaankin otteeseen, mutta pidin niitä liian synkkinä. Sen sijaan Muumi-sarjakuvia luin jonkin verran ja kuvakirjojakin muutaman. Nyt olen ottanut haasteen vastaan. Luulen, että olen kypsynyt kohtaamaan muumien syvällisen puolen, joka oli minulle lapsena liikaa. Japanilainen tv-animaatio, Naantalin Muumimaailma ja Tampereen Muumilaakso-muumimuseo ja sen kauniit muumitaulut ja -kuvaelmat ovat luoneet vuosien varrella vahvan pohjan, jolta ponnistaa tähän haasteeseen. Juhlavuonna aion tutustua myös Janssonin aikuisille kirjoittamiin kirjoihin. Kesäkirja tuossa odottaakin jo hankittuna.

Karjalaisen kirjoittama elämäkerta suorastaan viettelee muumien maailmaan, mutta tarjoaa myös paljon tietoa taiteilijan elämästä. Teos on erittäin sujuvaa luettavaa, joka koukuttaa mukaansa heti ensi sivuiltaan, sillä Tove syntyi taitelijaperheen esikoisena ja perheen elämä oli värikästä. Isä "Faffan", Viktor Jansson, oli kuvanveistäjä, mutta äiti "Ham", Signe Hammarsten Jansson, jätti uransa perhe-elämän myötä. Enpä ollut tiennyt esimerkiksi sitä, että Tampereen Vapauden patsas on Viktor Janssonin tekemä, enkä sitä, että nuori Tove oli usein isänsä mallina. Isästä tuli Toven taiteellinen esikuva, mutta äiti opetti Toven piirtämään. Isä toivoi tyttärestään taiteilijaa - ja millainen taitelija hänestä tulikaan! Osasikohan isä kuvitellakaan, että tytär vielä valloittaisi maailman vertaansa vailla olevana taiteilijana - kirjailijana?

Elämäkerrasta paljastuu, millaista oli Tove Janssonin elämä aloittelevana kuvataiteilijana. Hän opiskeli kuvataidetta ja suhtautui siihen vakavana elämäntyönä. Taiteen tekemisen, ja esimerkiksi rakkaan ateljeensa vuokran, hän rahoitti aluksi tekemällä kuvituksia ja pilapiirroksia, joiden tekijänä hän oli niin suosittu, että taiteelle tuntui jäävän liian vähän aikaa. Jansson oli arvostettu myös monumentaalitaiteilijana. Hän maalasi muun muassa Helsingin kaupungintalon ruokasalin freskot. Sota-aikaan Jansson alkoi kirjoittaa muumitarinoita, joiden pohjalta hän alkoi piirtää myös sarjakuvia. Nimenomaan sarjakuvat valloittivat ensin maailman. Niillä oli parhaimmillaan kaksikymmentämiljoonaa lukijaa ulkomaisissa lehdissä jo 50-luvuilla.

Missä vaiheessa kuvataiteilija Tove Janssonista tuli ennen kaikkea kirjailija Tove Jansson - vai tuliko milloinkaan? Voiko näitä uria edes erottaa toisistaan? Jansson alkoi kirjoittaa muumikirjoja paetakseen sodan kauheuksia omaan satumaailmaansa. Sodan vaikutus nuoren aikuisen elämään tulee elämäkerrassa koskettavasti esiin. En voinut olla vertaamatta Tove Janssonin elämänkaarta oman pappani elämään. Molemmat syntyivät vuonna 1914 ja elivät pitkän elämän (Pappani eli 96-vuotiaaksi, eli melkein 10 vuotta vanhemmaksi kuin Jansson - mutta pappani ymmärsikin lopettaa tupakoinnin jo 60-vuotiaana.) Sota-aika oli synkkää ja raskasta, pelko läheisten puolesta oli valtava ja menetykset suuria. Janssonin kirje paljastaa rauhan tuoman helpotuksen: Wolle (Weiner) soitti keskellä yötä ja sanoi: nyt on rauha. Menin takaisin sänkyyn ja mietin pimeydessä yhtä ainoaa asiaa: Per Olov [veli] saa tulla kotiin. Me saamme pitää hänet, hänen tyttöystävänsä saa pitää hänet. Lassen [veli] ei tarvitse mennä rintamalle. Kaikki, jotka ovat taistelleet siellä neljä vuotta, saavat tulla kotiin. Tuli valoisaa. Vasta sitten tuli ilon aalto. Ja sen mukana kaiken kattava ilo, halu ja voima. Tiesin, etten koskaan saa unohtaa. En koskaan unohtaa. (S. 99)

