Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, 2016
Alkuteos: L'amica geniale
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 362
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on niin koukuttavaa luettavaa, että päässä humisee. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita, ja teos pääsi toiselle sijalle viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Etukäteen vähän pelkäsin kirjan mainetta: jos kirja on kovin kehuttu, odotukset nousevat liian korkeiksi ja usein tulee petyttyä kirjaan. Ei tällä kertaa.

Ferranten kerronta on äärettömän sujuvaa, ja suomentaja Helinä Kangas ansaitsee suuret kiitokset työstään. En muista milloin olisin lukenut käännöskirjaa - tai ylipäätään mitään kirjaa - tällaista vauhtia. Mikään ei tökkinyt, vaan virkkeet suorastaan työnsivät tarinaa eteenpäin. Kieli ei kikkaile, se ei ole mitenkään uudistavaa tai teennäistä, se vain kertoo ja se riittää.

Kirjan alku on lähes maaginen: kahden pienen tytön välille syttyvä ystävyys on kerrottu sellaisella otteella, että lapsuuden leikkien taikapiiri tavoittaa myös lukijan. Tulee mieleen nobelisti Alice Munron Kerjäläistyttö tai Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, joissa molemmissa on mestarillista lapsuudenkuvausta.

Loistavan ystäväni kertojanääni on Elenan, Lenùn. Toiseksi päähenkilöksi nousee hänen älykäs, mutta oikukas, ystävänsä Rafaella, jota muut kutsuvat Linaksi, mutta Elena kutsuu häntä Lilaksi. Jo pienenä Lila yllyttää Elenan ylittämään rajojaan ja haastaa hänet mukaansa vaarallisiin seikkailuihin. Tyttöjen ystävyydestä tulee luja, vaikka siitä ei puutu kilpailua, kateutta eikä mielipahaakaan.

Napoli-sarja sijoittuu tietysti Napoliin, ja koska olen käynyt siellä kaksi kertaa, saatoin kuvitella kaupungin ympärilleni. Näin mielessäni nuhjuiset ja roskaiset, kapeat kadut, sekä talojen väliin, katujen ylle levitetyt pyykit. (Tämä matka -blogista voi käydä kurkkimassa nykypäivän Napolin tunnelmia.) Kaduille kuvittelin komeat italianot ja sirot signorat, jotka kulkevat itsevarmoin askelin piikkikoroissaan. Ja tietysti teoksen lapset, jotka varttuvat kaupungin köyhissä kerrostalokortteleissa nuoriksi naisiksi ja miehiksi.

Nähdä Napoli ja kuolla -sanonta on peräisin 1700-luvulta ja kertoo siitä, että Napoli on ympäristöineen niin kaunis, että sen nähtyään on valmis kuolemaan. Napolia  ei voi unohtaa, mutta kaukana ovat sen kauneuden päivät myös siitä toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta, josta Ferranten romaani kertoo.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa (s. 32). Etelä-Italian sosiokulttuurinen perusta paljastuu kirjassa pikkuhiljaa. Kirjan myötä ymmärrän, mitä Pertti Arajärvi tarkoitti sosiaalisella pääomalla, josta hän kertoi eräällä luennollaan. Se tarkoittaa luottamusta, joka yhteisössä vallitsee ihmisten välillä. Kun on tutkittu syitä, miksi hyvinvointivaltiot ovat menestyneet, ja on verrattu rikasta Pohjois-Italiaa ja köyhää Etelä-Italiaa, on selvinnyt, että hyvinvointi vaatii paljon sosiaalista pääomaa. Sitä ei Etelä-Italiassa ole. Ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, saati viranomaisiin.

Lenùn ja Lilan kotikortteleissa rehottavat camorra, väkivalta ja koronkiskonta, ja kasvaessaan tytöt heräävät katsomaan ympäristöään ja sen asukkaita eri silmin. Perheiden väliset suhteet, vanhat kaunat ja kiitollisuudenvelat sekä nöyryytykset vaikuttavat kaikkeen ihmisten kanssakäymiseen: "Tuo on ollut sodassa ja tappanut, tuo on pamputtanut ja juottanut risiiniöljyä, tuo on ilmiantanut vaikka kuinka monta, tuo on näännyttänyt oman äitinsä nälkään, tuossa talossa on kidutettu ja tapettu, näillä kivillä on marssittu ja tehty roomalaisia tervehdyksiä, tässä kadunkulmassa on hakattu ihmisiä, noiden rahat tulevat nälkäisten selkänahasta...(s. 161.)"

