Luin 100 kirjaa

Tässä se nyt on: Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen 100 kirjaa. Ne tuli luettua ja vähän ylikin - 104, jos tarkkoja ollaan. Olen iloinen, että tämä onnistui ja ennen kaikkea olen iloinen näistä hyvistä kirjoista, jotka luin:


JOULUKUU 2016

1. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistossa (oma)
2. Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus (kirjastosta)
3. Seita Vuorela: Lumi (oma)
4. Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä (oma)

TAMMIKUU 2017

5. Hanna Weselius: Alma! (joulupukki toi)
6. Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista (oma, TBR100)
7. Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (joulupukki toi)
8. Tuula Levo: Tuulenajama (kirjastosta)
9. Petri Tamminen: Suomen historia (oma)
10. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (oma, TBR100)
11. Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko (oma)
12. Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää (oma)

HELMIKUU 2017

13. Göstä Ågren: Tääl (oma)
14. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (oma)
15. Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (oma, TBR100)
16. Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha (kirjastosta)
17. Chimanda Ngozi Adiche: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (lainasin koulusta)
18. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla (lainasin ystävältä)
19. Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba (oma)
20. Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät (kirjastosta)
21. Katherine Mansfield: Kanarialintu (oma, TBR100)
22. Sinikka Vuola: Replika (joulupukki toi)
23. Henriikka Tavi: Esim. Esa (oma)

MAALISKUU 2017

24. Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (kirjaston kierrätyshyllystä)
25. Han Kang: Vegetaristi (arvostelukappale)
26. Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (äänikirja, kirjastosta)
27. Annie Proulx: Lyhyt kantama (oma, TBR100)
28. George Saunders: Sotapuiston perikato (kirjastosta)

HUHTIKUU 2017

29. Anneli Kanto: Lahtarit (arvostelukappale)
30. Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (oma)
31. Patti Smith: Uneksuntaa (oma)
32. Elena Ferrante: Loistava ystäväni (oma)
33. Javier Cercas: Salamiin soturit (oma)
34. Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (oma)
35. Raymond Carver: Vielä yksi asia (oma, TBR100)

TOUKOKUU 2017

36. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (oma)
37. Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (arpajaisvoitto)
38. Juuli Niemi: Et kävele yksin (kirjastosta)
39. Eeva Kilpi: Noidanlukko (oma)
40. Claes Andersson: Aamu meren rannalla (kirjastosta)
41. Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa (oma)
42. Benedict Zilliacus: Vuoren varjo (oma)
43. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (oma)
44. Saila Susiluoto: Siivekkäät ja Hännäkkäät (oma)
45. Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (äänikirja, kirjastosta)

KESÄKUU 2017

46. Marco Vichi: Komisario Bordelli (oma)
47. Jo Nesbø: Veritimantit (oma)
48. Fred Vargas: Normandialainen tapaus (oma)
49. Ismo Loivamaa (toim.) ja Salla Savolainen: Tammen kultainen lastenrunokirja (oma)
50. Agatha Christie: Syyttävä sormi (äänikirja kirjastosta)
51. Henry James: Naisen muotokuva (oma, TBR100)

HEINÄKUU 2017

52. Eva-Stina Byggmästar: Onnenvaellus käydään varvasjuoksua (oma)
53. Ian Mc Ewan: Pähkinänkuori (oma)
54. Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (oma, TBR100)
55. Hella Vuolijoki: Niskavuoren leipä (kirjastosta)
56. Katja Kallio: Yön kantaja (oma)
57. Liane Moriarty: Nainen joka unohti (oma)
58. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (arvostelukappale)
59. Kristina Carlson: Maan ääreen (oma, TBR100)

ELOKUU 2017

60. Hella Wuolijoki: Niskavuoren nuori emäntä (kirjastosta)
61. Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin (arvostelukappale)
62. Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille (oma)
63. Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta (kirjastosta)
64. Juuli Niemi: Tuhat tytärtä (kirjastosta)
65. Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (oma)
66. Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (oma)
67. Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (oma)
68. Pirkko-Liisa Surojegin (toim. ja kuvittanut): Suomen lasten eläinsatuja (oma)
69. Agatha Christie: Seitti (kirjastosta)
70. C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa (lainasin ystävältä)

SYYSKUU 2017

71. W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat (oma)
72. Antoine de Saint-Exupéry: Yölento (oma)
73. Ida Simons: Tyhmä neitsyt (oma)
74. Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja (oma)
75. Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (oma, sain lahjaksi ystävältä)
76. Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (kirjastosta)
77. Nathan Hill: Nix (arvostelukappale)
78. Pierre Lemaitre: Alex (sairaalan kappale ja oma)
79. Patrick Modiano: Kehäbulevardit (oma)
80. Pirkko Soininen: Avataan siiven alta (kirjastosta)
81. J. M. G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha (oma, TBR100)

LOKAKUU 2017

82. Edith Södergran: Runoja (oma)
83. Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (oma)
84. J. M. Coetzee: Michael K:n elämä (oma, TBR100)
85. Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset (kirjastosta)
86. Hella Wuolijoki: Entäs nyt, Niskavuori? (kirjastosta)
87. Lewis Carroll: Kraukijahti (oma)
88. Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (oma, TBR100)
89. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 (oma, TBR100)
90. Merja Virolainen: Olen tyttö, Ihanaa! (kirjastosta)
91. Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha (kirjastosta)
92. Juhani Aho: Muistatko - ? (oma)
93. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko (oma)
94. Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976 (oma)
95. Anja Erämaja: Laulajan paperit (oma)
96. Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema (oma)
97. Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa (oma)
98. Gabriel García Márquez: Kukapa everstille kirjoittaisi (oma ostos kirjamessuilta)
99. Salla Simukka: Sisarla (oma)
100. Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (oma)

MARRASKUU 2017

101. Katherine Mansfield: Preludi (oma)
102. Juha Hurme: Niemi (arvostelukappale)
103. Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (kirjastosta)
104. Heidi Köngäs: Sandra (oma)


Kaikista kirjoista en ole ehtinyt blogata, mutta suurimmasta osasta kyllä. Kymmeneltä kirjailijalta luin kaksi tai useamman kirjan ja he ovat tässä:

Hella Wuolijoki  5 (kaikki viisi Niskavuori-näytelmää)
Agatha Christie 4  (neljä dekkaria äänikirjoina)
Elena Ferrante 2 (Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä, suomennettua osaa)
Anna-Leena Härkönen 2 (kaksi kolumnikokoelmaa)
Eeva Kilpi 2
Leena Krohn 2
Katherine Mansfield 2

Gabriel Garcia Marquez 2

Juuli Niemi 2

Edith Södergran 2

Pakkohan tältä listalta oli laskea muitakin tilastoja:

Kotimaisia 60
Ulkomaisia 44

Romaaneja 40
Runokokoelmia 24
Novellikokoelmia 13

Dekkareita 10 (joista äänikirjoja 4)

Lanu-kirjoja 6 (ks. Luin lapselle 100 kirjaa -bloggaus, johon listasin kaikki luetut lasten kuvakirjat.)
Näytelmiä 5
Tietokirjoja 4

Kolumnikokoelmia 2

Naisten kirjoittamia kirjoja 61

Miesten kirjoittamia kirjoja 43

Erityisen iloinen olen naisten kirjoittamien kirjojan määrästä, sillä vaikka luin paljon nobelistien kirjoja, naiset johtavat tämän vuoden lukutilastoani. Vanha tuttu linja pitää myös siinä, että luen enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia kirjoja. Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sain luettua 13 kirjaa TBR-listaltani ja sekin lämmittää mieltä.

Tämän vuoden ilo ovat olleet runot, joita olen lukenut suorastaan ahmimalla ja löytänyt myös useita uusia suosikkeja. Kiitos Ompulle inspiroivasta runohaasteesta, joka jatkuu edelleen.

Tämä 100 kirjaa -haaste näytti jo jäävän suorittamatta, mutta kun jouduin pitkälle sairaslomalle, lukemisesta tuli päätyöni. Se myös selvästi auttoi yli pahimmasta lamaannuksesta, joka vakavasta sairastumisesta olisi muuten seurannut. Lokakuussa kelpuutin lukupinoon vain alle 200-sivuisia kirjoja, ja niillähän alkoi haaste valmistua. Marraskuussa olenkin palannut tiiliskivien äärelle, kun sain haasteen valmiiksi.

Mikä sitten oli vuoden paras kirja? Mahdotonta valita. Kun nyt silmäilen listaani, mieleen palaa loistavia, oivalluttavia lukukokemuksia ja löytöjä. Esimerkiksi tammikuussa lukemani Weseliuksen Alma!, Krohnin Mehiläispaviljonki ja Puikkosen Eurooppalaiset unet oli niin kova kolmikko, että niilläkin olisi pärjännyt koko vuoden. Klassikoista Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Henry Jamesin Naisen muotokuva jättivät ikuiset jäljet. Elena Ferranten Napoli-sarja puolestaan aiheutti hirvittävän ahmimisilmiön ja odotan malttamattomana sarjan uutta suomennosta.

Suurimpana pettymyksenä voin mainita Pierre Lemaitren dekkarin Alex, jota on paljon kehuttu, mutta joka lähinnä onnistui ällöttämään minua. En jättänyt sitä kuitenkaan kesken, joten kyllä sekin onnistui koukuttamaan minut.

