Teuvo Pakkala: Lapsia

Teuvoa Pakkala: Lapsia, 1895
Kustantaja: Otava, 1962
Kansi: Teuvo-Pentti Pakkala
Sivuja: 121
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Teuvo Pakkalan Lapsia on kirja, joka saa huokailemaan lukemisen onnesta. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden päähenkilöt ovat lapsia. Entuudestaan tunnistin kaksi novellia, jotka olen lukenut joko äidinkielen oppikirjoista tai novellikokoelmista. Toinen tuttu oli Mahtisana ja toinen Ihme ja kumma. Mahtisanasta lienee monelle tuttu itse se mahtava sana, jossa on kaikki voima: Stiiknafuulia. Ja Ihme ja kumma -novellista ystävänikin muisti heti hokeman: Kymmenellä pennillä siirappia.

Ja miten voikin olla, että yli sata vuotta sitten kirjoitetut lapsikuvaukset ovat edelleen näin vaikuttavia ja eläviä. Lapset näkee edessään ja heidän mielenliikkeensä tuntee omassa mahanpohjassaan asti. Lapsen vilpittömyys, lapsen usko ja lapsen luonne ovat läsnä jokaisessa novellissa. Pakkala kuvaa sankarinsa sellaisella lämmöllä ja ymmärryksellä, että toivoisi jokaisen vanhemman ja aikuisen katsovan lapsia niin. Että oikeasti näkisi lapsen.

Pakkala on ollut kasvatusnäkemyksessään huimasti aikaansa edellä. Hänen sanomansa on ilman muuta se, että lasten täytyy antaa kasvaa sellaisina kuin he ovat. He tarvitsevat lempeyttä ja rakkautta. Jokainen lapsi on oma yksilönsä ja sellaisenaan arvokas. Ihme ja kumma -novellissa äiti piiskaa lastaan, koska saa jatkuvasti kuulla tuon ajan kasvatusohjeen: Paha istuu toisissa lapsissa syvemmällä ja sitkeämmässä kuin toisissa, mutta se oli säälimättä kitkettävä pois. Säälimättä! Sillä joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. (S. 54.) Piiskojen antaminen kuitenkin särkee äidin sydäntä, ja lopulta hän ei enää annakaan piiskaa Vappu-tytölleen. Ja kas - Vappu ei enää unohtele asioita.

Eräs lapsi seikkailee parissakin novellissa, toisessa päähenkilönä, toisessa sivuhenkilönä. Hän on  kerjäläispoika Aappo, joka Poikatyttö-novellissa saa tärkeän roolin tyttöjen leikissä. Hänet palkataan nimittäin nisupalkalla esittämään pappia. Vanha koti -novellissa Aappo on päähenkilönä ja pääsee kasvattipojaksi rikkaaseen perheeseen. Aappon ikävä vanhaan kotiin on kuvattu sydäntäsärkevästi, sillä vaikka hän saa nyt nukkua lumivalkoisten lakanoiden välissä, on kotiväki mielessä: Hänellä oli niin ikävä. Niillä siellä kotona, tallissa, oli niin hauska. Lapset makaavat lattialla ja äiti on heidät peitellyt... Aamulla telmivät toistensa kanssa ja nauravat... Hänen pitää vain itkeä. Hyvä Jumala, kuinka hän itki! Hänellä oli niin ikävä heitä kaikkia, isää, äitiä ja siskoja. Hän ei voi olla täällä! Kuka niille raukoille kotona talvellakin ruokaa hakee? ... (S. 103)

Koska on kyse 1800-luvun lopun novelleista, niistä välittyvät myös tuon ajan elämäntavat ja -arvot. Lapsilla teetetään töitä. He uskovat Jumalaan, muistavat rukouksensa ja pelkäävät Jumalan rangaistuksia. Aikuisia kunnioitetaan ja totellaan, vaikka he voivat olla todella julmia ja ymmärtämättömiä lapsia kohtaan. Syntinen joulupuuro -novellissa eräätkin hienostorouvat lähes riistävät köyhän tytön tekemän nauhan muka vielä köyhemmille avustukseksi. He syöttävät lapsen mieleen sellaisen synnintunnon, että kaunis muisto kuolleesta isästä menee pilalle. Tässä novellissa lapsen suru on kuvattu erityisen kunnioittavasti ja kauniisti.

Mutta entäs ne hienot leikit, joita 1800-luvulla osattiin leikkiä! Poikatyttö-novellin hautajaisleikki on huiman hienosti valmisteltu. Mäenslaskussa ollaan puoli päivää ja sisälle tullaan posket palaen ja vaatteet riekaleina. Ilmassa leijaileva höyhen saattaa viedä katselijansa mielikuvitusmatkalle ties minne. Novelleja lukiessa miettii, onko nykymaailma niin täynnä virikkeitä, että lasten oma mielikuvitus köyhtyy. Lisäksi aikuiset tuntuvat nykyään puuttuvan kaikkiin lasten leikkeihin. Ainakin näin kaupungissa aikuiset seisovat vahtimassa lastensa mäenlaskua, enkä voisi kuvitellakaan päästäväni omia lapsiani ilman valvontaa lapsilauman kanssa metsään marjastamaan.

Ajankuvasta opin pari uutta asiaa. Ensinnäkin jouluisin oli kaupungissa sellainen tapa, että jouluaattona köyhät kävivät keräämässä ja pyytämässä rikkaista taloista "apuja". Jouluavut olivat kuin nykyajan diakoniatyön tai sosiaalihuollon tukitoimet, mutta niitä anottiin suoraan rikkaan talon ovelta. Novellissa Syntinen joulupuuro käy hyvin ilmi, miten joulunvietto saattoi olla näistä avuista riippuvainen. Nykyajan joulun yltäkylläisyys alkoi suorastaan hävettää.

Toinen ajankuvan ilmentymä olivat jumalanmarjat, joita jätettiin Jumalelle uhrikiven päälle marjareissun päätteeksi. Niiden uskottiin tuovan jatkossakin marjaonnea. Tässä tavassa sekoittuvat käytönnöllisesti perinteinen kansanusko ja kristinusko. Samaisesta Jumalanmarjat-novellissa käytettiin mainiota vanhaa sanaa, jota ehkä ahkerat marjastajat käyttävät edelleen: marikko. Vieläkö  sana mahtaa olla käytössä? Toki muutenkin Pakkalan kieli on välillä vanhanmuotoista, mutta sinänsäkin jo nautittavaa.  Ymmärtäminen ei kuitenkaan esimerkiksi näistä häiriinny: sitte, tahi, mennä maata = mennä nukkumaan, kartano = piha.

Pakkalan novellit ovat yksinkertaisesti kirkkaita ja selkeitä. Ylistän Pakkalaa siitä, että lapset, joita ei 1800-luvulla juurikaan huomattu, saati arvostettu persoonallisuuksina, ovat saaneet hänestä tuollaisen puolestapuhujan. Pakkalan novelleista tuli mieleeni Minna Canthin muutamaan lapsinovelli. Pakkala on ilman muuta realisti, mutta hänen lastensa kohtalot ovat kuitenkin jotenkin lempeitä. Canth on lapsikuvauksissaankin astetta julmempi, naturalisti. Hänen lapsikuvauksissaan lasten elämä on lähes toivotonta. Molemmat kirjailijat ovat varmasti tuotannollaan paranteneet lasten oloja, jos eivät muuten, niin ehkä jokunen selkäsauna on jäänyt antamatta. Pakkalan novelleista tulivat mieleeni myös Tsehovin lapsinovellit, joissa on samaa herkkää virettä ja lapsen kunnioitusta.

Klassikkokuukauteni on ollut tähän asti suoranainen menestys. Yhtäkään pettymystä en ole vielä kokenut, vaan päinvastoin, olen aivan häikäistynyt tästäkin kirjasta. Suosittelen Lapsia-teosta aivan kaikille, mutta erityisesti kaikille äideille ja isille ja opettajille!

Kirjamessuilla lauantaina 26.10.2013

Matka Helsingin kirjamessuille lauantaina 26.10.2013 oli minulle tämän syksyn odotetuin kirjallinen tapaus. Jo monta viikkoa etukäteen pohdin erilaisia keinoja päästä paikan päälle. Erityistä pohdintaa aiheutti kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, josta en ollut ollut vielä erossa kolmea tuntia pidempiä jaksoja. Kun sitten ääneen punnitsin erilaisia matkustusvaihtoehtoja, isommat lapset ilmoittivat yhteen ääneen, että he haluavat mukaan. Että siltä pohjalta.

Lapsillahan on vankka kirjamessukokoemus (paitsi tietysti vauvalla). Kaksoset olivat vuoden vanhoja ensimmäisillä Helsingin kirjamessuillaan. Myöhemmin on tyydytty käymään Tampereen kirjamessuilla, jotka ovat olleet pienimuotoisempia tapahtumia (ja joita ei tänä keväänä järjestetty ollenkaan). Niistä on kuitenkin jäänyt mieleen muun muassa Tatun ja Patun tapaaminen ja Herra Hakkarainen, jota on päästy halailemaan. Ihania muistoja! Siis lapsilla - minulla lähinnä hikisiä.

