Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, 1968

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 109

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Normaalimaailmassa ihmiset puhuvat kauniisti ja ajattelevat rumasti, kulkevat ja punovat juonia, hautovat valheita, pieniä likaisia verukkeita, tuumivat yhtä, sanovat toista. Hullujen maailma on paljon puhtaampi. (S.8.)

Eeva-Liisa Mannerin klassikkonäytelmä Poltettu oranssi pomppasi lukulistalleni tänä kesänä, kun luin Maria Laakson Taltuta klassikko -teosta, johon hän on kerännyt listan suomalaisista klassikoista. Listan innoittamana lähdin paikkailemaan aukkoja sivistyksessäni. Mielestäni olin lukenut Mannerin näytelmän, mutta en muistanut siitä mitään, joten päätin lukea sen uudestaan. Pian huomasin, etten todellakaan ollut lukenut sitä aiemmin - muistaisin sen takuuvarmasti. 

Poltettu oranssi on väkevä draama, jossa ei pelata millään pikkuasioilla, vaan nuoren naisen mielenterveydellä. Näytelmän päähenkilö on nahkatehtailijan tytär, noin 16-vuotias Marina Klein, joka on tullut hulluksi. Tai niin hänen perheensä asian kokee. Tytär on alkanut puhua siansaksaa, jumittaa tehtäviinsä, heittäytyy välillä täysin puhumattomaksi ja väittää, että miehillä ei ole päätä. 

Näytelmä alkaa tohtori Frommin vastaanotolta, jonne rouva Klein, Marinan äiti, on tullut pyytämään apua tyttärelleen. Fromm ottaa Marinan hoidettavakseen, ja potilaan ja tohtorin keskustelut muodostavat lopulta näytelmän kantavan juonen. Ollaan siis paljaan ihmissielun  äärellä, keikutaan hulluuden ja viisauden suttuisella rajapinnalla, jossa Marinan avara, erikoinen ajattelu hakee ankkuria tohtorin pohdinnoista. Löytyykö yhteys ja paraneeko Marina?  

Vaikka näytelmän aihe ei ole hilpeä, siinä on paljon huumoria, melkeinpä farssia. Farssin makua näytelmään tuovat herra ja rouva Klein, jotka ovat rahvaanomaisia tolkun ihmisiä molemmat. Heistä tyttären käytös on rasittavaa ja naurettavaa. Eletään 1910-luvun Suomessa porvarisperheen arkea, eikä puutetta ole mistään. Marina on perheen 12. lapsi, joka poikkeaakin kaikista muista, vaatii käytöksellään erityistä huomiota. Miten lapsi, jolla on kaikkea, jonka ei tarvitsisi haluta mitään, voi tulla hulluksi?

Komiikkaa näytelmään tulee kohtauksissa, joissa rouva Klein puhuu siansaksaa tohtorin kanssa ja harrastaa peilitavaamista yhtä näppärästi kuin tyttärensä. Lisäksi herra Klein muistelee vaimonsa hysteerisiä pelkoja avioliiton alkuajoilta, eikä ymmärrä, että tyttärellä voisi olla jotain omaa tahtoa, halua omaan elämään. Kuka tässä onkaan hullu? Kuka elää täyttä elämää ja kuka vain luulee elävänsä? Eivät kaikki viisaan tohtorinkaan sanat osu aina kohdalleen: 

Tohtori: - - Ihmisellä on oikeus olla mikä on. Muistakaa oikeuksianne! Aina on arvosteluun taipuvaisia ihmisiä, jotka eivät antaisi toisen olla edes hullu. Ihmisen oikeudet....

Marina: Minä en välitä ihmisen oikeuksista.  - -  En halua oikeuksia tai velvolllisuuksia. (Kuiskaa) Haluan rakastaa.

Tohtori: Mutta ihmisellä ei useinkaan ole oikeutta rakastaa... oikeutta rakastaa juuri sitä ketä hän tahtoisi. Hm. Ketä te tahtoisitte... rakastaa?

Marina: (pitkän hiljaisuuden perästä, nöyrästi) Teitä. 

Tohtori: Suokaa anteeksi, mutta olette hullu! (S. 52.)

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja niiden räjähdysmäisestä kasvusta. Marina Klein on eräänlainen mielenterveysongelmien edelläkävijä, ja tohtori Fromm tulee lausuneeksi erinäisiä totuuksia elämän tarkoituksesta ylipäätään. Eeva-Liisa Manner on ollut näytelmällään aikaansa edellä, vaikka on sijoittanut sen historiaan. Mielen hajoaminen on ikiaikainen arvoitus. 

Viime vuonna luin naistenviikolle Laura Lindstedtin uusimman teoksen Ystäväni Natalia, jonka asetelma on sama kuin Poltetussa oranssissa. Siinäkin terapeutin ja potilaan suhde on keskeinen asia. Ystäväni Natalia keskittyy seksuaalisuuden moniin muotoihin ja leikittelee kielellä ja rooleilla. Poltetussa oranssissa on paljon samaa: kielellä leikittely, maailman rakentaminen kielen kautta, pelottava seksuaalisuus. Poltettu oranssi näytelmän nimenä on Marinan unessa näkemän hevosen nimi, mutta nimi viittaa myös liekkeihin ja väreihin, joita Marina näkee mielessään. 

Terapia on eittämättä kiinnostava ja antoisa kirjallisuuden kohde, koska siinä hoidetaan sairautta sanoilla, puheella. Sanat, sanoilla leikkiminen, hulluus kietoutuvat yhteen, ja niinpä tohtori Fromm huudahtaakin:  - - Minusta hullut ovat kaikkein mielenkiintoisimpia ihmisiä. Hullut - ja tehtäköön se myönnytys - taiteilijat, ja lapset. Muiden elämä on pelkkää rutiinia. Hullut runoilijat ovat elämän kukka, sen täyteläisin teriö. (S. 102.) En epäile yhtään, etteikö Eeva-Liisa Manner näissä tohtorin sanoissa julistaisi myös omaa oikeuttaan elää hulluna runoilijana. 

Poltetusta oranssista on tehty myös ooppera, joten sijoitan sen tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 12. Osallistun näytelmällä kirjablogaajien naistenviikon haasteeseen, jota emännöi Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi.

Minna Canth: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe, 1952 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1891)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 141
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Tartuin Minna Canthin Papin perheeseen viime vuoden Helmet-lukuhaastetta suorittaessani (kirjan nimessä on ammatti). Samalla teoksella osallistun Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen, johon yritän lukea mahdollisimman monta naisten kirjoittamaa klassikkoteosta.

Olen lukenut näytelmän aiemmin joskus opiskeluaikoina, ja kun nyt ryhdyin kirjoittamaan blogikirjoitusta siitä, huomasin, etten ole blogiaikanani lukenut yhtäkään loistavan Minna Canthin teosta. Miltä Minna Canth maistuu nyt, 25 vuotta myöhemmin?

Papin perhe ei ole ollut suosikkini Canthin draamoista, sillä se ei ole ollenkaan niin raastava, kuin mihin olen Canthin näytelmissä tottunut. Minna Canthin Työmiehen vaimo (1885) ja Kovan onnen lapsia (1888) menevät suoraan kansan keskuuteen, köyhien ja alistettujen ihmisten katon alle. Ne ovat realistisen kirjallisuuden kirkkaita edustajia: niiden kuvauskohteena ovat työläiset, joiden elämän raadollisimmatkin yksityiskohdat kerrotaan. Papin perhe, vuodelta 1891, puolestaan kertoo säätyläisperheen elämästä - voiko heillä nyt oikeasti mitään draaman aineksia elämässään ollakaan?

Näytelmän alkuasetelma on kyllä suhteellisen herkullinen: On vanhasuomalaisuutta edustava pappi, Henrik Valtari, ja hänen vaimonsa Elisabeth, joka elää miehensä rinnalla hiljaa kapinoivana vaimona. Heillä on kolme lasta: Jussi, Hanna ja Maiju. Sanomattakin on selvää, että lapsilla on omia ajatuksiaan maailmanmenosta, ja kotona kiehuu draaman aineksia.