Haasteen aloittamisen jälkeen ei ollut varaa jättää kirjoja kesken, koska pinnoja piti kerätä tasaiseen tahtiin. Niinpä kirjat oli valittava erityisellä huolella ja tarkalla vaistolla. Onnistuin valinnoissani mielestäni hienosti ja sain kokea lukemisen juhlaa näiden teosten kera.

Kiitos Seinäjoen kirjastolle hienosta haasteesta ja kanssalukijoille kannustuksesta!

Juhani Aho: Muistatko?

Juhani Aho: Muistatko?, 11. painos 1950 (ilm. I kerran 1920)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Juhani Ahon (1861 - 1921)  Muistatko? ilmestyi vuonna 1920, ja se jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se oli ilmestyessään myyntimenestys. Aho oli jo tehnyt mittavan uran ammattikirjailijana, ja Muistatko? tuntui sopivan kaikille suomalaisille luettavaksi.

Vuonna 1918 Suomessa oli käyty verinen sisällissota, joka järkytti koko kansaa ja masensi kirjailija Juhani Ahon. Muistatko?-kirjassa minäkertoja puhuu juuri kuolleelle vaimolleen: Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin.  - - Liitän pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle. (S. 21.) .

Kirjan nimi Muistatko? on muistelua ajasta ennen sisällissotaa, eikä Aho kerro sanallakaan vuoden 1918 tapahtumista. Hän ei halua muistaa niitä, vaan nimenomaan aktiivisesti unohtaa. Kirjan minäkertoja on menettänyt sodassa poikansa, mutta miten ja missä, sitäkään ei kerrota. (Tosielämässä Ahon kaikki pojat, samoin kuin hänen vaimonsa, elivät pitempään kuin Aho itse. Minäkertoja ei siis ole Juhani Aho ulkoisilta puitteiltaan, vaikka hän henkinen alter ego ehkä onkin.)

Teoksella oli ilmeisesti koko kansaa eheyttävä vaikutus, ja se on ollut kertojan tarkoituskin: Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sitä, mitä rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut. (S. 21.)

Ihana aika löytyy onnellisesta, talonpoikaisesta lapsuudesta, jonka minäkertoja on saanut elää. Lasten leikit kuvataan aidosti ja vaikka ylellisyydessä ei eletä, niin ei kärsitä puutteestakaan. Elämä on tasaisen onnellista. Erityisen kauniisti Aho kuvaa luonnossa liikkumisen elämyksiä. Kurkien tapaaminen metsäretkellä jättää kertojaan ikuisen vaikutuksen ja hän palaa metsään yhä uudestaan niitä tarkkailemaan. Kalastuksesta tulee kertojalle lempipuuhaa. Myös lapsuuden ihastukset on kerrottu lumoavasti.

Silti minäkertojan elämä tuntuu saavan täyttymyksensä vasta suuren rakkauden kohtaamisessa. Nuori rakkaus on suloista ja säkenöivää. Nuoripari kuvataan toisilleen vertaisina. He kulkevat kylätiellä rinnakkain ja haaveilevat ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, jossa Suomen lapsille jaettaisiin sivistystä ja terveitä aatteita ja elämäntapoja.

Maalaismaisema ja metsä heijastelevat päähenkilön tunnetiloja. Korvessa asuva ystäväperhe edustaa aatteiltaan ja elämäntavoiltaan sitä työteliästä ja vaatimatonta kansaa, joka sisällissodassa on kadonnut kertojan näköpiiristä. Jospa kaikki vain osaisivat elää, kuten Johanna ja Ville! Tai viisas Konttisetä, joka kulkee talosta taloon ja auttelee siellä missä apua tarvitaan. Kun auvoisa perhe-elämä sitten näyttää toteutuvan myös kertojan elämässä, on lukijakin täynnä onnea hänen puolestaan.

Vaikka Muistatko? on aatemaailmaltaan pettävän seesteinen, haaveellinen ja nostalgiaa kukkuroillaan, Ahon kynänjälki on vastustamatonta. Se on tarkkaa ja selkeää ja samalla kaunista. Luonnonkuvaajana Aho on ylittämätön, ja hänen ihmiskuvauksensa on niin elävää, että ihmiset voi nähdä edessään. Olen lukenut Ahon lähes koko tuotannon, ja kun aika ajoin tartun hänen teoksiinsa uudestaan, en voi kuin ihailla hänen kerrontansa vaivattomuutta ja iättömyyttä.

Kirjoitukseni on on osa Ylen Kirjojen Suomi -ohjelmaa, jossa kirjabloggaajat ovat mukana. Juhani Ahon Muistatko? on vuoden 1920 kirja. Osallistuin projektiin myös keväällä Leena Krohnin Mehiläispaviljonki-teoksella, joka edusti vuotta 2006.



                                                

Luin lapselle 100 kirjaa

Kun Seinäjoen kaupunginkirjasto julisti 100 kirjaa -haasteen, ajattelin, etten saa 100 kirjaa luettua, ellen yhdistä ääneen luettuja lastenkirjoja aikuisten kirjalistaani. Kuinkas kävikään! Päädyin lukemaan lapselle 100 kirjaa ja lisäksi omaksi ilokseni 100 aikuisten kirjaa. Ja vähän ylikin. (Aikuisten kirjoista bloggaan 30.11.)

Haalin siis viimeisen 12 kuukauden aikana perheen 4-vuotiaalle kuopukselle luettavaa 100 eri kirjan verran. (Ainoastaan tämän listan Ernest Thompson Setonin Villejä eläimiä on  luettu 9-vuotiaalle pojalle ääneen.) Kirjojen haaliminen on vaatinut pientä aktiivisuutta, sillä jokainen, joka on lukenut pienelle lapselle, tietää, että lapsi haluaa kuulla saman kirjan ainakin viisi kertaa peräkkäin. Tämä tarkoittaa sitä, että jouduin välillä piilottelemaan kirjoja, koska halusin kunnianhimoisesti uusia nimikkeitä tälle listalle, enkä suinkaan lukea 10. kertaa samaa Noksu-kirjaa. Kuopus olisi ehkä pärjännyt jopa yhdellä kirjalla koko vuoden.

No, nyt on pojalle luettu kirja poikineen! Ja minä kun en ole huushollin ainut ääneenlukija, vaan mies ja isotsisarukset ovat myös lukeneet kuopukselle. Tosin aika paljon he ovat lukeneet näitä samoja kirjoja... Uudestaan ja uudestaan. Luettuja kirjojahan on oikeasti paljon enemmän kuin lista näyttää, sillä en kerta kaikkiaan jaksanut merkitä listalle Tammen kultaisia kirjoja, joita meillä luetaan paljon.

Tässä koko lista:

JOULUKUU 2016


1. Mikko Kunnas: Noksu kulkee ja keksii (oma)
2. Elsa Beskov: Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä (oma)
3. Mauri Kunnas: Kaksitoista lahjaa joulupukille (oma)
4. Mauri Kunnas: Onnin paras joululahja (oma)
5. Martin Waddell ja Barbara Firth: Kauniita unia, Pikku Karhu (oma)
6. Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (oma)
7. Timothy Knapman ja Rebecca Harry: Metsän eläinten joulu (joulupukki toi)
8. Sinikka Palola: Karhuvaari, kartanonherra, Eläinrunoja (joulupukki toi)
9. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä (joulupukki toi)
10. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun avaruusseikkailu (oma)
11. Markus Majaluoma: Isä, koska joulupukki tulee? (oma)
12. Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä (oma)

TAMMIKUU 2017

13. Gösta Knutson ja Lisbeth Holmberg-Thor: Pekka Töpöhäntä tivolissa (mummun hyllystä)
14. Pirkko Koskimies ja Marja Lindgren: Pupu Tupunan syntymäpäivä (mummun hyllystä)
15. Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko (mummun hyllystä)
16. Tiina Nopola, Sinikka Nopola ja Markus Majaluoma: Rauhallinen Erkki ja hiutalepoika (junan lastenvaunussa)
17. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton (joulupukki toi)
18. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siirin jouluyllätys (oma)
19. Gillian Shields ja Polona Lovsin: Pupu pikkuruinen (kirjastosta)
20. Elsa Beskov: Auringonmuna (oma)
21. Eric Hill: Pupen tarina-aarre (kuusi Puppe-kirjaa) (kirjastosta)
22. Lena ja Olof Landström: Buu ja Bää ja yllätysvieras (oma)
23. Lucy Cousins: Maisan sateenkaariuni (oma)
24. Elsa Beskov: Ollin hiihtoretki (oma)

HELMIKUU 2017

25. Mauri Kunnas: Majatalon väki ja kaappikellon kummitus (oma)
26. Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? (oma)
27. Daisy Hirst: Ei käy päinsä Antero (kirjastosta)
28. Eva Eriksson ja Lisa Moroni:  Julia leikkii piilosta (kirjastosta)
29. Louise Fatio ja Roger Duvoisin: Onnellinen leijona karjuu (oma)
30. Timo Parvela ja Taru Castren: Annan ja Antin aamutouhut (oma)

MAALISKUU 2017

31. Mauri Kunnas: Hyvää yötä, Herra Hakkarainen (oma)
32. Stephen Mackey: Miki ja kuunkukka (oma)
33. David Mckee: Elmeri ja valaat (oma)
34. Kim Lewis: Kauniita unia, Niilo (oma)
35. Lucy Cousins: Maisa, Keke ja heiluva hammas (oma)
36. Alan McDonald ja Lizzie Sanders: Tiheikön väki ja suuri tulva (oma)
37. Kristiina Louhi: Tomppa on iso (oma)
38. Katherine Janousch ja Mervi Lindman: Ilona ja iloinen laastari (oma)
39. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja hurja Hunskeli (kirjastosta)
40. David Walliams ja Tony Ross: Karhu, joka sanoi PÖÖ (kirjastosta)
41. Lisa Moroni ja Eva Eriksson: Varo krokotiilia! (oma)
42. Debi Gliori: Veera haluaa oman peittonsa (oma)
43. Claire Freedman ja Daniel Howarth: Pihan pienet vieraat (kirjastosta)

