Kirjan vuosi -lukuhaaste valmistui!

Nyt HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaaste on luettua elämää. Luin vuoden aikana listan mukaiset 50 kirjaa. Noin puolet kirjoista osui sattumanvaraisesti johonkin kohtaan, mutta viimeiset kymmenen kirjaa tuottivat jo päänvaivaa ja pientä etsimistä. Olo on väsynyt mutta onnellinen.

Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteeseen lukemani kirjat:

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee
2. Kirja, josta on tehty elokuva: Siri Kolu: Me Rosvolat 
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja: Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin:  Mika Waltari: Suuri illusioni
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: Riina Katajavuori: Herra Paasio
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Leena Krohn: Erehdys
7. Novellikokoelma: Rosa Liksom: Väliaikainen
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Auli Leskinen: Petojen aika 
9. Tietokirja: Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja: Michel Houllebecq: Halujen taistelukenttä 
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut: Joni Skiftesvik: Isäni, sankari
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle: Pirkko Saisio: Signaali
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon (Finlandia Junior -palkinto): Christel Rönns: Perin erikoinen muna
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja: Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään: J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
16. Kirja, jota äitisi rakastaa: Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta: Riina Katajavuori Wenla Männistö
18. Yli 100 vuotta vanha kirja: Henrik Ibsen: Nukkekoti
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä: Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia 
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella: E. M. Forster: Italialainen avioliitto
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut: John Steinbeck: Punainen poni
22. Muistelmateos tai elämäkerta: Jari Litmanen: Litmanen 10
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä: Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä: Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja: Anni Polva: Vanha suola janottaa
26. Kirjatrilogia: Elsa Beskov: Tätien satuaarteita
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja: Terhi Rannela: Läpi yön
28. Kirja, jonka nimessä on väri: Salla Simukka: Musta kuin ebenpuu
29. Kirja, jossa on taikuutta: Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani: Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait of a Dubliner
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja: Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja 
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi: Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi 
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta:  Pablo Neruda: Andien mainingit
34. Kirja, jonka nimessä on numero: Agatha Christie: Viisi pientä possua
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla: Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi
36. Runokirja: Johanna Venho:Ilman karttaa 
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa: Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken: Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi: Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin: Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua: Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
44. Klassinen rakkausromaani: Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
45. Kirja, joka pelottaa sinua: Margaret Atwood: Herran tarhurit 
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit: Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla 
47. Hauska kirja: Petri Tamminen: Meriromaani
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä: John Williams: Stoner
49. Jännityskirja tai dekkari: Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus 
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle: Kirsti Kuronen: Suksin

Tämä kirjalista päättää oman kirjavuoteni ja sen myötä toivotan:

Hyvää uutta kirjavuotta!

Maalaismaisemia-haasteen koonti

Kuva blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja viettänyt kesäni mummulassa maatilalla: ajanut lehmiä hakaan ja lypsylle, juottanut ja syöttänyt vasikoita, auttanut heinäpellolla ja hoitanut heinälatoon syntyneitä kissanpentuja. Siksipä tervehdin ilolla 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaastetta.

Vaikka en varsinaisesti haalinut haasteeseen sopivia kirjoja, huomasin, että yksi sun toinen lukemistani kirjoista sijoittui maaseudulle. Kirjoja kertyi myös ilahduttavasti eri maista.



Sain luettua yhteensä 10 aiheeseen sopivaa kirjaa, joten saavutin Maatilan isännän kunniakkaan arvonimen.


Maa ja metsä murroksessa & maaseutu elinkeinona:

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla (1991)

Kirjassa kerrotaan saamelaisten uskomuksista ja siinä samalla elintavoista, esimerkiksi porotaloudesta.



Elämää maaseudulla:

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (1817)

Neito vanhassa linnassa kertoo englantilaisen, 1700-luvun lopun maalaisaateliston harrastuksista. Näitä ovat Bathin kylpyläkaupungissa näyttäytyminen, goottilaisten romaanien lukeminen, edullisten avioliittojen järjesteleminen ja maaseudun linnoissa hengailu. Kuuntelin kirjan äänikirjana ja nautin Austenin piikikkäästä huumorista.