Näytelmään on leivottu 1800-luvun lopun poliittiset näkemykset vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten kiistoista. Perheen poika Jussi on omaksunut yliopistossa nuorsuomalaisten ajatuksia tasa-arvoisesta äänestysoikeudesta ja naisten aseman parantamisesta, eikä suostu töihin isänsä vanhoilliseen lehteen. Aiheen ympärillä käyty dialogi saa isä Henrikin näyttämään taantumukselliseslta, mutta myös tunteettomalta isältä. Näkemyserojen takia isä kieltää poikansa. Naisasiaa edustaa perheen nuorin tytär, Maiju, joka haaveilee nayttelijättären ammatista.

Perheen Hanna-tytär puolestaan käy opettajaopistoa, mutta kun isä on ryhtymässä vanhoillisen sanomalehden osakkaaksi, hänellä ei enää olisi varaa kouluttaa tytärtään. Isä aikoo vaatia Hannan keskeyttämään opintonsa. Äiti yrittää puolustaa tytärtään:
Elisabet: Hanna raukka! Kuinka  hän mahtaa tulla tästä pahoilleen.
Pastori: Hm - ikävä kyllä. Mutta minkä sille voi?
Elisabet: Niin ahkera kuin hän on ollut, ja niin suurella halulla koettanut edistyä.
Pastori: Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja - niitä häneltä puuttuu.
Elisabet: Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut. 
Pastori (kohottaa olkapäitään): Näkeehän sen. (S. 44.)

Papin perheen ongelmat eivät varmastikaan ole aikansa jokaisen suomalaisen perheen ongelmia, vaan heijastelevat nimenomaan suomalaisen älymystön kahtiajakautuneisuutta. Henrikin kautta Canth esittelee sitä maailmankuvaa, josta miehet yrittivät pitää kiinni kynsin hampain. He luulivat vilpittömästi olevan isänmaalle hyödyksi säilyttämällä jumalaisen maailmanjärjestyksen, jossa vain miehillä on kykyä ratkaista valtiollisia asioita, tai vain korkeammat säädyt voivat viisaudessaan päättää maan yhteisistä asioista. Jussin näkemys tasa-arvoisesta yhteiskunnasta tuntuu romuttavan kaiken turvallisuuden, johon aiemmat sukupolvet ovat tottuneet.

Maijun kamppailu itsenäisyyteen on kiinnostavaa seurattavaa, vaikka hänen hahmostaan saisi kyllä enemmänkin irti. Hänen sielullinen herkkyytensä ja epävakaa tunne-elämänsä on kuvattu syiksi siihen, että näyttelijän ura kiinnostaa häntä. Onneksi hänestä löytyy myös tomera puoli, joka saa hänet toimimaan.

Nyt kun Louise M. Alcottin Pikku naisia -romaanista (1868 - 1869) tehty uusin, Greta Gervigin ohjaama, elokuvaversio pyörii elokuvateattereissa, en voi olla vertaamatta Jon ja Maijun taiteellisia kutsumuksia. Millaista käytöstä naisilta odotettiin 1800-luvun lopulla? Voiko nainen omistautua taiteelle ja elää itsenäisen elämän ilman avioliittoa? Kumpikin näistä nuorista naishahmoista etsii onneaan ensisijaisesti jostain muusta kuin rakkaussuhteesta. Se on oikeasti rohkeaa, itsenäistä naisena olemista. Alcottin ja Canthin sanoma on selvä: naiset pystyvät, naiset voivat.

Elisabeth ja Hanna jäävät näytelmässä sovittelijoiden rooliin ja sellaisina tahdottoman oloisiksi myötäilijöiksi. Heissä voi kuitenkin nähdä myös orastavan naisten aseman muutoksen. Elisabet moittii miestään ja vakuuttaa, että nuorsuomalaisten ajatuksissa on järkeä. Hanna on päässyt opiskelemaan ja lähtenyt jo itsenäisen naisen tielle. Hän käy myös tärkeitä, ihanteellisia keskusteluja Jussi-veljensä kanssa. Jussi puolestaan suhtautuu Hannaan suorastaan alentuvasti ja syyttää lempeää äitiään isän liiallisesta myötäilystä - naisilla oli vielä pitkä matka kuljettavana siihen, että heidät otettaisiin vakavasti.



Papin perhe on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus ja Kaikkia värejä.

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja, 2001 (Jälkisanat Gloria Steinem)
Alkuteos: The Vagina Monologues, 1998
Suomentaja: Annu James (Jälkisanat suomentanut Annika Eräpuro)
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Eve Enslerin Vaginamonologeja herätti paljon kohua ilmestyessään vuonna 1998, ja sitä on esitetty esimerkiksi Broadwaylla, tähtinä muun muassa Winona Ryder ja Melanie Griffith. Monologit perustuvat yli 200 naisen haastatteluihin, joista Ensler on koonnut kansainvälisesti menestyneen, draamallisen pamflettinsa. Näytelmä oli Helsingin kaupunginteatterinkin ohjelmistossa vuonna 2001. Jopa Suomessa sitä pidettiin erityisen rohkeana, koska sen kielenkäyttö oli niin suoraa.

Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Ensler on kirjoittanut kuulemiensa tositarinoiden pohjalta fiktiivisiä tarinoita. Tarinoiden välissä Ensler kertoo, mikä aihe tai mikä tarina erityisesti inspiroi häntä kirjoittamaan fiktiivisen tuotoksensa. Välissä on myös vaginafaktoja, esimerkiksi klitoriksen tarkoituksesta tai naisten sukupuolielinten silpomisesta.

Ensler kannustaa haastateltaviaan - ja samalla tietysti lukijoitaan - murtamaan tabuja ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tällaisia tabuja ovat muun muassa kuukautiset, naisten kokema väkivalta, lesbosuhteet ja synnytys. Näihin kaikkiin on liittynyt väheksyntää, väärää tietoa, nöyryytystä ja pelkoa - vielä 1990-luvullakin paljon enemmän kuin nykyään.

Enslerin kirjoittaa vakuuttavasti. On perusteltua nostaa esiin asioita, joista ei puhuta, tai asioita, joista on kyllä tietoa, mutta joitden muuttamiseksi ei tehdä mitään. Ensler teki muun muassa kolme matkaa Bosniaan haastatellakseen sodasta kärsineitä naisia: Kun palasin ensimmäiseltä matkalta New Yorkiin, olin raivoissani siitä, että 20 000 - 70 000 naista raiskattiin keskellä Eurooppaa vuonna 1993, järjestelmällisenä sotataktiikkana, eikä kukaan tehnyt mitään sen lopettamiseksi. En voinut ymmärtää sitä. Muuan ystäväni kysyi, miksi olin hämmästynyt. Hän sanoi, että yli 500 000 naista raiskattiin joka vuosi meidän maassamme Yhdysvalloissa, eikä meidän maamme ollut ainakaan sodassa. (S. 68.)

Naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kirjoittaa myös Rebecca Solnit teoksessaan Men explain things to me (2014), joka on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Miehet selittävät minulle asioita. Solnit muistuttaa myös siitä, että 1 000 amerikkalaisnaista kuolee perheväkivallan uhrina vuosittain, vaikka mitään virallista "sotaa" ei olekaan. Me too -kampanja on todellakin ollut aiheellinen maailmassa, jossa seksuaalinen koskemattomuus ei tunnu kuuluvan naisille.

Ensler julistaa teoksellaan "vaginasanomaa", eli hän haluaa nostaa vaginan puheenaiheeksi ja naisten ylpeyden aiheeksi. Hän haluaa purkaa naisen sukupuolisuuden ympärille rakennettuja ennakkoluuloja ja epätietoisuutta, ja ennen kaikkea - häpeää:  Te olette varmasti huolissanne. Minä olin huolissani. Sen vuoksi ryhdyin tähän. Olin huolissani vaginoista. Olin huolissani siitä, mitä me ajattelemme vaginoista, ja vielä enemmän siitä, että me emme ajattele niitä. Olin huolissani omasta vaginastani. Se tarvitsi toisten vaginoiden kontekstin - yhteisön, vaginoiden kulttuurin. (S. 15.)