Kun mies rupesi varaamaan hotellia Helsingistä, aloin uskoa, että pääsisin tänä vuonna Helsinkiin asti. Valitsin messuohjelmasta yhden keskustelun, jota halusin seuraamaan, ja se oli Jaetun lukemisen lumo -keskustelutilaisuus Aino -salissa lauantaina kello 11.30. Keskustelu käsittelisi sekä lukupiirejä että kirjablogeja, jotka molemmat kuuluvat elämääni, olenhan kolmen lukupiirin jäsen ja vietän myös tätä Luettua elämää. Siis yritän viettää: kuusihenkisen perheen valmistelu messumatkalle oli sellainen urakka, että mietin taas, a) miksi edes harrastan lukemista ja b) milloin ehdin harrastaa lukemista.

Etukäteen tarkistin tietysti, että lapsille on ohjelmaa. Messuilla näytti olevan uudistettu Tarinalaakso-alue, johon lapset sai jättää hoitoon ja tarjolla oli myös laulua ja ääneen lukemista. Kun esittelin tätä loistavaa ohjelmaa lapsille, kuusivuotias poikani ilmoitti, että hän aikoo mennä vain sinne, mihin äitikin menee. Tätä hän hoki koko ajomatkan Helsinkiin. Hikeä pukkasi pelkkä ajatuskin vilkkaasta pojasta istumassa (juoksemassa ympyrää ja huutamassa) kirjailijoita kuuntelemassa. Niinpä suunnitelin, että hengailen itsekin Tarinalaaksossa keskustelutilaisuuden jälkeen.

Kun astuimme Messukeskukseen sisälle, aloin uskoa, että olin oikeasti päässyt kirjamessuille. Tuuppasin perheen Tarinalaaksoon kuuntelemaan laulelua, harhautin kuusivuotiaan ja häivyin vähin äänin takavasemmalle. Kun vihdoin puuskutin Aino-saliin ja istuin alas, tajusin, että nyt minulla on tunti aivan omaa aikaa, sillä mies ei takuulla löytäisi minua, vaikka olisi millainen tilanne lasten kanssa. Tässä vaiheessa huomasin paitsi lasten, myös kameran jääneen miehelle. Nappasin kännykän äänettömälle ja huokaisin syvään: Olkaa hyvä, puhukaa lukemisesta!

Jaetun elämän lumo -keskusteluun osallistuivat kirjabloggaajat, Kirjasfäärin Taika Dahlblom ja Lumiomenan Katja Jalkanen, joka johti keskustelua. Lukupiireistä kertoivat Naistoimittajat ry:n lukupiirin vetäjä Seija Nummijoki ja kriitikko Suvi Ahola. Keskustelu oli hyväntuulista ja iloista, kuten sopi odottaakin. (Ja totta tosiaan olin odottanut!) Keskustelun pohjana olivat Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjoittama kirjablogikirja Rivien välissä ja Suvi Aholan väitöskirja Lukupiirien aika.

Asiantuntijana Katja Jalkanen johdatteli puhetta mukavasti ja osasi kertoa tutkittuja tosiasioita bloggaamisesta. Kirjabloggaaja profiloitui keski-iältään 36-vuotiaaksi naiseksi, joka haluaa keskustella kirjoista. Taika Dahlblom muistutti, että bloggaajissa on paljon kotiäitejä, jotka haluavat keskustella kirjoista (osui ja upposi)  ja bloggaamalla voi tehdä sen kotona. Kommentointiin tulee suorastaan pakottava tarve, kun huomaa, että joku toinen bloggaaja on lukenut kirjaa aivan väärin.

Suvi Aholan puheenvuoroista kuulijoille selvisi, että lukupiirit ovat vanha harrastus ja lähtöisin Pohjanmaalta. Lukupiirejä harrastavat yleensä keski-ikäiset, koulutetut naiset ja rohkeat miehet. Kokoontumisissa yleensä myös syödään ja juodaan. Nämä määritelmät toteutuvat myös kaikissa kolmessa lukupiirissä, joiden jäsen olen. Mielenkiintoisia yksityiskohtiakin jäi mieleeni. Ensinnäkin lukupiirikirjoina on yleensä proosaa, ja syynä on Aholan mukaan se, että runous tulee ihmistä niin lähelle, että siitä on vaikea keskustella. Runous on liian intiimi aihe. Myös syöminen helpottaa keskustelua, koska silloin huomio kiinnittyy muuhunkin kuin vahvoihin tunteisiin, joita kirja on ehkä aiheuttanut. Seija Nummijoen mukaan viini ennen kaikkea vapauttaa puhetta. Yllättävä näkökulma oli mielestäni se, että lukupiirit ovat koulutettujen ihmisten harrastus paitsi siksi, että koulutetut ihmiset yleensä harrastavat lukemista, myös siksi, että he uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen ja osaavat perustella mielipiteitään.

Tilaisuuden jälkeen sain omistuskirjoituksen Katjalta ja Hannalta Rivien välissä -kirjaan ja rupattelin bloggaajien kanssa. Kyseessä oli hetki, jota olin eniten odottanut kirjamessuilta. Vieläkin sydäntä lämmittää, kun blogit saivat elävät kasvot.

Luulin, että messumatkani loppuu siihen. Haikeasti jätin jäähyväiset bloggaajille ja lähdin etsimään perhettäni - tai lähinnä mietin, kuinka monta lasta on jo eksynyt ja kuinka lujaa vauva huutaa. Ja mitä tapasinkaan! Hyväntuulisen miehen ja lapset Nintendon Wii-osastolla Tarinalaakson vierestä.

Ja sen jälkeen kaikki olikin silkkaa plussaa jo yli odotusten onnistuneen messuilun päälle: Lapset saivat valita uudet kirjat. Toisen tyttären kirja vaati aivan erityistä ponnistelua, mutta löytyi, kunhan ensin selvitettiin kirjasarjan kustantaja. "Mikä on kustantaja?" tyttö kyseli. Toinen tytär ja poikaviikarini löysivät kirjansa divarista, joka oli hienosti sijoittanut houkuttelevat lastenkirjansa Tarinalaakson liepeille.

Jossain vaiheessa vauva veteli pisimmät päiväunet puoleen vuoteen - siinä keskellä messuhuminaa - ja minä pääsin yksinkin kiertämään divareita ja kustantamojen osastoja. Olimme paikalla yhteensä viisi tuntia! Hyvin poukkoilevaahan se läsnä olo oli, mutta onnistui tekemään löytöjä, jotka esittelen piakkoin. Kaiken ihanuuden päälle tapasin kaksi hyvää ystävääni: Toinen oli sattumalta kuuntelemassa Jaetun lukemisen lumoa kanssani ja toisen tapasimme kahvilassa. Terveiset Anstille ja Netalle!

Nyt olen sitten nautiskellut messuhumusta lukemalla kirjablogeista hienoja koonteja kirjailijoiden haastatteluista ja lukupiireistä. Esimerkiksi messuilla tapaamani bloggaajat Kirjasfäärin Taika, Ilselän Minna, Lumiomenan Katja, Kirjainten virrassa Hanna, P. S. Rakastan kirjoja Sara, Koko lailla kirjallisesti Jenni, Poplaarin Pekka, Sallan lukupäiväkirjan Salla ja Kannesta kanteen Kaisa ovat jo raportoineet messukuulumisia. Teidät oli ihana tavata! Lisäksi ainakin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana, Luetut, lukemattomat Liisa, Järjellä ja tunteella Susa, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa, Tarukirja, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, Kirjanainen, Leena Lumi, Marjatan kirjaelämyksiä, Kirsin kirjanurkka, Opuscolon Valkoinen kirahvi, Morren maailma ja Mari A:n kirjablogi ovat kirjoittaneet messuista. Toivottavasti tapaan joskus teidätkin! Ensi vuonna uudestaan!

Arvid Järnefelt: Isänmaa

Arvid Järnefelt: Isänmaa, 1893
Kustantaja: WSOY, 1926
Sivuja: 320
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Arvid Järnefeltin Isänmaa on aatehistoriallinen romaani. Kirja vie lukijansa keskelle 1800-luvun lopun aatteellisia myrskyjä ja suomalaisen yhteiskunnan orastavaa rakennemuutosta. Kuohunta yliopistossa on suorastaan jännittävää seurattavaa, kun käydään kielisotaa fennomaanien ja svekomaanien välillä. Lukija voi siirtää itsensä Helsingin yliopiston luentosalin kiihkeään tunnelmaan, jossa kielikysymyksestä ja isänmaasta pidetään innoittavia puheita kaasulamppujen hohteessa. Näissä kuvauksissa kirja on kuin dokumentti. Aatteelliseksi esikuvaksi (ja kirjassa vilahtavaksi julkkikseksi) nousee J. V. Snellman, jonka merkitys kansallisuusaatteen ja sivistysaatteen hengennostattajana korostuu.

Ennakolta tiesin, että Arvid Järnefelt sai tuotantoonsa ja elämäänsä paljon vaikutteita tolstoilaisuudesta. Tolstoilaisuudessa korostuvat sekä tasa-arvoisuus, lähimmäisenrakkaus että vaatimaton elämäntapa. Arvid Järnefelt otti aatteen omakseen - siirsi ihanteensa omaan elämäänsä. Niinpä hän kulttuurisuvun kasvattina teki jotain radikaalia ja hakeutui maisteriskoulutuksen saatuaan muun muassa suutarinoppiin. Odotin Isänmaan olevan jonkinlainen pamfletti, ehkä julistuksenomainen tutkielma jopa! Mutta kirja osoittautuikin kaunokirjalliseksi romaaniksi, jossa tosin aatteellinen pohdinta on päähenkilön elämän keskipisteenä.