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (2014, kirjoitettu jo 1954)

Englantilaisen maalaiskartanossa järjestetään kyläjuhlat, joiden viihdykkeeksi tarkoitettu rikossuunnistus muuttuukin todeksi. Maalaiskartanon esikuvana on Agatha Christien oma kesäpaikka Greenway House, jonka maisemiin murhamamma sijoitti tämän pienoisromaaninsa.

Agatha Christie: Viisi pientä possua (1943)

Taas ollaan englantilaisella maaseudulla, jossa on tapahtunut murha 15 vuotta aiemmin. Kesäinen englantilaismaisema vilisee eri yhteiskuntaluokkien edustajia, on kartanonherraa ja työläistaustaista syöjätärtä. Murhamysteerin ratkaisee tietysti maailman paras etsivä, Hercule Poirot.


Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi (2014)

Kirja sijoittuu maaseudulle, kuihtuvaan Leivonkylään. Maalla asuvien nuorten elämää kuvataan hyvin aidosti.


Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (2011)

Vielä joskus kerromme kaiken  kertoo kiihkeistä tunteista Saksojen yhdistymisen jälkeisenä kesänä DDR:n maaseudulla.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna (1982, 1984)

Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna kertovat saaristolaisnaisen elämäntarinan. Annan elämä kulkee Kökarilta Tukholmaan, maalaiskoulun opettajaksi Suomen ruotsinkieliselle alueelle ja lopulta takaisin Kökarille. Kirjasta tuli yksi lukuvuoteni unohtumattomista kokemuksista.

Eduardo Mendoza: Tulvan aika (1992)

Tulvan aika kertoo kiihkeistä tunteista Katalonian vuoristoisella maaseudulla. Kirja yllätti positiivisesti ja selvensi Espanjan sisällissodan polittiisia jännitteitä, vaikka näyttäytyi ensin kliseisenä romanssina.


Asko Sahlberg: Tammilehto (2004)

Tammilehto kertoo kiihkeistä tunteista vuonna 1918 suomalaisen rappiokartanon ympärillä. Kansalaissodan jännitteet ja väkevästi kuvatut ihmiset ovat tämän romaanin suola. Kirja oli syksyni parhaita lukuelämyksiä.

John Steinbeck: Punainen poni (1932)

Punainen poni sisältää viisi novelia, jotka sijoittuvat Kaliforniaan Salinasin seudulle, josta nobelisti on kotoisin. Kirjoitin kirjasta muun muassa näin: "Karu maaseutu, karjatilojen elämä ja vuoret ovat keskeisiä motiiveja näissä novelleissa, eikä voi välttää ajatusta, että Steinbeck on kirjoittanut näihin omia lapsuusmuistojaan tai havaintojaan kotiseutunsa ihmisistä." Novellit ovat mestariteoksia jokainen.


Kuten kuvauksista käy ilmi, maaseudulla tunnetaan kiihkeästi ja dramaa syntyy peltojen ja hedelmätarhojen reunamilla. Maalaismaisemissa rakastetaan, kuollaan, ollaan mustasukkaisia ja juonitaan jopa murhia. Kaiken keskellä saatetaan jäädä ihailemaan kauniita maisemia. Enemmän kuitenkin kuvataan maaseudun arkea ja töitä (paitsi brittiläisen yläluokan kuvauksissa), jotka tuovat kirjoihin oman maanläheisen tunnelmansa.

Kiitos Marilelle hienosta haasteesta!

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta

Hietamies Laila: Rakkaani tuli vuorilta, 1975
Kustantaja: Otava
Kansi: Pentti Ajanto
Sivuja: 424
Mistä sain kirjan: oma ostos


Laila Hietamies, nykyään Laila Hirvisaari, on kiistatta suomalaisen kirjallisuuden suurimpia tähtiä, ja olenpa kuullut, että häntä kutsutaan myös Otavan 8. tähdeksi. Hänen teoksiaan on myyty yli 4 miljoonaa kappaletta ja useat hänen kirjoistaan ovat olleet ilmestyessään vuoden ostetuimpia teoksia huikeilla myyntiluvuilla.

