Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 512
Mistä sain kirjan: oma ostos

Nyt on tyhjä olo: luin Elena Ferranten Napoli-sarja viimeisen osan - mitä tässä nyt seuraavaksi ruvetaan odottamaan? Tällaista karkkia kun ei paatuneen lukijan kohdalle ihan hirveän usein osu, ehkä ei enää koskaan. Kaikki tässä kirjasarjassa on ollut huimaavasti kohdallaan. Kiittelen myös suoentaja Helinä Kangasta erinomaisesta työstä. Teksti soljuu vaivatta lukijan tajuntaan.

Kadonneen lapsen tarina on eräänlainen paluu alkuun. Elenan tie kulkee takaisin Napoliin ja Lilan läheisyyteen, vaikka hän yrittää vältellä tuota korventavaa ystävyyttä. Yhteys kuitenkin korjaantuu, sillä äitiys yhdistää heidät: heidän lapsensa jakavat lapsuutensa ja äitinsä. Vaikka Lila räiskähtelee entiseen tyyliinsä, löytävät naiset toisistaan parhaat ymmärtäjänsä ja tukijansa. He inspiroivat toistensa ajattelua ja tuntevat yhdessä olevansa vahvat. "- - koska olet päättänyt asua täällä meidän kanssamme, niin muutetaan kortteli" (s. 282), Lila pyytää Elenalta.

Ihailen Elenan ja Lilan jakamaa arkea: lapsia hoidetaan vuorotellen ja heitä rakastetaan kuin omia. Naiset auttavat toinen toisiaan. Myös väsymys lastenhoitoon kuvataan aidosti, juuri sellaisena, kun sen äidit ovat aina kokeneet. Nämä naisethan ovat Italiassa ensimmäistä sukupolvea, jotka ovat äitejä, mutta käyvät myös kodin ulkopuolella töissä. He luovat omanlaistaan, itsenäistä elämää, vaikka se tuntuu usein katoavan arjen vaatimuksiin: Kävi hyvin usein niin, että arkipäivä löi minua kasvoihin ja muutti ajatuskiemurani merkityksettömiksi tai suorastaan naurettaviksi (s. 249).

Ystävyys on ehdottomasti pysyvämpää ja luotettavampaa kuin rakkaus. Lilan tuella ja vasta vähitellen Elena kypsyy itsenäisyyteen ja alkaa arvostaa myös itseään. Kirjailijan ura jatkuu ja työtä on koko ajan paljon. Jollakin tavalla Napoli, joka on yrittänyt tukahduttaa hänet, antaa hänelle myös suunnattomasti henkistä voimaa: Rakastin synnyinkaupunkiani mutta kieltäydyin ajattelemasta, että minulla olisi julkinen velvolllisuus puolustaa sitä. Päinvastoin olin varma, että lohduttomuus johon sen rakastaminen ennemmin tai myöhemmin päättyi, toimi linssinä koko läntisen maailman tarkastelemiseen. Napoli oli eurooppalainen suurkaupunki, jossa näkyi selvimmin ja paljon muita aikaisemmin, että sokea usko tekniikkaan, tieteeseen, talouskasvuun, luonnon mukautuvuuteen, demokratiaan ja ajatukseen, että historia johtaa aina johonkin parempaan, oli vailla perusteita. (S. 329.)

Jos Napoli-sarja olisi ollut pelkkää ihmissuhteiden vatvomista, en olisi ollut siitä näin innostunut. Kirjailija on kuvannut Italian ja Euroopan murrosta, feminismiä, ja uusia, vapautuvia ajatuksia niin luontevasti osana naisten elämää, että lukijana tunnen kaiken tapahtuvan ympärilläni: Kuljin paikasta toiseen ilta toisensa jälkeen tunnistaen itsessäni yleisen hajoamisen ja samalla uudenlaisen eheytymisen elähdyttävän hengen (s. 51). Yksilö ja yhteiskunta muuttuvat ja kehittyvät, eikä mikään muutos ole kivutonta.

Elämän julmuus ei ohita Elenaa ja Lilaakaan, koska luopuminen on väistämätön osa ihmisenä olemista. Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen (s. 512).  Vanheneminen, lasten kasvaminen ja suuri tragedia muokkaavat heitä. Ympärillä kortteli kuohuu. Väkivalta ei häviä mihinkään.