Isänmaan päähenkilö Heikki Vuorela on kotoisin maalta. Eletään aikaa, jolloin maaseudulla vastustetaan koulujen perustamista, koska sivistyksestä ei katsota olevan mitään hyötyä. Kaupungistumisen ja teollistumisen nähdään tuovan vain huonoja elämäntapoja ja turvattomuutta. Käsite "isänmaa" on vasta tulossa tutuksi tavalliselle kansalle ja tuntuu olevan lähinnä herrojen hömpötystä. Koulutetun väen, usein juuri pappien, kautta sivistyksen aate levisi maalaispitäjiin ja kouluja alettiin vähitellen perustaa.

Heikki Vuorela on vanhan talonpoikaissuvun ainut perillinen, joka rovastin painostuksesta lähetetään Helsinkiin kouluun, koska omassa kotipitäjässä ei vielä ole koulua. Näin rovasti juttelee Vuorelan isännälle, Heikin isälle: Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystävien toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartiona. (S. 34-35.)

Niinpä Vuorelan vanha isäntä ikään kuin uhraa poikansa isänmaalle lähettäessään hänet kouluun Helsinkiin. Isänmaa näyttääkin kipeästi sen, kuinka koulutus vie väen mennessään (kuten edelleenkin). Vuorelan isäntä odottaa ja jopa painostaa maisterispoikaansa palaamaan Helsingistä jatkamaan tilan isäntänä. Heikki palaakin, mutta vaikuttamisen halu, halu tehdä jotain suurta isänmaan hyväksi, polttelee häntä, vaikka kodin maanviljelystöissä hän tuntee myös onnea. Tuohon aikaan  nuoret ylioppilaat todellakin uhrasivat itsensä ja työnsä kotimaalle ja kansalle, ja siinä työssä Heikkikin haluaisi olla mukana.

Heikki Vuorelan elämässä näkyy koko kansallisuusaatteen hurja palo, sen väljähtyminen ja sitten taas valaistuminen. Samalla seurataan päähenkilön henkistä kasvua nuorukaisesta vakaaksi aikuiseksi. Heikki Vuorela kokee Helsingin piireissä kuuluvansa alempaan yhteiskuntaluokkaan, sillä vaikka hän on yliopisto-opiskelja, hän on vain tavallista talonpoikaissukua, ei aatelis- tai kulttuurisukujen kasvatti. Hän huomaa kuitenkin, että omilla teoillaan hän saa ihailua osakseen ja hänessä herää todellinen halu tehdä jotain isänmaan hyväksi. Voisi sanoa, että Heikissä tuo palo on aidompaa ja pyyteettömämpää kuin monessa hänen opiskelutoverissaan.

Aatteellinen kypsyminen on kirjan ehdoton pääteema. Heikki Vuorelan opiskelutoverien kautta päästään kurkistamaan 1800-luvun lopun sivistyneistön elämäntapoihin ja aatteiden muuttumiseen. On suorastaan huvittavaa, kuinka päähenkilö moittii 1800-luvun lopun nuorison muuttuneen isänmaan edestä uhrautujista oman edun tavoittelijoiksi. Materian voitto hengestä vaivasi jo tuon ajan keski-ikäistyviä ihmisiä!  Näiltä osin teos onkin varmaan pitkälti realistinen. Kirjassa oli kuitenkin paljon romanttisia piirteitä. Päähenkilön rakkaussuhde oli kuvattu hyvinkin romanttiseksi ylevien tunteiden vellonnaksi. Maanviljelystyöt ja talonpoikaiselämä tuntuivat tarjoavan ainoan todellisen onnen ja tasapainoisen elämän mallin. Lisäksi luonto oli päähenkilölle tärkeä ja myötäili hänen tunteitaan. Toisaalta luontokuvausta voi pitää suomalaisen kirjallisuuden ominaislaatuna, sillä taas kerran, suomalaisessa klassikkoteoksessa luontokuvaus on aisteja hivelevää.

Isänmaa ei ollut kaunokirjallisesti häikäisevä teos, mutta aikakautensa kuvaajana arvokas kokonaisuus. Aatteen palo, ihanteet ja vilpitön ponnistelu isänmaan hyväksi ovat asioita, joita ei nykypäivän itsekkäässä ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa tapaa. Siksikin tätä oli virkistävä lukea.

Arvid Järnefelt on mielenkiintoinen kulttuuripersoona. Järnefeltien perhe on kokonaisuudessaan vaikuttanut paljon suomalaiseen kulttuuriin, joten taidan etsiä käsiini myös Arvid Järnefeltin kirjoittaman Vanhempieni romaanin. Luulenpa, että Järnfeletin tuotanto kokonaisuudessaan olisi mitä mainiointa ajankuvaa, johon vielä palaan. Kirjassa on paitsi ajankuvaa myös jotain ajatonta, joka on lumonnut myös Amman, jonka juuret ovat maalla. Historian ystäville Järnefelt on ehdottomasti tärkeä kirjailija.

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta, 1971, toim. Anja Vemmelvuo
Kustantaja: WSOY, 2007
Kuvittaja: Onni Mansnerus
Graafinen suunnittelu: Keto / Susanna Raunio
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Jarno Pennasen (1906-1969) satukokoelma Kulunut kultaviitta löytyi hyllystä, kun etsin lastenkirjallisuuden klassikkoja luettavaksi klassikkokuukautta varten. Satupäivä mielessäni kokosin satukirjat omaan pinoonsa ja tämä luettiinkin heti Suomen lasten hölmöläissatujen perään. Lukukokemus oli erikoinen, mutta kerrassaan mainio.

En ollut aikaisemmin lukenut Jarno Pennasen tuotantoa, joten otin selvää myös kirjailijasta. Jarno Pennanen oli kulttuurisukua: hän oli näyttelijä Aarne Orjatsalon ja kirjailija Ain'Elisabeth Pennasen poika. Ammatiltaan hän oli paitsi kirjailija myös toimittaja. Hän kuului aikanaan vasemmistointellektuellien kirjailijaryhmä Kiilaan (perustettu vuonna 1936) ja toimitti vasemmistolaista Kirjallisuuslehteä. Hän oli jatkosodan aikana vangittuna mielipiteidensä takia. Pennanen on Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen ohella tunnetuimpia Kiilan runoilijoita, ja hän kirjoitti muun muassa surrealistisia runoja. (Lähteenä Wikipedia ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991.)

Kulunut kultaviitta on julkaistu postuumisti vuonna 1971, ja sen on toimittanut Pennasen vaimo, kirjailija Anja Vemmelvuo. Takakannen mukaan satukokoelma on saanut ylleen klassikon kultaviitan. Minulta tämä klassikko on kuitenkin mennyt täysin ohi, eikä Jarno Pennasen muukaan tuotanto ollut mitenkään tuttua - hyvä, että olin kirjailijan nimen kuullut aiemmin. Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi. Mieluusti lukisin nyt Pennasen runoja tai muistelmateoksen Tervetultua tervemenoa (1970).

Tämän Kuluneen kultaviitan painoksen kuvittaja, Onni Mansnerus, on tuttu Aili Somersalon Mestaritontun seikkailujen kuvittajana. Hänen kuvansa ovat vahvoja ja kauniita. Niissä on ilmeikkyyttä ja värejä, jotka luovat hienosti tunnelmaa. Muutama kuva oli suorastaan pelottava, mutta niin olivat sadutkin: "Lapselle haisee", hiidet huusivat, "sen me veroksi viemme!" ja koppasivat pojan kouraansa. Silloin emäntäinen huusi hädissänsä: "Luu lituska, puu latuska, poikani puun sisällä!" Siinä muuttui poika laudankappaleeksi ja hiidet heittivät sen kehtoon. (S. 53.)

Mietin Kulunutta kultaviittaa lukiessani muutamankin kerran, ovatko hiidet ja noidat jopa liian raakoja, mutta muistin myös suomalaiset kansansadut, joista itse pidin tosi paljon jo alle kouluikäisenä - koska ne olivat niin jännittäviä ja pelottavia. Jälkikasvuni ei selvästikään ole herkkää sorttia, mutta toisaalta lapset ovat vakaasti kainalossa, kun satuja luetaan. Ehkä pelkojen kohtaamista pitää harjoitella juuri näin. (Opuscolossa on hieno raportti Satupäivän Satu ja sinä -paneelikeskustelutilaisuudesta, jossa oli pohdittu myös satujen pelottavuutta.)

Kuluneessa kultaviitassa on 12 satua. Muutamat niistä olivat hyvin lyhyitä, vain parin sivun mittaisia, mutta suurin osa oli melko pitkiäkin ihmesatuja. Niissä oli paljon taikuutta ja satujen lennokkuutta. Kansansatujen vaikutus oli ilmeinen. Esimerkiksi Mansikkamorsian toi mieleen kansansadun Hiiri morsiamena.