Lukioikäisenä luin Hietamiehen Laatokka-sarjan joka osan ja pidin niistä aivan valtavasti. Ehkä kokeilin muitakin hänen kirjojaan, mutta ilmeisesti en ihastunut, koska siihen se sitten jäi. Äitini on kuitenkin kerännyt ja lukenut lähes jokaisen Hirvisaaren teoksen. Hänen kirjahyllystään voisin poimia kirjan kuin kirjan ja jatkaa siitä, mihin lukiolaisena jäin - ja ehkäpä jonain päivänä sen teenkin.

Äitini ansiosta tartuin tähänkin Hietamiehen teokseen nimeltä Rakkaani tuli vuorilta. HelMetin kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteessa on nimittäin kohta 16. Kirja, jota äitisi rakastaa. Pienen miettimisen jälkeen äitini nimesi juuri tämän kirjan. Sitä ei löytynyt hänen hyllystään, joten jouduin turvautumaan nettiantikvariaattiin, ja siellä näitä olikin tarjolla, jopa alkuperäisen kansilehden kera. Siispä tilaamaan.

Rakkaani tuli vuorilta on ilmestynyt vuonna 1975 ja kuuluu Hirvisaaren alkutuotantoon. Olen tottunut pitämään kirjailijaa Karjalan kuvaajana ja Suomen historian kuvaajana, mutta tässä kirjassa seikkaillaankin Intiassa.

Päähenkilönä ja minäkertojana on suomalainen, vaalea ja kaunis sairaanhoitajatar Kaarin, joka on jäänyt Intiaan töihin miehensä kuoleman jälkeen. Hänellä on suhde intialaisen lentäjän, komean Vikramin kanssa. Kirja alkaakin heidän yhteisesä lomastaan Katmandussa. Kaikki on hyvin, vaikka selviääkin, että Vikramin perhe on jo sopinut hänen avioliitostaan tuttavaperheen kuvankauniin tyttären kanssa.

Kaarin ja Vikram uhmaavat tuhatvuotisia intialaisia perinteitä ja rakastavat kiihkeästi. Ikävä kyllä heidän tielleen osuu "pieniä" vastoinkäymisiä: isorokko, kolera ja hirmumyrsky. Kun nämä iskevät Delhiin, kertojaääni vaihtuu. Näkökulma siirtyy suomalaiseen avustusryhmään, joka lentää Intiaan taistelemaan koleraa vastaan ja hoitamaan valtavan määrän potilaita hirmumyrskyn keskellä. Lääkärien ja hoitajien kesken on pientä säpinää, mutta tärkeintä on kuitenkin Intian kamala kohtalo ja suomalaisen hoitohenkilökunnan pyytetön aherrus kaoottisissa olosuhteissa. Kirjan viimeinen osa palaa taas Kaarinin kertojanääneen. Silloin lomaillaan paratiisiolosuhteissa Kashmirissa, toivutaan hirveistä kokemuksista ja setvitään rakkaussuhteita.

Myönnän, että kirjan lukeminen otti minulla aika lujille. Aloitin kirjan jo loppukesästä, enkä pystynyt lukemaan sitä kuin muutaman sivun kerrallaan. Sama meno jatkui koko syksyn, ja nyt jouduin pinnistelmään, että sain kirjan luettua ennen vuoden loppua. Hietamiehen kirjasta tuli lukuhaasteeni ylivoimaisesti haastavin kirja.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti ihana Kaarin. Toiseksi parasta oli avustusjärjestön työn kuvaaminen, joka tuntui kammottavalta taistelulta kuolemaa vastaan. Kolmanneksi parasta oli Intia. Yhdessä näistä olisi voinut tulla vaikka mitä, ja ehkä 70-luvulla on tullutkin. Olisin silti karsinut tekstistä ainakin puolet pois, pyyhkinyt toistot ja tarkistanut yhden jos toisenkin virkkeen sanajärjestyksen. Kirjan aiheet ovat siis äärettömän kiinnostavia, jopa kiehtovia, mutta teksti on vaikealukuista, suorastaan kömpelöä.

