Nopola Sinikka ja Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen, 2013
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 69
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Vilttitossu kuuli, kun Heinähattu kopisteli eteisessä.
 - Minä sain läksyjä! Heinähattu huusi iloisena.
Sitten hän harppoi yläkertaan työpöytänsä ääreen ja avasi reppunsa. Hän otti esiin aapisen, vihkon ja penaalin.
 - Mitä sinä teet? Mennään pihalle leikkimään, Vilttitossu sanoi.
 - En minä tule, minä olen nyt koululainen, sanoi Heinähattu. (S. 3.)

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu - sarja on uudistunut. Salla Savolainen on kuvittanut kaksi sarjan viimeisintä kirjaa, tämän uusimman sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koposen, joka on meillä lukematta. Kuvat ovat vallanneet entistä suuremman osan sivuista ja ne ovat värikkäitä. Kirjan kokokin on vähän kasvanut. Kokonaisuudessaan kirja on ulkoasultaan kuvakirjamaisempi kuin vanhat Heinähatut ja Vilttitossut.

Entäs sarjan sisältö? Onko sekin uudistunut? Jollakin tavalla on. Keskiöön nousevat entistä enemmän Kattilakosken lapset - tässä kirjassa päähenkilöksi nousee erityisesti Vilttitossu, nuorempi sisaruksista. Isä ja äiti Kattilakoski ovat selkeästi siirtyneet taustahenkilöiksi, kun aikaisemmissa kirjoissa heidän omalaatuinen ja boheemi ajatuksenjuoksunsa huvitti ainakin ääneenlukijaa. Alibullenin neidit ja poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat sentään entisellään. Tarina on kuitenkin pelkistynyt ja entistä suoraviivaisempi, ikään kuin yksi selkeä seikkailu ilman sivujuonia.

Miltäs uusi Heinähattu ja Vilttitossu maistui? Toinen tokaluokkalaistytöistäni ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta. Kysyin, oliko uusi Heinähattu ja Vilttitossu hyvä. Oli kuulemma oikein hyvä. "Mikä oli parasta?" kyselin. "Vilttitossu", oli tytön selkeä vastaus. Ja näin onkin. Vilttitossu tuo kirjaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hän on villi ja kekseliäs luonnonlapsi, joka keksii jännittävimmät ja vähän tuhmatkin ideat.

Kirjaa luettiin ääneen vain kaksi iltaa, eli voisi sanoa, että se hotkaistiin. Yleisönä oli toinen tokaluokkalaisistani ja kuusivuotias poikani. Äkkiseltään Heinähattua ja Vilttitossua voisi pitää tyttöjen kirjallisuutena, mutta Vilttitossu on sen verran särmä ja vilkas tyyppi, että kyllä tämä kirja upposi kuin veitsi voihin myös poikakuulijalle. Naamioituminen, takaa-ajokohtaus ja hassut poliisit sopivat oikein hyvin pojan ajatusmaailmaan. Sisarusten välinen luonne-ero, josta saadaan tarinassa paljon irti, on kuvattu aidon tuntuisena. Heinähatun ja Vilttitossun keskinäinen sanailukin, sekin, kuinka riita syntyy, kuulosti tutulta - ihmekös, kun kirjoittajina ovat sisarukset.

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen sopi meille erinomaisesti myös aiheeltaan. Isosiskojen koulunkäynti on eskarilaisen mielestä jännittävää ja välillä tuntuu vaikealta odottaa omaa kouluun pääsyä. Ärhäkkä koululainen käsitteli juuri pikkusisaren malttamattomuutta. Toisaalta kirjassa oli myös tietoa, eli kerrottiin mitä siellä koulussa oikein tehdään ja miten siellä ollaan, eli omalta osaltaan kirja voi lievittää kouluunlähtijän pelkoja - ja tarjoaa takuulla myös vapauttavaa naurua.

Ärhäkän koululaisen alkuasetelma on tämä: Heinähattu on päässyt kouluun, jossa kaikki on ihmeellistä ja mielenkiintoista ja kivaa. Opettajakin muistuttaa Lumikkia. Vilttitossu on kateellinen ja haluaisi itse kouluun. Niinpä hän keksii ovelan juonen, jolla järjestää itsensä mukaan Heinähatun luokan onkiretkelle.