HUHTIKUU 2017

44. Mauri Kunnas: Herra Hakkaraisen seitsemän ihmettä (oma)
45. Andrew Murray ja Jack Tickle: Unelias laiskiainen (oma)
46. Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen (kirjaston poistomyynnistä)
47. Nora Surojegin ja Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (oma)
48. Riina Katajavuori: Herra Paasio (oma)

TOUKOKUU 2017

49. Kristiina Louhi: Tompan joulu (oma)
50. Barbro Lindgren ja Olof Landström: Hyvänen aika, Pekka! (oma)
51. Jukka Itkonen ja Matti Pikkujämsä: Kaupunkiretki, lastenrunoja (kirjastosta)
53. Kirsi Kunnas ja Maija Karma: Tiitiäisen satupuu (oma)

KESÄKUU 2017

54. Ismo Loivamaa (toim.) ja Salla Savolainen: Tammen kultainen lastenrunokirja (oma)
55. Max Velthuijs: Sammakko on sammakko (kirjastosta)
56. Alan MacDonald ja Lizzie Sanders: Esikko ja pikku karkulaiset (oma)
57. David McKee: Elmeri ja hirviö (kirjastosta)
58. Kirsi Kunnas ja Pia Westerholm: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (oma)
59. Pirkko Koskimies ja Marja Lindgren: Mihin menet Pupu Tupuna? (mökkikirja)
60. Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut (mökkikirja)
61. Astrid Lindgren ja Björn Berg: Eemelin metku nro 325 (mökkikirja)
62. Mikko Kunnas: Noksu urheilee (kirjastosta)
63. Michael Bond ja R. W. Alley: Paddington hyppää kyytiin (mökkikirja)
64. Camp Lindsay ja Jonathan Langley: Maailman suurin sänky (mökkikirja)

HEINÄKUU 2017

65. Mauri Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki (oma)
66. Mauri Kunnas: Kesä Koiramäessä (oma)
67. Sue Porter: Pikkukanin päivä (oma)
68. AnnetteTison ja Talus Taylor: Barbapapan arkki (oma)
69. Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen harrastaa (oma)
70. Marco Campanella: Hermanni Hiiri haluaa pikkuveljen (oma)
71. Juhani Känkänen: Ilo irti, Apo Apponen! (oma)
72. Jukka Itkonen ja Camilla Pentti: Kaikki hyvin kasvimaalla (kirjastosta)

ELOKUU 2017

73. Jukka Itkonen ja Matti Pikkujämsä: Astronautin rusinapulla (kirjastosta)
74. Riina Katajavuori ja Crister Nuutinen: Sumuvuoren merirosvo (oma)
75. Pirkko-Liisa Surojegin (toim ja kuvittanut): Suomen lasten eläinsatuja (oma)
76. Mauri Kunnas: Viikingit tulevat!(oma)

SYYSKUU 2017

77. Riitta Uusitalo: Armi on vauva (oma)
78. Mikko Kunnas: Noksu auttaa (oma)
79. Elsa Beskov: Pikku Lassi puutarhassa (oma)
80. Julia Donaldson: Urhea pikku Mörkyli (oma)
81. Mauri Kunnas: Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot (oma)
82. Eläinsatujen aarteita de la Fontainen mukaan (oma)
83. Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (oma)
84. Mauri Kunnas: Hurjan hauska autokirja (oma)
85. Richard Scarry: Touhulan väen iloinen kirja (oma)
86. Gunilla Wolde: Sanna hammaslääkärissä (oma)
87. Elsa Beskov: Nappu, Nutta ja pikku Terho (oma)
88. Terttu Aakko ja Esko Heikkilä: Meillä välähtää, hölmöläistarina (oma)
89. Ulf Stark ja Markus Majaluoma: Ihmepoika (oma)
90. Gunilla Bergström: Mikko Mallikas panee töpinäksi (oma)
91. Kati Närhi: Alpi Kevätkuono ja kadonnut ystävä (oma)
92. Katri Tapola ja Kristiina Louhi: Maunon maja (oma)

LOKAKUU 2017

93. Stephen Mackey: Miki (oma)
94. Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä (oma)
95. Anna Meunier ja Gerda Müller: Kaisa ja pupu (oma)
96. Gösta Knutson ja Lisbeth Holmberg-Thor: Pekka Töpöhäntä ja lumiukko (oma)
97. Gösta Knutson ja Lisbeth Holmberg-Thor: Pekka Töpöhäntä ja kummitus (oma)
98. Jutta Labgreuter ja Stefanie Dahle: Kaikista rakkain (kirjastosta)
99. M. Christina Butler ja Tina Macnaughton: Pikkuhiiri ja täysikuu (kirjastosta)
100. Alan Durant ja Ross Collins: Pikkumörön painajainen (kirjastosta)
101. Todd Parr: Ei haittaa, jos on erilainen (oma)
102. Pittau ja Gervais: Seepralta lorahti pissa (kuopus sai lahjaksi)
103. Gunilla Wolde: Sanna päiväkodissa (oma)
104. Janosch: Suuri Panama-kirja (oma)
105. Tittamari Marttinen ja Teresa Bast: Ahti yökylässä (oma ostos kirjamessuilta)
106. Jukka Itkonen ja Matti Pikkujämsä: Hirvi irvistää (kirjastosta)

MARRASKUU 2017

107. Janosch: Kuinka Tiikeri oppi laskemaan (oma)
108. Aira Savisaari ja Janne Harju: Possu Annikki, Ilves Ilomieli ja Karhu Ilmari (oma)
109. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina (oma)
110. Mauri Kunnas: Joulutarinat (Sisältää tarinat Joulupukki, Kaksitoista lahjaa joulupukille ja Joulupukki ja noitarumpu), äänikirja (kirjastosta)
111. Sanna Pelliccioni: Onni-pojan seikkailut (oma)
112. Raymond Briggs: Lumiukko (oma)
113. Gunilla Wolde: Teemu leipoo (oma)
114. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja kamala possu (kirjastosta)
115. Viktor Rydberg ja Harald Wiberg: Kotitonttu (oma)


Laskin tietysti vähän tilastoja ja ylivoimaisesti edustetuin kirjailija listallani on Mauri Kunnas. Häneltä luin vuoden aikana 14 eri kirjaa kannesta kanteen! (Tosin kaksi niistä luki Lars Svedberg, kun kuuntelimme Mauri Kunnaksen Joulutarinat äänikirjana.) Voitte arvata, että tervehdin ilolla Kunnaksen Finlandia Junior -ehdokkuutta ja pidän sormia ja varpaita pystyssä hänen voitolleen.

Juuri eilen kuopus totesi, että "Kaikki kirjat on kirjoittanut Mauri Kunnas". Poika kun on nykyisin tarkka siitä, että kirjan kannesta luetaan jokainen sana. "Mitä tässä lukee?" hän kysyy ja osoittaa sanoja. Mauri Kunnas on lukenut aika monessa kirjan kannessa...

Yllättäen suomalaisia kirjoja näistä luetusta 115 kirjasta on vain 54, siis vajaa puolet. Olen suitsuttanut suomalaisen lastenkirjallisuuden tasokkuutta ja laajaa tarjontaa niin kauan kuin muistan, mutta lopulta luettavaksi päätyi paljon myös käännettyä lastenkirjallisuutta.

Suosituimmat lastenkirjailijat meillä tänä vuonna olivat

a) suomalaisista: Mauri Kunnas (14), Tiina Nopola (5), Jukka Itkonen (4),  Aino Havukainen ja Sami Toivonen (3), Mikko Kunnas (3), Sanna Pelliccioni (3), Riina Katajavuori (2), Kirsi Kunnas (2), Kristiina Louhi (2), Juhani Känkänen (2) ja Pirkko Koskimies (2).

b) ulkomaisista: Elsa Beskov (5), Janosch (5), Martin Waddell (5), Gösta Knutson (3), Gunilla Wolde (3), Lucy Cousins (3), Stephen Mackey (2) ja Alan McDonald (2).

Suurin osa luetuista kirjoista on omia kirjoja (86), ja niitä on luettu tosi paljon, sillä kuopus on nyt neljäs lapsi, jolle niitä luetaan. Ymmärrätte varmaan, että välillä etsin kirjastosta uusia lastenkirjoja suorastaan epätoivoisena ja piilottelen vanhoja kirjoja. Ilahdun joulupukin tuomista uusista lastenkirjoista joka vuosi, vaikka onhan noita aika monta kirjaa jo ennestään.

Lapsen suosikkikirjat vaihtuvat aika ajoin. Nyt hänen suosikkejansa ovat Mauri Kunnaksen Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot ja syyslomavieraiden tuoma Pittaun ja Gervaisin Seepralta lorahti pissa. Hänen ikisuosikkinsa on myös Riitta Uusitalon Armi on vauva, jossa Armi-nimen tilalle vaihdetaan hänen oma nimensä ja jota luetaan aivan miten sattuu hassutellen ja muunnellen siitä syystä, että se on luettu ääneen varmaan sata kertaa.