Aluksi minua häiritsi satuihin jätetty puhekielisyys. He-pronominin tilalla oli joissain saduissa ne ja useampi virke alkoi sanalla no. Vapaaseen sadunkerrontaan tietysti kuuluu puhekieli, mutta kirjoitettu satu vaatii mielestäni kirjakielisen muodon. (Ehkä olen vain turhan tarkka.) Ja vaikka sadussa voi periaatteessa tapahtua mitä vaan, niin eräässäkin sadussa kultakalat lensivät taivaalla vähän liiankin helposti ja muutenkin ihmeitä oli paikoin jopa liikaa yhden sadun tarpeiksi. Jokunen satu oli myös turhan taiteellinen ja sai lapselta kommentin: "Outo." Ehkä nämä outoudet olivat sitä surrealismia, jota Pennanen kokeili runoissaankin. Kauniita kuvia niistä kuitenkin syntyy: Merikaisla lensi, lensi koko päivän virran vartta ylöspäin. Illan tullen juuri ennen auringonlaskua se näki Lootuskukan ja Lootuskukka näki sen. Ja Lootuskuka lauloi ja kutsui sitä luokseen, ja Merikaisla nosti perhossiipensä kokoon kuin lipun ja syöksyi Lootuskukan syliin. Mutta juuri sinä hetkenä sen oli määrä kuolla. (S.17.)

Loppua kohti meitä lukijoita ei sitten häirinnytkään enää mikään. Totuimme tyyliin ja vain nautiskelimme. Esimerkiksi suosikkisatuni Emäntäinen epäkelpo on hieno, pelottava ja kansanperinteinen satu. Nimisatu Kulunut kultaviitta puolestaan on allegoria taiteilijakutsumuksesta ja taiteilijasuvun ilmaisun pakosta. Kultaviitta, joka antaa haltijalleen taianomaisen kyvyn muuttua näyttämöllä miksi vain, pitää kiinnittää piikillä, joka tuo kantajalleen suurta tuskaa. Viitta kuluu käytössä, mutta on ainut asia, jonka näyttelijätär jättää perinnökseen. Kauniimpaa kuvausta taiteen pakottavasta voimasta en ole aikoihin lukenut.

Kiitän ystävääni tästä satuaarteesta! Innostuin taidesaduista niin, että nyt iltasatuna on Topeliusta. Andersenin satujakin löytyy omasta hyllystä, mutta mitä muita satuilijoita kannattaisi etsiä luettavaksi?

Sininen keskitie -blogissa oli Satupäivän kunniaksi satuhaaste, ja siellä voi käydä kurkkaamassa, mitä kaikkea ihmiset Satupäivänä lukivatkaan.

Suomen lasten hölmöläissadut

Suomen lasten hölmöläissadut, toimittanut Pirkko-Liisa Surojegin, 2000
Kuvittaja: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustantaja: Otava, 2001
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tänään, 18.10., vietetään valtakunnallista Satupäivää, jolloin on tarkoitus kannustaa ihmisiä lukemaan satuja yhdessä lasten kanssa. Satupäivänä muistutetaan, kuinka tärkeitä sadut ovat lasten kielen ja mielikuvituksen kehittymiselle. Saduista on siis suoranaista hyötyä, mutta mielestäni niistä on ennen kaikkea iloa. Kun lapselle luetaan, hän on siinä ihan vieressä, sylissä tai kainalossa, ja saa keskittyä aikuisen kanssa edes hetken yhteiseen tekemiseen ja läheisyyteen.

Omasta lapsuudestani muistan erityisen hyvin Suomen kansan satukirjan, jota äitini luki pikkusiskolleni ja minulle ääneen. Se oli melkein liiankin jännittävä kirja täynnä pitkiä novellisatuja, joukossa sekä ihmesatuja että hurjia pirusatuja. Tunnustan, että en ole tuota itselleni rakkainta satukirjaa vielä lukenut omille lapsilleni, sillä viisivuotias poikani saisi siitä liikaakin aineksia mielikuvituksensa lentoon. Mutta itse koin lapsena huikaisevan onnentunteen, kun eräänä päivänä osasinkin lukea rakasta satukirjaa itse. Oivallus lukutaidosta liittyy minulla nimenomaan satukirjaan. Vieläkin tunnen jännityksen kutinaa tarttuessani mihin tahansa satukirjaan - sadussahan voi tapahtua mitä vaan. Voi vaikka oppia lukemaan!

Koska blogissani on meneillään kotimaisten klassikkojen kuukausi, ja kun Satupäivä osuu myös lokakuulle, on ollut luontevaa lukea kotimaisia satuja. Etsin lasten kirjahyllystä kotimaiset satukirjat pinoon, ja sieltähän löytyi aarteita, joita en edes muistanut, saati tuntenutkaan entuudestaan. Mutta niistä kuulette ensi kerralla... (Niin, Piilomaan pikku aasi piti alun perin säästää tähän klassikkokuukauteen, mutte eskarilaisen pyynnöstä se luettiinkin jo syyskuussa.) Satuja riittää nyt blogattavaksi enemmänkin, mutta syyslomapaikkamme nettiyhteys on onneton, joten Satupäivän viettäminen jatkuu vielä ensi viikolla. Aloitimme kuitenkin lokakuun perinteisillä hölmöläissaduilla, joita olemme joskus lukeneet aiemminkin, emme tosin koko kirjaa yhteen menoon.

Suomen lasten hölmöläissadut on Pirkko-Liisa Surojeginin toimittama ja kuvittama kokoelma perinteisiä hölmöläissatuja. Satukokoelman voisi nimetä kansansatuklassikoksi, joten se istuu tähän klassikkokuukauteenkin vallan mainiosti. Surojegin kertoo esipuuheessaan, että hämmästyi kokoelmaa toimittaessaan sitä, että vaikka hölmöläissatuja on koottu aiemminkin yhtenäisiksi kirjoiksi (jotain kokoelmaa muistan lapsena lukeneeni), niin värikuvitusta ei ollut missään. No, nyt on värikuviakin  - ja upeita kuvia onkin!

Paitsi lukemisen riemua, tässä kirjassa on myös katselemisen riemua. Surojeginin piirtämät hölmöläisakat ja -ukot on niin elävästi kuvattu, että he voisivat pompata kirjan sivuilta kävelemään ja touhuamaan. Jokainen yksityiskohta on mietitty, työt on kuvattu tarkasti (miten niitä rukiinjyviäkin nypitään yksitellen irti tähkästä) ja eläimilläkin on kasvoillaan pieni hölmöläisyys. Ja huomaatteko tästä kuvasta, kuinka akkojen leukaluut käyvät koko ajan, vaikka matka ei kyllä etene...

 

Pari hölmöläissatua on käynyt meille erityisen rakkaiksi viime vuonna ilmestyneeltä Lasten aarteita - kokoelmalevyltä, joka on kuunneltu lähes puhki (tai ainakin naarmuille). Se on tupla-cd, jonka toinen levy on kokoelma karismaattisten miesnäyttelijöiden lukemia satuja, ja levyn hölmöläissadut ovat tästä kirjasta. Eero Ahon lukema Akat kalassa on suosikkisatumme. Niinpä kun nyt luin satuja lapsilleni, äänenpainoni saivat vaikutteita laadukkaasta äänitteestä, ja eskarilaispoikani "luki" kalastussadun kanssani yhteen ääneen: "Katsokaa nyt tarkasti", kehotti merranlaskija, "mihin minä pudotin ensimmäisen merran." "Kyllä me sen löydämme, kun vuolemme merkin tähän veneen laitaan pudotuspaikan kohdalle", tiesi yksi akoista. Kyllä piti kikattaa paitsi sadulle, joka on nimenomaan älyttömän hauska, myös hienoille äänenpainoillemme. (Kiitokset Eero Aholle!)

Mutta kyllä kiittelen Pirkko-Liisa Surojeginiakin, joka on sitonut hölmöläissadut yhtenäiseksi kokoelmaksi, jossa seurataan talonrakkennus aivan puiden kaatamisesta valmiiksi rakennukseksi  (ja sen romahtamiseen) saakka. Ruuanhankintakin seurataan rukiin viljelystä aivan hiekkaikseksi puuroksi asti. Hölmöläisten arjen sujuminen, tai pikemminkin arjen monimutkaisuus, on hauskaa seurattavaa. Omasta lapsuudestani en muista, että hölmöläiset olisi kuvattu näin lempeiksi ja optimistisiksi hahmoiksi, kuin Surojegin on heidät kuvannut. Lähes jokaisen sadun lopuksi hölmöläiset toteavat, että hyvin kävi, vaikka kaikki meni pieleen. Esimerkiksi Valoa pirttiin -sadussahan hölmöläisten talo lopulta romahtaa. Romahtaneen talon raunioillakin hölmöläiset toteavat, että onhan nyt valoa riittämiin. Tai kun akat hukkaavat mertansa järven pohjaan, he toteavat, että pohjassahan mertojen paikka onkin, rannalla ne keräisivät vain hiiriä.

Hölmöläisten ajatuksenjuoksukin on kuvattu herkullisesti: Miesten kalastusreissulla päätetään, ettei verkkoja kannata järveen laskea, koska eihän kukaan voi taata, että niihin sielläkään saalista tulisi. Yhtä hyvin saattaa kala hypätä verkkoon, vaikka verkot olisivat rannallakin. Tai kun hölmöläisukko saa kotimatkallaan vauhtia mäestä, hän päättää laskea mäen kahteen kertaan, jotta matka sujuisi vielä nopeammin.