Tarina on hauska, ja kuvat tekevät siitä vielä hauskemman, sillä niissä on liikettä ja ilmeikkyyttä. Lempikuvakseni nousi kuva isän ja äidin lukuhetkestä. Katsokaa nyt molempia, mutta erityisesti Hanna Kattilakosken autuasta hymyä!

Toivottavasti Heinähattu ja Vilttitossu saavat uudistuksen myötä yhä vaan lisää lukijoita. Tämäkin kirja on osoitus suomalaisen lastenkirjallisuuden vetovoimasta. Kyllä meillä viihdyttiin, naurettiin ja jännitettiin - juuri kuten hyvän tarinan kanssa pitääkin.

Kirja on luettu ainakin Sinisen linnan kirjastossa ja Lastenkirjahyllyssä.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento; Timo Parvela: Ella ja kaverit menevät metsään

Nyt otetaan kirjasta mittaa - kumpi on parempi: uusin Risto Räppääjä vai uusin Ella?

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento, 2013
Kuvittaja: Christel Rönns
Kustantaja: Tammi
Kansi: Christel Rönns
Sivuja: 116
Mistä sain kirjan: oma ostos


Timo Parvela: Ella ja kaverit menevät metsään, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mervi Lindman
Sivuja: 127
Mistä sain kirjan: oma ostos

Jo pitkän aikaa meillä on ollut kaksi suosikkikirjasarjaa ylitse muiden: Risto Räppääjä - ja Ella-sarjat. Yleensä joulupukki on tuonut vuoden uutuudet, mutta nyt olin hyvissä ajoin itse liikkeellä ja hankin iltalukemiseksi molemmat tämänvuotiset hitit. Uusin Ella tuli lasten kirjakerhopaketissa ja Risto Räppääjä ostettiin pikaisesti kirjakaupasta, koska tokaluokkalainen oli unohtanut ottaa viikonloppureissulle lukemista mukaansa. (Kirjaton viikonloppu altistaa lapset ruutuajan yliannostukselle, joten ostin kirjan aika hövelisti.)

Kirjat on nyt luettu sekä ääneen että itsekseen (tokaluokkalaiset) ja yritin laatia pienen vertailutaulukon kirjoista.

 

	Risto Räppääjä ja kaksoisolento		Ella ja kaverit menevät metsään
Sankari	Risto Räppääjä, n. 10-vuotias poika		Ella, n. 8-vuotias tyttö
Sankarin kaverit	Nelli Nuudelipää (Riston kanssa samassa kerrostalossa asuva tyttö)		Hanna, Tiina, Pukari, Tuukka, Samppa ja Pate (Ellan luokkakaverit)
Tärkeät aikuiset	Rauha-täti, Lennart Lindberg		Opettaja
Kertojamuoto	Kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta, kaikkitietävä kertoja		Ella minäkertojana
Tapahtuma-aika ja -paikka	Kesä nyky-Suomessa, kaupunki		Kesä nyky-Suomessa, metsä
Aihe	Ristolla on kaksoisolento		Ellan luokka lähtee luontoleirille
Juoni (lyhyesti, ei liikoja paljastuksia)	Risto tuntuu olevan joka paikassa. Selviää, että kaupunkiin on tullut samannäköinen poika. Selvitetään, kuka hän on. Rauha joutuu vastakkain menneisyytensä kanssa.		Opettaja tarvitsee lisätienestejä. Hän laittaa pystyyn luontoleirin. Koko hänen luokkansa osallistuu leirille. Leirillä ihaillaan saukkoja, jotka täytyy pelastaa.
Teemat	Väärinkäsitysten oikominen, anteeksi pyytäminen, ystävyys		Luonnonsuojelu, kaveruus, suvaitsevaisuus, äidit
Alkulause	Nelli näki ikkunasta Riston kävelevän pihan poikki.		Minä olen Ella.
Loppulause	Sitten he hyppivät korkeiden aaltojen harjalla, kunnes auringon viimeiset säteet kimalsivat turkoosinsinisessä meressä.		Ja meitä vähän nauratti.
Huumori	Tilannehuumoria, aikuisten persooniin perustuvaa huumoria		Verbaalista huumoria, tyyppeihin perustuvaa huumoria, tilannehuumoria
Plussat	Tutut Risto ja Nelli, koheltava ja hauska Rauha-täti, ajattelemisen aihetta sopivasti, jännitystäkin jonkin verran		Tuttu luokka, hauskaa sanailua (joka iskee myös aikuisten nauruhermoon) vakavaa asiaakin sopivasti, jännistystäkin jonkin verran
Miinukset	Hauskuutta oli ehkä hiukan vähemmän kuin aikaisemmissa Räppääjissä, tempokin on vähän hidastunut.		Tytöt ovat persoonattomampia kuin pojat, jotkin lauseet toistuvat jo liikaakin (Opettaja oli tietysti oikeassa. Ja meitä vähän nauratti.).
Kenelle suosittelisin		Pojille ja tytöille, 5-12-vuotiaille, ääneen luettavaksi tai itsekseen luettavaksi	Tytöille ja pojille, 5-11-vuotiaille, ääneen luettavaksi tai itsekseen luettavaksi