On ilman muuta selvää, että tällaisen teosen lukeminen tekee kenelle tahansa naiselle hyvää. Vielä suositeltavampaa olisi, että miehet lukisivat teoksen. "Vaginajulistusta" tai "vaginaylpeyttä" on aivan liian vähän, sillä vaikka ei puhuttaisi edes väkivallasta, niin pelkästään seksuaalisuuteen liittyviä asioita mystifioidaan ja seksillä tehdään rahaa. Seksuaalisuus aiheuttaa aivan liian usein ahdistusta, kun sen pitäisi olla ihmiselle - myös naiselle - jotain ihan muuta.

Enslerin kirjoitustyyli muistuttaa paljon journalismia, jossa haastateltavan taustat tehdään näkyviksi ja annetaan hänen kertoa tarinansa omin sanoin, mutta myös kuuntelija (toimittaja tai kirjailija) tekee itsensä näkyväksi. Enslerin aikalainen, Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš, kirjoittaa samaan tapaan teoksissaan Tšernobylistä nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (joka on minulla kesken).

Enslerin teoksen ilmestymisen jälkeen feminismi on muuttunut paljon. Suomessa tällainen julistamistyyli, jossa vaginaa tai pillua toitotetaan ja sitä pidetään jotenkin vallankumouksellina ja erityisen rohkeana ilmiönä, ei enää esiinny. Toisaalta myöskään vaginan palvonta ei istu suomalaiseen mentaliteettiin. Ensler kuvaa teoksessaan nimittäin myös eräänlaisten vaginavoimaryhmien toimintaa. En yhtään halua väheksyä tällaisen puhetyylin terapeuttista vaikutusta sellaisella naiselle, jonka seksuaalisuutta on loukattu tai jonka itsetunto on monin tavoin pirstaleina, mutta silti minua naurattaa: Vaginani on simpukka, pyöreä vaalenpunainen simpukka, joka avautuu ja sulkeutuu, sulkeutuu ja avautuu. Vaginani on kukka, eksentrinen tulppaani, sen keskus väkevä ja syvä, tuoksu hieno, terälehdet hellät mutta vankat. (S. 51.)

Koskettavat tarinat, joita Ensler kertoo, kannattaa huomioida, vaikka teos onkin osittain vanhentunut. Toisaalta tämä teos toimisi varmasti näyttämöllä paljon paremmin kuin luettuna. Se voisi toimia samaan tapaan, kuin Anna Paavilaisen Play rape -näytelmä, jonka näin Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Kipeiden asioiden, väkivallan ja vähättelyn esiin nostaminen on tärkeää.

Oman aikansa (amerikkalaisen) feminismin kuvauksena Enslerin teos on ylittämätön. Sen päivitettynä versiona näkisin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvateoksen, jossa asioista myös puhutaan suoraan ja lisäksi niistä piirretään havainnolliset kuvat. Strömquistkin on julistaja, mutta hänen teoksensa on myös poskettoman hauska. Tabujen murtamiseen ei ole lopulta muuta tietä kuin tieto.


Vaginamonologeja on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa ja Tahdon lukea kirjan. Osallistun teoksella paitsi Helmetin lukuhaasteeseen (kohta 19, en pidä kirjan nimestä) myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen.

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu, 1914
Kustantaja: Kirja
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Maria Jotunin (1880-1943) klassikkonäytelmä Miehen kylkiluu on sulostuttanut suomen kirjallisuutta jo vuodesta 1914. Yli satavuotiaaksi näytelmän tunnistaa siinä käytetystä kielestä, mutta aiheeltaan ja käsittelytavaltaan näytelmää voi väittää jopa moderniksi. Romanttinen rakkaus saa näytelmässä kylmää kyytiä, ja Jotuni leikittelee valtasuhteilla, joita "rakkauden" alle kätkeytyy.

Miehen kylkiluu näytelmän nimenä nostaa naiset päähenkilöiksi, ja heistä ehdottomasti määrätietoisimmaksi päällepäsmäriksi nousee apteekkarin emännöitsijä Amalia Oljander, joka saa asian kuin asian sujumaan oman tahtonsa mukaan. Amalia puhuu avioliitosta naimakauppoina, ja sellaista hän järjestelee itselleen ja siinä sivussa veljelleenkin.

Kuuntelin Tampereella Työväenkirjallisuuden päivillä 7.9.2019 Lea Rojolan loistavan esitelmän Jotunin naisista. Rojola kertoi, kuinka Jotunin naishahmot ovat avioliitoissaan usein melkoisia vehkeilijöitä. Vehkeilyä tarvittiin, koska miehet tienasivat perheen tulot ja naisten piti pyytää talousrahat miehiltä. Jos sattui pihinpuoleinen tai juopotteleva mies, niin omiin tarpeisiin ei vaimoille riittänyt juuri mitään.

Naisten himotuin nautintoaine oli kahvi, jota ei suinkaan juotu yksin, vaan hyvien ystävien seurassa. Kahvitauko merkitsi siis sosiaalista seurusteluhetkeä ja hengähdystaukoa kaiken raatamisen keskellä. Vaimoilla ei joskus ollut muuta keinoa, kun varastaa talousrahoista omat kahvirahansa, ja niinpä he kehittivätkin varastelun taidon äärimmilleen, ja ulospäin nöyrästi käyttäytyvä vaimo saattoikin todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään huijaamalla pihiä miestään.

Myös Miehen kylkiluussa käsitellään kahviasiaa. Amalian veli, suutari Topias Kinkkunen, kun on sitä mieltä, että hänen vaimonketaleensa aikoo kuolla, koska hän ei muka ole antanut tarpeeksi kahvirahaa eukolleen. Topias ei pihiydessään hanki lääkäriäkään vaimolle, joka saattaa vielä toeta: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelmään, jotta tulipas ukolle hätä. Ei ehei ei sitä tohtoriin toki. (S. 15.)

Näytelmän henkilöistä kukaan ei ole pyhimys, ja kaikki ihmissuhteet näyttäytyvät enemmän tai vähemmän hyötysuhteina. Romanttiselle rakkaudelle päästään naureskelemaan apteekkarin ja hänen vaimonsa monimutkaisten mustasukkaisuusriitojen kautta ja samaan aikaan, kun apteekkaripariskunta pohti tunteidensa lujuutta, Amalia ottaa rakkaussanaston sujuvasti käyttöön apteekkarin rengin, Tuomas Lukassonin kanssa. Lukassonilla on mennä sanat ja ajatukset vallan solmuun, kun Amalia häntä jututtelee. Samaan aikaan kun Lukassonin on tullut lirkuteltua myö tohtorin emännöitsijälle, Miinalle, kaikenlaisia lemmenlurituksia.

Tuomas Lukasson on näytelmän hupaisin ja eniten myötätuntoa herättävä hahmo, vaikka onkin melkoinen ketku mieheksi. Hän on vilpitön tossukka, joka yrittää pelata korttinsa itselleen mahdollisimman edullisesti, eikä hän näe omassa toiminnassaan mitään kyseenalaista: Luojaanipas syytän, jos itseäni syytän - - (s. 227).

Miehen kylkiluu on farssi, jonka pinnan alla myrskyävät sukupuolten väliset valtasuhteet ja romanttisen rakkauden armoton kritiikki. Jotunin kirjoittavaa hersyvää dialogia, joka
esittää ihmiset perin naurettavassa valossa. Hahmot on tietenkin viety äärimmilleen, mutta heihin on jätetty aimo annos meitä kaikkia. Kuvatessaan palvelusväen suhdekiemuroita Jotuni kirjoitti itsensä humorististen kansankuvaajien ketjuun. Hän taitaakin olla siinä ketjussa ainoita naisia Minna Canthin ohella. Miehen kylkiluu sisältää parodian parodiassa, kun apteekkaripariskunnan rakkaussuhde tuntuu olevan silkkaa rakkauden parodiaa, jota puolestaan työläisväestön rakkaussuhteet parodioivat...

Tampereen Teatterikesässä esitettiin tänä vuonna Mikko Roihan ohjaama versio Miehen kylkiluusta. Se oli toteutettu yhteisprojektina useamman teatterin kanssa. Roihan ja hänen työryhmänsä tulkinta oli riemukas ja terävä, ja sen innoittaman tartuin näytelmään uudestaan 25 vuoden jälkeen. Sopivasti anarkistinen esitys, jossa vanha suomen kieli pääsi loistamaan, herätti painetun sanankin uudestaan eloon.