Ihailen kuitenkin Hirvisaaren paneutumista aiheeseen. Rakkaani tuli vuorilta on osoitus siitä, että kirjailija hankkii valtavat määrät tietoa aiheestaan. Kirjaansa varten hänen on täytynyt tutustua avustustyössä työskennelleisiin ihmisiin ja sairaanhoitajien työhön. Lisäksi hän on perehtynyt hyvin tarkasti intialaiseen kulttuuriin, ilmastoon, uskontoihin ja maantieteeseen. Hän kuvaa intialaiset ihmisetkin hyvin aidosti. Nyt kun sain kirjan luettua, oloni on kuin olisin itse käynyt juuri Intiassa. Sain myös muistutuksen heistä, jotka kohtaavat tälläkin hetkellä maailman katastrofit paikan päällä ja ovat auttamassa siellä, missä hätä on suurin - onko ihailtavampaa työtä olemassakaan.

E. M. Forster: Italialainen avioliitto

Forster E. M.: Italialainen avioliitto, 2. painos, 2006
Alkuteos: Where Angels Fear to Tread, 1905
Suomentaja: Hanna-Liisa Timonen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen (kuva Fine Art Photographic Library)
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Vuodenvaihde lähestyy ja muutama haaste on tulossa päätökseensä. Vuoden suururakkani kaksi viimeistä kirjaa on vielä bloggaamatta, ja tässä on niistä toinen, E. M. Forsterin Italialainen avioliitto. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 20. Kirja, jonka valitsit pelkästään kannen perusteella. Muistan, että olen aikoinani hankkinut kirjan jostain alennusmyynnistä hyllyyni juurikin kauniin kannen ansiosta. Valinta oli sinänsä riski, sillä takakannessa on määritelmä, jota suuresti kavahdan: "koskettava rakkaustarina". Kirjailijan nimi kuulosti kuitenkin sen verran tutulta, että ohitin takakannen epäilyttävän sanaparin.

E. M. Forster paljastuikin kirjailijaksi, joka on kirjoittanut myös kirjat Hotelli Firenzessä ja Talo jalavan varjossa, joista olen kuullut pelkkää hyvää (mutta kumpaakaan en edelleenkään ole lukenut). Italialainen avioliitto on Forsterin esikoiteos, joka on jäänyt näiden suurempien teosten varjoon. Koska megahaasteestani puuttui kohta 20 ja lukupiiriissä oli minun vuoroni valita kirja, uskalsin ottaa riskin ja ehdottaa Forsterin romaania luettavaksi, vaikka se oli siis alun perin pelkästään kannen perusteella valittu kirja.

Taas kerran kirja pääsi yllättämään, koska odotukset eivät olleet korkealla (se takakansiteksti). Kirjasta tuli joulukuuni helmi.

Heti teoksen ensi sivuilla tempauduin mukaan brittiläisen yläluokan sopivaisuussääntöihin. Forster kuvaa englantilaista pidättyväisyyttä ja ylemmyydentuntoa niin terävästi, että piikit tuntuvat iholla asti. Keskiössä on Herrintonien perhe, äiti sekä aikuiset poika ja tytär. Perheen toinen poika on nainut alempisäätyisen naisen, jonka sivistyksessä ja käytöstavoissa on paljon toivomisen varaa. Kun poika kuolee, nuori leski Lilia ja hänen tyttärensä jäävät Herrintonien kasvatettaviksi: Kuten rouva Herrinton usein oli pannut merkille, Lilialla ei ollut minkäänlaisia lahjoja ja taipumuksia. Hän ei pitänyt musiikista, lukemisesta tai työnteosta. Hänen ainoa elämäntaitonsa oli melko homssuinen hilpeys, joka olosuhteiden mukaan vaihtui ruikuttavaksi tai rehvakkaaksi. (S. 58.)

Herrintonit todellakin tekevät parhaansa ja lähettävät hupakon miniän Italiaan henkevöitymään. Seurana hänellä on perikunnollinen neiti Abbott. Mitä herkkua lukijalle onkaan luvassa, kun miniä ottaa ja nai italialaisen pyrkyrin! Mikä painajainen Herrintoneille!

