Sarjakuvahaasteen koonti

Kiitos, Hurja hassu lukija!

Olen kuin uusi ihminen, sillä löysin haasteesi ansiosta sarjakuvat aivan uudella tavalla. Kirjallisuudenlajina ja taidemuotona sarjakuvat olivat minulle ennestään lähinnä Aku Ankkaa, enkä ollut edes ymmärtänyt, kuinka erilaisia sarjakuvia on olemassakaan.

Tänä vuonna olen itkenyt, nauranut ja ihastellut, ollut vaikuttunut, suuttunut ja riemastunut sarjakuvien äärellä.

Huomaan myös, että olen sarjakuvista niin innoissani, että jakelen niille Goodreads-tähtiä paljon löysemmin rantein kuin proosakirjallisuudelle. Sarjakuvat vain ovat niin hirvittävän vaikuttavia.

Millaisia tarinoita! Millaisia henkilöitä!

Tässä lista lukemistani sarjakuvista siinä järjestyksessä, kuin ne luin. (Kaikista en ole ehtinyt vielä blogata.)

1. Graig Thompson: Habibi
2. Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

3. Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Hymyile vähän, Maggy
4. Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
5. Emmi Valve: Armo
6. Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
7. Liv Strömquist: Nousu ja tuho
8. Alison Bechdel: Hautuukoti
9. Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Anhavia?
10. Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
11. Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
12. Marjane Satrapi: Persepolis
13. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa
14. Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi
15. Terhi Ekebom: Kummituslapsi
16: Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
17. Marjane Satrapi: Persepolis 2
18. Reetta Niemensivu: Aavepianisti
19. Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
20. Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri
21. Will Eisner: Talo Bronxissa
22. Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää
23. Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
24. Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin
25. Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Suurin yllätys minulle oli sarjakuvien yhteiskunnallisuus. Liv Strömquistin sarjakuvat ovat aivan loistavia ajattelun herättäjiä, ja Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet on  tärkeä journalistinen sarjakuva - siis sellaisiakin on. Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat sekä Riad Sattoufin ja Guy Delislen sarjakuvat kertovat Lähi-idän kaoottisesta poliittisesta ja uskonnollisesta arjesta. Vaikka heidän sarjakuvansa ovat henkilökohtaisia muistelmia, ne ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia kannanottoja.

Kotimaisista sarjakuvantekijöistä Emmi Valve teki vaikutuksen henkilökohtaisilla ja rankoilla aiheillaan. Vasinkin Armo on paitsi hienoa sarjakuvaa myös koskettava selviytymistarina.

Reetta Niemensivun historialliset tarinat viehättivät ja Anne Muhosen kertomat tarinat tavallisista, nuorista ihmisistä ja heidän suruistaan ja iloistaan olivat mukavaa luettavaa.

Will Eisnerin Talo Bronxissa on klassikko, jossa on tarinoiden lisäksi vahvaa yhteiskunnallisuutta. Se oli hieno löytö, kuten myös kotimainen Ellinor Mendin historiallinen Punikkityttö ja jääkäriupseeri.

Mielikuvituksellisimmat sarjakuvat olivat Graig Thompsonin Habibi ja Cyril Pedrosan Kolme varjoa sekä Terhi Ekeblomin Kummituslapsi. Niissä kaikissa oli tärkeitä teemoja: Habibissa luonnonsuojelu ja ihmisten riisto, Kolmessa varjossa ja Kummituslapsessa lapsen menettäminen.

Muistelmasarjakuvat, joissa sarjakuva palvelee omaelämäkerrallisena taidemuotona, olivat häkellyttävän rehellisiä: Armo, Tulevaisuuden arabi, Persepolis, Hautuukoti... Kun teksti, tapahtumat ja henkilöt piirtyvät kuvina ja sanoina lukijan eteen, niihin on ihan pakko eläytyä syvästi. Lisäksi kaikkiin näihin elämäkerrallisiin tarinoihin sisältyi itseironiaa ja jopa satiiria sekä tekstin että kuvien tasolla. Ne siis myös viihdyttivät lukijaa, vaikka aiheet olivat raskaitakin.