Näitä Tammen aarteita on vaikea panna paremmuusjärjestykseen. Tammi on ollut onnekas saadessaan sarjat kustannettavakseen. Kirjojen suosio puhuu omaa kieltään ja meillekin uppoavat molemmat: Viisivuotias poika kuuntelee näitä yhtä mielellään kuin tokaluokkalaiset tytöt. Tiedän, että yli kymmenenvuotiaatkin lukevat näitä sarjoja suorastaan ahmien ja yhä uudestaan.

Risto Räppääjien kuvittajan vaihtumiseenkin on nyt totuttu. Ainakin meillä Rönns on saanut meidät kaikki lukijat puolelleen.

Oikeastaan kirjoja voisi ylistää vaikka kuinka.  Molemmat kirjasarjat ovat esimerkkejä laadukkaasta ja hauskasta kotimaisesta lastenkirjallisuudesta.  Ne on kirjoitettu sujuvasti ja hyvällä suomen kielellä vauhtia ja jännitystä unohtamatta. Molemmille sarjoille voi toivottaa mahdollisimman pitkää ikää myös tulevaisuudessa! Kiitos kirjoista ja kiitos lukuinnosta Tiina Nopolalle, Sinikka Nopolalle ja Timo Parvelalle!

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän, 2011
Kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104


- Risto on poika, siitähän me olemme samaa mieltä.
- Kyllä, Rauha sanoi.
- Pelaako Risto jääkiekkoa?
- Ei.
- Pelaako Risto jalkapalloa?
- Ei.
- Harrastaako Risto ylipäätään mitään, mikä sopii pojalle?
- Harrastaa, Rauha puolustautui. - Rummuttamista... ja leipomista!
- Molemmat vääriä harrastuksia, Elvi tuhahti.
- Vääriä? Rauha järkyttyi.
- Toinen liian äänekäs, toinen liian tyttömäinen! Minun täytyy sukulaisena sanoa, että hän viettää liian paljon aikaa sinun seurassasi. Missä on miehinen esikuva?

Tämän keskustelun seurauksena Rauha laatii sanomalehteen ilmoituksen, jossa hän hakee Ristolle isähahmoa. Alakerran naapuri Lennart Lindberg on loukkaantunut, koska hän ei tunnu tehtävään kelpaavan. Kun Rauha sitten haastattelee isähahmoehdokkaita, Lennart päättää pelastaa Riston ja hakea paikkaa - valepuvussa. Niinpä näyttämölle astuu jääkiekkovarusteissaan Lennart Lindberg nimeltään nyt Lennu Lehmuskallio, joka kelpaakin Riston isähahmoksi. Pian näyttää jopa siltä, että Rauha ihastuu Lennuun, ja tämähän on Lennart Lindbergille mustasukkaisuuden paikka.

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä saa isän on taattua Räppääjä-meininkiä. Dialogi on nasevaa ja meno vauhdikasta. Jännitystä syntyy kuin itsestään, kun tapahtumat alkavat tuttuun tyyliin lähteä käsistä. Nimittäin Lennart ja Lennu eivät tietenkään pääsee Rauhan luokse kahville yhtä aikaa, ja lopulta Lennartin on pakko "paeta ulkomaanmatkalle" kiusallisia tilanteita. Hän jää asuntoonsa ja esiintyy vain Lennu Lehmuskalliona, mutta miten hänelle saadaan sinne ruokaa - asunnon kun pitäisi olla tyhjä? Taas on mietittävää. Lisäksi, kun Elvi-tädin epäilykset heräävät, ollaankin jo pulassa, ainakin melkein.