Kun brittien pidättyväisyys ja italialaisten tunteellisuus rinnastetaan, syntyy sellaista kipinää, että lukija huomaa suupieliensä nykivän tuon tuosta. Takakannen lupaus "koskettavasta rakkaustarinasta" ei mielestäni istu missään kohtaa kirjan määritelmäksi, sillä lopulta kaikki on kovin raadollista, ja kerronta lähenee satiiria. Näyttää jo siltä, että italialainen elämäntapa villitsee britikin, ja lopulta traagisilta tapahtumilta ei voi välttyä.

Forster piirtää henkilökuvansa täsmällisin vedoin ja upottaa kerrontaansa ironiaa, joka näyttää henkilöt hyvin paljaina. Kirjan takakannessa luvataan "lempeää ironiaa", mutta minusta ironia oli suorastaan julmaa. Pidinkö lopulta yhdestäkään kirjan hahmosta? Forster vedättää lukijan tuntemaan myötätuntoa, mutta sitten taas, ehkä vain yhdellä virkkeellä, saattaa romuttaa koko illuusion. Tällainen vedätys on minusta kerrassaan nautittavaa luettavaa.

Ironiasta ja raadollisuudesta huolimatta, tai ehkäpä juuri niiden takia, eläydyin kirjaan aivan tavattomasti. Lumouduin italialaiskylän oopperaillan tunnelmasta, kuten Philip Herrinton. Tunsin orastavan rakkauden ja vilpittömän ystävyyden. Kaikkein eniten vaikutuin kuitenkin eräistä kyynelistä, jotka käänsivät sydämeni nurin ja tekivät kirjasta minulle unohtumattoman.



Lukupiiriläisistä Kaisa ehti jo blogata kirjan, eikä ollut yhtä lumoutunut kuin minä. Kaisan mielestä kirja läheni saippuaoopperaa. Myös Norkku oli pettynyt kirjaan.

Älyttömät joululahjat -haaste

Kiitos Tuijalle ja Kaisalle älyttömästä jouluhaasteesta, jonka mukaan saa toivoa lahjaksi ihan mitä vaan! Toiveeni singahtivat nyt melkoisesti scifin puolelle, mutta tässä näitä:

1. Toinen pari käsiä

Olen muutamankin kerran huokaissut lapsille, että minulla ei ole kuin kaksi kättä ja toivoisin tuohon käsiparini alle toisen samanlaisen parin, jotta ehtisin halata, letittää, pitää sylissä, kokata, luututa ja kattaa pöytää tuplasti enemmän.

Olen varma, että evoluutiossa on tapahtunut virhe, kun naisille ei ole (vielä) kehittynyt ylimääräisiä käsiä. Toisaalta ilmiömäinen kyky hoitaa (vähintään) kahta työtä samanaikaisesti osittain korvaa tämän puutteen, mutta silti toinen käsipari olisi kätevistä kätevin ratkaisu moneenkin arjen tilanteeseen.

2. Kyky olla kahdessa paikassa yhtä aikaa

Tämän kyvyn haluaisin käyttöön aika ajoin - joskus jopa yhtä aikaa edellisen toiveeni kanssa. Nytkin on sellainen olo, että haluaisin viettää joulua paitsi oman perheen kanssa kotona, myös vanhempieni ja siskoni perheen kanssa. Tunnen myös muutaman yksinäisen joulunviettäjän, joita en saa meille kyläilemään, mutta joiden kanssa haluaisin viettää edes hetken jouluaattona.

Töissäkin tämä kyky olisi vallan mainio. Voisi hoitaa parikin kokousta yhtä aikaa, istua palaverissa ja pitää oppituntia samanaikaisesti, höpötellä kahvihuoneessa ja kirjoitella samalla sähköposteja työtilassa. Miten tehokasta!

3. Maan päälle rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa

On ehkä vähän kyynistä luokitella tämäkin toive scifiksi, mutta ikävä kyllä siltä se nyky-Suomessa ja koko maailmassa tuntuu. Tämä toiveeni on kuitenkin kaikista suurin, sillä ilman ykkös- ja kakkostoiveitani olen pärjännyt tähänkin asti, mutta ilman rauhaa ja hyvää tahtoa kaikki toiveeni ja kaikki työni valuvat hukkaan.