Lapselle lukeminen on hauskaa. Se rauhoittaa sekä lapsen että aikuisen illalla tai milloin vaan. Tietysti lukemisesta on myös hyötyä lapselle, mutta tärkeintä ovat kyllä yhteiset hetket.

Heidi Köngäs: Sandra

Köngäs Heidi: Sandra, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kun olin lukenut Heidi Köngäksen Sandraa vasta 50 sivua, huomasin itkeväni jo kolmatta kertaa kirjan aikana ja tällä kertaa niin, että kyyneleeni tippuivat kahvilassa lounassalaattini sekaan. Totesin, ettei kirjaa ehkä kannata lukea julkisella paikalla.

Toisaalta Sandraa pitäisi saada lukea koko ajan, koska se on niin koukuttava kirja, ettei sen lukemisessa oikein pysty pitämään taukoja, ei edes lounastaukoja. Kun sen aloittaa, se pitäisi saada lukea heti kannesta kanteen.

Sandra on huutolaistyttö, josta tulee torpan emäntä. Elämä ei missään kohtaa ole hänelle yltäkylläistä tai helppoa. Silti rakkaus on. Samaan palveluspaikkaan osuu Janne, joka haluaa Sandraa ja saakin hänet vaimokseen: Janne oli niin totinen pappilassa sanoessaan tahtovansa, että minullekin nousi vedet silmiin ja vaivoin sain kuiskattua omat sanani. Siinä papin edessä seisoessani tunsin, kuinka rakkaus löi sisuskalut tuleen ja aivan vapisin. (S. 67.)

Nuoren perheen suurin onni koittaa, kun he saavat oman torpan asuttavakseen, vaikka kontrahti onkin kova. Ajat kuitenkin muuttuvat. Tulee itsenäisyys, tulee sota ja Jannekin ajautuu rintamalle. Sandra jää lasten kanssa yksin.

Sandra tarinan ohella kirjassa seurataan Sandran kälyn, Lyytin, elämää. Lyyti on itsenäinen nainen ja kiertää kaupunkitaloissa palveluksessa. Hänenkin rakkautensa on väkevää. Näiden 1900-luvun alun naisten elämään päästään kiinni, kun Sandran tyttären tytär Klaara alkaa penkoa suvun historiaa nykyisyydessä ja löytää heidän päiväkirjansa. Klaaran osuus jää kirjassa kuitenkin aika ohueksi ja tuntuu vähän turhalta - niin paljon kiinnostavampaa on seurata kansalaissodan aikaista elämää Sandran ja Lyytin kautta.

Köngäs osaa kuvittaa historiaa. Hän kertoo uskottavasti 1900-luvun alun torpan emännän työnteosta - raatamisesta. Naisen arki, huolenaiheet ja pienet ilot ovat kiinni lapsissa, eläimissä ja jatkuvassa ahertamisessa. Lepoa ei ole missään. Tulee mieleen Ulla-Lena Lundberg, joka on osannut myös kuvata naisten työntekoa Finlandia-voittajakirjassaan Jää.

Uskottavalta tuntuu myös tuon ajan maailmankuva, jossa tavallinen torppari ei välttämättä ollut paljon perillä kuohunnasta, johon tempautuu mukaan. Seuraukset olivat kohtalokkaat paitsi miehille myös heidän perheilleen. Kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä ihmisten hyvät teot loistavat ihmeellisinä. Jos ihminen pystyy järjettömään julmuuteen toista ihmistä kohtaan, pystyy hän myös hyvyyteen - jauhopussissa voi olla koko ihmisyys. Varmaa on kuitenkin se, että naisten ja lasten itkulle ei maailmassa tule loppua niin kauan kuin sotia käydään.

Kiittelen Köngästä vetävästä ja nopeatempoisesta kerronnasta. Teksti on helppolukuista ja etenee hyvin. Kertojanäkökulma vaihtuu sutjakkaasti, mutta pysyttelee lopussa pitkään Sandran omana ja hänestä tulee ilman muuta lukijalle läheisin henkilö. Hänen kauttaan sota käydään loppuun saakka.

Sisällissodan kärsimyksistä on Suomessa kirjoitettu paljon, ja suosittelen lukemaan myös tänä vuonna ilmestyneen Anneli Kannon Lahtarit tai jo aiemmin ilmestyneen Veriruusut. Paljon on kuitenkin vielä  Sandroja ja Lyytejä, joiden elämät ansaitsisivat tulla kerrotuiksi. Näissä tarinoissa elää kansakunnan muisti.



Sandra on luettu myös blogiessa Reader why did I marry him, Leena Lumi, Kirja vieköön!, Täällä toisen tähden alla ja Rakkaudesta kirjoihin. Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtiin 35 (kirjan nimessä on erisnimi), 38 (kirjassa mennään naimisiin), 45 (suomalaisesta naisesta kertova kirja) ja 49 (vuoden 2017 uutuuskirja).

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 263
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat teki melkoisen tempun kipuamalla esikoiskirjana suoraan Finlandia-ehdokkaaksi. Saman tempun tekivät kolme vuotta sitten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta - hienoja kirjoja nekin.

Valas nimeltä Goliat kertoo kahden kulttuurin ja maan vaikutuksessa kasvamisesta, oman identiteetin etsimisestä ja suvun kohtaloista. Samanlaisia aiheita käsittelevät myös Ranya ElRamlyn Auringon asema ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jotka molemmat ovat kirjailijoiden esikoisteoksia ja nousivat ilmestymisvuosinaan kotimaisen kirjallisuuden kärkikaartiin. Kulttuurien ristiaallokossa hioutuu kirkasta proosaa.

Sandun esikoisteos kertoo Alban elämästä ja perheestä. Alban isä on romanialainen ja äiti on suomalainen. Alba on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa, mutta kesät on kuitenkin vietetty Romaniassa isovanhempien luona. Sinne palataan kirjan alussa isoisän, Suden, ruumiinvalvojaisiin. Kun lähisuku on koolla Punaisessa kylässä, Alban muistot ja Romanian historia alkavat limittyä. Alba alkaa myös nähdä itsensä selkeämmin.

Teos on hyvin ehjä kokonaisuus. Se on rakenteeltaan mietitty ja tasapainoinen. Perheen tarina ja Romanian historian vuorottelevat ja historia vaikuttaa perheen elämään. Romanian historian raamit ovat tuttuja kaikkien Itä-Euroopan entisten sosialististen valtioiden historiasta: kolhooseja, puutetta, manipuloituja vaalituloksia, diktaattorin mielivaltaa ja muunneltua totuutta. Niiden ohessa ihmiset rakastuvat, perustavat perheen, rakentavat kodin, kasvattavat lapsensa ja hankkivat elantonsa.

Susi on ollut salaisen poliisin palveuksessa, ja häntä on vihattu kylässä, mutta isoäiti Flavia on  hankkinut sosiaalista statusta länsitavaralla. Perhe on nimittäin ollut sen verran onnekas, että molemmat pojat ovat päässeet muuttamaan ulkomaille: "Muuttaminen toiseen maahan..." isäni aloittaa. - - "...kaikki oli niin outoa.- - Ehkä kaikkein kivuliainta on se, kun et voi ilmaista itseäsi omalla kielelläsi, et voi pukea ajatuksia kaikkine vivahteineen suoraan sanoiksi vaan joudut kääntämään ne." (S. 201.)

Oman kotimaan jättämisestä täytyy selvitä jotenkin. Alban sedän perhe on muuttanut Amerikkaan ja kehittänyt siellä oman selviytymistapansa, Alban isä on puolestaan uponnut työhönsä. Albakin on jollakin tavalla juureton. Hän  matkustaa kahden maan väliä ja takertuu rakkauteen, jonka vuoksi hän on valmis olemaan mitä milloinkin.

Valas nimeltä Goliat kertoo juurettomuudesta ja sopeutumisesta, ja tekee sen hienovireisesti, alleviivaamatta. Kaikkein eniten nautin kolmesta rakkaustarinasta, jotka ovat juuri niin samanlaisia ja erilaisia kuin rakkaus aina on. Kiitän myös sitä, että Sandun kieli ei kikkaile liiallisella kauneudella, vaikka kauneutta ja tarinankerronnan taikaa kirjassa on paljon.

Tuntuu, että Alban tarina on nyt vasta alkamassa, kun hän on saanut Punaisen kylän tarinat jonkinlaiseen järjestykseen. Vaikka hän on päähenkilö ja muistelija, hänestä itsestään kerrotaan yllättävän vähän. Ehkä Alban tarina jatkuu vielä.

Kirjailija Sandu osoittaa esikoisteoksellaan olevansa aivan valmis kirjailija. Toivoisin, että satujen taika veisi hänet täysin mennessään, sillä niistä Valas nimeltä Goliat sai oman värinsä, jonka toivoisin syvenevän entisestään.



Valas nimeltä Goliat on luettu blogeissa Reader, why did I marry him, Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix, 2017
Alkuteos: The Nix, 2016
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Sivuja: 719
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!



Nathan Hillin Nixiä kehutaan sen kansiteksteissä maasta taivaisiin. Kun kehujana on muun muassa John Irving, on pakko vähän kiinnostua. Tosin kiinnostukseni uhkaa loppua sisäkansitekstiin, jossa New Yorkin Timesin mukaan tässä on Suuri Amerikkalainen Romaani. Ei, minua ei kiinnosta suuruus, eikä varsinkaan mikään Suuri Amerikkalainen. Paitsi tietysti amerikkalaisen John Irvingin suuret romaanit ja amerikkalaisen Steinbeckin Vihan hedelmät ja amerikkalaisen Henry Jamesin Naisen muotokuva... Eli loppujen lopuksi, suuret amerikkalaiset romaanit ovat olleet ihan parasta luettavaa. Miten Nix pärjää näin kovassa seurassa?