Omistamani painos on kirjahyllyni aarteita, jostain divarista aikanaan ostettu. Se on ilmeisesti ensipainos, ja sen on joskus omistanut Hilja von Schrowe, joka on kirjoittanut nimensä kirjan kanteen. Googlettamalla löysin hänen kuvansakin. Luin kirjaa, taisin juoda muutaman kupin kahvia (ihan omilla rahoilla ostettua) ja ajattelin Hiljaa. Välillä minua nauratti ääneen - naurattikohan Hiljaakin 100 vuotta sitten?



Miehen kylkiluu on luettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina, 1979: sisältää näytelmät Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936). Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953)
Kustantaja: Love kirjat
Kansi: Teemu Lipasti
Sivuja: 382
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Ilona: Eikö Niskavuoren miehille ole sattunut koskaan sellaista kevätmyrskyä, joka tempaa juurineen mukaan? 
Emäntä: Saanko kaataa vielä puolikuppia kahvia?
Ilona: Kiitos, emäntä.
Emäntä Paussin jälkeen: Ei, niiden miesten juuret ovat niin lujassa kalliosorassa, etteivät ne irtaannu, vaikka joskus leikkivätkin etelätuulen kanssa. 
Ilona: Luulen kumminkin, että maailmassa on sitten teidän nuoruutenne jotain muuttunut, että ihmisille on tullut uusia vaatimuksia ja eriskummallisia vaatimuksia. Vapaudenjano, toteuuden- ja onnenjano, jopa kyky tyydyttääkin sitä janoa.
Emäntä ivallisesti: Onni, totuus vapaus... Onni on, kun kaura ja nurmiheinä kasvaa kevätsateessa niin että korviin kohisee. Se on vapautta ja totuutta, että on varaa potkaista Niskavuoren portilta jokainen, joka tänne luvattomasti pyrkii. Muu on sivuseikka. (S. 183 - 184.)

Niskavuoren jylhä taru on niin perin juurin suomalainen ja niin perin juurin talonpoikainen, että kauran kohisevan kasvun voi kuulla taustaäänenä koko lukukokemuksensa ajan. Niskavuori saa voimansa maasta.

Niskavuoren emännän, Loviisan, totuudet kantavat vuosikymmenien yli eikä suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa ole nähty ikonisempaa hahmoa, kuin tämä hämäläisnainen, joka naidaan Niskavuorelle rahojensa takia, mutta joka ylpeänä kantaa maan hartioillaan. Hänen hartiansa kestävät, ja hänen sanastaan tulee Niskavuorella laki.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea Loviisan tarina, mutta se nousee suomalaisen naisen tarinaksi, sillä vahvoja naisia on muitakin: Niskavuoren Heta, Loviisan miehen sisko, on kylmä ja kova nainen, mutta nostaa sisullaan Muumäen kukoistukseen miehensä rinnalla; Ilona, uuden sukupolven nainen, ottaa hänkin vuorollaan vastuun Niskavuoresta. Kukaan heistä ei juokse elämää ja vastuutaan karkuun vaan katsoo sitä järkähtämättä silmästä silmään.

Hella Wuolijoen (1886 - 1954) teksti on sujuvaa ja dialogi etenee kuin juna. Virolaissyntyinen Hella Murrik tuli Suomeen opiskelemaan, nai suomalaismiehen ja löysi uudesta kotimaastaan oman paikkansa. Hänestä tuli liikenainen, näytelmäkirjailija, poliitikko ja Yleisradion pääjohtaja - uskomaton elämä ja ura tuon ajan naiselle Suomessa! Kotiutumisesta osoituksena ovat säilyneet Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret: Onko olemassa suomalaisempia  näytelmiä kuin nämä hämäläistalon ympärille kudotut ihmissuhdedraamat? Pelkästään tuo kahvinjuonnin määrä! Kesken vaikeimpien päätösten ja tärkeimpien keskustelujen juodaan kuppi kahvia.

Hella Wuolijoki kirjoitti ensimmäisen Niskavuori-näytelmänsä, Niskavuoren naiset, jo vuonna 1933, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1936 Juhani Tervapää -salanimen turvin. Näytelmästä tuli menestys, enkä yhtään ihmettele miksi. Siihen on kirjoitettu väkevää talonpoikaiselämää, mullan makua, mutta myös palavaa rakkautta. Sen kolmiodraama on ikiaikainen tarina: Niskavuoren isäntä Aarne rakastuu uuteen kouluneitiin, Ilonaan, ja Aarnen vaimo, Martta, kipuilee rakkaudettomuutta. Näytelmässä on äärimmäisen taitavasti rakennettuja draamallisia kohtauksia, kuten loppuhuipennus, jossa koululautakunta  - kaikki kylän silmäätekevät - on kutsuttu Niskavuorelle tuomitsemaan Ilona ja vapauttamaan Aarne vääristä juoruista. Näytelmän loppusanat lausuu - kukas muu kuin - Loviisa, ja niitä ei unohda kukaan, joka on nähnyt näytelmän tai elokuvan.

Niskavuoren menestys jatkui uusien näytelmien myötä. Toisena ilmestyi Niskavuoren leipä vuonna 1938, ja se jatkaa siitä, mihin Niskavuoren naiset jäi. Kun Aarnen entinen vaimo Martta tulee raskaaksi ja suunnittelee uutta avioliittoa, Loviisalle tulee kiire lunastaa hänet talosta ja pelastaa Niskavuori seuraaville sukupolville. Martan katkeruus on hirmuinen voima, ja se onkin vähällä tuhota Niskavuoren. Sen voi voittaa vain Loviisan mahti:  - - mutta käteni minä vielä haudastakin ylös kurotan sen (Niskavuoren) suojaksi (s. 282 - 283).

Loviisan nuoruudesta kertoo näytelmä Niskavuoren nuori emäntä, joka ilmestyi vuonna 1940. Viime kesänä näin sen Pyynikin kesäteatterin esityksenä. Näytelmään oli sävelletty upea musiikki, ja kokonaisuus oli niin hienosti toteutettu, että katsomassa tuskin kuivaa silmää nähtiin. Nuoren ja rakastuneen Loviisan sydämen särkyminen oli riipaisevaa seurattavaa. Henkisenä taustana näytelmän rakkaustarinalle on suomalaisuusaate, joka saa talonpojat mukaansa. Pyynikin toteutus osoitti, että  Niskavuori-näytelmät ovat todellisia klassikoita, jotka puhuttelevat yhä uusia sukupolvia.

Viidestä Niskavuori-näytelmästä Niskavuoren Heta on irrallisin tarina. Se ilmestyi vuonna 1950 ja kertoo sairaalloisesta mahtipontisuudesta ja ylpeydestä. Niskavuoren Juhanin sisko Heta joutuu naimaan Niskavuoren rengin, Akustin, ja he saavat asuttavaksi Muumäen torpan. Heta ei kutsu niskavuorelaisia kylään moneen vuoteen, ennen kuin heidän tilansa pinta-ala kasvaa isommaksi kuin Niskavuoren omistamat maat ja he saavat rakennetuksi "isomman pytingin" kuin Niskavuoren päärakennus. Näytelmän sankariksi nousee ilman muuta Akusti, joka osoittautuu kaikkia niskavuorelaisia miehiä taitavammaksi isännäksi, vaikka ei koskaan saa vaimoltaan kuin pilkkasanoja palkakseen.

Entäs nyt Niskavuori? -näytelmässä Niskavuoren miehet jäävät auttamatta täysin sivuosaan. Niskavuori maksaa oman hintansa sodasta, ja naiset pitävät tilaa pystyssä. Salaperäinen pehtorikokelas herättää Loviisan oikeudentunnon, ja koko valtakunnassa talonpoikaisaatteet ja -arvot joutuvat väistymään rauhan myötä, kun uusi hallitus joudutaan muodostamaan rauhanehtoihin sopivaksi. Niskavuorelta löytyy kuin löytyykin valtiomies tähänkin tilanteeseen. Tämä vuonna 1953 ilmestynyt näytelmä jää kuitenkin draamallisesti hajanaisimmaksi kaikista Niskavuorista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Niskavuoren tarina on ainutlaatuinen katsaus omaan historiaamme. Sitä on jossain verrattu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan ja ajallisesti se kattaakin lähes saman aikakauden (TPA kurottaa kuitenkin 50-luvulle asti), mutta näkökulma on maanomistajien. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten vaihtuvat aatteet, sodat, talonpoikien ja työläisten asema, riehuvat taustalla, kun yksityisten ihmisten tunteet ja moraali punnitaan. Niskavuoren tarina on nykyihmisellekin komeaa luettavaa, eikä sen mahti ole mihinkään huvennut.