Haastan vielä Kirjan jos toisenkin -blogin Janen ja Kirjojen keskellä -blogin Maijan mukaan toivomaan älyttömiä joululahjoja ja toivotan tässä kaikille lukijoilleni:

Älyttömän hyvää joulua! 

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Kaarlela Tanja: Menneen talven lumi, 2014
Kustantaja: Torni
Kansi: Mervi Kattelus
Sivuja: 251
Mistä sain kirjan: lainasin siskolta










   Sähikäinen sytytti tupakan ja suojasi sitä samalla toisella kädellään. Se seisoi paikallaan, imi lyhyitä, nopeita vetoja ja nakkasi hehkuvan natsan pian maahan.
  - Pitää mennä. Isäntä käski kyntää sivupellot.
  Saman tien se käänsi mopon ja kaasutteli pois. (S. 9.)

Tanja Kaarlelan Menneen talven lumi kertoo Marin ja Hennan talvesta. Tytöt asuvat Hakomäen kaupungin sivukylällä, Leivonkylässä, ja käyvät peruskoulun 9. luokkaa. Kirjan päähenkilöksi nousee Mari, joka talven aikana joutuu pohtimaan monenlaisia asioita. Hänen vaarinsa saa aivoinfarktin ja hänestä on huolta. Lisäksi oman perheen salaisuudet alkavat nousta pintaan. Makkosen mökkiin muuttaa uusi asukas, nuorimies Antti, johon kyläläiset suhtautuvat epäluuloisesti, mutta jonka kanssa kylän nuoret ystävystyvät. Kun kevät koittaa, moni asia on muuttunut.

Parasta kirjassa on nuorten aito ystävyys. Henna ja Mari ovat erottamattomat, ja saman kylän pojat, Henri ja Sähikäinen, kuuluvat tietysti joukkoon. Varsinkin Sähikäinen on persoonallinen tapaus, vähän arvaamaton ja kiukkuinen poika, jonka mopo on ainut kulkupeli, jolla mihinkään päästään. Kotikylä nuorten ympärillä kuihtuu, ja varsinkin lakkautetun kyläkoulun pihassa tuntuu kaikki kovin haikelta.

Tanja Kaarlelan teos tuntui luontevalta valinnalta, kun etsin kirjoja Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteeseen kohtaan 32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi. Olen kotoisin Nivalasta, ja Kaarlela on nivalalainen kirjailija. Tunnistin kirjasta vaivattomasti oman nuoruuteni pienessä, keskipohjalaisessa kaupungissa (silloin vielä kunta), jossa ei paljon ollut tekemistä. Hakomäen keskusta, jossa nuoret käyvät ilmaisemassa mielipiteensä, sopisi hyvin Nivalan keskustaksi ja Leivonkylä voisi olla mikä tahansa Nivalan lukuisista sivukylistä, joissa maanvelijely on ihmisten pääelinkeino. Kirjan nuorista Henna onkin maatalon tyttö ja Sähikäinen on sikatilan poika.

Aikuiseksi kasvaminen ei ole kivutonta. Marista tulee vähän kuin vahingossa, ja oman kylän kauhuksi, niin sanottu aktiivinen nuori. Marin itsensä ja koko Leivonkylän hämmästykseksi hänen ajatuksiaan aletaan kuitenkin ottaa myös vakavasti:
 Yhtäkkiä hänen piti olla optimistisena visioimassa nuorison tulevaisuutta maaseudulla,  kun hän oli juuri alkanut tajuta itsekin, että se oli utopiaa.
   Sitä ei ollut. (S. 208.)

Menneen talven lumi on konstailematon nuortenkirja. Se tavoittaa aidosti maaseudun nuorten ajatusmaailman ja arjen. Tunnistin siitä oman nuoruuteni: parhaan ystäväni, pojat, mopot ja tupakat sekä peltojen yli pyyhkivän lumen. Kaikki se on siellä vieläkin.


Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Annami, Anita, Kirsi ja Krista. Kirjojen keskellä - blogin Maijakin tuntee sivukylien kohtalon.