Hölmöläissatuja lukiessani muistelin Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoja, jotka ovat tehneet vanhanajan elämän lapsille tutuksi. Perinteiset työkalut ja perinteiset maatyöt kertautuivat hölmöläistenkin touhuissa. Jouduin selittämään ainoastaan voin kirnuamisen periaatteita lapsille, sillä muuten kaikki maanviljelyn niksit olivatkin tuttuja. Hölmöläiset ovat hölmöläisiä aina vaan. Näitä oli ilo lukea nykylapsille, ja nyt voi sitten katsella ympärilleen, näkyykö niitä hölmöläisten sukulaisia lähimailla. Kuinkahan moneen tilanteeseen pätee edelleen hölmöläisakan huokaus: "Minäkin yritän ajatella, vaikka se oudokseltaan onkin vaikeaa. On paljon helpompi puhua kuin ajatella."

Satupäivää viettävät ainakin Opuscolo, Oksan hyllyltä ja Kirjasähkökäyrä. Mai oli lukenut tämän satukokoelman jo aiemmin tällä viikolla samanlaisissa tunnelmissa kuin minäkin.

Aapeli: Pikku Pietarin piha

Aapeli: Pikku Pietarin piha, 1958
Kustantaja: WSOY, 16. painos, 1998
Kansi: Hannu Taina
Sivuja: 156
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pietari makasi pukkisängyssä mutta ei nukkunut vielä. Hän mietti kumman lukisi, Isä meidän vai Herran siunauksen. Jompikumpi oli luettava, Jumala Taivaassa oli niitä miehiä, joita ei juksata. (S. 63.)

Aapelin, alias Simo Puupposen, Pikku Pietarin piha on vastustamaton kirja. Päähenkilönä siinä on tietysti Pietari, noin kahdeksanvuotias poika, joka kirjan alussa on juuri menettänyt äitinsä. Pietarin vilpitön suhtautuminen elämään on kuvattu herkästi ja kirjailija on tavoittanut jotain aitoa pienen pojan surusta ja iloistakin.

Pikku Pietarin koti on puutalokorttelissa, jossa jokaisella asukkaalla on omat ilonsa ja murheensa ja naapureista saatetaan tietää enemmän kuin omasta elämästä. Naapurustossa asuu paljon pienyrittäjiä, on valokuvaaja, kellomestari, kangaskauppias, parturi, peltiseppä sekä tietysti talonmies. Pietarin isä on vanhan tavaran torikauppias ja asuu piharakennuksen asunnossa, vaatimattomammassa asunnossa kuin muut. Suru tuntuu aluksi lamauttavan sekä isän että pojan.

Pihan asukkaat kuitenkin yrittävät helpottaa elämää. Pietari on selvästi asukkaiden erityissuosiossa, sillä kaikki yrittävät jonkin sanattoman sopimuksen mukaan keksiä hänelle puuhaa ja viettää aikaansa hänen kanssaan. Yhteisö kantaa vastuunsa yksilöistään muutenkin, kaikista pidetään huolta: Johtaja Palkeinen ei maksanut asunnostaan vuokraa. Kaupungissa oli sellainem tapa, ettei hulluilta otettu vuokraa, asettuivatpa he asumaan miltei minne hyvänsä. Tämä ei johtunut mistään sopimuksesta, vaan käytännön saneli lausumaton yleinen mielipide. Jos joku olisi vaatinut hullulta vuokraa, häntä itseään olisi pidetty hulluna tai ainakin olisi sanottu hänen olevan hulluksi tulemaisillaan. (s. 53.)

Tuntuu, että lähes enkelinä paikalle lehahtaa myös Karoliina, isän uusi naisystävä tai Jormalaisen uusi rouvapuoli, kuten pihassa puhutaan. Karoliina onkin varsin topakka ja selväjärkinen ihminen, joka ulkopuolisena osaa järjestellä pihapiirin pinttyneitä kuvioita uuteen malliin: Karoliina oli hyvä ihminen. Jo tullessaan hän oli sanonut olevansa hyvä ihminen eikä hän ollut syönyt sanaansa. (S. 119.) Pienillä yksityiskohdilla Aapeli on kuvannut Karoliinan eläväksi persoonaksi, jonka lukija pystyy kuvittelemaan mielessään.

Aapeli on hienovireinen ja taitava kertoja. Hänen henkilökuvauksensa on vertaansa vailla. Pienen pojan näkökulmasta tarkasteltu elämä kertoo paljon yhteisön arvoista. Pihapiirin maailmanjärjestys on turvallinen ja selvä: Jos kellomestari aikoi päästä taivaaseen, hänen oli paras lopettaa väkijuomien juominen, tultava varattomaksi ja pyydettävä anteeksi niiltä, jotka olivat parempia ihmisiä kuin hän, tiesi Pietari (s. 66).

Luin lasten kanssa viime kesänä Aapelin Vinski-kirjat läpi, ja niissä oli tavoitettu sama, aito pienen pojan maailma. Hömpstadin asukkaat oli myös kuvattu yhtä terävästi kuin Pikku Pietarin pihan henkilöt. Aapelin huumori on lämmintä ja hyväksyvää, hiljaisesti hyrisevää. Hänen kirjojaan voi suositella täydestä sydämestään ihan kaikille, mutta erityisesti niiden lukeminen tekisi hyvää kyynisille ja kiireisille nykyihmisille. Jotain syvää inhimillisyyttä niissä on.


Aapelin Pikku Pietarin piha on ensimmäinen kirja TBR-listaltani, ja aloitin sillä vihdoin Projekti 12:n. Ja miten hyvällä kirjalla aloitinkaan!

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu, 1956
Kustantaja: WSOY, 18. painos, 1994
Kuvittaja: Maija Karma
Päällyksen kuvat: Maija Karma
Sivuja: 47
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Herra Pii Poo, Ville ja Valle, Ruusa ja Muusa, Tunteellinen siili, Haitula, Kattila ja perunat, Jaakko Vaakko Vesirotta... Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu sisältää ne kaikki. Lasten runoklassikot saa kaikki samassa paketissa, kun avaa tämän teoksen kannet. Mutta lukijaa pitää varoittaa. Jos muistaa lapsuudestaan näistä runoista vain säkeitä sieltä täältä, voi vähän pettyä. Runoissa on nimittäin anarkiaa, joka voi jopa ärsyttää. Mitään perinteistä suljettua muotoa näissä runoissa ei ole, ei kielellisesti eikä sisällöllisestikään.

Kirsi Kunnas on suomalaisen lastenrunouden nonsense-taituri. Nonsense-runouden voisi kai suomentaa hölynpölyrunoudeksi ja Kunnas viljelee sitä riemukkaasti. Oikeastaan mistään Tiitiäisen satupuun runosta ei voi varmuudella tietää, mistä on kyse. Runon otsikko saattaa vaikuttaa jotensakin järkevältä - tosin ei aina sekään - mutta sitten runo ampaiseekin aivan kummalliseen höpötykseen. Ainoana punaisena lankana saattaa riippua loppusointu tai toisto, joista pidetään kiinni, jotta runo pysyy runona:


HIPELI

Hipeli hii hihittää
       ja hyppää hyppynarua.
Sammakko saa irvistää
       ja hypätä ilman narua. - - ;

KISSANTASSU

Kerran kissalta jäi tassu,
unohtui jonnekin - en tiedä minne.
Sen löysi jostakin Lissun Lassu
ja jätti kasvamaan sen sinne.

Toisaalta taas Kunnas rikkoo perinteistä riimirunoutta  modernismin hengessä. Juuri, kun lukija tai kuuntelija on päässyt mukavaan riimin rytmiin, odotus rikotaan ja loppusointu osoittautuu tarpeettomaksi:

Kerran pikku peikko peikkuluinen

lönkkäkinttu, vääräsääri

sykkyrälle hännän kääri,

puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,

asetteli tarkkaan kielen

aivan keskelle suuta.

Nyt kun luimme Tiitiäisen satupuun pienen tauon jälkeen, hämmästyin itse sitä, kuinka paljon modernissa kokoelmassa on vielä maalaiselämään sidottuja runoja. Esimerkiksi Pitkät on illat -runossa lapsi keinuu kehdossa, Kelvoton Riika on laiska lehmipiika ja runossa Heikki ja minä pidetään seuraa pollelle, Pikku paimen Laritsa hoitaa pientä karitsaa ja Kirjava lehma ja kirjava kissa -runossa lypsetään lehmää perinteisesti. Runot ovat todellakin vuodelta 1956, joten voisi sanoa, että Kunnas toi modernismin keskelle maaseutua.

Nykykaupunkilaislapset pysyvät kuitenkin hyvin menossa mukana. Lasteni suosikkirunoja ovat Ville ja Valle (jonka nykylapset tuntevat Frööbelin palikoiden laulamana versiona), Muusa ja Ruusa, Tunteellinen siili, Kattila ja perunat ja tietysti Herra Pii Poo. Nissä kaikissa on selkeitä riimejä ja jonkinlaiset yhtenäiset tarinat. Uusintaluentaa vaaditaan aina Kattila ja perunat -runosta, jossa on hirvittävä hoppu, ja Herra Pii Poo -runosta, joka on jännittävä. Mutta ei hölynpölyn kuunteleminenkaan lapsia häiritse. Saati loppusointujen puuttuminen. Kokoelmassa on juuri sopivasti valmiita tarinoita, joitten välissä on mukava hullutella. Runojen seuraamista helpottavat myös toistuvat hahmot, kuten Haitula, Pikku peikko peikkuluinen, siili, sammakko, lehmä ja kissa.