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 

Niskavuoren leipä oli Ylen 101 kirjaa -listalla vuoden 1939 kirjana ja siitä bloggasi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Koko Niskavuoren tarina on arvioitu Kirjakaapin avain -blogissa. Kokoelmateos sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen itseoikeutetusti kohtaan 26. Sukutarina. Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen kuittaan tällä opuksella 5 pinnaa.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja, 2016
Kustantaja: Kynälä
Kansi: Heli Laaksonen
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Runoilija Heli Laaksosesta on moneksi. Kolme vuotta sitten tavailin hänen Aapistaan, lounaismurteella kirjoitettua aakkosilotteluaan. Lainasin Aapise myös äänikirjana ja ihastuin siihen vielä enemmän. Lapsetkin kuuntelivat sitä mielellään. Ennen blogiaikojani olen lukenut Laaksosen runoteoksia ja ihaillut sekä lounaismurteen rytmiä että runoilijan huumoria. Laaksonen osoittaa tuotannollaan, että runous voi olla hauskaa olematta pelkkää hupia.

Sylvia, Tuija ja laulava patja on taas jotain aivan uutta. Se on kirja, johon on koottu yhdeksän kohtausta Sylvian ja Tuijan sanailua. Kirja on syntynyt tilauksesta. Näyttelijä Marjatta Rinne oli pyytänyt kirjailijaa kirjoittamaan hänelle ja hänen ystävälleen esitettäväksi sopivaa tekstiä, ja kirjailijan päässä oli heti alkanut syntyä kaksi pirteää hahmoa, seitsemänkymppiset ystävykset, Sylvia ja Tuija. Heidän sanailuaan on sittemmin esitetty hyvällä menestyksellä. (Facebook-sivuilta voi käydä kurkkimassa heidän kuulumisiaan.)

Sylvia, Tuija ja laulava patja alkaa tilanteesta, jossa Tuija on paennut 70-vuotissyntymäpäiviään parhaan ystävänsä Sylvian kanssa paikallisen nuorisoseuran lavalle. Sinne on raahattu patja, siskonpeti, jolle ystävykset asettuvat juhlimaan. Ovet on pantu säppiin ja sukulaiset huutelevat turhaan sen takana. Alkaa naisten oma juhlinta, mutta sattuneesta syystä ruokaa ja juomaa ei niin kauheasti kulu. Sylvia, kaikkea muuta kuin käytännön ihminen, on tuonut paikalle pelkän juuston: Tämäki o sit nähty, et uusavuton alisuaritta, pääsee Tuija kuittamaan.

Sylviassa ja Tuijassa on potkua, kuten seitsemänkymppisissä naisissa on. Heidän puheenaiheikseen nousevat tietysti miehet ja rakkaus, hassut ja kipeätkin muistot. Ennen kaikkea keskiöön nousee ystävyys. Vaikka hörähtelin naisten kipakalle sanailulle, lämpenin näille senioreille lopullisesti siinä kohtaa, kun he muistivat toistensa arvon. Vakavat aiheet peittosivat kepeämmät.

Sylvian ja Tuijan dialogin väliin on upotettu Laaksosen runoja. Pohdin lukiessani, kuinka ne mahtavat istua esitykseen. Sylvia ja Tuija kun valmistelevat juhlimisen ohessa jonkinlaista yhteistä esitystä, jossa Laaksosen runoilla olisi tärkeä osa. Runot pulpahtavat ystävysten sanailun keskelle ja rikkovat rytmiä. Kuinka ne sopivat näyttämölle - se pitäisi päästä näkemään.

Joka tapauksessa pienoisnäytelmä Sylviasta ja Tuijasta oli mukavaa luettavaa ja osoitus naisenergian vastustamattomuudesta. Toivon näille persoonille pitkää ikää!


Sylvia, Tuija ja laulava patja on luettu Kirsin kirjanurkassa, Tuijata-blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummitus -blogissa ja Kirjasähkökäyrässä. Kuittasin kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 12. Näytelmä. Kirja olisi sopinut myös kohtaan 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

Kiitän tekijää ja kustantajaa arvostelukappaleesta!

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Henrik Ibsen: Nukkekoti, 5. painos, 1981
Alkuteos: Et Dukkehjem, 1879
Suomentaja: Eino Palola
Kustantaja: WSOY
Kansi: Kari Kotka
Sivuja: 91
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Henrik Ibsenin (1828 - 1906) Nukkekoti ei juuri esittelyä kaipaa. Kyseessä on maailmankirjallisuuden klassikko, joka on vaikuttanut pohjoismaiseen sukupuolten väliseen tasa-arvoon ehkä enemmän kuin mikään virallinen poliittinen puhe.

Olen joskus muinoin tenttinyt kirjan kirjallisuuden opintoihin, mutta en muistanut kaikkia näytelmän juonenkäänteitä. Intouduin lukemaan sen uudestaan luettuani ensin Taru Kumara-Moision kirjan Maan vetovoima, jossa päähenkilö Noora joutuu miettimään omaa jaksamistaan ja rooliaan. Törmäsin Nukkekotiin melko pian uudestaankin, kun luin Minna Maijalan hienon Minna Canth -elämäkerran, Herkkä, hellä, hehkuvainen, jossa tietysti sivuttiin myös Ibseniin vaikutusta suomalaisiin 1800-luvun lopun realisteihin. Eikä se merkitys ole vähäinen.

Nukkekodin alkutunnelma on petollisen onnellinen ja kepeä. Pankinjohtaja Torvald Helmerillä on suloinen Noransa, joka sirkuttaa ja hymyilee, on naisellisen viaton ja suloinen. Helmer ohjailee ja suojelee lempeästi Noransa, sillä hän tuntee vastuunsa hupakosta vaimostaan, oravaisestaan. Hänen leivosellaan kun  ei ole oikeasta elämästä mitään käsitystä.

Kulissien takana tilanne on toisenlainen. Noralla on synkkä salaisuus, joka uhkaa paljastua. Helmerillä on nimittäin alainen, Krogstad, joka tietää Noran salaisuuden. Helmer aikoo erottaa Krogstadin virastaan ja tämä alkaa kiristää Noraa.

Noran epätoivo ja kiristäjän julmuus luovat näytelmään kantavan jännitteen, joka laukeaa tunnetuin seurauksin. Jos nyt joku ei ole näytelmää vielä lukenut, jätän tämän tarkemmat juonipaljastukset tekemättä.

Näytelmä osoittaa, että naisille varattu paikka kodin sulottarena ei riitä onnellisen suhteen perustaksi. Ote näytelmän lopusta paljastaa, kuinka radikaalisti Ibsen ajatteli omana aikanaan - hänhän näkee naisen ihmisenä:
Helmer: Tämä on kuohuttavaa. Voitko sillä lailla pettää pyhimmät velvollisuutesi?
Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani?
Helmer: Täytyykö minun sanoa se sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuutesi miestäsi ja lapsiasi kohtaan?
Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia?
Helmer: Ei ole. Mitä ne voisivat olla?
Nora: Velvollisuudet itseäni kohtaan. (S. 86.)

Nykylukijan on vaikea ymmärtää Noran ja Torvaldin avioliittoa tai Noran dramaattista ratkaisua. Ne tuntuvat teennäisiltä asetelmilta. Nykyisin tasa-arvoinen yhteiskunta on itsestäänselvyys, naiset käyvät töissä ja ansaitsevat omat rahansa, eikä heidän tarvitse tyytyä koketeeraukseen. Nukkekoti heijastelee kuitenkin aikaansa, ja siinä on taitavasti rakennettu jännite sekä elävää henkilökuvausta. Paitsi että se on sanomaltaan järisyttävä, se on myös hyvä näytelmä.

