Toni Morrison: Toiseuden synty

 Toni Morrison: Toiseuden synty, Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, 2020

Alkuteos: The Origin of Others, 2017

Suomentajat: Koko Hubara ja Astrid Swan

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 120

Mistä sain kirjan: ystävältä joululahjaksi

Toni Morrisonin Toiseuden synty sisältää kuusi esseetä, jotka pohjautuvat Morrisonin pitämiin luentoihin. Esseiden aiheina ovat rotu, rasismi ja ihonväri, sekä muukalaisuus ja toiseus. Kuten alaotsikko lupaa, myös kirjallisuus on vahvasti läsnä ajatusten pohjana. 

Luin Morrisonin teoksen jo keväällä melko pian Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -klassikon jälkeen, ja Morrisonin kirja onkin jatkumo ajatuksille, jotka Beauvoir havainnollistaa pohtiessaan naisena olemisen perustaa: nainen on aina toinen -  se, joka määritellään suhteessa toiseen ja jota ei pidetä itsenäisenä ihmisyyden mittarina. Morrison vie toiseuden kokemuksen ihonvärin rajaamaan toiseuteen ja yrittää löytää ne mekansimit, joilla rasisimi ja rodullistaminen toimivat. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa, ja miksi sillä on merkitystä? Morrison kysyy (s. 29). Jollekin tämä geneettinen kuvitelma tuo valtaa ja hyötyä, ja niin kauan kuin näin on, tätä kuvitelmaa ylläpidetään.

Morrison tuo näkyville mustien historian ja nykyisyyden, jossa heidät on ohitettu tai alistettu valkoisten ylivallalle, jossa heitä ei ole kuultu eikä nähty, vaan heitä on käytetty julmasti hyväksi ja syrjitty.  Ei liene sattumaa, että Toisen sukupuolen ja Toiseuden synnyn kannet esittävät kirjailijansa hyvin samantyyppisesti kansikuvissaan. Molemmat teokset on kustantanut Tammi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia, kirjoittaa Morrison (S. 19) esseessään Orjuuden romantisoimisesta.  Morrisonin kertomat esimerkit valkoisten isäntien käyttämästä väkivallasta mustia orjia kohtaan ovat järkyttäviä, mutta varmasti vain raapaisu niihin julmuuksiin, joiden kohteeksi orjat joutuivat. Myös  mustien holhoaminen tai heidän tarpeidensa määrittely ulkopuolelta kuuluu Morrisonin mukaan tähän pakettiin. Kaunokirjallisuudessa orjuutta on yleisesti yritetty kaunistella, hän väittää. 

Saman tien tulee mieleen klassikoiden klassikko, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa sosiaalinen arvojärjestys on tarkka: ylimpänä häärää tietysti valkoinen omistava luokka, sitten ovat vuorossa heidän kotiorjansa, seuraavaksi valkoinen roskaväki ja lopulta alimpana kastina pelto-orjat. Kirjassa on useita kohtia, joissa selitetään, mikä olisi mustalle väestölle sopivaa käytöstä tai kerrotaan, kuinka kotiorjat ovat osa perhettä tai kuinka mustat tarvitsevat valkoisen isännän opastusta ja suojaa, sillä he eivät osaa elää vapaina. 

Morrison on omalla tuotannollaan tehnyt jotain ihan muuta. Hän ei kaunistele, eikä peittele. Romaanissaan Minun kansani, minun rakkaani hän kertoo orjuudesta paenneen Sethen ja hänen lastensa tarinan. Se on kirja, jota lukiessa tekisi mieli paiskoa tavaroita, kuten Rakkain, kirjan kummitteleva tyttö tekee. Sethen tuskasta tulee lukijan tuskaa, Rakkaimman tuskasta tulee lukijan tuskaa. Esseessään Kertomus Toisesta Morrison kertoo, että Sethen tarinan taustalla on tositarina. Jotain tällaista saattoi aavistaakin: vaikka Sethen tarina on julmista julmin, se on orjuudessa eläneille mustille vain tarina muiden yhtä julmien joukossa. 

Morrison yrittää ymmärtää, mistä rasismi eli vallankäytön halu kumpuaa ja millainen ajatusmaailma sen oikeuttaa. Hän väittää, että se onnistuu vain jättämällä moraalinen pohdinta kokonaan. Toiseutta ja muukalaisuutta tarvitaan ylemmyydentuntoon, siihen, että voidaan itse tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin itseä suurempaan ryhmään, eräänlaiseen tukijoukkoon, hän väittää. Mistä muusta kuin ihmisen heikosta itsetunnosta on siis kyse, kun ihminen kasvaa rasistiksi. Niin, kukaanhan ei synny rasistina, Morrison muistuttaa. 

Morrisonin ajatukset ovat niin viisaita ja itsestään selviä, että lukijan päätä alkaa huimata. Esseessä Muukalaisuudesta hän määrittelee muukalaisuuden näin:  - - kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme (s. 49.) On helppoa nähdä muukalainen osana jotain ryhmää, josta voi lausua yleistyksiä. 

Morrisonin viisaudet ovat painavia, mutta silti kirja tuntuu lyhyeltä. Se loppuu kesken. Janoan tätä lisää, ja ymmärrän, että näiden ajatusten tueksi tarvitsen lisää kirjoja, rajojen ylittäistä yhä uudestaan ja uudestaan. Morrison itse väittää, että vain kielen ja tarinoiden kautta pääsemme lähelle toisiamme ja toiseus ja muukalaisuus voidaan purkaa. Kaunokirjallisuus tarjoaa hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa itsensä alttiiksi itsetutkiskelulle. (S. 93.) 

Kirjan lopussa sen suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan muistuttavat kirjan ajankohtaisuudesta. Morrison kuoli elokuussa 2019 eikä ehtinyt nähdä Black lives matter -liikkeen nousua kesällä 2020.  Liikkeen myötä on otettu taas askelia kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta työ on kesken. Suomentajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on lukea, kuunnella ja keskustella näistä vaikeista asioista sekä luoda kieltä, joka lisää ymmärrystä (s. 120). 

Toni Morrisonin lukeminen on yksi askel kohti toiseuden purkamista. 

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Kirjat kertovat, Mitä luimme kerran ja Kirjavinkit. 

Osallistun kirjalla kirjablogien perinteiseen naistenviikkoon. Lisää aiheesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista. 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.