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kirjallisuuden professorista ja wannabe-kirjailijasta, jonka lupaava kirjailijanura on katkennut ensimmäisen novellin jälkeen. Sitä huippuromaania ei koskaan syntynyt, vaikka siitä on jo palkkiokin vastaanotettu. Samuelin aika on mennyt muun muassa nettipeli World of Elfscapen pelaamiseen. Nyt kustantaja on kyllästynyt odottamaan, ja rupeaa vaatimaan rahoja takaisin. Samuelin ainoa pelastus on äiti, joka nousee yhtäkkiä maan ykkösjulkkikseksi heittämällä soraa tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samuelin elämästä kadonnut äiti onkin Packer attacker, josta Samuel lupaa kirjoittaa paljastuskirjan. Äitihän ei merkitse Samuelille mitään, sillä tämä on hylännyt Samuelin, kun Samuel oli 10-vuotias.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja päähenkilöiksi nousevat Samuelin äiti ja Samuel itse ovat mukavan kompleksisia persoonia. Pidin heistä molemmista ja siitä, että mikään heidän elämässään ei ole itsestään selvää. Rakkaus temppuilee, suhde omiin vanhempiin on monimutkainen, on arkuutta ja toteutumattomia haaveita, kykenemättömyyttä tarttua kiinni asioihin. Varsinkin Samuelin lapsuusmuistot särkeävät lukijan sydämen ja Samuelin salaperäinen ystävä Bishop on synkkyydessään kiehtova persoona. Äidinkin lapsuudesta ja nuoruudesta paljastetaan tilanteita, joihin ajaudutaan osittain sattuman, osittain oman luonteen takia. Näissä Hillin kerronta on herkimmillään.

Nix ei ole kuitenkaan synkkä kirja, vaan Nathan Hillin viljelemä huumori lähentelee parhaimmillaan John Irvingin hulluutta. Samuelin oppilas, nykypäivän opportunisti-narsistista ihmistyyppiä edustava Laura ja Samuelin nettiystävä, peliaddikti Pwnage on kuvattu niin mainiosti, että minua nauratti ääneen. Molemmat toimivat omissa kuplissaan täysin loogisesti, vaikka tällainen 70-luvun kasvatti ei voi käsittää heidän maailmaansa. Näissä osuuksissa Hill osoittaa revittelyn taitonsa.

Nix ei ollut ehjä eikä hallittu paketti, vaan rönsyilevä ja kuriton esikoinen, jossa oli loppujen lopuksi myös muutama liian helppo ratkaisu. Amerikkalaista satua - kyllä, liikaa sitäkin. Jäin kaipaamaan syvällisyyttä, joka paikoin välähteli ilmassa, mutta katosi kohta jonnekin. Kansitekstissä lupailtuun yhteiskunnallisuuteen päästiin käsiksi, kun kuvattiin Chicagon mielenosoituksia. Teema jäi kuitenkin kesken, ja nyt kun on nähty tosielämän farssi nimeltä Donald Trump, vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnät näyttävät kesyltä hiekkalaatikkoleikiltä. Ja vielä olisin toivonut, että Hammerfestissä, nixin eli näkin, kotimaisemissa, olisi saatu viettää pitempi aika. (Olen nimittäin käynyt siellä!)

Älkää nyt käsittäkö väärin, vaikka moitinkin kirjaa. Oikeasti pidin Nixistä tosi paljon. Hirmuisesti.

Kaiken kaikkiaan Nix on hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Suomentaja Raimo Salmisen ansiosta teksti ei töki missään kohtaa, vaan lukutahti pysyy tasaisen varmana. Ahmin kirjan yhteen soittoon noin 100 sivun päivävauhtia yhden viikon aikana ja kiittelin erityisesti sitä, että henkilöitä oli paljon, kirjoitustyyli vaihteli ja tapahtumia riitti koko ajan. Mielenkiintoni pysyi yllä kirjan alusta loppuun.

Nix oli lukupiirikirja, joka kirvoitti vilkkaan keskustelun. Joku moitti henkilöiden suoraviivaisuutta ja ärsyyntyi helpoista ratkaisuista, Samuelin äitiä ihmeteltiin (miten hän saattoi jättää poikansa)... Mutta paljon myös kiiteltiin: sujuvuutta, hauskuttaa, koskettavia kohtia.

Nix ei ole viihdekirja, vaikka se viihdyttääkin, mutta toisaalta se ei ole myöskään tarpeeksi syvällinen yltääkseen Suurten Amerikkalaisten Romaanien tasolle. Siinä on kuitenkin potkua ja viehätysvoimaa. Se sai minut miettimään omaa elämääni, onnekkaita sattumia ja juuriani, joille en tietenkään voi mitään. Jäin miettimään, millaisia puolia minusta näkyy eri ihmisille: Mitä lapseni näkevät minussa, mitä vanhempani, mitä siskoni, mitä ystäväni, työkaverini? Kuka on oikea minäni? Millaisia vääriä totuuksia itsestäni haudon omassa mielessäni? Kun kirja saa pohtimaan näinkin isoja asioita, se ei ole huono ollenkaan.


Nix on luettu myös näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjojen keskellä, Kirjamuistikirja ja Kirjaluotsi.

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutaleita sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 440
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!




Istuin autossa punaisissa valoissa Tampereen Metson risteyksessä, kun kuulin radiosta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden nimet. Heitin kädet ratista ja tuuletin Juha Hurmeen nimen kohdalla. Oikealla puolellani oli talo täynnä kirjoja, vasemmalla puolellani Minna Canthin patsas, ja jos olisin kääntynyt risteyksestä oikealle, olisin pian ollut Pispalassa, Lauri Viidan ja Juha Hurmeen kotinurkilla. Olin juuri aloittanut Niemen lukemisen ja tajunnut sen verran, että Juha Hurme on lukenut eräänkin opuksen kirjaansa varten ja kirjoittanut tiedoistaan sellaisen keitoksen, että hän jos kuka ansaitsee ehdokkuuden. Kirjassa mainitaan tietysti myös Minna Canth ja Lauri Viita.

Olin kuuntelemassa Hurmetta Helsingin kirjamessuilla, joten tiesin hänen uutuuskirjastaan jo yhtä ja toista. Hän muun muassa lupasi, että Niemi on väkivaltaa purkava teos. Miten sellaisen kirjan voi kirjoittaa? Se onnistuu kirjoittamalla tosiasioita historiasta, johon jokainen voi sitten nykyistä elämänmenoa verrata. Tulee suhteellisuudentajua.

Niemi on siis Suomen historia alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, mutta kirja ei tosiaankaan ole mitään kuivakkaa dokumentointia - siitä pitää historioitsija huolen. Hän nimittäin kommentoi tapahtumia persoonalliseen tyyliinsä: Kun kolmikymmenvuotisesta sodasta ei tullutkaan tyylipuhdasta uskonsotaa, vaan sodittiin pois vanhoja kaunoja, kertojan on pakko huokaista turhautuneena Semmoista se on, saatana tai kun yhteinen taipaleemme Ruotsin kanssa loppuu, on aika hyvästellä emämaa: Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt.

Kirjan luettuani minun on vaikea käyttää sanaa Suomi tai suomalaiset, koska olen lukenut niemeläisten historiasta. Niemi-sanan käyttö on perusteltua. Hurmeen ajatuksen lähtökohta onkin juuri siinä, että ei ole olemassa mitään Suomea tai suomalaisia. On olemassa tämä alue, niemi, joka on miljardien ja miljoonien vuosien aikana seilannut maapallon pinnalla pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen, ollut kauan jään ja veden peitossa, sitten harvaan asuttua erämaata ja jossain vaiheessa Ruotsin Itämaa. Hurme kirjoittaa vimmatusti ja tulee osoittaneeksi, että 14 miljardin vuoden aikaperspektiivissä Suomen historia on melko mitätöntä.

Entäs suomalaiset? Niin ketkä? Ne muutamat hassut, jotka tänne kylmään ilmanalaan lopulta eksyivät olivat ensin saamelaisia ja sitten kaikkia muita kaikista ilmansuunnista. Eikä heitä ole ollut kovin monta: varhaisella keskiajalla Niemellä asui noin 50 000 ihmistä. Teepä siinä sitten suurta historiaa! Kyllä Suomen historiaa on pikemminkin kuvattava sanoilla kapea, aneeminen ja heikko, kuten Hurme itse totesi kirjamessuilla.

Niemen historiasta putkahtelee esiin kuitenkin pieniä tähtiä siellä täällä. Nelipolvinen trokee, joka on säilönyt kansan tiedot ja hupailut parin tuhannen vuoden ajalta, saa kirjassa riemastuttavan osansa. Messuilla Hurme kertoikin ymmärtäneensä sen merkityksen Niemeä kirjoittaessaan. Kaikki kehitys - kirjoitustaito, rautakauden työkalut, filosofiset aatteet, maailmankirjallisuuden merkkiteokset - ovat saapuneet Niemelle vuosisatoja myöhässä. Täällä on keskitytty metsästykseen ja kalastukseen, hengissä selviämiseen, ja siitä huolimatta tavallinen kansa on ylläpitänyt laulua ja leikkiäkin. Kunnes kansan kiusaksi saapuivat eri suunnilta kristinuskon monet muodot, jotka alkoivat piinata niemeläisiä ja karsivat kansasta lähes kaiken ilon.