Lukemillani 25 sarjakuva-albumilla olen ansainnut sarjakuvahaasteessa Tintin arvonimen. Olen arvonimestäni ylpeä, mutta eihän tämä tähän jää. Nytkin on viisi sarjakuvaa lukujonossa ja lisää tulee koko ajan.

2 x Anne Muhosen sarjakuvia: Ada 4 - Kaikki menee hyvin ja Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin, 2007
Kustantaja: Robustos
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea, 2018
Kustantaja: Anne Muhonen
Sivuja: 50
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta



Mistä näitä taitavia kotimaisia sarjakuvataiteilijoita oikein riittää? Anne Muhonen on minulle uusi löytö hänkin ja luin peräkkäin hänen kaksi teostaan: Ada-sarjan 4. osan, Kaikki menee hyvin ja tänä vuonna ilmestyneen albumin Kesä jona opin soittamaan ukulelea.

Kaikki menee hyvin -albumissa Ada on pakkaamassa tavaroita asunnostaan. Lukijalle selviää, että asunnossa on asunut joku muukin, eli se on ollut yhteinen koti. Kyse ei ole kuitenkaan erosta, vaan Adan poikaystävä on tehnyt jotain lopullista.

Ada suree. Pakkaaminen tuo mieleen onnellisia muistoja, mutta myös synkempiä tunnelmia. Nykyhetkessä puolestaan käydään tärkeitä keskusteluja, jotka auttavat Adaa eteenpäin. Adalla on myös selvästi sisua ja tervettä järkeä.

Adan hiukset leiskuvat punaisina, vaikka muuten sarjakuva on mustavalkoinen ja hyvin mustavoittoinen väritykseltään. Kuvakerronta on selkeää ja realistista, tarina puolestaan kaunis ja puhutteleva. Ada on aito, tunteva nuori nainen, jonka suru tulee sopivasti esiin, eikä hyökkää päälle.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea lähtee myös liikkeelle hiukan apeista tunnelmista, mutta nyt kuvamaailma on värikäs, eikä enää niin realistinen kuin Ada-sarjan albumissa. Kepeätunnelmaiset kesäjuhlat peittävät pian haikeuden muruset alleen, koska pienet, mukavat tapahtumat nyt vain ovat niin mukavia.

Päähenkilö on nuori mies Ode, joka tapaa juhlissa hiukan salaperäisin valokuuvaajatytön, Stellan,  ja kissavahdin kesä saa heti uusia sävyjä. Tunnelma tässä albumissa on valoisa ja toiveikas olematta kevyen kevyttä liitämistä.

Tässäkin tarinassa on opetus, joka kerrotaan vaivihkaa. Se ei iske lukijaa silmille eikä saarnaa. Huumoria syntyy pienistä oivalluksista ja varsinkin Oden poikamaisesta söpöydestä. Aikuistumistakin tapahtuu.

Muhosella on selvästi kykyä uudistua. Kesä jona opin soittamaan ukulela on monisävyisempi ja valoisampi tarina kuin 11 aiemmin ilmestynyt Ada-sarjakuva. Pidin molemmista sarjakuvista paljon. Ihastelin herkkää henkilökuvausta ja nuorten aikuisten maailmaan sukeltamista. Ehkä olisin kaivannut molempiin teoksiin jopa lisää sivuja, pientä syventämistä, mutta Adan tarina olisi ehkä käynyt lisäsivuista liian rankaksi ja Oden tarina puolestaan paljastanut jo liikaa. On hyvä, että lukija saa jäädä saattelemaan nuoria kohti seuraavia elämänkokemuksia.