Kadonneen lapsen tarinassa naisen elämän kirjo asettuu kaikissa vivahteissaan lukijan eteen. Äitiys, lapset, rakkaussuhteet, työ, suhde omaan äitiin ja lapsuuden perheeseen eivät ole missään kohtaa irrallisia naisen oman ajattelun kehittymisestä. Vaikka naisen elämä on jatkuvaa tasapainoilua velvollisuuksien ja omien halujen välillä, se ei tarkoita, etteikö nainen olisi vahvasti yhteiskunnallinen toimija. Tässä on Napoli-sarjan viehätys: se nostaa Elenan ja Lilan elämät ja heidän ystävyytensä arvoon, jota naisille harvoin historiassa ja kirjallisuudessa annetaan. Heistä tulee oman elämänsä päähenkilöitä.

Kirjablogeissa Reader, wgy did i marry him?, Leena Lumi ja Kirja vieköön ovat jo ehtineet blogata tästä uutuudesta.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferrante: Amalian rakkaus, 2005
Alkuteos: Amore molesto, 1992
Suomentaja: Taru Nyström Abeille
Kustantaja: Avain
Kansi: Satu Paakkala
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä


Elena Ferranten nimi ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on varmastikin tämän hetken kuumimpia kirjallisia nimiä maailmalla, ja hänen Napoli-sarjansa on niittänyt mainetta ja kunniaa myös Suomessa. Vähemmän tunnettu on hänen esikoisteoksensa, Amalian rakkaus, joka on ilmestynyt alun perin vuonna 1992, mutta käännetty suomeksi vasta vuonna 2005 kirjailijan toisen romaanin, Hylkäämisen päivät, menestyksen jälkeen.

Amalian rakkaus on tyyliltään täysin erilainen kuin Napoli-sarja, joka perustuu realistiseen kerrontaan. Amalian rakkaus on surrealistinen, maalaileva ja salaperäinen. Se jättää lukijan tulkittavaksi, mikä tarinassa on totta, mikä unta, mikä kuvitelmaa? Tunnelma on painajaismainen teoksen alusta loppuun.

Kirja sijoittuu Napoliin, jonne Delia on saapunut äitinsä hautajaisiin. Äiti, Amalia, on hukkunut Delian syntymäpäivänä ja Delia tuntee, että kuolemassa on jotain epäselvää. Alkaa Delian matka muistoihin, vanhan kotikaupungin synkille kujille, ullakoille ja kellareihin sekä lapsuudenperheen kammottavaan tunnelmaan.

Napoli, sen patriarkaalinen henki, suoranainen rumuus ja seksuaalisesti latautunut ilmapiiri, luovat ahdistavat puitteet Delian surulle ja kaipaukselle. Jokin on piilossa koko ajan, Amalian elämä on arvoitus. Tunnelma tihenee, ja pimeys puristaa Deliaa ja lukijaa.

Muistan samanalaisen tunnelman eräästä toisesta Italiaan sijoittuvasta kirjasta, nimittäin Ian McEwanin Vieraan turvasta. Se sijoittuu Venetsiaan, ja vaikka olen lukenut sen noin 10 vuotta sitten, en vieläkään ole siitä toipunut. Se on ehkä kammottavimpia lukukokemuksiani, ja huomasin, että Amalian rakkautta lukiessani hidastin lukutahtia loppua kohden, koska pelkäsin jotain yhtä kauheaa.

Tunnistin kirjasta paljon asioita, joita olen Italiassa kohdannut: miehet, jotka julkisissa kulkuvälineissä iskeytyvät kiinni naisiin, katujen meteli, kiihkeä tunnelma ja röyhkeät huutelut. Ferrante osaa kuvata ne hyvin elävästi ja yhtä puistattavasti, kuin ne turistina olen joskus kokenut sekä Roomassa että Napolissa. Kirjan vaikuttavin kohtaus oli sijoitettu Napolin kaduille, jossa ihmiset pakenevat toisiaan kaatosateessa. Pystyin näkemään sen silmissäni.

Delian painajaiset ovat miesten ja seksuaalisuuden värittämiä. On oma isä, jota Delia inhoaa, on eno, joka haukkuu kuollutta sisartaan, on lapsuudenystävä Antonio, joka ilmestyy takaisin Delian elämään. Kummallinen Caserta tuntuu olevan arvoituksen ydin, mutta mikä hänen toiminnassaan on silkkaa hulluutta ja pakkomiellettä, mikä ehkä kuitenkin jotain säälittävää. Delia käy kohti menneisyyttä ja kohtaa sen silmästä silmään.