Risto Räppäjien lukeminen on aina yhtä riemullista. Kaikki kolme lastani rakastavat näitä kirjoja, ja vaikka ekaluokkalaiset lukevat näitä osittain itsekseen, he haluavat myös kainaloon näitä kuuntelemaan. Kalle-pojalle (5-vuotias) jännittävät valepuvut ja salajuonet toimivat hienosti. Aikuista naurattaa dialogi.

Kaiken ohessa käsitellaan taas tärkeitä aiheita: Pitääkö pojan harrastaa poikien lajeja? Pitääkö lapsen ylipäätään hirveästi harrastaa - ainakaan vastoin tahtoaan? Kelpaako ihminen sellaisena kuin hän on, eli kelpaako Risto Ristona tai Lennart Lennartina vai pitääkö heidän esittää jotain muuta kuin he ovat?

Tässä kirjassahan oli vielä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen oivaltava ja hauska kuvitus, mutta uusimmassa Risto Räppääjässä kuvittaja on vaihtunut. Saapa nähdä, miten uusi Räppääjä uppoaa yleisöön? Joulupukki toi senkin lapsille, ja toinen ekaluokkalainen sai kirjan luettua parissa päivässä ja oli ihastunut, joten jään innolla odottamaan sopivaa lukuhetkeä.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, 2. painos, 1994
Kustantaja: Tammi, 1993
Kuvitus: Markus Majaluoma
Sivuja: 127



Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä johdattelee mukavasti joulun tunnelmaan. Meillä tätä kirjaa on aloitettu monena vuonna ennen joulua, mutta vasta tänä jouluna se saatiin päätökseen asti. Syynä on se, että kirja on suhteellisen paksu verrattuna kaikkiin hauskoihin ja iloisiin jouluaiheisiin kuvakirjoihin, jotka kaivetaan näin joulun alla hyllystä pinoon ja luetaan kaikki taas vähintään kertaalleen läpi. Mutta nyt tyttöni olivat sopivan ikäisiä jaksaakseen kuunnella pitkän joulutarinan loppuun asti, eli suosittelisin tätä yli 7-vuotiaille lapsille. (Tai ainakin kannattaa piilottaa kaikki Mauri Kunnaksen joulukirjat hetkeksi aikaa pois näkyviltä, jotta niitä ei kannettaisi koko ajan vaihtoehdoksi.)

Heinähattu ja Vilttitossu ovat vauhdikas sisaruspari. Heidän maailmaansa kuuluvat isä ja äiti, eli Matti ja Hanna, sekä tässä kirjassa vaari ja poika, jotka tulevat joulunviettoon. Naapurin Alibullenin neidit, Helga ja Halise, sekä paikkakunnan poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat tietysti myös kuvioissa mukana.

Tarinassa vietetään pikkujoulua, lahjoitetaan vanhoja vaatteita joulukeräykseen, askarrellaan joulukoristeita, lauletaan joululauluja, esitetään joulukuvaelma ja haetaan joulukuusi. Jouluvalmistelut ovat siis mallillaan. Kaiken taustalla pyörii juoni, jonka päähenkilönä on Vilttitossu. Hän saa vaarin puheista idean ruveta ruokkimaan heidän talonsa omaa tonttua. Niinpä hän kantaa tontulle ruokia vajaan, ja sieltähän ne tosiaan katoavat. Äiti epäilee, että talossa käy varas, joten poliisit kutsutaan tutkimaan tapausta. Väärinkäsitysten jälkeen Alibullenin neiditkin joutuvat epäiltyjen listalle, kunnes Heinähattu ja Vilttitossu saavat oikean varkaan kiinni. Lopussa päästään viettämään sydämellistä joulua.

Nopoloiden lastenkirjoissa on anarkiaa. Risto Räppääjissä sitä on tosin enemmän kuin Heinähatussa ja Vilttitossussa, mutta kyllä Heinähatun ja Vilttitossun elämästäkin saadaan vauhtia irti. Vaikka jouluvalmistelut ovat mallillaan, mikään ei mene "kirkassilmät silkohapset" -tyyliin, vaan kaikki tapahtuu joko improvisoiden (esimerkiksi joulukuvaelma) tai vähän sinnepäin (kuten kuusenhakureissu). Joulu ei tosiaan saavu hallitusti ja kauniisti, vaan boheemin hauskasti.