Sekä Ada että Ode saivat paikan sydämessäni ja toivonkin, että he löytävät tiensä nuorten luokse. Voi kunpa näitä(kin) sarjakuvateoksia olisi koulujen kirjastoissa hyllyt täynnä. Mitä keskusteluja näiden pohjalta saisikaan nuorten kanssa aikaiseksi!

Kesä jona opin soittamaan ukulelea on luettu ainakin Hurjan hassun lukijan blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Adasta en löytänyt bloggauksia lainkaan. Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen keräsin taas pari pistettä lisää ja Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseenkin nämä sopisivat useaan kohtaan.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa, 2010
Alkuteos: Trois ombres, 2007
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Sivuja: 268
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Pedrosan sarjakuva-albumi Kolme varjoa on häikäisevän hienoa sarjakuvaa kannesta kanteen. Aivan erityiseksi sen tekee se, että on syntynyt surusta. Pedrosan ystäväpariskunnan lapsi kuoli, ja taiteilija halusi kertoa myötätunnostaan sanoin ja kuvin. Syntyi kaunis, surullinen ja valoisa tarina Joachimistä ja hänen perheestään.

(Nyt on heti pidettävä pieni tauko, sillä kirjoittamista ei voi jatkaa, jos näppäimistöä ei näe. Itkutauko. Hetkinen.)

Pedrosan kertoman tarinan alkuasetelma on onnellinen ja suloinenkin, mutta melko pian horisonttiin ilmestyy kolme varjoa. Ne pelottavat perheen poikaa, pientä Joachimia, ja vaikka äiti ja isä suhtautuvat pelkoon aluksi reippaasti, heidänkin on havahduttava varjoihin, jotka lähenevät yö yöltä.

Varjot aikovat viedä pojan ja vanhempien on toimittava jotenkin. Äiti etsii selitystä ja hyväksyy tosiasiat ennen isää. Mitä suojeleva isä tekee? Hän vie pojan pois, piiloon. Alkaa epätoivoinen karkumatka, joka vie isän ja pojan purjelaivalle ja tuntemattomiin maihin. Hetken näyttää jo siltä, että varjot on saatu eksytettyä, mutta eteen tulee uusia vastoinkäymisiä, seikkailuja, jotka eivät ehkä päätykään hyvin.

Tarina vertautuu mielessäni Johan Wolfgang von Goethen runoon Keijujen kuningas (Erlkönig), jossa varjot houkuttelevat poikaa. Isä ja poika ratsastavat yössä, mutta varjoja, keijujen kuningasta houkutuksineen ei päästä karkuun. Schubert on säveltänyt runosta liedin, ja suosittelen katsomaan tämän hurjan animaation, joka on tehty liedin kuvitukseksi.

Cyril Pedrosa kehittelee tarinaa kuva kuvalta jännittävämmäksi. Siitä hetkestä, kun uhka ilmestyy horisonttiin, se ei hellitä. Seikkailu on koko ajan pelottava, mutta isän hahmo on turvallinen. On sydäntä särkevää seurata, miten isän rohkeus vähitellen murtuu, koska hänkään ei pysty taistelemaan ylivoimaista vastustajaa vastaan. Isänkin voimat hiipuvat ja häviävät lopulta kokonaan.

Sarjakuvan viesti on lopulta toiveikas. Suurin rakkaus on myös suurin toivo ja lahja, minkä ihminen voi elämässään saada.

Pedrosan tarinankerronta on täynnä liikkeitä ja ilmeitä. Tarina sijoittuu purjelaivojen aikaan eteläeurooppalaisiin maisemiin, mutta on monella tavalla ajaton ja universaali. Kuvat synkkenevät tarinan edetessä ja lukija tempautuu mukaan meren ja mielen syvyyksiin.

Pedrosan sarjakuva sopii erityisen hyvin isänpäivään, koska isän hahmo on siinä pojan vierellä koko ajan. Se kertoo isän rakkaudesta, voimasta ja turvasta. Siitä, mihin isiä tarvitaan ja miten suureen rakkauteen he pystyvät. Lopulta se kertoo myös siitä, miten pieniä isätkin saavat olla.