Ibsen kuvaa Nukkekodissa yläluokan elämää, ja voi tietysti kuvitella, kuinka kaukana nukkekotinsa ahtaisiin seiniin havahtuvan Noran elämä oli työläisperheiden tai köyhän maalaisväestön naisten elämästä. Oliko heillä 1800-luvulla minkaanlaista yhteiskunnallista asemaa? Suomessa Minna Canth kuvasi työläisnaisen ankeaa arkea näytelmässään Työmiehen vaimo, joka vaikutti lähes välittömästi lainsäädänstöön, jolla naisten asemaa parannettiin. Näytelmässä, kuten monissa Canthin novelleissakin, näkyy vahvasti Ibsenin ajattelun vaikutus. Pohjoismainen tasa-arvo saa olla paljosta kiitollinen näille näytelmäkirjailijoille, siis taiteelle, joka edisti yhteiskunnallisia parannuksia.


Nukkekodista ovat kirjoittaneen ainakin Jokke, Hanna ja Morre.

Kuittaan Ibsenin klassikolla pisteet kahteenkin haasteeseen. Yksi piste Kirjallinen retki Pohjoismaissa-lukuhaasteeseen - ensimmäinen norjalainen kirja. Toinen piste kuittaantuu Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohta 18. Yli sata vuotta vanha kirja.

Björnstjerne Björnson: Leonarda

Björnstjerne Björnson: Leonarda, 1880
Alkuteos: Leonarda
Suomentaja: J. Enlund
Kustantaja: G. W. Edlund
Sivuja: 41
Mistä sain kirjan: Projekti Gutenbergin ilmainen sähkökirja



Björnstjerne Björnsonin (1832 - 1910) Leonarda on nelinäytöksinen näytelmä, jonka lukeminen sujui nopeasti ja vaivattomasti lukulaitteellani. Näytelmä olikin vallan mainio maratonkirjavalinnaksi, sillä kesäyön valoisina tunteinakin sivut kääntyilivät tiuhaan ja lukuvire pysyi hyvänä.

Björnson kuuluu 14 nobelistia -haasteen kirjailijalistalleni. Olen aikaisemmin lukenut hänen hienon novellinsa Kotkanpesä, mutta hänen muusta tuotannostaan en mitään tiennytkään. Wikipedia paljastaa, että hänen kynästään ovat peräisin Norjan kansallislaulun sanat ja paljon muutakin norjalaisille merkittävää runoutta ja kirjallisuutta. Björnson olikin kansallisaatteen mies ja teatterivaikuttaja. Hän sai historian kolmannen Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1903.

Leonarda on oikeastaan moraalinen tutkielma. Se on tarina yhteisön hyljeksimästä naisesta, jonka aatteiden puhtaus ja mielen oikeudentunto nostavat moraalisesti kunniakkaammaksi kuin kukaan tietääkään. Leonardaa halveksitaan, koska hänen miessuhteensa näyttävät arveluttavilta - hänellä on huonon naisen maine.

Käy niin, että piispan veljenpoika, Hagbart, rakastuu Leonardan siskontyttäreen, jonka Leonarda on kasvattanut. Hagbart haluaa tutustua naiseen, joka on kasvattanut niin hurmaavan ja viattoman olennon kuin hänen palvomansa Ogoot on. Hän haluaa tehdä niin yhteisön paheksunnan uhallakin. Tutustumisen myötä Hagbartin silmät avautuvat näkemään Leonardan ajattelun ja tekojen arvon. Hän ryhtyy puolustamaan naisen mainetta, jotta voisi solmia kunniakkaan liiton tämän kasvattityttären kanssa. Asiat kuitenkin mutkistuvat ja näytelmän loppu on varsin yllättävä. Leonardan osuus vain kasvaa kohtaus kohtaukselta.

Näytelmä on kannanotto kaksinaismoralismia vastaan aikana, jolloin miehille sallittiin enemmän seksuaalisia vapauksia kuin naisille:
Piispa: - - Mutta siitä en ole puhumatta, ettäs minun keskuuteeni vedät semmoisen ihmisen, joka ei kanna edes miehensä nimeä. Tiedämmekö, ken hänen miehensä oli? Hän sekä joutui naimisiin, että erosi ulkomailla. Emmekä tunne hänen myöhäisempääkään elämäänsä, se on tuskin ollut moitteetonta. Tänne muutettuansa ei hän ole kertaakaan käynyt kirkossa. Hän on elänyt kovin kummallisella tavalla, ja viime aikoina sallinut erään miehen, jolla on huono maine, käyskellä luonansa. (S. 13.)

Näytelmässä on vahva vire naisten aseman parantamisen puolesta. Ilmiselvästi kirjailija haluaa nostaa naiset moraalisesti ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoisiksi toimijoiksi miesten rinnalle - ellei jopa ylikin. Leonarda nimittäin tarjoaa opetuksen itselleen piispallekin.

Björnsonin näytelmästä tulee mieleen toinen norjalainen suuruus, Henrik Ibsen, jonka realistiset näytelmät uudistivat pohjoismaista ajattelua ja edistivät sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien tasa-arvoa 1800-luvun lopussa. Wikipedian mukaan Björnson olisi ollut aikaansa, ja jopa Ibseniä, edellä yhteiskunnallisilla aatoksillaan ja realistissävytteisillä näytelmillään. Myöhemmin hänen tuotantonsa on jäänyt Ibsenin varjoon.

Björnsonin tuotantoa on suomennettu jonkin verran 1800-luvun lopulla. Projekti Gutenbergin sivuilta löytyy kolme suomennosta, joista on hyvä aloittaa tutustuminen tähän nobelistiin. Tästäkin näytelmästä kehkeytyi mainio ajankuva 1800-luvun aatteellisesta ilmapiiristä. Näytelmässä isoäiti on yllättäen vapaamielisempi kuin piispa. Hän ymmärtää nuorta rakkautta ja muistuttaa: Minä olen nähnyt monta polvea. Minun aikanani oltiin suvaitsevaisia. (S. 16.) Vanhoilla ja nuorilla on varaa olla vapaita!

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee (Godot'ta odottaessa). Kaksinäytöksinen tragikomedia, 1990
Alkuteos: En attendant Godot, 1949
Suomentajat: Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen (Suomennos perustuu Beckettin omaan englanninkielisieen käännökseen vuodelta 1954 ja 1964.)
Kustantaja: Love Kirjat
Sivuja: 128
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Estragon: Mitä minun pitää sanoa?
Vladimir: Sano, minä olen onnellinen.
Estragon: Minä olen onnellinen. 
Vladimir: Niin minäkin. 
Estragon: Niin minäkin. 
Vladimir: Me olemme onnellisia.
Estragon: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, nyt kun olemme onnellisia?(S. 77.)

Saint Patrick's dayn, Irlannin kansallispäivän (17.3.), kunniaksi pääsen bloggaamaan irlantilaisnobelisti Samuel Beckettin (1906 - 1989) tunnetuimman näytelmän, Huomenna hän tulee. Sitä on suomennettu myös nimellä Godot'ta odottaessa. Ja siitähän näytelmässä on kyse, odottamisesta. Ainakin luulen niin. Näytelmän luettuani en ole oikein varma enää mistään.

Irlantilaisklassikkokuukauttani on varjostanut kirjojen saatavuusongelma. Varsinkin näytelmäkirjailija-nobelistit Bernard Shaw ja nyt Beckett olivat hakusessa. Metsästin Huomenna hän tulee -näytelmää jonkin aikaa Tampereen kirjastoista ja olin luopua toivosta. Beckettistä alkoi tulla minulle suorastaan pakkomielle, sillä onhan kuitenkin kyse yhdestä maailman tunnetuimmasta näytelmästä - monen lähteen mukaan viime vuosisadan merkittävimmästä näytelmästä. Mutta Godot'n odottaminen kannatti. Lukuelämys oli hillitön. Eläköön, Samuel Beckett!

Huomenna hän tulee sai minut hyväntuuliseksi, vaikka se oli oikeastaan äärettömän surullinen. Suorastaan ahmin tekstiä. Beckett on kirjoittanut näytelmänsä muutaman kuukauden aikana, välityönä proosateostensa keskellä. Siitä välittyy pakoton, lennokas kirjoittamisen ilo. Näytelmä on täysin absurdi, eikä siinä ole järjen hiventäkään. Ja silti siinä on kaikki.