Tiitiäsen satupuu on kokonaisuus vailla vertaa. Maija Karman kuvitus ja kirjan mainio koko tekevät tästä täydellisen helmen. Kunnaksen runojen rytmit ja yllättävät hahmot, sadun taika ja höpötyksen riemu ovat jokainen paikallaan. Omia suosikkejani ovat lasten nukutusrunot - voisi kai sanoa tuuturunot - joissa on ikiaikaista turvallisuutta, lapsen unen houkuttelemisen ja unen varjelemisen rauhaa.
- -
Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet!


Tiitiäisen satupuuta luetaan aina vaan. Uusia arvioita on ainakin Annan Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogissa ja Sonjan lukuhetkissä.

Joel Lehtonen: Putkinotko

Joel Lehtonen: Putkinotko, 1920
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 546
Mistä sain kirjan: oma ostos



Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri. (S. 5-6.)

Joel Lehtosen Putkinotko vei minut mennessään jo ensi sivuilta. Kun päätin viettää lokakuussa kotimaisten klassikoiden teemakuukautta, olin odottanut juuri jotain tällaista: suomalaista luontokuvausta, joka piirtää maiseman eteeni ja saa korven huokailemaan. Ja Putkinotkossa Saimaan pohjoisrannat ovat heti osa tarinaa - on metsää, on polkuja, jylhiä rantoja, järvi ja lampia, suota...

Seuraavaksi kertoja lähestyy Putkinotkoa, kuvailee sen kauneutta, sen rannat ja rakennukset maisemassa. Sitten pysähdytään heinäkuun viimeisten päivien aamuun ja Putkinotkon mökin pihasta alkaa kuulua pienen vuonan mäkätystä. Kohta pihaan astuu Putkinotkon emäntä, Rosina Käkriäinen, ja alkaa päivän loputtomat työnsä.

Lähikuva mökistä ja sen väestä ei sitten enää olekaan kovin kaunis. Kun lukijalle käy ilmi, kuinka valtava perhe nukkuu mökin saunassa ja miksi, on asetelma selvä: nyt ollaan keskellä todellisen, köyhän kansan kuvausta. Ei ole tarkoituskaan kaunistella mitään, mutta eipä liioin jäädä mitään kauhistelemaankaan. Lukijan on hypättävä aurinkoiseen kesäpäivään mukaan. Ja siellä sitä lennetään Rosinan mukana hoitamaan lampaita ja lypsämään lehmiä, lasten mukana pyörähtelemään pihamaalla, laulamaan ja leikkimään, Juutaksen kanssa venyttelemään ja lataamaan piippua.

Niin, se Putkinotkon isäntä, Juutas Käkriäinen: Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa. (S. 34.); Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. (S. 60.) Tupakkamällit ja ainainen piipun tupruttelu, partaa pitkin valuva ruskea tupakkavesi, resuiset vaatteet, örähtely, mörötys, isottelu... Ei mikään uljas luonne, saati uljas näky.

Kukapa sen mökin pystyssä pitäisi, ellei Rosina Käkriäinen, tuliluontoinen, ahkera ja sisukas vaimo! Hän komentelee lapsiaan, kiljuu töihin ja sitten: Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. (S. 487.) Samaa rakkautta hänellä on jakaa kaikille lapsilleen ja sydän huolta täynnä vanhempien lasten puolesta. Rosinan äitiys on kuvattu riipaisevasti.

Eihän lastenkaan elämä ole pelkkää laulua ja leikkiä, vaan isommilla on jo omia murheitaankin. On aivan hämmästyttävää, kuinka elävästi Lehtonen saa kymmenen lapsen luonteenpiirteet esiin. Lasten ajatukset ja seikkailut ja murheet ovat sydäntäsärkeviä. Pieni Jopikin, joka on niin odottanut kaupunkimatkaansa ja millainen siitä tuleekaan... Ja Rosina huomaa kaiken, on huolissaan lapsistaan, perheen elannosta, koko perheen kohtalosta. Osaansa vain on sopeuduttava, elettävä. Juutaksestakin on huoli, kuitenkin: Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä (s. 322).

Putkinotko on yhdistetty kahdesta Putkinotkoon sijoittuvasta romaanista: Putkinotkon metsäläisistä (1919) ja Putkinotkon herrastelijoista (1920). Niinpä kirjan puolivälissä paikalle saapuu kirjakauppias, Aapeli Muttinen neitinsä kanssa. Ne herrastelijat siis. Herrasväen rakkaussuhde on kutkuttavasti kuvailtu, ja lukija seuraa sitä hymy huulillaan - varsinkin kun se vertautuu Käkriäisten avioliiton arkeen.

Aapeli Muttinen on kyllästynyt kaupunkiin ja omaisuuden kerämiseen - hänen paratiisinsa on Putkinotko. Siellä hän nautiskelee luonnosta ja kiireettömästä (1900-luvun alussa!) elämästä. Samaan aikaan talonväki yrittää tehdä heinää ja keksiä, millä saisi elantonsa irti "paratiisisissa". Herrasväen ja Käkriäisten maailmojen kohtaamisessa kuvastuu kansan kahtijako ja köyhien ikuinen viha ja epäluulo parempiosaisia kohtaan. Muttinen yrittää ymmärtää ja kasvattaakin Käkriäisiä, mutta kaikki yritykset valuvat hukkaan. Kirjassa ei varsinaista juonen taitekohtaa ole, mutta sellaiseksi jää ehkä Muttisen viimeinen ja liian myöhään tuleva yritys pelastaa Käkriäiset kohtaloltaan, joka kuitenkin samaisena päivänä ajatutuu askeleen lähemmäksi perikatoa. Kirjan epilogit kuitenkin pääsivät yllättämään ainakin minut.

Teos on Lehtosen yritys ymmärtää, miten kansalaissota oli mahdollinen. Mutta se on ilman muuta myös Lehtosen suuri rakkaudenosoitus Suomen kansaa kohtaan - onhan Aapeli Muttinen Lehtosen alter ego ja Käkriäisten perheelläkin esikuvansa oikeassa elämässä.

Putkinotko on yhden päivän romaani, eli siinä seurataan elämää Putkinotkossa aamusta iltaan. Yli 500-sivuinen romaani täyttyy helposti päivän tapahtumista. Kaikkitietävä kertoja seuraa vuorollaan eri henkilöiden kintereillä ja asettuu sitten kertomaan muutaman henkilön ajatuksia. Pääosan saavat Rosina ja Juutas sekä Aapeli Muttinen, mutta osansa saavat myös Rosinan äiti sekä lapsista Ananias, Jopi ja Saara. Ja millaisia luonteita he ovatkaan! Lehtonen on mestarillinen henkilökuvaaja!

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa ja on siksi hyvin (elo)kuvallinen. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, ja kerronnan tahti on luontevaa. Tunnelmat ovat väkeviä! Välillä lukijaakin ahdistaa, kun kaunis heinäntekopäivä tuntuu kuluvan hukkaan, koska sinne pellolle ei päästä millään. Sitten jo kuukahdetaan ruuan jälkeen nurmelle päivälevolle koko talonväki. Vanhanajan elämän rytmi ja työtavat tempaavat mukaansa, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka luontoakin pysähdytään välillä kuvailemaan. Kertojanääni on savolainen, vaikka savolaismurretta ei vuoropuhelussakaan käytetä. Sanasto on kuitenkin savolaista, kerronnan rytmi rönsyilevää ja värikästä, aitoa.

Luin Putkinotkoa nautiskellen. Teos asettui suomalaisen realistisen kansankuvauksen perustalle omalle paikalleen. Sen minkä Kianto teki Kainuun kansalle ja Sillanpää hämäläisille, tekee Lehtonen savolaisille: kertoo köyhän kansan tarinaa. Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostan lipun salkoon myös Putkinotkon kunniaksi. Kirjasta tuli tähän mennessä vuoden paras lukukokemus. Putkinotko asettui sydämeeni.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivää!

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

TTT - kotimaiset klassikot

Top Ten Tuesday -listani on tänään kooste kotimaisista klassikkokirjoista, jotka ovat merkinneet minulle erityisen paljon. Vastaavat listat kokosivat viime keväänä myös Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana ja Opuscolon Valkoinen kirahvi, joilta sain tämän idean. Nyt kun vietän klassikkolokakuuta, on aika muistella vanhoja suosikkejaan.

Listani on yllätyksetön, mutta rakas. Huomasin keväällä tätä aloitellessani, että olisi varmaan aika vähän tuuletella tätä - olenhan lukenut suurimman osan näistä kirjoista jo opiskeluaikoinani, siis 20 vuotta sitten tai jo aiemminkin. Siksikin on mukava viettää teemakuukautta kotimaisten, lukemattomien klassikoiden parissa.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962)

Täällä Pohjantähden alla -romaanin luin nuorena opiskelijana Tampereella. Väinö Linna kertoo Suomen historian kaunokirjallisessa muodossa niin, että sydänjuuria myöten riipaisi. Parikymppisen elämä meni moneksi päiväksi sekaisin, ja toista osaa lukiessani itkin niin, että sielu oli kääntyä nurin ja minun piti pitää taukoja ennen kuin pystyin jatkamaan. En ole pystynyt tarttumaan kirjaan enää sen jälkeen. Kirja on yksinkertaisesti minulle liian vaikuttava, ehkä paras ikinä, ja elokuvaversioidenkin katsominen tekee suorastaan kipeää.

2. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

Luin Sudenmorsiamen lukiolaisena. Poimin kirjan joltain suosituslistalta vapaavalintaiseksi luettavaksi. Kirja kolahti ihmeellisesti. Siinä oli taikuutta, intohimoa ja erikoinen kieli. Sittemmin tein Sudenmorsiamesta graduni ja olen lukenut Aino Kallaksen tuotannon lähes läpikotaisin. Hyllystä löytyvät päiväkirjat, runot ja matkakirjat. Aino Kallaksen elämäkin oli ihmeellinen.

3. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Luin Seitsemän veljestä ensimmäisen kerran 9. luokalla, koska oli pakko. Pidin siitä jo silloin, koska se oli mielestäni hauska. Olen lukenut kirjan pari kertaa myöhemminkin: toisella kerralla lumouduin kielestä (Valeleppas kurja veli sydämmesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa kiemurrellen hiljaa.) ja kolmannella lukukerralla taas kertailin juonta. Klassikko on ollut joka kerta erilainen. Rakastin myös Tampereen Työväen teatterin näytelmää viitisen vuotta sitten. Aku Hirvniemi esitti punkkari-Eeroa!

4. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (1984)

Häräntappoase oli lukion pakollinen luettava. Kirja oli silloin tuore tapaus, ja äidinkielenopettajani hyvin ajantasalla. Hän ei myöskään ollut moksiskaan kauhistelusta, jota kirja vieläkin saa osakseen: "Sehän on kirjoitettu puhekielellä!" Teos taitaa olla ensimmäinen suomalainen täysin puhekielinen kirja. Kirjan tunnelma on aito ja kertomisen ilo häikäisevää. Tapahtumat sijoittuvat lähelle kotiseutuani ja murrekin on tuttua. Olen lukenut tämän useita kertoja uudestaan ja vieläkin kirja tuntuu tuoreelta ja nuoruus niin todelta. Tästäkin näin Pyynikin kesäteatterissa hienon esityksen muutama vuosi sitten.

5. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)

Sinuhe egyptiläinen salpasi nuoren tytön hengen lukioikäisenä. Kirjoitin kirjasta varmaan parhaan kouluaineeni ikinä. Ihmisten puheet olivat kauan aikaa vain kärpäsen surinaa korvissani. Toisella lukukerralla lukunautintoni ei ollut yhtä häikäisevä - mutta mikä elämäntarina!

6. Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885)

Työmiehen vaimo oli opiskeluaikani tärkeä kirja, koska sitä lukiessani todella oivalsin, kuinka vähän aikaa naisilla on ollut laillinen tasa-arvo Suomessa ja että se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Eläköön Minna Canth, joka tämän näytelmän myötä vaikutti siihen, että naisten oikeudet koulutukseen ja omaisuuteen paranivat Suomessa!

7. Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä (1929)

Aijai. Nykyaikaa etsimässä on myös opiskeluaikojen löytö, jonka olen lukenut pari kertaa. Teos  on esseekokoelma 1920-luvun kulttuuri-ilmiöistä. Mikä into ja palo! Nykyajan sininen kukka ja ikkunat auki Eurooppaan! Tulenkantajien keskeiset innoituksen lähteet ovat tässä kirjassa.

8. Maria Jotuni: Kun on tunteet (1907)

Maria Jotunin lyhyet novellit kertovat kaiken rakkaudesta ja rakkaussuhteista. Jotunilla on taito kertoa asioita rivien välissä tai pelkällä dialogilla. Yhtä hyvin tässä voisi olla Jotunin novellikokoelma Rakkautta tai vaikka näytelmä Tohvelisankarin rouva. Onkohan mikään muuttunut auringon alla?

9. Ilmari Kianto: Punainen viiva (1909)

Punainen viiva oli lukion pakkoluettavien joukossa. Kirja oli vaikuttava ja tyrmistyttävä yhtä aikaa. Tästäkin meni nuoren tytön pää sekaisin moneksi päiväksi. Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit ja köyhän korven kansan suuret toiveet ovat sydäntäsärkevää luettavaa. Punaisen viivan vetämisen pitäisi poistaa köyhyys myös Korpiloukosta, mutta Kainuun luonto on armoton. Edelleen muistan kirjan vaikuttavimman lauseen: Hän makasi hievahtamatta pälvellä ja hänen kaulansa poikki valui veri - punaisena viivana.


10.  F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (1934)

F. E. Sillanpäätä luin opiskeluaikoina. Ihmiset suviyössä jäi mieleen hämäläisen kesäyön tunnelmista, joita riitti syntymästä kuolemaan - koko elämä siis. Jossain muistini perukoilla häilyy kirjan pohjalta tehty mustavalkoinen elokuva, jossa oli kohtalokasta tunnelmaa.

Listalta pomppasi viime metreillä Juhani Aho, tuottelias kirjailija, jonka teksti on nautittavaa luettavaa edelleen. Hänenkin kohdallaan on vaikeus valita vaikuttavin kirja, sillä Ahon tuotanto on läpeensä laadukasta. Rautatie on leppoisaa, savolaista kansankuvausta, mutta valintana voisi yhtä hyvin olla Juha, Papin tytär tai Papin rouva. Luin muutama vuosi sitten Ahon teoksen Yksin, ja sekin oli oikein hyvä.

Tästä jäi myös puuttumaan Veikko Huovinen, jonka novelleista Jutta Grahnin mies saa minut jo pelkkänä ajatuksena nauramaan ääneen. Huovisen huumori osuu ja uppoaa. Listasta puuttuvat lisäksi runoilijat, joista voisi laatia oman Top10-listansa.

Listasta voi kuitenkin päätellä, että vaikuttavimmiksi kirjoiksi nousevat ne, jotka ihminen lukee nuorena. (Tosin Joel Lehtosen Putkinotko on parasta aikaa kiilaamassa tähän Top10-joukkoon, mutta on edelleen kesken.) Ei ole siis yhdentekevää, mitä kirjoja opettajat luettavat koululaisilla. Voisin myös väittää, että suomalainen identiteettini ja ajatusmaailmani ovat saaneet paljon vaikutteita - ehkäpä liikaakin - näistä kirjoista. Kaikki nämä kirjat olen myös haalinut kirjahyllyyni, ja toivon, että omat lapseni näihin aikanaan tarttuvat.

Edelleen minua kiinnostavat kovasti sekä Jaanan että Valkoisen kirahvin listaamat Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Maria Jotunin Huojuva talo, jotka molemmat löytyisivät omasta hyllystäni. Lainasin jo kirjastosta Teuvo Pakkalan Vaaralla-teoksen, koska eräs työkaverini suositteli sitä klassikkokuukauden kirjaksi. Mukaan tarttui myös sen jatko-osa, Elsa, joka puolestaan löytyi Valkoisen kirahvin suosikkilistalta. Toivottavasti pääsen näihin vielä käsiksi tässä kuussa!

Mitkä klassikot ovat tehneet teihin lähtemättömän vaikutuksen? Olisiko jokin klassikko, joka minun olisi nyt ehdottomasti luettava?

Kotimaisten klassikoiden lokakuu

Olen jo pitkään haaveillut kotimaisten klassikoiden lukemisesta kaikkien hienojen uutuuskirjojen keskellä. Olen aikoinani lukenut niitä  läjäpäin Suomen kirjallisuudenhistorian tenttiin, ja tietysti lukenut muutamia jo peruskoulussa ja lukiossa. Monta aukkoa on kuitenkin jäänyt sivistykseeni. Niinpä kun muutamat kirjabloggaajat intoutuivat ajatuksesta, että lokakuu olisi klassikkokuukausi, olin heti valmis mukaan. Kanssani klassikoita lukee ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria. Toisin kuin Marialla, minulla on listallani vain kotimaisia klassikkoja. Lokakuu sopii mielestäni kotimaisten kirjojen lukemiseen erityisen hyvin Aleksis Kiven päivän ja suomalaisen kirjallisuuden päivän (10.10.) ansiosta.

Ehdoton ykkösvalintani tämän kuukauden luettavaksi on Joel Lehtosen Putkinotko, jonka olen paksuutensa takia ohittanut tenttikirjana. Kun törmäsin SKS:n painokseen Työväenkirjallisuuden päivillä, nappasin sen mukaani. Muut klassikot olen poiminut omasta hyllystäni, johon ne ovat kulkeutuneet divareista tai alennusmyynneistä. Projekti 12:n mukaan aion lukea Aapelin Pikku Pietarin pihan ja Arvid Järnefeltin Isänmaan, joilla toivottavasti saan projektini alkuun.

Lapsille aion myös lukea omasta hyllystä löytyviä klassikoita tai kansanperinteen helmiä. Suomen lasten hölmölaissadut jo luimmekin, joten siitä on luvassa arvio lähipäivinä. Topeliuksen satuja ja Kunnaksen runoja olisi myös tarkoitus lukea tässä kuussa. Jarno Pennasen Kulunut kultaviitta on satukokoelma vuodelta 1971, ja se on minulle ennestään täysin tuntematon. Sormeni oikein syyhyävät, että pääsisin näitä lukemaan, joten taidankin saman tien kerätä lapsikatraani kuin Putkinotkon emäntä Rosina Käkriäinen ja saatella heidät untenmaille satuilemalla.