  

Cyril Pedrosan Kolme varjoa osui silmiini Helmet-haasteen Facebook-sivuilta, kohtaan 12 (sarjakuvaromaai) luetuista kirjoista. Olen etsinyt tänä vuonna käsiini sarjakuvateoksia paitsi Helmet-haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen, josta innostuin aivan valtavasti. Kokonainen uusi maailma on avautunut minulle, eikä elämässäni ole enää paluuta sarjakuvattomaan aikaan.

Kolme varjoa on luettu myös kirjablogeissa Hurja hassu lukija, Oksan hylyltä, Kirjakaapin kummitus ja Nenä kirjassa. Lapsen menetyksestä kertoo myös vastikään lukemani Terhi Ekebomin Kummituslapsi. Isän menettämisestä on syntynyt puolestaan  Alison Bechdellin upea sarjakuva-albumi Hautuukoti. Surua kuvaavat sarjakuvat ovat näköjään valtavan vaikuttavia.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Jännitys tiivistyy kaunokirjallisuuden kentällä: 15.11. julkistetaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintokilpailun tulokset ja 28.11. kuulemme tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan.

HS:n ehdokkaista olen lukenut kolme: Tuukka Pietarisen modernismin henkisen runokokoelman Yksin ja toisin, Eeva Turusen ärsyttävän kiehtovan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja sitten tämän Anna-Liisa Ahokummun tyylikkään pienoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Kaikkia voin suositella hyvän kirjallisuuden ystäville. Kaikissa on oma viehätyksensä ja kaikki ovat jollain tavalla hyvin valmista kirjallisuutta ollakseen esikoiskirjoja.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo Lapin sodasta, pakkomielteistä, vanhemmuudesta ja musiikista. Se esittelee pojan, Max Halman, jonka äiti kuolee ja joka alkaa penkoa isänsä arvoitusta. Isä on saksalainen sotilas, joten äidin ja isän suhde oli sodan aikana ja sen jälkeen Suomessa arka aihe. Pojan synnyttyä äiti muutti pohjoiselta kotipaikkakunnaltaan etelään ja odotti miestä palaavaksi, kunnes sulki kaiken ilon pois elämästään, eräällä tavalla myös poikansa. Poikaa kiusattiin koulussa taustansa takia ja hän pakeni omiin tutkimuksiinsa.

Pojan päiväkirjamerkinnnät täyttyvät harvinaisesta perhosesta, jonka hän löytää äitinsä luota. Hän  uppoutuu tutkimaan sitä  ja isänsä kohtaloa niin täysin, että kaikki muu jää. Lukija ymmärtää, että poika suree. Lukija myös toivoo, että asiat ratkeaisivat - että Max olisi löytänyt uuden lajin ja että hän löytäisi isänsä.

Maxin tie kulkee Hampuriin isän veljen luo. Veli on vanha mies, säveltäjä, joka ei ole vuosiin pystynyt säveltämään. Hän esittää nyt kaikki sävellyksensä viimeisessä konsertissaan, johon hän on kutsunut myös Maxin.

Kirjan juoni kehittyy vaivihkaa, hyvin hienostuneesti. Lukija saa pieniä vihjeitä tapahtumista ja kietoutuu surumieliseen tunnelmaan. Sodan varjo on pitkä, ja ihmisten teot epätoivoisia yrityksiä tarttua elämään kiinni. Kaikki lipuu kuitenkin käsistä.

Ihailen Ahokummun tapaa kehitellä tarinaa ja henkilökuvia. Kirja koostuu erilaisista tekstilajeista, esimerkiksi arkistotekstistä ja päiväkirjoista, jopa valokuvista. Kertojanäkökulmat vaihtuvat luontevasti ja tunnelma kehittyy johdonmukaisesti ja uskottavasti.