Jari Litmanen: Litmanen 10

Litmanen Jari: Litmanen 10
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jaanis Kerkis
Sivuja: 297
Mistä sain kirjan: oma ostos







Jari Litmasen omaelämäkerta Litmanen 10 löytyy varmasti ja toivottavasti monestakin tämän joulun paketista. Se on jämäkkä tietopaketti Litmasen urheilu-urasta ja samalla huippu-urheillijan elämästä.

Litmanen 10 oli lukupiirikirja, ja myönnän suoraan, etten olisi sitä ikinä lukenut ilman sosiaalista pakkoa. Taas on kuitenkin syytä kiittää rakasta piiriä, joka aika ajoin haastaa ylittämään totutut rajansa. Montako urheilijaelämäkertaa olen koskaan lukenut? Siis oikeasti. En yhden yhtäkään. En siis osaa verrata tätä mihinkään aikaisemmin lukemaani.

Mitä sitten tiedän jalkapallosta? Enpä paljon muuta, kuin että pallon perässä juostaan ja pallo yritetään saada vastustajan maaliin. Penkkiurheilijaurani on talviurheilupainotteinen: talviolympialaiset, hiihdon MM-kisat ja Keski-Euroopan mäkiviikot. Siinäpä ne. Televisiosta ei lapsuudessani tullut juuri muuta kuin John Wayne-länkkäreitä, Dallas ja urheilua. Miten keskipohjalainen maalaistyttö voisikaan tietää mitään jalkapallosta, kun lumi pyyhki peltojen yli puoli vuotta putkeen ja joukkuepelien ykkönen oli tietysti pesäpallo? Vasta aikuisiässä olen ruvennut seuraamaan jalkapallon MM-kisoja ja jopa nauttinut näkemästäni.

Onneksi Lahdessa ymmärrettiin rakentaa sisähalli, jotta tämä toinen 70-luvun lapsi, Jari Litmanen pääsi potkimaan palloa 3-6 tuntia päivittäin kesät talvet. Loppu on historiaa.

Vaikka kirjan lukeminen oli minulle välillä aika työlästä, kuten tietotekstin lukeminen minulle aina on, opin kirjasta paljon. Opin, millaista intohimoa huipulle pääseminen vaatii. Opin myös, millaista sinnikästä harjoittelua huipulle pääseminen vaatii. Opin jalkapallosta kaiken, mitä maallikolta voi toivoa. Lisäksi opin tuntemaan ihmisen nimeltä Jari Litmanen.

Joissain arvosteluissa on moitittu sitä, että Litmasen kirja ei päästä kovin lähelle Litmasen persoonaa. Totta onkin, että värikkäimmät jutut kuullaankin kirjaa varten haastateltujen valmentajien, ystävien tai pelikavereiden suusta. Litmasen itsensä kertomana tapahtumat kerrotaan hyvin pelkistetysti, ja kaiken keskipisteenä on jalkapallo.

Siitä huolimatta kirjan lukemisen jälkeen minulle tuli sellainen olo, kuin tuntisin Litmasen henkilökohtaisesti, ja jos en aiemmin ole Litmasen urasta paljon ymmärtänyt, niin nyt olen Litmas-fani. Miehen urheilulliset meriitit ovat kiistattomat, mutta huikean uran lisäksi ihastuin Litmasen persoonaan. Hän ei missään vaiheessa moiti kirjassa ketään, vaikka uralla on ollut myös vastoinkäymisiä. Hän toteaa asiat rauhallisesti, kuvaa voitot ja tappiota, menestyksen ja loukkaantumiset reilusti ja muistuttaa lukijaa aika-ajoin siitä, että kaikki koettu kuuluu ammattilaisjalkapalloon.

Litmanen ei kerro yksityiselämästään mitään suuria paljastuksia, vaan kaikki maininnat läheisistä ihmisistä ovat hyvin arvostavia ja kiitteleviä. Hän ei myöskään ole missään vaiheessa tuonut perhettään tai läheisiään julkisuuteen. Kuningas Litmanen on varmasti kuningas jalkapallossa, mutta elämään ja menestykseen hän suhtautuu nöyrästi, ja julkisuuteenkin kunnioitusta herättävän terveesti.