Olen juhlinut Etelä-Italiassa ystäväni häitä, ja ikimuistoisella hääreissulla me morsiamen ystävät ihmettelimme, mihin kaikki sirot italialaiset kaunottaret ajan myötä katoavat. Milloin heistä tulee tohvelit jalassa lyllertäviä, ylipainoisia mammoja? Elena Ferranten Loistava ystäväni vastaa tähänkin kysymykseen. Naisen asema on olematon eteläitalialaisessa kulttuurissa:
"Jos sinä maksat minulle palkkaa, niin minä katson että Lila saa käydä koulua", Rino sanoi.
"Käydä koulua? Minkä takia, olenko minä käynyt koulua?"
"Et."
"Oletko sinä käynyt koulua?"
"En"
"No, miksi sisaresi, joka on tyttö, pitäisi käydä koulua?" (S. 67.)

Millaista on kasvaa naiseksi sodanjälkeisessä Etelä-Italiassa? Siitä kertoo Ferranten kirja, ja pahuksen kiehtovasti kertookin. Tytöt yrittävät vuoroin sopeutua ympäristöönsä, vuoroin kapinoida sitä vastaan. Kun toinen älykkäistä tytöistä saa käydä koulua, mutta toinen ei, saadaan kertomukseen jännitteitä ystävysten välille mutta myös ystävysten ja heidän korttelinsa muiden asukkaiden välille. Nämä tytöt, jotka ruokkivat älyllään toisiaan, etsivät omaa paikkaansa ja yrittävät järjestää ja ymmärtää elämäänsä parhaansa mukaan. Miten heidän käy? Tuleeko heistä onnellisia?

En ollut nahoissani pysyä, kun Loistava ystäväni päättyy italialaisten häiden kuvaukseen (koska olen ollut vieraana sellaisissa, näin kaiken hyvin elävänä mielessäni). Ferranten kirjassa häät keikauttavat kaiken nurin. Niihin on ladattu valhe, joka kääntää elämän aivan toiseksi. Valheen paljastuminen luo kirjaan niin vahvan koukun, että pakkohan Ferranten seuraava kirja, Uuden nimen tarina, oli aloittaa saman tien. Ferranten Loistava ystäväni -kirjalla on aito italialainen temperamentti: räiskyvä, antaumuksellinen, totinen ja lumoava.

Loistavaa ystävääni on luettu paljon kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi, josta löytyy kattava lista muistakin kirjasta kirjoittaneista blogeista. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Anna vinkkaa kirjasarjan: Soturikissat

Moikka!

Olen Anna ja olen 11-vuotias. Tulin tänne kirjoittamaan lempikirjoistani.

Olen lukenut viimeisten kahden vuoden aikana Erin Hunterin Soturikissat-kirjasarjaa. Siskoni aloitti lukemaan niitä ennen minua ja kahmi niitä omaan kirjahyllyynsä. Lopulta minua alkoi kyllästyttää, kun en ymmärtänyt hänen selityksiään kirjojen juonista, joten päätin ottaa selvää niistä.

Tähän mennessä olen lukenut kaikki suomennetut Soturikissat ja aloitan ne piankin myös englanniksi. Kirjat on jaettu kuuden kirjan sarjoihin ja erikoisseikkailuihin. Oma suosikkini kirjoista on Keltahampaan salaisuus, joka nostatti kyyneleet silmiini.

Kirjat kertovat kuvitteellisesti villikissojen elämästä luonnossa. Kirjoissa seikkailevat villikissat elävät klaaneissa: Myrsyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Klaaneilla on omat reviirinsä ja ne käyvät keskenään tappeluita. Oma suosikkikissani oli Vatukkakynsi.

Suosittelen kirjasarjaa kaikille, jotka pitävät vauhdista ja jännittävistä kissataisteluista!

Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle

Lukuviikon juhliminen on yhtä lukemista. Toiveissa on tietysti, että kaikenikäiset lukisivat ja lukukipinä syttyisi lapsille, joiden lukemisharrastus on viime vuosina hälyttävästi hiipunut. (Tästä aiheesta kirjoittaa Luetaanko tämä? -blogin Kia.)

Olen kahden viime vuoden Lukuviikoilla kirjoittanut poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on vähentynyt vielä enemmän kuin tyttöjen lukeminen. Omasta kokemuksesta myös tiedän, että pojan lukeminen vaatii vanhemmilta enemmän motivointia kuin tyttöjen lukeminen. Kun poika oli 7-vuotias, keräsin vinkkejä siitä, kuinka 7-vuotiaan pojan voisi houkutella lukemaan ja viime vuonna keräsin lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle.


Onko mikään muuttunut? Lukeeko poika yhtään enemmän tai erilaisempia kirjoja kuin pienempänä?

Voin suoraan myöntää, että meillä toimii edelleen lahjontaperiaate, eli poika saa lukemistaan kirjoista peliaikaa. Nyt on kuitenkin edistytty niin, että luettuja kirjoja pitää olla kaksi, ennen kuin on tienannut puolen tunnin peliaikansa. Tämä on pojan itsensä ehdottama uusi sääntö, jonka inspiraationa on siskojen lukuinto: tytöt saavat puoli tuntia peliaikaa kolmesta luetusta kirjasta.

Edelleen poika lukee Aku Ankkoja päivittäin - aina vähintäänkin välipalalla tai iltapalalla ja nukkumaan mennessään. Aku Ankka -kansioita on keittiössä ja pojan kirjahyllyssä tyrkyllä juuri näitä hetkiä varten. Lisäksi hän saa aina kauppareissulla Aku Ankan taskukirjan, jos hän sellaista hoksaa haluta. Saatan jättää karkit ostamatta, mutta en koskaan jätä ostamatta pyydettyä kirjaa.

Toinen suuri lukutaidon kehittäjä ovat Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat. Meille on kertynyt niitä jonkinlainen pino omaksi asti, ja niitä luetaan yhä uudestaan ja uudestaan (myös pojan siskot lukevat näitä). Pojalla on kirjoissa suosikkikohtansa, joita hän käy esittelemässä minulle ja nauraa hekottaa niin, etten meinaa ymmärtää vitsistä mitään.


Meidän 9-vuotiaalla pojallamme on edelleen samat lukumieltymykset, kuin hänellä oli kaksi vuotta sitten: kirjan pitää olla hauska ja siinä pitää olla kuvia, muuten ei nappaa. Andy Stantonin Herra Gummit edustavat tätä osastoa parhaimillaan, ja ne luetaan sitä mukaa kuin niitä suomennetaan.


Jotakin merkittävää edistymistä pojan lukutaidossa tapahtui joululomalla. Olin lainannut hänelle hänen omasta pyynnöstään David Walliamsin Gangsterimummin, jota oli suositeltu kirjaston kirjavinkkauksessa. Hän luki kirjan lähes yhdeltä istumalta, koska se oli niin hauska, mutta sitten hän olikin sen lopusta aivan järkyttynyt. Näin hänen kasvoistaan, että nyt oli kirja koskettanut syvältä.

Gangsterimummin jälkeen hän luki koulun 3. luokan lukudiplomikirjoista viimeisen, joka oli Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti - kaikista paksuin kirja tämän vuoden lukudiplomikirjoista, ja siksi viimeiseksi jäänyt. Sen juoni oli elokuvasta jo tuttu, eikä kirjan lukemiseen mennyt kuin pari päivää. Lukuinto jatkui joululahjakirjan, J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan, lukemisella. Jim Kayn loistava kuvitus siivitti lukemista, ja varmastikin ylipäätään mahdollisti sen. (Tästä kuvitetusta Harry Potter -sarjasta hankin varmaan jokikisen omaksi, sillä meillä on kasvamassa vielä yksi poika, jolle aion nämä säästää.)