Kirjabloggaajat lukivat sata Suomen parasta 2000-luvun kirjaa - lue sinäkin!

Kirjabloggaajat tempaisivat syyskuussa ja lukivat sata Suomen parasta kirjaa. Keväällä 2013 Helsingin Sanomat järjesti äänestyksen, jossa etsittiin 2000-luvun parasta kotimaista kirjaa. Äänestyksessähän parhaaksi äänestettiin Sofi Oksasen Puhdistus. Minäkin äänestin viittä teosta (Sofi Oksasen Puhdistus, Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin, Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi), jotka kaikki pääsivät sadan parhaan listalle.

Kun Helsingin Sanomat julkaisi sadan eniten ääniä saaneen kirjan listan, Kirjainten virrassa -blogin Hanna sai idean koko kirjalistan lukemisesta. Viitisenkymmentä kirjabloggaajaa valitsi listalta kaksi opusta ja kirjoitti niistä blogiarviot syyskuun aikana.

Hannan blogissa on hieno kooste tempauksesta. Koosteessa on bloggaajien itsensä ottamia kuvia ja pohdintaa kirjabloggaamisesta ylipäänsä. Luettua elämää oli lukutempauksessa mukana lukemalla Hannu Väisäsen Toiset kengät ja Eve Hietamiehen Yösyötön.

Tästä alla olevasta listasta pääsee klikkaamalla lukemaan tuoreet arviot sadasta parhaasta kirjasta:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus
2.Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa 
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
8. Katja Kettu: Kätilö
9. Antti Hyry: Uuni
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
11. Pirkko Saisio: Punainen erokirja
12. Arne Nevanlinna: Marie
13. Riikka Pulkkinen: Totta
14. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
15. Hannu Raittila: Canal Grande
16. Jari Tervo: Myyrä
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
19. Bo Carpelan: Kesän varjot
20. Markus Nummi: Karkkipäivä
21. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
22. Mikko Rimmisen: Nenäpäivä
23. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
25. Hannu Väisänen: Vanikan palat
26. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
28. Jari Tervo: Layla
29. Olli Jalonen: Poikakirja
30. Katri Lipson: Kosmonautti
31. Riikka Pulkkinen: Raja
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
34. Hannu Väisänen: Toiset kengät
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
36. Antti Tuuri: Ikitie
37. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
38. Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani
39. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
40. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat
41. Rakel Liehu: Helene
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
43. Jari Tervo: Troikka
44. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
46. Juha Itkonen: Kohti
47. Kristina Carlson: William N. päiväkirja
48. Heidi Köngäs: Dora, Dora
49. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies
50. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
51. Miika Nousiainen: Maaninkavaara
52. Eve Hietamies: Yösyöttö
53. Joel Haahtela: Katoamispiste
54. Jari Tervo: Ohrana
55. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
56. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
57. Arto Salminen: Kalavale
58. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
60. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
61. Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa
62. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
63. Erik Wahlström: Jumala
64. Riikka Pulkkinen: Vieras
65. Turkka Hautala: Salo
66. Arto Salminen: Ei-kuori
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
69. Johanna Sinisalo: Linnunaivot
70. Joel Haahtela: Elena
71. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
72. Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
73. Miina Supinen: Liha tottelee kuria
74. Reko Lundán: Ilman suuria suruja
75. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
76. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
77. Petri Tamminen: Enon opetukset
78. Anja Snellman: Parvekejumalat
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka
80. Laura Save: Paljain jaloin
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
82. Jari Järvelä: Veden paino
83. Leena Lander: Käsky
84. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
85. Ranya ElRamly: Auringon asema
86. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
87. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
88. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
89. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
90. Arto Salminen: Paskateoria
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
92. Laura Gustafsson: Huorasatu
93. Riku Korhonen: Lääkäriromaani
94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
95. Juha Seppälä: Mr. Smith
96. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
97. Satu Taskinen: Täydellinen paisti
98. Tuomas Kyrö: Liitto
99. Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos
100. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
 
Lue arvio, lue kirja ja kommentoi! Itse kuittaan nyt listalta 53 kirjaa luetuksi, ja tiedän, että monta hyvää kirjaa kannattaa vielä lukea. Saati nämä listatut arviot - kun klikkailee, pääsee tutustumaan toinen toistaan mielenkiintoisempiin kotimaisiin kirjablogeihin. Suomessa julkaistaan hyvää kirjallisuutta, eli ei muuta kuin hyviä lukuhetkiä!

Syyskuun kirjahulinat

Syyskuun blogielämä oli vilkasta, suorastaan vauhdikasta - jos lukuharrastus koskaan voi sellaista olla.

Syyskuun kirjasato

Bloggasin syyskuussa 12 kirjaa, joista puolet oli aikuisten- ja puolet lastenkirjoja. Kuukauden parasta kirjaa on vaikea valita, sillä kaksi kirjaa nousee ylitse muiden. Tämän vuoden esikoiskirja, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, saa ehkä niukasti ykkössijan, sillä teos kosketti minua syvästi ja oli kieleltään aivan erityisen kaunis. Kauas ei kuitenkaan jäänyt vanha rakkauteni Hannu Väisänen kirjallaan Toiset kengät, jolla Väisänen voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2007. Kolmantena kotimaisena luin Eve Hietamiehen Yösyötön, joka oli varsin mukavaa luettavaa ja dokumentoi perusteellisesti 2000-luvun vauvanhoidon tietotaidon.

Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen kirja -äänestyksessä Hannu Väisäsen Toiset kengät sijoittui 34:nneksi ja Eve Hietamiehen Yösyöttö 52:nneksi

Ulkomaisista kirjoista Sergei Dovlatovin Meikäläiset oli takuuvarma lukunautinto. Se oli hykerryttävän hauska ja samalla haikea muistelo venäläisen kirjailijan värikkäästä suvusta. Brittikirjailija Chris Cleaven Little Been tarina sen sijaan jäi pettymykseksi. Syyskuun ainut dekkari, Kristina Ohlssonin Nukketalo, oli puolestaan taidokas ja hyytävä esikoiskirja. Se oli taattua ruotsalaista dekkarilaatua, ja aion ehdottomasti lukea Ohlssonilta sarjan uudemmatkin kirjat.

Kaikki syyskuussa luetut lastenkirjat olivat oikein hyviä. Heli Laaksosen ja Elina Warstan Aapine oli ennen kaikkea riemukas aapinen. Lounaismurteella kirjoitetut runot ja Warstan loistava kuvitus naurattivat ääneen. Erityisesti eskarilainen ja äiti nauttivat teoksesta suuresti. Aapista voi suositella aivan kaikille.

Nopolan sisarusten uusimman Risto Räppääjän ja Timo Parvelan uusimman Ellan luin lasten kanssa oikeastaan jo elokuussa, mutta ehdin vasta nyt blogta ne. Yritin vähän vertailla näitä kotimaisen lastenkirjallisuuden hittejä. Kirjojen laatu on taattua, ja ne uppoavat meidän taloudessamme aivan kaikille lapsille. Uusi kotimainen lastenkirjatuttavuus meille oli Netta Walldénin Ruben ja ratikkaralli, joka ihastutti niin paljon, että haluamme lukea Rubenin seikkailuja lisääkin.

Klassikko-osastolta luimme iki-ihanat Lea Pennasen Piilomaan pikku aasi ja Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Aika monta lastenkirjaa ehdimmekin lukea, koska Harry Pottereihin on otettu pieni tauko.

Kirjallisia tapahtumia

Syyskuussa kirjabloggaajat tempaisivat kaksi kertaa: Ensin ostettiin täysihintainen kirja, koska haluttiin muistuttaa siitä, että kirja on hyvä ostos. Tempauksella haluttiin tukea sekä kirjailijoiden että kustantajien työtä. Ostin itselleni Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jonka melkein heti luinkin.

Sitten kerättiin rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanjaan. Haastoin lukijani lahjoittamaan euron jokaisesta lukemastani kirjasta ja sain luettua kampanjaviikon aikana viisi kirjaa. Osallistuin kampanjaan siis haastamalla, lukemalla ja lahjoittamalla. Keräystuotto ylitti 500 euron tavoitteen ja oli 1 415 euroa. Kiitos kaikille osallistujille!

Syyskuussa sain laadittua omasta kirjahyllystäni TBR100-listan, eli To Be Read 100 -listan, joka lähes jokaisella kirjabloggaajalla on etusivullaan. Laadin Jaanan innoittamana myös lukusuunnitelman TBR-listalleni, eli Projekti 12:n, muitta en päässyt siinä edes alkuun. Toivottavasti lokakuussa projektini etenee. Sen sijaan pitkäaikainen suunnitelmani blogini Facebook-sivujen laatimisesta toteutui. Käykääpä kurkkaamassa!

Oikeastaan Projekti 12 jäi blogini 1-vuotissyntymäpäivien varjoon. Innostuin järjestämäään synttärien kunniaksi arpajaiset. Kiitän tässä vielä onnitteluista ja kannustuksesta! Ja onnittelut arvonnassa voittaneille! Palkinnot lähtevät postiin tällä viikolla.

Lokakuu onkin sitten blogissani teemakuukausi. Aion nimittäin lukea vain kotimaisia klassikoita tässä kuussa, ja olen jo aloittanut Joel Lehtosen upean Putkinotkon. Saa nähdä, säilyykö innostus.

 

Hyvää syksyä kaikille!