Maxin sisäiseen maailmaan on helppo solahtaa. Hänestä tulee lukijalle läheinen, vaikka hän ei tunnu viihtyvän ihmisten seurassa. Hän muistuttaa jollain tavalla Kristina Carlsonin luomaa William N:ää, Pariisissa 1800-luvun lopulla asunutta suomalaista jäkälätutkijaa, jota hän kuvaa fiktiivisesti teoksessaan William N päiväkirja. Aseveljeyden tuloksena syntyneitä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten rakkaussuhteita kuvaa puolestaan myös Minna Rytisalon Lempi.

Ahokummun kieli on erityisen ilmeikästä musiikin kuvaamisessa: Pianon ääni kantautui enää etäisenä pauhuna. Kuulin siinä tuulen, melkein kuin makaisin niityllä, mutta tuulella ei ollut ääntä, se oli kaukaisten puiden latvuksian kahinaa, heinäntähkien tanssia toisiaan vasten. Heikkoa kohinaa, jota joskus kutsutaan hiljaisuudeksi. (S. 121.) Teos on kokonaisuutena ehyt ja mietitty, eikä siinä ole mitään turhaa. Se on kerrassaan taidokasta kaunokirjallisuutta.



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on herättänyt paljon ihastusta kirjablogeissa. Linkitän tässä muutamiin blogeihin, joista löytyy lisää linkkejä: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön!, Tuijata,  Leena Lumi, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did i marry him, Kirsin kirjanurkka ja Kirja hyllyssä.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa teos sopii kohtiin 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan ja 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin, 2018
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 61
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tuukka Pietarinen on tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana runokokoelmallaan Yksin ja toisin. Kokoelman kaunis ulkoasu houkutteli minut tarttumaan siihen  Helsingin kirjamessuilla. Avasin sen ja luin tämän:

Hän näki maisemassa ihmisen, muttei ymmärtänyt
että se oli hän itse

Ihminen katosi ja maisema jäi, mutta hän ei
ymmärtänyt vielä silloinkaan  (s.5)


Jokin tässä yhtäaikaisessa selkeydessä ja äärettömyydessä vangitsi minut. Unohdetaan adjektiivit,  jätetään maisema paikalleen, mutta häivytetään ihminen. Kun ihminen häviää, häviää maiseman muuttuja ja sen ymmärtäjä, joka lopulta ymmärtää niin vähän tai ei mitään.

Yksin ja toisin on ytimeltään arvoituksellinen, kaunis ja harkittu teos. Mieleen nousevat kuvat, korkeintaan pienet tarinat, joilla ei ole selvää alkua eikä loppua. Ehkä kierrämme kehää, ehkä mikään havaintomme ei tavoita todellisuutta: Etsijät etsivät toisiaan ja katovat yksitellen, kunnes jäljelle jäänyt nainen synnyttää sen, jota lähdettiin etsimään; tähden valo on peräisin sammuneesta tähdestä, mutta entä jos tähteä ei koskaan ollutkaan. Näennäisesti järjellinen teksti ei lopulta pysty selittämään mitään. Ilmiöt jäävät havainnoiksi, joille ei löydy selitystä.

Yksin ja toisin on sukua moneen suuntaan, ensimmäisille suomenkielisille modernisteille nyt ainakin. Mutta kyllä se kurottaa myös nykypäivään kierrätys- ja rauniokuvastollaan, joka ennustaa suuren (maailman) purkutyön ja hävityksen alkaneen. Onneksi myös jotain toivoa välähtää:
 - -
Vasta hänen lastensa lapset saavat nähdä, miten autiomaa,
kaikessa hiljaisuudessa, puhkeaa kukkaan (s. 58).


Pelkistetty modernismi hivelee nykyihmisen kiireistä ja levotonta sielua. Sanat pysäyttävät kun niistä on karsittu kaikki turha pois. Runo kysyy yhä uudestaan, onko kaikki sitä miltä se näyttää tai miten se on totuttu näkemään ja selittämään. Entä jos kaikki onkin toisin?