Kevään aikana poika on lukenut satunnaisesti vähän sitä ja tätä, mutta ehdottomasti eniten Neropatteja. Kuvassa oleva Mila Teräksen Noitapeili oli myös kirjavinkkauksen perusteella lainassa, ja poika kyllä luki sen, mutta ei selvästikään ole fantasiakirjojen ystävä (poikkeuksena Harry Potterit). Juoni oli hänen mielestään vähän liian sekava.

Parissa vuodessa pojan lukutaito on siis hiukan kehittynyt, sillä kirjat ovat selvästi paksumpia ja niissä saa olla jo enemmänkin tekstiä. Kuvat ovat kuitenkin edelleen toivottuja, elleivät jopa välttämättömiä, lukuinnon virittäjinä.

Kiittelen koulun lukudiplomia, jonka poika on suorittanut joka vuosi, ja jatkaa suorittamista varmastikin ensi vuonna. Siihen kuuluu vuosittain kuusi kirjaa, joista käydään keskustelemassa opettajan kanssa (kolmesta kirjasta kerrallaan). Kun lukudiplomin tekeminen on koulussa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, voisi sanoa, että koulu on tehnyt kaiken, minkä se voi lasten lukuinnon sytyttämisen hyväksi. Loppu on vanhempien vastuulla, ja poikien lukuinnon hennon liekin ylläpito vaatii kyllä työtä, ainakin meillä.

Mukavaa Lukuviikon jatkoa!

Tänä vuonna Lukukeskuksen Lukuviikkoa vietetään 40. kerran ja teemana on omien lempikirjojen vinkkaaminen. Myöhemmin tällä viikolla 11-vuotias Anna-tyttökin vinkkaa lempikirjansa. 

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 382
Mistä sain kirja: arvostelukappale


Tapahtui 99 vuotta sitten Tampereella ja tapahtui pari viikkoa sitten Tampereella:

24. - 25.3. 1918 Messukylän taistelut

24.3.2017 Nostan päätäni aamubussissa ja käännän katseeni Messukylän kirkon torniin, josta punaisten konekivääri tulitti hyökkääviä valkoisia. Lopulta valkoiset valtasivat Messukylän ja rintama eteni kohti kaupunkia - niin etenen minäkin muiden töihin matkaajien kanssa.


28.3.1918 Verinen kiirastorstai, Tampereen valtaus epäonnistuu

28.3.2017 Istun taas aamubussissa ja nostan pääni kirjasta Kalevankankaan hautausmaan kohdalla, jossa punaiset torjuivat valkoisten ensimmäisen hyökkäyksen 99 vuotta sitten. Kaatuneita oli pelkästään valkoisten puolella melkein 1000. Siis yhtenä ainoana päivänä yli tuhannen nuoren miehen elämä päättyi tälle paikalle, jonka ohitan joka arkipäivä työmatkallani. Hautausmaata vastapäätä sijaitsivat Tampereen vankileirit, joissa säilytettiin pahimmillaan 10 000 punavankia. Yritän kuvitella heidän olojansa, mutta en halua jatkaa ensimmäistä ajatusta pidemmälle.


30.3.2017 Kalevankankaan hautausmaan kohdalla luen Anneli Kannon kirjasta seuraavan kappaleen, joka sijoittuu punaisten joukkohautojen äärelle. Haudat jouduttiin avaamaan, kun valkoisten omaisia tuli Pohjanmaalta etsimään sankarivainajiaan, joita oli vahingossa haudattu myös punaisten joukkohautaan:  Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoliväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuina. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. (S. 343.)

Puren hammasta, etten ulvoisi bussissa ääneen. Olen yksi heistä, joka tunnistaa ruumiskasasta poikansa tai veljensä - aivan sama, olenko pohjalaisäiti vai niitä hiljaisia punaisia äitejä, jotka eivät oikeastaan saisi haudan äärellä ollakaan.


Nyt on aivan turha yrittää suhtautua kirjaan jotenkin kylmän analyyttisesti tai ulkopuolisena. Anneli Kannon Lahtarit on joka sivullaan niin täynnä Suomen ja Tampereen historiaa, että siitä tulee totta. Tampereella kadut huutavat veristä ja punaista historiaansa, jos vähänkin pysähtyy kuuntelemaan. Tähän huutoon heräsin 1990-luvun alussa tullessani tänne Pohjanmaalta opiskelemaan, eikä ole sattumaa, että äskeisissä kuntavaaleissa sosiaalidemokraatit nousivat taas kaupungin suurimmaksi puolueeksi, nyt kun porvarishallitus on johtanut maata jonkin aikaa.