Markus Majaluoman kuvitus on mielestäni hiukan rujoa ja anarkistista sekin, ei siis mitään siloteltua joulutunnelmaa. Siinä on sopivasti särmää. Heinähatun ja Vilttitossun hiukset ovat takkuiset, Isonapa kuvataan todella lihavaksi ja tontut irvistelevät rumasti. Kaiken ei tarvitse olla perinteisen sovinnaista.

Lapset nauroivat joulukuvaelmalle ja rumalle joulukuuselle, joka yritettiin piilottaa ison olkipukin taakse. He myös säälivät Isonapaa, jolla oli lapsena ollut niin kurjaa jouluisin. Aikuista puolestaan naurattivat Matin ja Hannan hyvät aikeet, jotka eivät koskaan toteutuneet. Avioparin sanailusta ja yhdessä olosta tunnisti pitkän parisuhteen kuvioita. Esimerkiksi Matti hankkii kotiin niin ruman kuusen, että saa vaimonsa itkemään ja lahjoittaa hänelle joululahjaksi kaapista löytämänsä pyyhkeet, jotka osoittautuvat Hannan varaamiksi vieraspyyhkeiksi. Jotain perin tuttua on myös Alibullenin neitien joululaihdutuksessa. Neidit hyppäävät muutaman hypyn hyppynarulla ja sitten mitataan:
                                              Halise mittasi Helgan reiden ympärysmitan.
                                              - Kolme milliä vähemmän kuin eilen, hän huudahti.
                                              Helga ponkaisi tarkistamaan mittanauhaa.
                                              - Onko varmasti?
                                              - On, on, Halise vakuutti.
                                              Helga ryntäsi suklaarasialle ja otti konvehdin.
                                              - Sen kunniaksi! Ottakaa tekin, hän sanoi tytöille.
                                              Sitten Halise ojensi käsivartensa.
                                             - Helga, mittaa!
                                             - Sama kuin ennenkin, Helga sanoi.
                                             - Eikö milliäkään? Halise kysyi ja lähti kulkemaan kohti
                                             suklaarasiaa.
                                             - Ja niinkuin minä olen tehnyt työtä. Täytyy ottaa
                                             lohdutussuklaa.

Ehkäpä tämän kirjan luettuaan osaisi ottaa omat jouluvalmistelunsa vähän rennommin. Joulu tulee kuitenkin.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo, 2002
Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104
Mistä sani kirjan: omasta hyllystä

"Yhtäkkiä Aimo Kuukkeli istui keskelle lattiaa. Hän kurotti päätään kohti polvia. Sitten hän meni selälleen, nosti jalat ylös ja alkoi pyöräillä.

- Vaari, mikä sinulle tuli? Kullervo kysyi.

- Minä piristyin. Tunnen itseni nuoreksi pojaksi. Minä en tarvitse enää sinua hoitajksi, Kullervo. Sinä voit aivan hyvin lähteä Kauhavalle. Elvi Räppääjä lupasi pitää minusta huolta.

- Nouse ylös, Aimo Kuukkeli! Elvi komensi. - Haluan mennä pakastamaan. Ajattelin tehdä sinulle alkajaisiksi kattilallisen makkarasipattia. Voimme syödä sitä pakastimesta koko kesän."

Risto Räppääjä ja komea Kullervo (2002) käsittelee tärkeitä teemoja: mustasukkaisuutta, erilaisuuden hyväksymistä ja vanhusten yksinäisyyttä. Riston arkeen nimittäin tupsahtaa kohtelias ja komea Kullervo, joka tulee kesäksi hoitamaan vaariaan Aimo Kuukkelia. Riston elämän tärkeät naiset, Rauha-täti ja Nelli, ihastuvat Kullervoon. 

Risto ihmettelee Kullervon kummallisia tapoja (kuten ylenmääräistä veden valuttamista, ennen kuin se on juomakelpoista), mutta viisas Nelli näkee Kullervon käytöksen takana pelkoja. Nellin suvaitsevaisuus ja Kullervon kohtelias käytös yhdistävät heitä, ja Risto kärsii mustasukkaisuudesta. Lopulta kuitenkin Risto pääsee yli ennakkoluuloistaan ja ystävyskolmikko pääsee yhdessä postilaisten kesälerille Kauhavalle, jonne Riston äitikin tulee "tutkimaan, miten käsinlypsy on vaikuttanut kauhavalaisten emäntien käsivarsilihaksiin viime vuosisadalla."