Kirja vilisee sekä Suomen että maailmanhistorian merkkihenkilöitä ja kulttuurivaikuttajia. Hurme yhdistelee ja vertailee heidän ajatuksiaan ja heittää maailmanhistorian tapahtumia ja filosofien ajatuksia kepeästi keskelle Suomessa vaikuttaneiden kirkonmiesten ahtaita aatoksia. Lukijasta alkaa tuntua siltä, että on suoranainen ihme, että täällä on jaksettu elää. Varsinkin Agricolaa ja hänen puritaanisia tekstejään voimme syyttää suurin piirtein kaikista ongelmistamme: Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoitliin. Ei ihme, että osa kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää. (S. 55.)

Hurme kirjoittaa kaikkea pönötystä ja tärkeilyä vastaan. Hänen kommenttinsa saavat nauramaan ääneen, sillä näyttäväthän historian tärkeiden herrojen teot aivan typeriltä nykypäivästä katsottuna. Tämä havainto on myös jotenkin lohduttava. Saan toivoa ja kuvitella, että tämän ajan vihapuheet ja ihmisiä eriarvoistavat aatteet nähdään parin sadan vuoden päästä täysin naurettavina.

Hurme nostaa historiasta esiin hauskoja tapahtumia, sattumia ja kummallisuuksia siihen tahtiin, että päätä pyörryttää. Tietoa tulee tuutin täydeltä, mutta silti kirjan sivut kääntyilevat tiuhaan eikä tekstiin väsy. Hurmeen kirjoitustyyli on vetävää. Paitsi kommentointia, hän käyttää muutenkin värikästä kieltä. Sanatkin tuntuvat kiinnostavan Hurmetta, sillä hän selvittää jonkin verran myös suomen sanojen etymologiaa. Nyt tiedän, mitä alun perin tarkoitettiin sillä, että pantiin pillit pussiin.

Hurme on innostunut historioitsija. Siinä missä historian kummalliset tapahtumat saavat hänet äimistelmään ja huudahtelemaan kommentteja, minä äimistelen hänen tietomääräänsä, yleissivistystään ja lukeneisuuttaan. Hurmeella on kyky kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu.

Nimesin Hurmeen Nyljetyt ajatukset 2000-luvun Suomen tärkeimmäksi kirjaksi kaksi vuotta sitten. Kirja on mieletön Suomen kirjallisuuden historia ja sellaisena kulttuuriteko. Niemi on puolestaan mieletön Suomen historia ja sellaisena kulttuuriteko. Siitä sopisi vaikka riimutella:
Juha. Hurme. Kirjoitti. Kirjan.
Lue. Se. Matkamies.
Pane. Pillit. Pussiin.
Laula. Ja. Tanssi.
Kyllä. Nyt. Kelpaa.

Kristina Carlson: Maan ääreen

Kristina Carlson: Maan ääreen, 3. painos, 1999
Kustantaja: Otava
Kansi: Leena Majaniemi
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kristina Carlsonin Maan ääreen on Finlandia-voittaja vuodelta 1999. Lienen hankkinut sen kirjahyllyyni heti seuraavana vuonna, mutta se on jäänyt jostain syystä lukematta. Nyt kun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteen myötä olen kääntänyt katseeni myös oman hyllyni lukemattomiin kirjoihin, löysin sieltä tämänkin laadukkaan romaanin.

Olen lukenut Carlsonilta aiemmin yhden teoksen, William N. päiväkirjan, ja ihastuin sen eteeriseen, viipyilevään ja samalla särmikkääseen tunnelmaan. Carlson kuvaa henkilöitään hyvin läheltä ja silti arvostavasti, vaikka lukijan eteen piirtyvät myös henkilöiden negatiiviset piirteet. Ne saattavat jopa ärsyttää.

Niin kävi Maan ääreen -romaanin päähenkilönkin kanssa. Nuori ylioppilas Lennart Falk on lähtenyt pakoon epämääräistä elämäänsä ja perheen asettamia odotuksia vuonna 1868. Hän on lähtenyt etsimään onneaan Amurinmaasta. Niin juuri, Amurinmaasta, eli Siperian kaukaisimmasta kolkasta. Tarkoitus on päästä käsiksi lähes asumattoman seudun kätkemiin maan rikkauksiin, kuten esimerkiksi kivihiileen - mihin tahansa, mistä saisi suhteellisen helposti käärittyä rahaa: Amurinmaa, Eldorado. Voiko onnellisemmaksi tulla? Istun puutarhassa olkihattu päässä. Koivu kuiskailee. Onko se Betula penula? Gantz tietäisi. Matkustin kauas, kauemmaksi. Se on Siperia. -- (S.90.)

Lennart Falkin Eldorado ei osoittaudukaan helpoksi paikaksi elää. Nahodkassa on yksinäistä, piirit ovat pienet ja paikka on - no, onhan se maan ääressä. Siellä on kylmää ja pimeää, ehkäpä vielä ankeampaa kuin kotimaassa: Olen yksin. Hiljaisuus humisee. Muistan kevätillan Helsingissä. - - Ulkoa lankesi valo, himmeä ja hohtava kuin heijastus hopealusikassa. Avonaisesta ikkunasta kuului pianonsoittoa. Sävelet putosivat pihakuiluun hitaasti, yksitellen. Kuvittelin näkeväni, mitkä sävelet irtoavat mustista ja mitkä valkoisista koskettimista. Ajattelin, että näin yksin en ole koskaan ollut. En tiennyt. (S. 30.)

Lennart Falk on sinisilmäinen hölmö, ajattelee lukija. Silti tästä haaveilijasta ei voi olla pitämättä, ja hänestä tuntuu pitävän myös hänen asuintoverinsa, ystävällinen lääkäri Theodor Gantz, joka on toinen kirjan kertojista. Falk rakastuu kahteen naiseen, esimiehensä vaimoon ja tyttäreen, ja lisäksi hän alkaa punoa hämäräperäisiä suunnitelmia erään isä Spirosin kanssa. Eräänä iltana hänet sitten yritetään murhata.

Murhayrityksen ympärille kutoutuu hiukan dekkarimaista tunnelmaa, joka oikeastaan jää kuin unennäöksi. Lukija aavistelee kaikenlaista, mutta Carlson onnistuu kuvaamaan nuoren Lennartin päävammasta johtuvan sekavuuden ja yksinäiset ajatukset niin aidon tuntuisesti, että lukijakin tuntee ajatustensa pyörivän. Lennart ei saa oikein otetta mistään. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen?

En ollut aiemmin tiennytkään, että Suomesta on lähdetty 1800-luvun lopulla siirtolaisiksi itään, niinkin kauas kuin Nahodkaan. Carlson kuvaa suomalaisten onnenonkijoiden rankkoja seikkailuja Amurinmaan kovissa olosuhteissa, joihin hän on ilmiselvästi perehtynyt huolella. Sain kirjasta paljon uutta tietoa, ja tunnelma oli aidosti ankaran siperialainen. Elämään tarrataan siellä kaikin voimin kiinni: kaiken mudan ja jään keskellä yhteisön naiset yrittävät pysyä viimeisimmn pariisilaismuodin mukana ja salarakkaudet tuovat jännitystä elämään, samppanjaa ei säästellä.

Carlsonin Maan äärestä tulee mieleen toinen Finlandia-voittajateos, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja sen melankolinen venäläistunnelma. Melankolia syntyy tietenkin kuvatuista olosuhteista, mutta kyllä Carlson luo sitä ennen kaikkea kielellään: Rakkaudessa ei ole lepoa, koska kiinnipitämisestä herää eron pelko. Kaipaaminen on helpompaa. Se on kuin huone, johon poissaoleva voi saapua. (S. 47.)



Kirja on luettu myös näissä blogeissa. Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari ja Luettua. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen  kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän.

Eeva Kilpi: Runoja

Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976, 3. painos 1989 (ilm. ensi kerran 1978); sisältää teokset Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ? (kansipaperi kadonnut)
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä! (S. 19.)

Eeva Kilpi on runoilijana aina asian ytimessä. Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja rehellisesti. Jotkin runot voisi tulkita pamfletteina tai aforismeina ja suoranaisina toimintaohjeina, toiset taas ovat hyvinkin herkkiä ja kauniita, kuten esimerkiksi Laulu rakkaudesta, joka kertoo vanhan parin rakkaudesta. Runo on monelle suomalaiselle tuttu, enkä tiedä, voiko sitä liikuttumatta lukea. (Se löytyy myös Jenni Haukion kokoamasta runoantologiasta Katso pohjoista taivasta):
- -
Tunnustele vain:
kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät pakotti, 
                              mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun (s. 101).
 - - 

Eeva Kilven Runoja on ollut hyllyssäni vuodesta 1989, jolloin sain kirjan ystävältäni joululahjaksi. Teos siältää kaksi Kilven runokokoelmaa kokonaisuutena: Laulu rakkaudesta ja muita runoja vuodelta 1972 ja Terveisin vuodelta 1976. Olen lukenut kirjan moneen kertaan ja siitä huolimatta kävi taas kerran niin, että en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Riemastuin ja liikutuin, teki mieli huutaa "jes" vähän joka sivun jälkeen. No, enhän tietenkään huudellut mitään, sillä runojen lukeminenhan on arvokasta ja vakavaa puuhaa, mutta miettikää nyt tätäkin:
Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa (s. 141).