Anneli Kannon kirjassa on useita kertojia, esimerkiksi jääkäri Elias Ylivalli sekä suojeluskuntalaiset Hermanni Larva-Kakko, Arvo Sippola ja Samuli Kytömaa - Pohjanmaan poikia, joiden sotaretki venyy paljon pidemmäksi kuin alun pyssyleikeistä olisi voinut päätellä. Joidenkin kertojien pohjalaismurre syvensi lukukokemusta: Meirän piti lähtiä keskikaupunkia valtaamaan, kun siltoja pitkin ei kaupunkiin pääsny. Ne oli niin vahvasti kuularuiskuilla suojattu. Kyllä me siinä kattelimma toisiamme ja niitä kuollehia, että mitäs täs oikeen on eres. (S. 226.)

Äänen saavat myös muun muassa opettaja Frans Ketomaa ja rintamalääkäri Ilmari Ikola sekä muonitusjoukkoissa työskennellyt Helena Malmberg, joiden suusta kuullaan ideologiaa ja rintaman takaisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on joukko kertojia, jotka vierailevat kirjan sivuilla vain kerran. Historiallista autenttisuutta edustavat päiväkäskyt ja todelliset muistiinpanot tai kirjeet, joita kirjaan on siroteltu.

Näkökulma on valkoisten joukkojen. Jokainen kertoja vie vuorollaan tarinaa ajallisesti eteenpäin ja heidän mukanaan valkoisten rintama etenee Vaasasta Viipuriin ja sota käy yhä julmemmaksi. Hennalan vankileirit ja kotiinpaluukin koetaan. Kertojaratkaisu toimii loistavasti. Sodassa ei ole vain yhtä tarinaa, vaan jokaisen siihen osallistuneen ihmisen tarina. Silti olisin muutaman yksittäiskertojan karsinut pois, sillä varsinkin loppupuolella kirjaa sotaväsymys alkaa vaivata lukijaakin ja tutuimpien kertojien tarinoissakin riitti sulateltavaa.

Henkilöt tulevat lukijaa lähelle: Konekiväärimies Nils Friisistä kasvaa ammattisotilas. Toisen nuoren miehen mielenterveys pettää julmuuksien ja pelon keskellä. Yksi kyynistyy ja tarttuu pulloon, toisesta tulee hiljainen epäilijä ja joku kokee armon. Kanto on luonut sotapojistaan persoonia. Valkoisten retoriikkaa on siroteltu sopivasti eri kertojien suuhun, eikä kenestäkään tule pahan ruumiillistumaa, kuten voisi olla vaarana. Vaikka näkökulma on valkoisten, myös punaisten kokemat julmuudet raportoidaan. Valkoiset tottuvat sotaan, mutta epäilys käy yhden sun toisen mielessä; teloituskäskyä on joko yhä helpompi tai yhä vaikeampi totetuttaa sitä mukaa kuin sota jatkuu. Jääkäri Elias Ylivalli saa kirjassa ensimmäisen ja viimeisen tarinan, ja hänessä kiteytyy jotain itsenäisen Suomen alkutaipaleen tragediasta: meidät on tuomittu muistamaan tämä kaikki.

Luin viitisen vuotta sitten Kannon vaikuttavan teoksen Veriruusut, joka kertoo sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten silmin. Kirjan lopussa on kauheista kauhein kohtaus, joka toistuu nyt valkoisten näkökulmasta tässä Lahtarit-kirjassa. Siinä kerrotaan Valkeakosken punaisten naiskaartin teloituksesta Hauholla. Ristivalotus ei auta: teko on järkyttävän raaka. Se on kuitenkin vain yksi monista sodan järjettömistä raakuuksista, joista on kerrottava yhä uudelleen - esimerkiksi Viipurissa teloitetuista 300 venäläisestä en ollut ennen kuullutkaan. Tähän kaikkeen ihminen pystyy.