Koko kesän Kullervo lukee puhelinluetteloa, sillä hän etsii sieltä vaarilleen sopivaa leskirouvaa, jotta vaarin ei tarvitsisi mennä syksyllä vanhainkotiin. Isoisän vanhuuden turvaksi löytyy leskirouva Elvi Räppääjä - maailman paras pussittaja ja pakastaja ja sankarillinen postilainen (eli postin entinen virkailija, kuten Kullervon isoisäkin). Orastava rakkaus saa vaarin piristymään ja pelot haihtuvat, kun yksinäisyyskin katoaa. Näin yksinkertaistahan se on: jokaiselle on olemassa "se oikea" ja suvaitsevaisuus on ystävyyden edellytys.

Nyt on Risto Räppääjä -sarja luettu lähes läpikotaisin! Kahta uusinta kirjaa jäädään odottamaan joulupukilta (vink, vink) - ja niiden jälkeen varmaankin luetaan kaikki Räppääjät vielä moneen kertaan uudestaan. Tähän mennessä omaksi suosikseni on jäänyt Risto Räppääjä ja viimeinen tötterö, koska se on absurdissa huumorissaan aivan vertaansa vailla. Kesäteatteri-teema on siinä aivan posketon, samoin kuin junamatkailun ihanuus. Mutta eihän näitä voi moittia yhtäkään. Silkkaa lukemisen iloa alusta loppuun!



Hilpeä Hilpuri Tilli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli, 8. painos, 2011

Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi, 2004

Sivuja: 96

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Risto Räppääjiä ei voi kehua liikaa! Tämäkin lomalukeminen sai tyrskimään ääneen niin lapset kuin aikuisetkin meidän perheessämme. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004) perustuu samoihin tuttuihin ja taattuihihn viihdytyskeinoihin kuin muutkin Räppääjät: hilpeisiin väärinkäsityksiin ja nasevaan dialogiin. Tätä luettiin ääneen viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla, hyvä että maltettiin nukkua muutama tunti lukuhetkien välissä.

Riston kotiolothan ovat hieman boheemit, joten Rauha Räppääjä kutsutaan koululle tekemään tarkempaa selvitystä mm. Riston ravinnon laadusta. Risto on vastannut koulukyselyssä syövänsä kotona aina hernekeitteoa, ja tämä on huolestuttanut kouluviranomaiset lopullisesti. Koululle saapuva Rauha päätyy Riston luokkaan sijaiseksi nimellä Hilpuri Tilli.

Rauha osoittautuu omaperäiseksi ja antaumukselliseksi opettajaksi, joka ei tiedä oikeastaan mistään mitään, mutta lapset pitävät hänestä ja hän saa jopa rehtorin pitämään itseään "pätevänä naisihmisenä". Niinpä hän saa vastuulleen koko koulun luontoretken vetämisen. Rauha värvää Riston esittämään ampiaista luontoretkelle. Silloin Riston ja Nellin on pakko ryhtyä toimeen, jotta Risto ei joutuisi luokkatoverien silmissä lopullisesti nolatuksia, ja he saavatkin oikean Hilpurin Tillin lopulta paikalle pelastamaan tilanteen.

Risto Räppääjien suosio on täysin ansaittua. Pienillä sanakäänteillä kirjailijat saavat aikaan mainioita tilanteita. Tässä pieni esmerkki eräästä puhelinkeskustelusta, jossa Risto ja Nelli yrittävät tavoittaa oikeaa Hilpuri Tilliä:

- Mikä nimi? Risto kysyi.

- Nimikö? Tilli.

- Ai, mikä? Risto kysyi. -Tillikö?

- Juu, Tilli

Risto sulki puhelimen.

- Ei se ollut se.

- Eikö?

- Ei. Se oli joku Juutilli.

Tätä on lastenkirjallisuus parhaimmillaan. Meillä on luettu tai kuunneltu äänikirjoina lähes kaikki Risto Räppääjät, emmekä ole pettyneet kertaakaan. Jäipä kerran eräs Risto Räppääjä -äänikirja mummulaan, ja mummu pyysi lainaksi lisää näitä hauskoja tarinoita. Autossakin on yleensä hiiskumaton hiljaisuus (ah), kun Risto Räppääjä kuuluu cd:ltä. Loistavaa, aina vaan!