Runon puhuja etsii ihmisen paikkaa kaiken arvoituksellisen keskellä. Jos ihminen katoaa maisemasta, onko maisemaa ollenkaan. Entäs toinen ihminen - onko häntäkään jos ei ole toista:

Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä
Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä

Kun vesi heijastuu vedestä on mahdotonta
erottaa sitä mikä heijastuu siitä mikä heijastaa   (s. 21)


Runous voi olla vaarallista. Se on pinnalta pelkkiä sanoja, vain muutamia sanoja ja säkeitä, ja kuitenkin se heittää lukijansa laajaan, pohjattomaan ajatusten avaruuteen. Tässä tehtävässä Pietarisen runous on vaikuttavaa ja taidokasta, aivan valmista.

Suurin osa kokoelman runoista on lyhyitä ja oivaltavia, mutta mukaan on mahtunut myös unen logiikkaa seuraavia proosarunoja, humooripitoisia tarinoita. Niissä tunnelma on kuin Italo Calvinon novelleissa: Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.  - - Kun urakoitsijat alkoivat olla epätoivoisia, keksittiin, että hänet voitaisiin kierrättää: kuorma-autot palasivat ja hänet kuljetettiin kaupungin uusiin voimalaitoksiin. - - Kaupunginjohtaja tuli juhlallisesti ilmoittamaan, että hän voisi nyt syntyä. (S. 14.)

Runoista kaikuvat suomalaisten modernistien äänet. Runoilija itse mainitsi Helsingin kirjamessuilla esikuvakseen Eeva-Liisa Mannerin. Mieleeni nousevat myös Lauri Viita, Paavo Haavikko, ehkäpä Pentti Saarikoskikin ja Kirsi Kunnaksen runot Tiitiäisen satupuusta, esimerkiksi se, jossa käärme nielaisee sen toisen käärmeen. Epäilen kuitenkin, onko kukaan heistä ollut lopulta näin puhdas modernisti kuin Tuukka Pietarinen tässä kokoelmassaan on.



Pietarisen kokoelman on rientänyt jo lukemaan Riitta Kirja vieköön!- blogissaan. Hän on näistä runoista yhtä innostunut kuin minäkin. Myös Maisku Täysien sivujen nautinnossa on lukenut teoksen.

Messuhuumaa osa II sunnuntaina 28.10.2018

Helsingin kirjamessut 28.10.2018

Edellisen messuraporttini feministinen kuohunta ehti näköjään hieman tasoittua, ennen kuin pääsen jatkamaan raporttiani kirjamessuilta. Mietin jo, kannattaako tätä enää kirjoittaakaan, kun kirjavuosi kohisee ympärillä omaa kuohuntaansa, mutta täytyyhän minun vielä palata kehumaan järjestelyjä ja hehkuttaa Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaita, joten tässä mennään vielä kerran.

Lasten alueella

Sunnuntaina 28.10. porhalsin poikieni kanssa Messukeskukseen jo aamupäivällä. Tuntui, että olin saanut edellispäivänä ajateltavaa ihan riittämiin ja tarkoitus olikin nyt hankkia elämyksiä lähinnä lapsille. Ensimmäisestä kojusta hankimme metrilakut taskuun ja seuraavasta kojusta Minecraft-puuhakirjan kainaloon ja suuntasimme Kumpulaan lasten lavan tuntumaan kuuntelmaan Apo Appos -kirjailija Juhani Känkästä, joka musisoi leppoisaan tyyliin kuvakirjasankareistaan.