Kauneinta ja koskettavinta kirjassa on suru, jota Delia kokee. Hän kaipaa äitiään, vaikkei ole koskaan oppinut häntä oikein tuntemaan. Hän olisi halunnut aikanaan suojella äitiään isältään, kaikelta pahalta, mutta onkin ehkä palavassa rakkaudessaan tehnyt itse jotain kamalaa. Amalian ja Delian persoonien sulautuminen on kirjassa kuvattu vangitsevasti. Delia janosi Amalian rakkautta, mutta ketä Amalia rakasti. Oliko Amalian rakkautta olemassakaan?

Lukunautintona Ferranten esikoisteos ei nouse Napoli-sarjan tasolle. Se ei ole helppolukuinen eikä mitenkään looginen, vaan poukkoilee sinne tänne. Taideteoksena se on kuitenkin vahva. Suomentaja Taru Nyström Abeille on saanut tunnelman vangittua myös suomennokseen: Oli yksinkertaista ja viatonta kuvitella olevansa "minä " vain sen takia että olin kerran syntynyt naisen kohdusta. En ollut edes saanut mukaani juuri mitään tästä naisesta. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. (S 66).


Amalian rakkaus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä. Reader why did i marry him -blogin Omppu oli myös tunnistanut kirjan mcewanmaisen tunnelman. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, 2018
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, on silkkaa lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Kirjassa on kohdallaan kaikki se, jota erinomaisessa kirjassa pitää olla: juoni etenee kiinnostavasti, henkilöhahmot ovat uskottavia ja kehittyvät koko ajan, ja kirjassa on myös yhteiskunnallinen sanoma. Lukijaa hemmotellaan, sillä useimmiten yksikin näistä piirteistä riittäisi luomaan hyvän kirjan.

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt 1960-1970-lukujen taitteeseen. Naisten elämää sekä Italian ja Euroopan kuohuvaa politiikkaa seurataan rinta rinnan. Kommunistiset ja fasistiset aatteet ajautuvat yhteenottoihin, joissa ei vältytä ruumiiltakaan. Lila käy vähän kuin vahingossa taisteluun työläisten olojen parantamiseksi ja ajautuu lopulta yllättävälle uralle. Elena puolestaan jatkaa kirjailijana, mutta kirjoittamisen eteen kertyy esteitä: perhe ja äitiys sitovat hänen arkensa.

Elenan avioliiton kautta seurataan naisen aseman kehittymistä Italiassa. Patriarkaalinen perinne on syvään rakennettu, ja vaikka Elenan mies on koulutettu ja periaatteessa moderni mies, ei hänkään pysty Elenaa vapauttamaan. Tarvitaan Elenan nuoruudenrakkaus, Nino, herättämään Elenan tietoisuus. Tällaisten keskustelujen kautta luodaan kunnon tarinaa:
  "Ja mikä minun rikokseni mahtaisi olla!"
  "Älykkyyden tuhlaaminen. Yhteiskunta, jossa naisen älyllinen energia tukahdutetaan kodin ja lasten hoitoon aivan kuin se olisi täysin luonnollista, on itsensä vihollinen edes tajuamatta sitä."
    Odotin hiljaa, mitä Pietro vastaisi. Mutta mieheni reagoi ironisesti: 
    "Elena voi käyttää älyllistä energiaansa milloin ja miten haluaa, kunhan hän ei vie aikaa minulta." (S. 386.)

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt uuteen vaiheeseen, koska molemmilla on lapsia huolehdittavanaan. Elena tuntee vastuuta myös ystävästään, mutta ei tunnu pääsevän hänen lähelleen. Edelleen naisten välillä on kummallinen sekoitus kateutta, pätemisen tarvetta ja ihailua. Napoli-sarjan kritisoijat usein ihmettelevätkin, mitä ystävyyttä naisten ystävyys oikein on, kun siinä on niin paljon negatiivista latausta. Onko se ystävyyttä ollenkaan?

Helppoa ystävyys ei todellakaan ole, mutta Elena ja Lila tarvitsevat toisiaan sekä älyn että tunteen tasolla. Heitä sitoo yhteen yhteinen lapsuus, Napolin köyhät korttelit ja oman paikan etsintä miehisen kulttuurin keskellä. Perinteiseen naisen malliin on vaikea asettua. Ystävät täydentävät toisiaan ja tuntevat kohtaloidensa kuuluvan yhteen, vaikka kumpikin käy omannäköisensä taistelun. Kaikki olennainen tiivistyy mielestäni Lilan reaktiossa, kun hän on lukenut Elenan uuden kirjan: älä enää koskaan luetuta minulla mitään, ei minusta ole sellaiseen, minulla on suuret odotukset sinua kohtaan, olen varma että pystyt parempaan, haluan että saat aikaan parempaa, sitä minä toivon kaikkein eniten maailmassa, sillä kuka minä olen, ellet sinä ole hyvä, kuka minä sitten olen? (S. 289.)