Vaikka Veriruusut vei jalat alta, olen sitä mieltä, että Kannon ihmiskuvaus on syventynyt ja kerrontaan on tullut lisää sävyjä tässä Lahtarit-kirjassa. Välillä epäilin, kuinka teos pysyy koossa lukuisine kertojineen, mutta vankalla ammattitaidolla kirjailija johdattaa henkilöitään ja lukijaa. Anneli Kannon teokset ovat komea lisä sisällissotakirjallisuuteen, sille Vainö Linnan, Lauri Viidan ja F. E. Sillanpään viitoittamalle tielle, jolle tarvitaan yhä uusia kirjailijoita.



Lahtarit on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Annelin kirjoissa, Hyllytontun höpinöitä, Tuntematon lukija ja Kirjakko ruispellossa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Hyvää Lukuviikkoa!

Pääsiäisen lukusuunnitelmia

Pääsiäisloma alkaa tuossa tuokiossa!

Pinosin tämän kevään kirjahankintoja pöydänkulmalle - jospa näihin ehtisi käydä käsiksi! Pinoon ovat päätyneet Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina, jotka hankin kirjakerhokirjoina. Hullareilta mukaani tarttuivat Antti Ritvasen Miten muistat minut, Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet ja Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Mistähän noista aloittaisi?

Nyt on kesken Javier Cercasin Salamiin soturit, joka on huhtikuun lukupiirikirjana. Se on niin vetävästi kerrottu, että luulen saavani sen loppuun huomenna. Sen jälkeen jokin näistä... Tai sitten runoja ja novelleja, joita olen myös kerännyt pienoisen pinon hyllyn reunalle Ompun haasteita varten.

Ensi viikolla, 17. - 23.4.2017, onkin juhlaviikko, koska vietetään Lukukeskuksen 40. Lukuviikkoa! Luettua elämää on kertynyt sen verran paljon, että yritän silloin blogata päivittäin. Luvassa on raportti 9-vuotiaan pojan lukemisesta ja 11-vuotiaan tytön lukemisesta sekä runoja ja kotimaisia uutuuksia sekä äänikirja.

Hyvää, rauhallista pääsiäistä ja paljon hyviä lukuhetkiä!

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät, Runoja kokoelmien ulkopuolelta, 2016
Toimittaja: Sakari Katajamäki
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 91 (sekä 19 sivua Selityksiä ja huomautuksia)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Lauri Viidan syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi Viita oli esillä monin tavoin sekä valtakunnallisesti että erityisesti täällä kotikaupungissaan Tampereella. Yksi juhlavuoden tapahtumista oli Viidan runokokoelmien ulkopuolelle jääneiden runojen julkaiseminen nimellä Ne runot, jotka jäivät. Teoksen on toimittanut  Sakari Katajamäki, Lauri Viita -tutkija, joka on liittänyt teokseen myös ansiokkaan Selvityksiä ja huomautuksia -osion, josta runojen tarkat tiedot käyvät ilmi. Kokonaisuutena teos syventää Lauri Viidan runoilijakuvaa ja hämmästyttää monipuolisuudellaan.

Luin viime syksynä Lauri Viidan Kootut runot ja  ihastelin sitä muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta, joka Viidan runoista säteilee. Hänen esikoiskokoelmansa Betonimylläri oli ilmestyessään vuonna 1947 sensaatio ja kirjallinen tapaus. Se teki Viidasta koko kansan rakastaman työläisrunoilijan. Kukunor (1949) oli puolestaan aivan jotain uutta ja ennenkuulumatonta: riemukas aikuisten saturunoelma. Käppyräinen (1954) leikki viitamaiseen tapaan kielellä ja sen mahdollisuuksilla. Suutarikin suuri viisas (1961) uudisti kalevalaista mittaa. Kootut runot siis kokonaisuutena paljastaa, kuinka Viita uudisti suomalaista runoutta ja uudistui koko ajan itse - leikki kielellä, kokeili ja hämmästeli suomen kielen mahdollisuuksia.