Päähenkilöitä on kaksi: Estragon ja Vladimir. He ovat olleet ystäviä iät ja ajat, ehkä. Ja he ovat odottaneet Godot'ta samassa paikassa jo eilen, ehkä. He ovat köyhiä, nälkäisiä ja kodittomia. Onni voisi olla jossain muualla, elämä on yksitoikkoista ja yhdentekevää. Tai sitten ei ole. Ennen pitkää näyttämölle astelee myös toinen parivaljakko: sadistinen Pozzo ja hänen talutusnuorassaan (kirjaimellisesti) surkea Lucky. Siinäpä vasta ihmissuhde!

Näytelmän dialogi poukkoilee sinne tänne ja koostuu yksinkertaisista virkkeistä. Teksti härnää lukijaa: juuri kun on pääsemässä jyvälle keskustelun suunnasta, se kääntyykin johonkin aivan uuteen aiheeseen. Aika kuluu, missä viipyy Godot, kuka hän on, miksi häntä odotetaan, ollaanko edes oikeassa paikassa. Jännite säilyy koko näytelmän ajan. Henkilöistä ei voi pitää, ja silti heihin kiintyy, tuntee myötätuntoa, odottaa Godot'ta heidän kanssaan. Onko ihmisen elämä tällaista: ikuista odottamista, ajan kuluttamista, absurdeja kohtaamisia, järjetöntä keskustelua? Eikö meillä pikemminkin ole tapana nähdä elämä jonkinlaisena tarinana, jossa tapahtumat seuraavat kauniissa kaaressa toisiaan. Entäpä jos kirjoittaisimme parin päivän tapahtumat ja keskustelut paperille? Kuinkahan kaunis tarina niistä syntyisi?

Odottaminen, jota näytelmässä tehdään, ei ikinä onnistuisi nykyihmisiltä. Suostuisiko kukaan seisomaan puun alla odottamassa jotakuta, ylipäätään odottamassa ketään tai mitään missään - ilman kännykkää? Estragonin sanoin: Me keksimme aina jotakin, mikä auttaa meitä tuntemaan, että ollaan olemassa, vai mitä Didi (s. 90)? Ja tästä voi johtaa kysymyksen, osaavatko ihmiset olla rauhassa onnellisia vai täytyykö ihmisen aina täyttää elämänsä jollakin uuden asian odottamisella. Vaikuttava näytelmä, todellakin.

Irlantilaisten kansallispäivänä on vielä kysyttävä, onko Beckettin mestariteoksella mitään tekemistä Irlannin kanssa? Ei ole suoranaisesti, mutta älyttömän monologinsa, tai kuten kirjassa sanotaan, ajattelunsa, lomassa Lucky-reppana hokee myös sanaa Connemara, Irlannin läntisen niemialueen nimeä. Samuel Beckett on taas yksi irlantilaiskirjailija, joka muutti kotimaastaan ja kirjoitti päätuotantonsa jossain muualla (kuten James Joyce, Oscar Wilde, Bram Stoker). Hän seurasi sukujuuriansa Ranskaan ja palasi sinne toisen maailmansodan aikana liittyäkseen Pariisissa Ranskan vastarintajoukkoihin ja joutui natsien vainoamaksi. Beckett kirjoitti Huomenna hän tulee -näytelmänsä alun perin ranskaksi ja pyrki mahdollisimman yksinkertaiseen kieleen. Myöhemmin hän itse käänsi näytelmän englanniksi. (Elämäkertatiedoissa lähteinäni ovat olleet Wikipedia ja näytelmän jälkisanat.)

Samuel Beckettin Huomenna hän tulee nousi lukemieni irlantilaisklassikoiden kärkeen. Lainasin oitis kirjastosta myös Beckettin proosaa, jota on jonkin verran käännetty suomeksi. Lisään tällä teoksella kolmannen nobelistini Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Ja nyt taidan pukeutua vihreään Irlannin kunniaksi.

Hyvää kansallispäivää, Irlanti! 

George Bernard Shaw: Pygmalion

George Bernard Shaw: Pygmalion, 1975
Alkuteos: Pygmalion, 1912
Suomentaja: Seppo Kolehmainen
Kustantaja: ?
Sivuja: 121 (sivut 3-12 puuttuvat)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Kuka muistaa kukkaistyttö Eliza Doolittlen My Fair Lady -elokuvasta? Säteilevä Audrey Hepburn on varmasti jäänyt mieleen tuosta vuonna 1964 valmistuneesta klassikkoelokuvasta. Sitä ennen musikaali pyöri menestyksekkäästi Broadwayllä, ja nykyisinkin sitä esitetään ympäri maailmaa. Kuinka moni tietää, että musikaalin taustalla on irlantilaisnobelisti Bernard Shaw'n näytelmä Pygmalion?

My Fair Lady -elokuva oli minulle tuttu (ajalta, jolloin tuijotin kaikki vanhat elokuvat televisiosta, koska juuri muutahan ei televisiosta silloin tullut), mutta kaikki muu olikin yllätystä. Kun rupesin kerämään irlantilaiskirjailijoita lukulistoilleni, löysin nobelistin vuodelta 1925, Bernard Shaw'n (1856 - 1950). Shaw on kirjoittanut yli 50 näytelmää, jotka ovat olleet aikoinaan kovinkin suosittuja, ja muutamia niistä on käännetty 1900-luvun alussa myös suomeksi. Suurin osa hänen tuotannostaan on painunut unohduksiin. Suosituimmaksi on osoittautunut Pygmalion, varmaankin musikaaliversionsa ansiosta. Tosin Pygmalionista tehtiin myös elokuva, ja sen käsikirjoituksen laati Shaw itse. Hän sai siitä vuoden 1938 parhaan elokuvakäsikirjoituksen Oscarin. Shaw onkin ainut kirjailija, joka on pokannut molemmat arvostetut palkinnot.

Pygmalion-nimi tulee Kreikan tarustosta, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu norsunluusta veistämäänsä naispatsaaseen, jonka Venus-jumalatar herättää hänelle henkiin. Shaw'n näytelmässä on sama idea: Fonetiikan professori Higgins luo Eliza Doolittlestä, köyhästä kukkaistytöstä, "herttuattaren", eli seurapiireihin kelpaavan hienostoneidon. Mutta onko luomuksessa henkeä?

Pygmalion löytyi kuin löytyikin Sampolan kirjaston näytelmähyllystä, vaikka olin jo luopunut toivosta sen löytämiseksi. Versio on näytelmäkäsikirjoitus ja todennäköisesti suomennettu jommankumman tamperelaisteatterin, Tampereen Työväen Teatterin tai Tamperen Teatterin tarpeisiin samalla, kun on hankittu näytelmän tekijänoikeudet. Kustantajaa ei mainita, ja käsikirjotuksesta on kadonnut 10 sivua. Suomennos on myös vanha, mutta ei kuitenkaan vanhentunut.

Aluksi näytelmän lukeminen tuntui kepeältä hömpötykseltä. Mikäs tästä oikein on tehnyt niin suositun, ihmettelin. Mitä säkenöivää tässä nyt on, että ihan nobelistitason näytelmäkö tällainen? Lisäksi monisteplarista puuttuivat juuri ne sivut, jossa Eliza astuu näyttämölle ja kohtaa professori Higginsin Covent Gardenissa. Mutta, mutta. Sitten tuli pari kohtausta, jotka naurattivat ääneen. Professori Higgins on lapsellisen itsekäs ja työlleen omistautunut tiedemies, sopivasti irti todellisuudesta. Ensin hänen ja hänen äitinsä suhteesta otetaan paljon irti. Ja sitten alkaa pinnan alta välittyä kaikenlaisia piikkejä.

Lopputulos on se, että rupesin arvostamaan tätä Shaw-nimistä nobelistia aivan tavattomasti. Tekstihän pakottaa pohtimaan luokkayhteiskunnan näkymättömiä lakeja. Oikea puhetapa, kauniit käytöstavat, ylelliset esineet, joilla menestys ilmaistaan, eivät vielä tuo onnea. Omaisuus vie vapauden, kahlitsee ajattelun ja tuo huolia. Kuinka tyhjiä ovatkaan yläluokan monimutkaiset pokkuroinnit ja sopivat "puheenaiheet"! Takaako koulutus myös sivistyksen - entäs sydämen sivistyksen? Voin kuvitella, että tällaiset pohdinnat ovat olleet 1900-luvun alun Britanniassa mullistavia, joten ne on ollut syytä kätkeä komedian näennäisen kepeään viittaan.