Kilven huumori on vastustamatonta. Hän antaa huutia kaikenkarvaiselle tärkeilylle, miehille sekä itselleen - itselleen naisena, äitinä ja runoilijana. Joskus ei tarvitse kirjoittaa omaa runoakaan, koska: Haavikko sanoi sen jo (s. 214).

Runojen aiheet ovat kaikille ihmisille tuttuja: kaipaus, yksinäisyys, tyytyväisyys, rakkaus ja onni. Runon minä kaipaa välillä seuraa, miehiä, seksiä ja ehkä rakkauttakin, mutta sitten hän on taas tyytyväinen vapauteensa ja nauttii yksinäisyydestä, on onnellinen elämässään. Kokoelmassa Terveisin on myös osa nimeltä Reumaattisia runoja, jotka kertovat kivusta ja sairastamisesta, niin että lukijakin ne tuntee. Herkimmillään ja haavoittuvimmillaan runon minä on kuitenkin äidin roolissaan:
Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu
olemaan hyvä (s. 67).

Kilven runoissa on paljon feminismiä ja naiseutta. Runot käyvät tiivistä vuoropuhelua hänen teoksensa Naisen päiväkirja (1978) kanssa. Päiväkirja kertoo naisesta, joka vetäytyy mökille yksinäisyyteen kirjoittamaan, kuten Eeva Kilpikin teki. Tuloksena on syntynyt verevää ja rehellistä runoutta. Rehellisyydessään runot muistuttavat Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan (1978) runoja, ja kuten Tikkasen runoja, Kilvenkään runoja ei tarvitse tulkita päätänsä puhki. Suomalaisten naisten 1970-luvulla kirjoittama runous on kirkasta ja komeaa luettavaa. Lisään listaan myös Mirkka Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman vuodelta 1972 - ja siinä onkin niin kova runokolmikko, että heikompaa hirvittää.

Luonnon tarkkaillu ja sen kunnioittaminen ovat Eeva Kilven runouden ja kirjoittamisen ydintä. Esimerkiksi esikoisteoksen Noidanlukko päähenkilö, pieni tyttö, tarkkailee luontoa ja rakastaa eläimiä. Ihmisen ja luonnon yhteiselo ei ole esikoisteoksessa mutkatonta, eikä se ole sitä runoissakaan: Muutama runo on syntynyt siitä, että ohdakkeiden houkuttelemat perhoset joutuvat pikkulepinkäisten suuhun. Pitäisikö niittää ohdakkeet, jotta perhoset eivät joutuisi surman suuhun vai pitäisikö ryhtyä linnunpelättimeksi pikkulepinkäiselle? Raskasta seurata sivusta tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa, runon minä huokaa (s. 134).

Luontorunoilijana Kilpi kuuluu Aleksis Kiven, Eino Leinon, Aaro Hellaakosken ja Risto Rasan muodostaman perinteen ketjuun. Yksi tunnetuimmista Eeva Kilven runoista kuuluu yksinkertaisuudessaan näin:
Nosta jalka kaasulta:
perhonen ylittää tien (s. 115).

Loppuun on pakko lainata vielä kirjallisuuden ystävää puhutteleva runo. Olen tullut tähän asti toimeen ilman runossa mainittuja Nabokovia, Gorkia ja Tanizakia, joten vaihtaisin ainakin jonkun heidän tilalleen Eeva Kilven:
Olen minä sentään kiitollinen elämästä:
että sain lukea Tsehovia ja Blixeniä,
Nabokovia ja Gorkia
Tanizakia ja Jotunia.
Ja että sai itse tehdä
muutaman muistiinpanon. (S. 215.)



Eeva Kilven Runoja on luettu myös blogissa Kirjojen kamari. Osallistun teoksella Reader why did i marry him -blogin runohaasteeseen.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki, 7. painos, 2007, (I suomenk. laitos 1970)
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or The Children's Crusade, 1969
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 189
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on puistattavan hyvä kirja. Se on rakenteeltaan postmoderni, ja silti sodanvastaisuudessaan järisyttävän johdonmukainen ja selkeä. Kirjaa on helppo lukea, varmaankin myös suomentaja Juhani Jaskarin ansiosta. Joka tapauksessa kirjan ansioita on se, ettei se selitä asioita puhki, vaan johdattaa lukijan avaruusmatkalle asti. Lopussa lukija on kuitenkin varma siitä, että järjettömintä maailmankaikkeudessa ovat ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa maan päällä.

Vonnegut on niitä harvoja, jotka selvisivät hengissä Dresdenin pommituksista helmikuussa 1945. Hän oli paikalla saksalaisten sotavankina ja selvisi hengissä teurastamon kellarissa. Hän etsi monta vuotta sodan jälkeen tapaa, jolla kirjoittaa sen kauheuksista. Vihdoin syntyi Teurastamo 5 eli lasten ristiretki vuonna 1969. Se ei todellakaan ole mikään perinteinen sotaromaani, jossa soditaan ja kaadutaan sankarillisesti rintamalla. Kirjassa kyllä kuollaan oikein olan takaa, viimeksi dresdeniläiset (joiden tarkasta määrästä kiistellään edelleen), mutta sankarikuolemia ei koeta yhtään. Jokaisen kuoleman yhteydessä kertoja tokaisee "Niin se käy" ja niin kuolemisesta tulee arkea. Kuolemaan turtuu.

Teurastamo 5 on satiiri sodasta ja näyttää sen ihmisten järjettömyyksistä järjettömimpänä. Satiiri siitä tulee kaikkien niiden hölmöjen ja täysin turhien kuolemien johdosta, joita kirjassa kuvataan ja satiiri siitä tulee Billy Pilgrimin elämän kautta. Niin, Billy, antisankarien antisankari, joka on rintamalla aivan turha ja taitamaton, nuori, viaton, sinisilmäinen, hölmö ja naurettava - täysi lapsi, selviää kuin ihmeen kaupalla hengissä koko järjettömyydestä.

Hänellä on myös taito tehdä elämässään aikamatkoja, koska avaruusolennot kaappaavat hänet, kunnollisen amerikkalaisen perheenisän, ja sen jälkeen hänelle jää tralfamadorilaisten kyky kokea aika yhtäaikaisena. Hän on muun muassa nähnyt kuolemansa ennalta ja on oppinut, että kaikki ihmisen elämänvaiheet ovat hänessä läsnä koko ajan. Siksi niiden välillä voi matkustaa koko ajan.

Aikahyppäyksillä kirjaan tulee kummallisella tavalla lisää realismia, vaikka asiahan on järjetön - mutta onko se lopulta sen järjettömämpää kuin Billyn kokemukset saksalaisten sotavankina?  Billyn aika tralfamadorilaisten luona seksipommi Montana Wildhackin seurassa näyttää paratiisilta verrattuna hänen sotakokemuksiinsa ja tylsään, varakkaan amerikkalaisen perheenisän ja aviomiehen arkeensa. Tralfamador - mikä mieletön pakopaikka!

Vonnegutin Teurastamo 5 yllättää joka sivullaan. Se on juuri niin sodanvastainen kirja kuin ennalta osasin odottaa ja silti se on paljon enemmän. Se on nerokkaasti scifin suuntaan kallellaan ja ilmaisultaan aivan poikkeuksellisen tärisyttävä. Lukemisen aikana tuntui kuin aivoihin olisi syntynyt uusia ratoja, kun itketti ja nauratti yhtä aikaa. Joskus vain itketti ja seuraavaksi taas nauratti Billyn vilpitön tapa ottaa elämä vastaan avaruusolentoineen kaikkineen. 
"Se oli pakko tehdä," Rumfoord sanoi Billylle tarkoittaen Dresdenin hävitystä.
   "Tiedän", sanoi Billy.
   "Sellaista sota on."
   "Tiedän. En minä valita."
   " Se oli varmasti helvettiä siellä maan pinnalla."
   "Oli se", sanoi Billy Pilgrim.
   "Sääli miehiä joiden täytyi tehdä se." 
   "Minä säälinkin."
   "Te koitte varmaan ristiriitaisia tunteita siellä maan pinnalla."
    "Se oli niin kuin piti", sanoi Billy. "Kaikki on niin kuin pitää, ja kaikkien on tehtävä juuri sitä mitä tekevät. Sen minä opin Tralfamadoressa." (S. 176.)

Billy säilyy lapsena, vaikka vanhenee, sota on hänessä aina, kuten hänen avioliittonsa, isyytensä, ammattinsa ja rikastumisensa, jotka jotenkin vain osuvat hänen tielleen. Hän on onnekas ja onnellinenkin, mutta samalla myös suuren järjettömyyden uhri, elämässään edestakaisin ajelehtiva sivullinen, kuten ehkä koko sukupolvi näitä 20-vuotiaita nuoria miehiä (lapsia), jotka kokivat II maailmansodan.

Toisin kuin Billy, lukija ei missään nimessä jää sivulliseksi eikä ajattele, että "kaikki oli niin kuin piti olla". Dresdenin joukkotuho, jossa siviilejä pommitettiin palopommeilla suunnitellusti ja systemaattisesti kolmen päivän ajan, herättää kysymään, kuka tämänkin järjettömyyden keksi. Kuka sen suunnitteli? Oliko se välttämätön siinä vaiheessa, kun Saksan häviäminen oli vain muutamasta kuukaudesta kiinni? Miten tulimyrskystä selvinneet ovat ikinä pystyneet jatkamaan elämäänsä?