Ne runot, jotka jäivät on eräänlainen tiivistys Viidan runoilijanurasta. Kokoelman runojen joukossa on tilauksena kirjoitettuja juhlarunoja, lehdissä julkaistuja kantaa ottavia teräviä satiireja ja herkkiä tunnelmarunoja. Runoilija on ollut osa tamperelaista kulttuurielämää ja työväen kulttuurielämää, sillä hän on kirjoittanut runoja muun muassa Aamulehteen, Työväen Joululehteen ja Kansan Lehteen. On jotenkin huimaavaa ajatella, että lehdet ovat tilanneet ja julkaisseet runoja tunnetulta runoilijalta. Miksi Aamulehti ei enää julkaise runoja? Ajatelkaapa, jos lehti mainostaisi itseään näin: Ensi viikolla julkaisemme Johanna Venhon uusimman runon; Huomenna julkaisemme kulttuurisivuillamme Henriikka Tavin vappurunon, jne. Luulenpa, että runous olisi enemmän koko kansan asia, jos sitä julkaistaisiin päivälehdissä!

Kokoelman viimeisenä ja vaikuttavimpana runona on julkaistu Onni-sikermä kokonaisuudessaan. Se on testamentti, joka Viidalta jäi suomalaisille ja suomalaiselle kirjallisuudelle. Se on kokonaisuutena ehjä ja kaunis, koko elämän kattava viisaus. Runoilijan ennenaikainen kuolema vuonna 1965 jätti paljon kesken - mitä kaikkea Viidalla olisi vielä ollut annettavana runoudelle!

Viita on suomalaisen runouden kapinallinen, runouden uudistaja ja sanataituri, joka hakee vertaistaan. Hän hallitsi sekä riimittelyn että modernin runoilmaisun ja teki oikeastaan runoissaan suomen kielellä aivan mitä halusi. Runoissa loistaa kirjoittamisen ilo, ehtymätön ilo sanoista. Vaikka Viitaa voi kuvata kapinalliseksi sekä aiheiltaan että asenteiltaan auktoriteetteja kohtaan, hänen runoissan on syvä kunnioitus kieleen. Voisi sanoa, että Viidan runous on suomen kielen juhlaa. Runossa Ja heräsin, synnyin taas (s. 78) hän paljastaa ehkä jotain omasta suhteestaan kieleen:
- -
Ja heräsin, synnyin taas, 
ja opin jotenkin liikkumaan
ja olen jo päässyt tähän 
yksin jotakin joutessani
luettavakseni kirjaintamaan.
Yksin. Tokkopa sentään.
Kielihän on hyvä tuttu,
sama, jota äitini eläessään
minulle, viimeksi syntyneelle,
puheli kaiket päivät.
Lauseissa, joita sepittelen,
elän lapsuuten uudelleen,
ja aamu aamulta tuntuu,
kuin yhä jotakin alkaisi
ja minussa alati syntyisi
joku, joka jo oli ja eli.


Sama ajatus on Onni-sikermän ensimmäisessä runossa (s. 83) hiottuna, kirkkaana timanttina:

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
                                 



Tampereen Työväen Teatterissa esitetään edelleenkin näytelmää Viita 1949, jonka olen nähnyt kahdesti ja jota suosittelen lämpimästi. Näytelmä on Sirkku Peltolan ohjaama ja Heikki Salon käsikirjoittama. Eeva Konnun säveltämä musiikki on niin hieno, että näytelmä kohoaa siivilleen. Hän on säveltänyt Viidan runoja ja tekstejä kauniiksi kokonaisuudeksi, josta kannattaa kuunnella ainakin näytelmässä esitetty Alfhild-runo.

Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseessa Viidan runot ottavat itseoikeutetusti paikan kohdassa 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, niin perustavanlaatuisesti Lauri Viita on persoonanan ja kulttuurivaikuttajana osa Tampereen historiaa. Kokoelman ovat lukeneet ainakin Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija,

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Vehnäpellon tähkät katselevat miten sirppi lähestyy, eivätkä voi pysäyttää sitä. Tähkien voimattomuus. (S. 102.)

Sinikka Vuolan Replika on erikoinen lukukokemus. Se on paikoin runollisuudessaan henkeäsalpaavan kaunista ja seuraavassa hetkessä rumimmista ruminta kerrontaa. Se rönsyilee ja maalailee, ja syöksee lukijansa sanojen kautta painajaiseen.