Napoli-sarjan kolmas osa on napakymppi, paras tähänastisista kolmesta suomennoksesta. Haluaisin sarjan viimeisen osan käsiini heti - mutta sitten taas toisaalta en haluaisi, koska siihen tämä ilo sitten loppuu. Helinä Kankaan suomennostyö on ollut luontevaa luettavaa, ja sivuja tulee ahmittua hirmuista vauhtia ja ne tuntuvat loppuvan kesken.

Eniten tässä kirjassa nautin Elenan avioliiton ja äitiyden kuvauksista ja yhteiskunnallisen kuohunnan jännitteistä. Yksityisen ja yleisen tietoisuuden herääminen on kiinnostavaa luettavaa. Ihmiset eivät jää paikoilleen, eivätkä alistu vanhoihin rooleihin. Syvään juurtuneet toimintamallit horjuvat, maailma muuttuu.

Elenan hahmo on tasaisen, älykkään ja tiedostavan naisen hahmo. Hän saa rohkeutta pikkuhiljaa ja löytää itseään pala palalta. Lilan kasvu on puolestaan repivää. Hän tempoilee tulisen luonteensa ajamana sinne tänne ja ajautuu tilanteisiin, joista selviää kuin ihmeen kaupalla karismallaan. Hän palaa suurella liekillä. Miten näiden naisten tarina päättyy? Lukijana en soisi sen päättyvän ollenkaan.



Ferranten uutuus on ehditty lukea jo ainakin näissä blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Sanoissa ja sivuilla, Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him, Donna mobilen kirjat ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, 2017
Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012
Suomentaja: Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 508
Mistä sain kirjan: oma ostos


Elene Ferranten Uuden nimen tarina on Napoli-sarjan toinen osa ja jatkaa kertomusta Elenan ja Lilan ystävyydestä. Se sijoittuu Napoliin, mutta myös Ischian saarelle ja Pisan kaupunkiin. Henkisen ilmapiirin keskus on kuitenkin koko ajan Napoli ja sen sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden puristuksessa tytöt kasvavat nuoriksi naisiksi ja aikuisiksi.

Sarjan viehätys on juuri siinä, miten tytöt kasvavat ja heräävät yhteiskunnalliseen tietoisuuteen patriarkaalisen yhteisön keskellä ja kuinka paljon perhekeskeinen kulttuuri ja perheiden väliset riippuvuussuhteet heidän elämäänsä ohjailevat. Raha ja toimeentulo, macho-kulttuuri, perheen kunnia ja velvollisuudet rakentavat naisten ympärille vankilan, jossa on vaikea elää. Tosin tässä sarjan osassa paljastuu hyvin raadollisena sekin, kuinka macho-kulttuurissa jää hyvin vähän tilaa myös mieheksi kasvamiselle: mieheksi kasvaminen on väkivaltaan kasvamista ja alistumista. Lilan veljen elämä tai Elenan entisen poikaystävän, Antonion, elämä etenevät kaukana onnellisilta poluilta.

Tyttöjen ystävyyden kuvauksena teos on aivan omaa luokkaansa. On riemastuttavaa lukea näin rehellistä ystävyyden kuvausta, jossa paitsi vahva henkinen yhteys myös synkät kateuden ja keskinäisen kilpailun tunteet risteilevät. Vaikka Elenan ja Lilan elämät kulkevat tyystiin erilaisiin suuntiin, he eivät pääse irti toisistaan. Yhteys on vahva, ja molemmat inspiroivat ja tukevat edelleen toinen toistaan - he ovat riippuvaisia toinen toisistaan: Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin, joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan. (S. 293)

Uuden nimen tarinassa tytöt rakastavat samaa miestä, ja ilmassa on aineksia hömppäkirjallisuuden perustaksi. Tarinassa on kuitenkin koko ajan läsnä suuren tragedian tuntu, joka vangitsee lukijan mielen. Se, että kertojanääni on nimenomaan Elenan, tuo kirjaan analysoivan ja riipaisevan sävyn. Kerronta on suoraviivaista ja tapahtumat tuntuvat etenevän vääjäämättömästi kohti ennalta arvattavaa lopputulosta. Silti juonessa riittää yllätyksiäkin, eikä kirjaa voi oikeastaan laskea käsistään - niin vetävästi se etenee. Suomentaja Helinä Kangas on epäilemättä osannut välittää kirjan hengen.