Näytelmän herkullisin hahmo on Elizan isä, roskakuski Alfred Doolittle, jonka elämä on vastuutonta ja yksinkertaista ja perustuu onnelliseen vapauteen ja kulmapubin houkutuksiin. Kunnes hän rikastuu, ja joutuu yhtäkkiä vastuuseen vähän kaikesta. Keskiluokan elämäntavan omaksuminen tekee hänelle kipeää - ja mitä sanailua siitä syntyykään!

Vähitellen Eliza herää uuteen asemaansa, joka on - niin, mikä? Hänet on koulutuettu puhumaan kauniisti ja sopivista aiheista, hän osaa käytöstavat ja on tottunut kauniisiin vaatteisiin ja seurapiireihin. Onko hänellä paluuta kukkaistytöksi, katuojaan? Vai voisiko hän mennä naimisiin? Näytelmä on lopulta varsin moderni kannanotto naisten puolesta. Mitä vaihtoehtoja 1900-luvun alun brittinaisilla oli itsensä elättämiseen? Työläisnaisten elämä oli kovaa, katunaisten elämästä puhumattakaan. Yläluokan naiset olivat täysin riippuvaisia hyvistä naimakaupoista, sillä heillä ei ollut edes työpaikan tuomaa vapautta. Shaw esittää näytelmänsä lopussa selvän ratkaisun naisten aseman parantamiseen. Mikään ei muutu niin kauan, kun miehet eivät arvosta naisten tekemää palvelustyötä, kun naiset jätetään työelämän ulkopuolelle, kun heitä ei pidetä tasa-arvoisina kumppaneina. Shaw'han on kuin Britannian Minna Canth - köyhien ja naisten asialla!

Kuittaan Pygmalionilla toisen nobelistin Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Nyt listallani ovat irlantilaiset Seamus Heaney ja Bernard Shaw.

Sirkku Peltola: Ihmisellinen mies (näytelmä ja esitys 7.11.2013 Tampereen Työväen Teatterissa)

Sirkku Peltola: Ihmisellinen mies, 2013
Kustantaja: Impressio
Sivuja: 168

Tampereen Työväen Teatterin esitys 7.11.2013
Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola

Rooleissa:
Jimi: Jari Ahola
Jannica: Miia Selin
Raine Kukkia: Auvo Vihro
Kalevi Kärpänen: Aimo Räsänen
Paula Sevon ent. Kukkia: Jaana Oravisto
Petteri Kukkia: Mikko Nousiainen
Annu: Tuire Salenius
Iiris Aro-Kukkia: Petra Karjalainen
Raisa Kukkia: Emmi Kaislakari

Mistä sain kirjan ja lipun esitykseen: omat ostokset


Ihmisellinen mies on Sirkku Peltolan uusin näytelmä, jonka hän on ohjannut ja käsikirjoittanut Tampereen Työväen Teatteriin. Sirkku Peltola on tamperelainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja, jonka toinen toistaan hienompia töitä on nähty vuosien varrella Työväen Teatterin lavalla. Olen nähnyt useita hänen ohjauksiaan ja näytelmiään tai lukenut niitä kirjoina. Mieleen painuvia ne ovat olleet kaikki: Mummun saappaissa soi fox, Suomen hevonen, Yksiöön en äitee ota. Tragikomiikka on sana, joka niistä kaikista tulee mieleen, mutta niissä on niin paljon inhimillistä lämpöä ja ymmärrystä, että jos nyt käyttäisi Peltolan omaa sanaa, niin ne ovat olleet syvästi ihmisellisiä kaikki.

Ja sitten on tämä uusin näytelmä, Ihmisellinen mies, joka sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 25.9.2013. Näin esityksen 7.11.2013 ja bloggaan tässä sekä esityksen että näytelmän. Bloggaus ilmestyy vasta nyt, sillä olen ollut näytelmästä niin syvästi vaikuttunut, että tuntuu että sanat eivät riitä. Halusin esityksen jälkeen myös lukea näytelmän kaikessa rauhassa. Lukemisen jälkeenkin olen ollut sanaton ja antanut tunnelman hautua. Tuntuu siltä, että oikeasti jotain liikahti minussa ja toivon, että se liikahdus myös säilyy.

Mistä oikein on kyse? Raine Kukkia on 60-65-vuotias mies, joka jää työttömäksi kuntauudistusten myllerryksessä. Samaan aikaan osuu kohdalle avioero. Raine panee elämänsä uusiksi, askel askeleelta. Hän haluaa kurkottaa kohti iloa, hän haluaa selvitä. Ongelma on siinä, että hän on vaatimaton, kiltti, optimistinen ja myötätuntoinen - kaikkea sitä, mitä nykymaailmassa ei saisi olla. Rainella on kuitenkin myös yksi avu, joka oikeastaan pelastaa hänet melko epätoivoiselta näyttävästä tilanteesta. Hän on sinnikäs. Niinpä hän saa kuin saakin töitä imurikauppiaana. Ja myy imureita. Hänellä alkaa mennä myyntihomman kanssa ihan jees, kuten firmassa todetaan. Lisäksi hän saa sinnikkään yrityksensä avulla yhteyden poikaansa ja tämän perheeseen.

Miten Rainen ympärillä eletään? Miten nykyihmiset elävät? Imurifirman työntekijät Jimi ja Jannica ovat kauniita, nuoria, tehokkaita ja täynnä itseään - eikä heidän tyhjälle puhelleen voi oikeastaan kuin nauraa. Rainen entinen vaimo, Paula, elää uutta suhdetta, villiä ja ihanaa elämää, jossa muistot yritetään jättää taakse. Ihan totta, Raine, uudistu, kehottaa energinen ex-vaimo Rainea, kun Raine haaveilee matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan, jossa hän on viettänyt ihanan loman vaimonsa kanssa vuosikymmeniä sitten. Ja Raine lupaa uudistua. Rainen pojan perheessä ollaan teini-ikäisen tyttären murjotuksen armoilla, taistellaan liikakiloja vastaan, ollaan kyynisiä ja väsyneitä - avuttomia.

Ainoa, joka oikeasti huomaa Rainen arvon, on alkoholisoitunut ja yksinäinen vuokraisäntä Kalevi Kärpänen. Hän toteaa, että Raine on ihmisellinen, hyvä mies. Ja sellainen on Raine, joka ei voi jättää ketään apua tarvitsevaa auttamatta, vaikka joutuu auttamishalunsa takia itse kärsimään. Me ollaan syvästi kehittynietä, toteaa Annu, yksin asuva reppana, joka on täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Mutta Peltolan näytelmä osoittaa, että emmehän me ole: ihmiset ovat pikkusieluisia oman navan tuijottelijoita, äärettömän itsekkäitä ja suvaitsemattomia. Kehittynein, ihmisellisin on Raine - naiivi, vanhanaikainen, harmaa, tylsä Raine, jonka elämä lopulta koskettaa kaikkia.

Ihmisellinen mies on kahden syvällisen ja lahjakkaan taiteilijan, käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltolan ja näyttelijä Auvo Vihron juhlaa. Mutta juhlaa on koko näytelmän seuraminen - miten hienoa työtä tekevätkään Työväen Teatterin näyttelijät! Henkilöt on rakennettu taitavasti ja sellaisella paneutumisella ja heittäytymisellä, että katsomossakin voi aistia keskittymisen. Pienimmätkin eleet ja ilmeet, äänenpainot, rytmit osuvat kohdalleen ja kokonaisuus etenee kuin tanssi. Katsojaa hemmotellaan naurulla, kyynelillä ja ristiriitaisilla tunnelmilla. Koko ajan on olo, että jotain suurta tapahtuu siinä silmien alla, vaikka kaikki käy hyvin pienesti ja luontevasti. Tällaista on teatteri parhaimmillaan: vaikuttavaa, koskettavaa, aitoa. Sellaista, jolla on sanoma.