Vonnegutin romaani antaa yhden vastauksen selviämiselle. Ehkä jokainen Dresdenistä (tai ylipäätään sodasta) selvinnyt on tarvinnut oman Tralfamadorensa. Teurastamo 5:ssä suru on puettu viiltävästi satiirin valepukuun: Ja niin he yrittivät keksiä uudelleen itsensä ja maailmankaikkeutensa. Tieteisromaaneista oli paljon apua. (S. 94.)



Teurastamo 5 tuli eteeni jonkin kirjaston sivuilta ja jonkun kirjastonhoitajan suosittelemana kirjana, kun etsin kirjaa HelMetin vuoden 2017 haastekohtaan 50 (kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja). Muistin heti, että kirja on hyllyssäni ja odottanut lukemistaan jo hetken aikaa. Se on muun muassa TBR100-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista, ja näin ollen saisin sillä kuitattua myös yhden kirjan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Teurastamo 5 on klassikko ja sitä luetaan koko ajan. Se on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Maailman ääreen, Yöpöydän kirjat, Kannesta kanteen, Opus eka, Jos vaikka lukisi, Kirjakuiskaaja ja Kujerruksia.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Niemi Juuli: Tuhat tytärtä, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: ensin kirjastosta ja nyt se on myös omassa hyllyssä



Juuli Niemen Tuhat tytärtä huvitti, sytytti ja vähän surettikin, enkä meinaa saada siitä tarpeekseni, vaan luen sitä uudestaan ja uudestaan. Runokokoelma kertoo perheestä. Se kertoo perheen tyttäristä - joita on siis ainakin tuhat - ja yhdestä veljestä, äidistä ja isästä ja kasvamisesta. Eniten se kertoo pikkusiskosta ja lapsuudesta, mutta myös siitä, miltä tuntuu olla aikuinen ja aina vaan nuorin tuhannesta tyttärestä. Runot kietoutuvat yhteen ja käyvät keskenään vuoropuhelua tavalla, joka imaisee lukijan keskelle perheen historiaa. Lopulta se kertoo myös siitä, kuinka oma sisin löytyy.

Kun runoissa muistellaan lapsuutta, nostalgian huminaa ei voi täysin välttää, mutta nostalgiasta puskee esiin teräviä piikkejä. Runossa Suku kerrotaan kaikki ristiriidat, joiden keskellä eletään lapsuutta:                                       
                                                                                           Minun äitini kertoo
                                            että tyttäret ovat hänen elämänsä viisain päätös
ja että me siskot olemme kaikki             vahinkoja.    (S. 7.)

Myöhemmin kerrotaan äidistä lisää runossa Tyttöhaaveet:
- -
Tyttöjen äiti ei välittänyt vahingoista
tai liian korkeiksi kohoavista kerrossängyistä
ennen kuin viimeinen tytär ilmoitti tulostaan.
Mutta voiko häntä siitä moittia?
Jos on jo yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tytärtä
niin yksi lisää on toki liikaa.

Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.
Niin saattaa käydä
ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä
että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina. (S. 61.).


Huumori, joka syntyy liioittelusta, perhearjen ajoittaisesta kamaluudesta, sisarusten keskinäisistä väleistä ja persoonallisuuksista, on posketonta. Esimerkiksi, kun perheen historia kerrotaan otsikolla Meidän perheen autot, tunnelma on hervoton ja samalla satuttava. Ensin tyttäret istuvat autojen takapenkillä, sitten äitikin saa oman auton, eivätkä isä ja äiti enää kuljekaan samalla autolla, isän auto jää parkkiin jonnekin muualle ja hänen merkityksensä vähenee: -- Tässä jossain välissä isä oli ostanut uuden auton, tehnyt hyvät kaupat, mutta me siskojen kanssa emme vaivautuneet muistamaan auton väriä tai merkkiä tai kenen pihaan isä sen tällä kertaa parkkeerasi. Huono ajettavuus sillä on, siitä siskot tuntuivat olevan varmoja, en tiedä miksi.- - (S. 17.)

Juuli Niemen runoilu on vapaata ja suloista (Tyttöjen äidillä on tyttömäiset haaveet.), mutta suloisuuteen kätkeytyy särmää ja kiihkeää rehellisyyttä (Hän halusi tytön jokaiselle toiveelleen.). Runoissa on yllätyksiä ja uusia näkökulmia. Silti se pysyy sillä tavalla tuttuna, että perhesuhteisiin on helppo samastua. Lukijan mielessä alkavat vilistä oman lapsuuden kuvat, siskon kanssa leikityt leikit, oman perheen autot, isoäidit, seurustelut ja omat kasvun paikat ja roolit, joihin ei ehkä ole koskaan istunut, vaikka niihin on ajautunut tai saanut ne omikseen.

Tuhat tytärtä on kuopuksen kasvu- ja selviytymistarina. Se kertoo, miten perhe menee rikki, mutta eheyttäkin jää - kaikki tuhat tytärtä - ja sitä löytyy elämässä lisää. Teoksen viides osa kertoo siitä kuinka oma itse löytyy, kun saa olla sellainen kuin on. Ei ole enää vain pikkusisko, se tuhannes tytär, vahinko, saippuakupla. Rakkaus voi eheyttää, vaikkei sekään välttämättä ole helppoa, rakkauden kohdekin kun voi olla melkein kohtuuttoman rikki:
Suurimman rakkauteni keräsin palasista. 
Se oli valtava työ. - - (s. 71.)

Teos on täynnä tyttöenergiaa, leikkiä ja satua. Kun tyttäret kasvavat, tyttöenergiasta tulee naisenergiaa ja railakasta feminismiä. Runossa Hääkellot kerrotaan, miten häät hoidetaan:
Perheet kuin perseet
isosisko sanoi
tuhansia maksaneiden häidensä aattona
ja vedimme tuhannet perseet.

                                     Polttarit kestivät tuhat vuotta
                                     mutta silti kukaan ei ehtinyt kehua
                                     yhdenkään siskon persettä tarpeeksi.     - -

Perse.
Pikkusiskon odotetaan lukevan runonsa
kahvin ja kakun päätteeksi.
Ei saa sanoa kuin että rakastaa.
Ei saa unohtaa, että kuitenkin rakastaa.
Tänä ilon 
ja talon takana itkemisen päivänä
kun kaikki maailman isosiskot menevät

                                         kampaustaan vihaten

naimisiin. (S. 19.)
             

Runojen muoto vaihtelee, on runomuotoisia runoja ja on proosarunoja. Rupesin jo epäilemään, onko teos kuitenkaan runoteos, sillä siinä on myös tarinoita. Toisaalta runotkin kertovat tarinoita (Hääkellot, Kiltin siskon mies) tai piirtävät tarkkoja henkilökuvia (Tuhat isoäitiä, Kuopustyttö). Kirjan takakansi jättää määrittelyt sikseen ja kertoo, että Tuhat tytärtä on Juuli Niemen (s. 1981) viides kaunokirjallinen teos.

Kaunokirjallisuutta tämä onkin ihan parhaasta päästä. Niemi osoittaa, että perheen historian voi kertoa juuri niin kun haluaa ja parhaalta tuntuu. Saa kirjoittaa runoja, tarinoita tai vaikka hautajaispuheita. (Runoteoksen kuudes osa on otsikoitu Minä elin kaunista loppua varten. Matkalla kasvatin itselleni pinnan, ja se sisältää kaksi hautajaispuhetta: toisen siltä varalta, että runon minä kuolee nuorena ja toisen siltä varalta, että runon minä kuolee vanhana.)

Juuli Niemen taidoista kertoo sekin, että hänen kuudes kaunokirjallinen teoksensa, Et kävele yksin, voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon. Se on herkkä ja taidokas nuortenromaani, joka kertoo Adan ja Egzonin rakkaustarinan. Toivoisin sekä aikuisten että nuorten lukevan sen, enkä vähiten sen kauniin kielen takia.

Tänä vuonna olen lukenut Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen vinon pinon kotimaisia runoteoksia - taitaa olla jo 25 luettuna (tosin puolet tuossa pinossa odottamassa bloggaustaan). Juuli Niemen Tuhat tytärtä on yllättäjä numero yksi. Luettuani sen harmittelin, että se pitää palauttaa kirjastoon, sillä halusin sen omakseni. Kuin vastauksena (tyttö)haaveeseeni, löysin kirjan eilen erään kirjakaupan löytöpisteestä. Minulla on siis nyt myös oma Tuhat tytärtä, kirjahyllyni uusi aarre.

Tuhat tytärtä on runokirja, jonka haluaisin antaa käteen kaikille niille ystävilleni, jotka sanovat, että he eivät lue runoja, koska ne ovat vaikeita tai niitä ei ymmärrä tai niistä ei saa otetta. Nämä runot ymmärtää ja nämä runot liikauttavat esiin kaikenlaista tärkeää:

Tähänastisen elämäni aikana olen oppinut
että tunnen itseni
ja se riittää. 

Että ihmisen ei kannattaisi ostaa kalenteria.
Mutta jos sen joka tapauksessa ostaa
pitäisi siihen kirjoittaa vain: 
HAUSKANPITOA!  - -   (S. 87.)



Tuhat tytärtä on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja vieköön, Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Täysien sivujen nautinto ja Yhtä sun toista. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 26. Sukutarina.