Lilan temperamenttinen ja säkenöivä luonne törmäilee jatkuvasti napolilaisen köyhälistökorttelin yhteisön sääntöihin. Hänen kamppailunsa on näkyvää ja huomiota herättävää. Lila on aina tapaus, kun hän astuu näyttämölle. Elena on kuitenkin lopulta se, joka hiljaisella ja sinnikkäällä luonteellaan murtaa ja muuttaa yhteisön sääntöjä. Hän tuntee kipeästi olevansa kotiseutunsa vanki, mutta ottaa määrätietoisia askelia kohti vapautta ja omaksi itsekseen kasvamista: Opettelin  minimoimaan tunteeni. - - Toistelin joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä. (S. 328.)

Ahmaisin Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, melkein yhdeltä istumalta ja jatkoin samaan tahtiin tämän toisenkin osan. Nyt en tiedä, miten maltan odottaa kolmannen osan suomennosta. En ole pitkään aikaan hurahtanut johonkin sarjaan tai kirjailijan tyyliin näin totaalisesti. Ehkäpä L. M. Montgomeryn Anna-sarjaan hurahtaminen 10-vuotiaana oli kokemuksena samankaltainen. Lukeminen oli silloinkin yhtä juhlaa.



Uuden nimen tarina on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Tuijata. kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Lukuisa, Reader why did I marry him, Sanoissa ja sivuilla ja Kirjaluotsi.  Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 7. Salanimellä kirjoitettu kirja.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, 2016
Alkuteos: L'amica geniale
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 362
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on niin koukuttavaa luettavaa, että päässä humisee. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita, ja teos pääsi toiselle sijalle viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Etukäteen vähän pelkäsin kirjan mainetta: jos kirja on kovin kehuttu, odotukset nousevat liian korkeiksi ja usein tulee petyttyä kirjaan. Ei tällä kertaa.

Ferranten kerronta on äärettömän sujuvaa, ja suomentaja Helinä Kangas ansaitsee suuret kiitokset työstään. En muista milloin olisin lukenut käännöskirjaa - tai ylipäätään mitään kirjaa - tällaista vauhtia. Mikään ei tökkinyt, vaan virkkeet suorastaan työnsivät tarinaa eteenpäin. Kieli ei kikkaile, se ei ole mitenkään uudistavaa tai teennäistä, se vain kertoo ja se riittää.

Kirjan alku on lähes maaginen: kahden pienen tytön välille syttyvä ystävyys on kerrottu sellaisella otteella, että lapsuuden leikkien taikapiiri tavoittaa myös lukijan. Tulee mieleen nobelisti Alice Munron Kerjäläistyttö tai Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, joissa molemmissa on mestarillista lapsuudenkuvausta.

Loistavan ystäväni kertojanääni on Elenan, Lenùn. Toiseksi päähenkilöksi nousee hänen älykäs, mutta oikukas, ystävänsä Rafaella, jota muut kutsuvat Linaksi, mutta Elena kutsuu häntä Lilaksi. Jo pienenä Lila yllyttää Elenan ylittämään rajojaan ja haastaa hänet mukaansa vaarallisiin seikkailuihin. Tyttöjen ystävyydestä tulee luja, vaikka siitä ei puutu kilpailua, kateutta eikä mielipahaakaan.

Napoli-sarja sijoittuu tietysti Napoliin, ja koska olen käynyt siellä kaksi kertaa, saatoin kuvitella kaupungin ympärilleni. Näin mielessäni nuhjuiset ja roskaiset, kapeat kadut, sekä talojen väliin, katujen ylle levitetyt pyykit. (Tämä matka -blogista voi käydä kurkkimassa nykypäivän Napolin tunnelmia.) Kaduille kuvittelin komeat italianot ja sirot signorat, jotka kulkevat itsevarmoin askelin piikkikoroissaan. Ja tietysti teoksen lapset, jotka varttuvat kaupungin köyhissä kerrostalokortteleissa nuoriksi naisiksi ja miehiksi.