Replika on kerronnaltaa niin surrealistinen ja vapaa, etten meinaa saada siitä otetta. Se häivyttää perinteisiä romaanikerronnan elementtejä, kuten henkilöiden nimeämisen. Jäljelle jäävät arkkityypit: äiti ja poika, Leipuri, Leipurin vaimo, Kaniininnaama, Opettajatar, Pappi, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski ja suruun pukeutunut nainen sekä Maailman kaunein eläin ja Siniparta. Ja koska painajaisesta on kyse, mukana on tietysti myös Herra Kuolema. Henkilöiden kautta muodostuu replika maailmasta, jossa elämme - on kauniita ihmisiä, äidillisiä hahmoja, hyväksikäyttäjiä, psykopaatteja, moralisoijia ja kärsijöitä.

Replikan miljöö jää myös arvoitukseksi, sillä sitä ei paikanneta tai ajasteta tarkasti. Mielessäni sijoitin tarinan jonnekin Etelä-Amerikkaan ja ajastin sen tapahtumat sekä keskiaikaan - jonne viittaa muun muassa Rautaneitsyt -  että nykyaikaan - jonne viittaa muun muassa limusiini. Osa tarinasta kerrotaan Amerikkalaisessa sairaalassa ja sieltä siirrytään syntiseen Pääkaupunkiin. Lopulta palataan sinne, mistä kaikki alkoi ja missä onnellinen lapsuus kuitenkin oli aluksi totta: Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin. (S. 11.)

Replikan aiheena on pojan kasvaminen, mutta se kertoo myös äidin ja pojan yhteydestä ja surusta. Eniten minua koskettivatkin juuri äärettömän rakkauden ja suunnattoman surun kuvaukset. Vuolan kerronnassa ne vyöryvät päälle aaltoina, jotka kääntävät sisikuntaa nurin ja saavat itkemään. Tyylikeinoina käytetyt paatos ja toisto vetävät lukijan mukaan syviin tunnetiloihin.

Tarinan taustalla kerrotaan Pinokkio-satua - satua puusta rakennetusta pojasta, replikasta, joka seikkailujensa myötä kasvaa oikeaksi pojaksi. Allegoria on selvä ja lupaa onnellista loppua kaikelle kauhealle, jonka päähenkilö kohtaa. Onneksi edes se, sillä teos on oikeastaan kuoleman juhlaa alusta loppuun, sillä sitähän ihminen tekee syntymästään lähtien - kuolee: En ole nähnyt yhtäkään elokuvaa kuoleman päättymisestä, eikä kukaan ole kertonut minulle kuolemansa päättymisestä. Ei kukaan. (S. 95.)

Replika oli minulle vaikeaa luettavaa, sillä yleensä nautin erityisesti modernista ja pelkistetystä kerronnasta. Vuolan teksti ei ole sellaista missään kohtaa. Lukijalle tekee tietysti hyvää haastaa ja kouluttaa itseänsä ja yrittää yltää lukemansa tekstin tasolle. Jossain vaiheessa lukemistani siivittivät Sirkka Turkan runot, joissa tunnistin samaa paatosta kuin Vuolan romaanissa. Hetken olin näiden kahden kirjailijan kanssa mukana samassa elämän ja kuoleman rytmissä. Kieli loi kuvia, ja minä vain elin niitä, eikä muuta tarvittu. Turkan mestarillisissa runoissa kohtaan kuitenkin myös huumoria, joka nostaa ne vielä johonkin uuteen ulottuvuuteen, mutta Vuolan romaani ei anna armoa. Ehkä tässä ei olekaan mitään aihetta nauruun.



Toivoin Replikaa joulupukilta Reader why did I marry him -blogin Ompun loisteliaan blogiarvion perusteella. Kirjan ovat lukeneet myös Tuijata, Kaisa, Arja, Riitta, Kaisa Reetta T, Katja, Maisku, Tuomas, Essielina ja Antiaikalainen (jonka arviosta voi lukea myös kirjailijan ajatuksia, muun muassa sen, että häntä on inspiroinut tämän kirjan kirjoittamisessa barokkimusiikki). Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 2, kirjablogissa kehuttu kirja.