Kumpulassa bongasimme päivän mittaan Tatun ja Patun sekä Supermarsun, joita kaikkia 5-vuotias kuopus kävi reippaasti halailemassa. Kohokohtana voi pitää Maukkaa ja Väykkää, jotka vetivät lavalla mainion show'n ja lopuksi poika sai heiltä nimmarit ja pääsi heidän kainaloonsa. Päivän päätteeksi lavalle astui itse Tanhupallo, joka oli kyllä hurmaava. Pikkumiehen päivä oli elämyksiä täynnä.

Vähän vanhempi poika, 11-vuotias sarjakuvien lukija, osasi etukäteen itse kertoa, että Don Rosa on tulossa Kirjamessuille. Aku Ankassa oli kuulemma kerrottu asiasta. Siispä hänelle oli luvattu etukäteen uusi sarjakuvakirja ja hän tälläsi itsensä ajoissa omistuskirjoitusjonoon. Mestarihan oli kätellyt poikaa ja tätä tapausta on nyt hehkutettu koko viikko.

Kiittelen tämänvuotisten messujen lastenohjelmaa ja lasten aluetta erityisen viihtyisiksi. Säkkituolit olivat aivan parasta tarjontaa isommille lapsille, jotka hekin aikansa kierreltyään pötkähtivät kännyköineen ja uusine kirjoineen alueen rauhallisiin nurkkiin levähtämään sillä välin, kun kuopus nautti alueen ohjelmasta. Sitä paitsi mediapersoona Tanhupallo kiinnosti heitäkin.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat

Senaatintorilla järjestetty HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelu oli minulle sunnuntain kohokohta. Ehdokkaat oli julkistettu samana aamuna, joten tuntui, että nyt oltiin ajankohtaisen kirjakeskustelun ytimessä. Tänä vuonna palkintoehdokkaina on seitsemän naista ja kolme miestä, joiden teoksista seitsemän on proosateoksia, kaksi on runokokoelmia ja yksi on esseekokoelma. Ehdokkaina ovat Kirsikka Saari, Enni Vanhatapio, Sisko Savonlahti, Tuukka Pietarinen, Silvia Hosseini, Eeva Turunen, Jani Mäkivalli, Stina Saari, Tapani Tolonen ja Anna-Liisa Ahokumpu.

Olen tänä vuonna lukenut kirjoista kaksi, nimittäin Eeva Turusen teoksen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Pitkiä nimiä proosataoksilla. Neiti U:sta olen blogannutkin, mutta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa odottaa tuossa blogijonossa vuoroaan, mutta saanee sen nyt nopeasti.

Messuilta mukaani tarttui jo aamulla Tuukka Pietarisen runoteos Yksin ja toisin, joka ihastutti ulkoasullaan. Sain sen juuri luettua, ja olen siitä innostunut. Se on puhtaan modernismin tunnossaan raikas ja omintakeinen.

HS:n järjestämä haastattelu oli äärettömän mielenkiintoinen. Haastattelijat Suvi Ahola ja Antti Majander jututtivat ujohkoja esikoiskirjailijoita vetävästi. Erityisesti mieleeni jäi Silvia Hosseinin esseeteos, jonka haluaisin heti käsiini. Pölyn ylistys esseekokoelman nimenä vetoaa kirjoja haalivaan ja pölyrättiä karttelevaan äitiin.

Mieleen jäi erityisesti Stina Saaren esittely teoksestaan Änimling. Runoudessa voisi olla tapahtumassa jotain uutta hänen teoksensa myötä. Änim runoteoksen nimessä on kuulemma väärinpäin käännetty minä ja ling on kuulemma mukavasti kilahtava äännähdys, jonka runoilija "lauloi" haastatttelussa.  Ainakin jään mielenkiinnolla odottamaan, että saisin kirjan pian käsiini.

Palkintohan jaetaan jo 15.11, eli tässä ei tarvitse enää kauan jännittää, kuka näistä kirjailijoista pokkaa palkinnon.

Seuraavaksi siirryn bloggaamaan kirjoista, joita on blogijonossa kohta 100. Huh, tätä ihanaa kirjapöhinää!