Nähdä Napoli ja kuolla -sanonta on peräisin 1700-luvulta ja kertoo siitä, että Napoli on ympäristöineen niin kaunis, että sen nähtyään on valmis kuolemaan. Napolia  ei voi unohtaa, mutta kaukana ovat sen kauneuden päivät myös siitä toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta, josta Ferranten romaani kertoo.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa (s. 32). Etelä-Italian sosiokulttuurinen perusta paljastuu kirjassa pikkuhiljaa. Kirjan myötä ymmärrän, mitä Pertti Arajärvi tarkoitti sosiaalisella pääomalla, josta hän kertoi eräällä luennollaan. Se tarkoittaa luottamusta, joka yhteisössä vallitsee ihmisten välillä. Kun on tutkittu syitä, miksi hyvinvointivaltiot ovat menestyneet, ja on verrattu rikasta Pohjois-Italiaa ja köyhää Etelä-Italiaa, on selvinnyt, että hyvinvointi vaatii paljon sosiaalista pääomaa. Sitä ei Etelä-Italiassa ole. Ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, saati viranomaisiin.

Lenùn ja Lilan kotikortteleissa rehottavat camorra, väkivalta ja koronkiskonta, ja kasvaessaan tytöt heräävät katsomaan ympäristöään ja sen asukkaita eri silmin. Perheiden väliset suhteet, vanhat kaunat ja kiitollisuudenvelat sekä nöyryytykset vaikuttavat kaikkeen ihmisten kanssakäymiseen: "Tuo on ollut sodassa ja tappanut, tuo on pamputtanut ja juottanut risiiniöljyä, tuo on ilmiantanut vaikka kuinka monta, tuo on näännyttänyt oman äitinsä nälkään, tuossa talossa on kidutettu ja tapettu, näillä kivillä on marssittu ja tehty roomalaisia tervehdyksiä, tässä kadunkulmassa on hakattu ihmisiä, noiden rahat tulevat nälkäisten selkänahasta...(s. 161.)"

Olen juhlinut Etelä-Italiassa ystäväni häitä, ja ikimuistoisella hääreissulla me morsiamen ystävät ihmettelimme, mihin kaikki sirot italialaiset kaunottaret ajan myötä katoavat. Milloin heistä tulee tohvelit jalassa lyllertäviä, ylipainoisia mammoja? Elena Ferranten Loistava ystäväni vastaa tähänkin kysymykseen. Naisen asema on olematon eteläitalialaisessa kulttuurissa:
"Jos sinä maksat minulle palkkaa, niin minä katson että Lila saa käydä koulua", Rino sanoi.
"Käydä koulua? Minkä takia, olenko minä käynyt koulua?"
"Et."
"Oletko sinä käynyt koulua?"
"En"
"No, miksi sisaresi, joka on tyttö, pitäisi käydä koulua?" (S. 67.)

Millaista on kasvaa naiseksi sodanjälkeisessä Etelä-Italiassa? Siitä kertoo Ferranten kirja, ja pahuksen kiehtovasti kertookin. Tytöt yrittävät vuoroin sopeutua ympäristöönsä, vuoroin kapinoida sitä vastaan. Kun toinen älykkäistä tytöistä saa käydä koulua, mutta toinen ei, saadaan kertomukseen jännitteitä ystävysten välille mutta myös ystävysten ja heidän korttelinsa muiden asukkaiden välille. Nämä tytöt, jotka ruokkivat älyllään toisiaan, etsivät omaa paikkaansa ja yrittävät järjestää ja ymmärtää elämäänsä parhaansa mukaan. Miten heidän käy? Tuleeko heistä onnellisia?

En ollut nahoissani pysyä, kun Loistava ystäväni päättyy italialaisten häiden kuvaukseen (koska olen ollut vieraana sellaisissa, näin kaiken hyvin elävänä mielessäni). Ferranten kirjassa häät keikauttavat kaiken nurin. Niihin on ladattu valhe, joka kääntää elämän aivan toiseksi. Valheen paljastuminen luo kirjaan niin vahvan koukun, että pakkohan Ferranten seuraava kirja, Uuden nimen tarina, oli aloittaa saman tien. Ferranten Loistava ystäväni -kirjalla on aito italialainen temperamentti: räiskyvä, antaumuksellinen, totinen ja lumoava.

Loistavaa ystävääni on luettu paljon kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi, josta löytyy kattava lista muistakin kirjasta kirjoittaneista blogeista. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 38. Kirjassa mennään naimisiin.