Tee työtä ja rakasta -otsikko on peräisin Tove Janssonin ex libriksestä ja kertoo Karjalaisen mukaan Janssonin elämän tärkeysjärjestyksen. Työ oli Tove Janssonille tärkeintä elämässä. Mietin, että tärkeysjärjestys oli ehkä tämä koko hänen sukupolvelleen. Työ toi sisällön elämään, ja sitä oli paljon. Myös elämäkerrassa Janssonin ura on pääsosassa - sekä kuvataide että muumit esitellään perinpohjaisesti. Silti myös rakkaus saa osansa: Tove Janssonin perhekeskeisyys ja viisi suurta rakkaussuhdetta limittyvät luontevasti osaksi elämäkertaa. Esimerkiksi muumihahmot on esitelty "kuka kukin on" -periaatteella. Myös Janssonin rakkaus luontoon, erityisesti mereen, Pellingin saaristoon ja rakkaimpaan saareen, Klovharuun, näkyvät hänen tuotannossaan.

Tuula Karjalaisen teoksen kuvitus on kauttaaltaan laadukasta ja valaisevaa. Mukana on sopivasti valokuvia Janssonin elämästä ja läheisistä, mutta ennen kaikkea kuvituksena on Janssonin taideteoksia ja muumikirjojen kuvitusta. Karjalainen esittelee taideteokset kauniisti ja innostuneesti, ja on hienoa katsoa kuvia, kun osaa etsiä niistä erilaisia yksityiskohtia. Teoksen pohjalta voi  valmistautua juhlanäyttelyyn - oikeastaan ei malttaisi millään odottaa sen avautumista...

Tove Janssonin elämänurasta tulee mieleen toinen suomalainen lahjakkuus, nimittäin kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisänen. Väisänenhän on luonut kansainvälistä uraa nimenomaan kuvataiteellaan, mutta on Suomessa tunnettu myös kirjailijana. On ihmeellisen hienoa, että on olemassa tällaisia taiteilijoita, jotka pystyvät luomaan sekä visuaalista että sanallista taidetta ja molemmat taiteenlajit tuntuvat ruokkivan toisiaan.

Tove Janssonin satumaailmasta, muumien maailmasta, tuli heti kansainvälisesti suosittu. Karjalaisen elämäkerta paljastaakin hämmästyttävän tosiasian: muumikirjat käännettiin englanniksi paljon ennen kuin ne ilmestyivät suomeksi. Olen vielä viime vuosinakin törmännyt ihmettelyyn, onko Tove Jansson todellakin suomalainen ja onko hän todellakin nainen - miten suomalainen naiskirjailija voi menestyä näin hyvin! Tuntuu, että menestystä ei ole osattu ottaa kovin vakavasti, sillä muumit luokitellaan lastenkirjallisuudeksi, jota ei Suomessa arvosteta läheskään yhtä paljon kuin aikuisten kirjallisuutta. Toivoisinkin, että Tove Jansson -juhlavuosi tekisi Janssonin elämäntyön tunnetuksi meille suomalaisille ja nostaisi samalla myös lastenkirjallisuuden arvostusta.

Tove Jansson -elämäkertaa voi suositella luettavaksi (tai vaikka joululahjaksi) kaikille kuvataiteen tai kirjallisuuden ystäville. Miten monipuolinen taiteilija Tove Jansson olikaan! Teoksen on lukenut ainakin Kirjojen Keskellä -blogin Maija, joka on aloittanut jo muumikirjojen lukemisenkin. Perässä tullaan! Veikkaanpa, ja toivonkin, että aika monen kirjabloggaajan jouluun kuuluu tämä kirja.