Lukupiirissä moitiittiin sitä, että kirjassa oli toistoa. Moni asia kerrottiin ensin lyhyesti, ja sitten siihen paneuduttiin tarkemmin. Toisteisuus selittyy kirjan tekotavasta, jossa Litmanen on sanellut muistelmansa nauhuriin ja sitten korjannut puhtaaksikirjoitettua tekstiä. Lukupiiriläiset olisivat kaivanneet myös rakennetta, jossa Ajaxin vuosia olisi painotettu vielä lisää sekä sivumäärältään että hehkutukseltaan, koska noihin aikoihin sijoittuvat Litmasen menestyksekkäimmät vuodet.

Olisin itsekin kaivannut vielä lisää menestyshypetystä, koska kirjasta oikeasti opin myös, kuinka poikkeuksellisen lahjakas Litmanen on ja kuinka poikkeuksellista on nousta Suomesta jalkapallon huipulle. Tarkemmin ajatellen ylenmääräinen hehkutus ei ehkä kuitenkaan sopisi Litmasen tyyliin. Litmanen syntyi työläisperheeseen, jossa harrastettiin jalkapalloa, ja jalkapallosta tuli hänenkin harrastuksensa, intohimonsa ja uransa. Litmanen on ollut onnekas, koska hän on saanut toteuttaa suuren unelmansa ja päämääränsä ja noussut jalkapallossa maailman huipulle. Kirjan perusteella väitän, että hän myös ymmärtää, kuinka onnekas hän on ollut. Se tekee Litmasesta nöyrän kuninkaan.


Litmanen 10 on arvioitu ainakin Kirjavinkit-blogissa sekä Kirjan vuoksi -blogissa. Suosittelin kirjaa jo aiemmin joululahjaksi 6-100-vuotiaille pojille. Linkitän myös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Litmas-haastatteluun, joka tiivistää hyvin kirjan hengen.

Kuittaan kirjalla pisteet kahteen haasteeseen: toinen on tämän vuoden suururakkani Kirjan vuosi 2015 -lukuhaaste, kohta 22. Muistelmateos tai elämäkerta ja toinen on Les!Lue!-blogin elämäkertahaaste.

Kääri pojalle kirja pakettiin - joululahjavinkkejä kaikenikäisille pojille

Toisiko joulupukki kirjapaketin pojalle? 

Kuvausapulainen ja rekvisiitta

Kyllä kiitos!

Kaikki pojat ansaitsisivat joululahjaksi kirjan. Samalla heille lahjoitettaisiin rauhallisia hetkiä, mielikuvituksellisia seikkailuja tai innostavaa tietoa. Kirjan myötä toivotaan tietysti myös lukutaidon kehittymistä, joten kirja on hyvin hyödyllinen lahja.

Kokosin pinoon muutaman eri-ikäisille pojille maistuvan opuksen. Näissä valinnoissa puhuu nyt kokemus.


0-4-vuotiaat pojat

Sanna Pelliccioni: Jännittäviä aikoja, Onni-poika (Minerva, 2015)

Tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi Onni-poika-sarjan kokoelmateosta. Mahtavaa!

Jännittäviä aikoja, Onni-poika sisältää kirjat Onni-poika menee päiväkotiin, Onni-pojasta tulee isoveli ja Onni-poika ja hirveä hirviö. Viime keväänä esittelin kirjan Onni-pojan seikkailut, joka valloitti kaksivuotiaan miehenalun sydämen aivan täysin.

Tänä syksynä ostin Hulluilta päiviltä uusimman kokoelman pojulle joululahjaksi, mutta pikkumies kaiveli keltaisia kasseja niin innokkaasti, että löysi tämän liian aikaisin. Kirjan kannesta voi erottaa hampaanjäljet ja maitotahroja. Sitä on ahmittu. Toivoisin, että saisin tähän liitettyä myös ääninäytteen ilon kiljahduksesta, jolla omistaja tevehtii Onni-kirjojaan.


3-8-vuotiaat pojat


Mauri Kunnas: Joulupukki ja noitarumpu (2010, 1. painos 1995)

Vähän isommille leikki-ikäisille sopisi joululahjaksi mikä tahansa Mauri Kunnaksen kirjoista tai Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjoista. Olen aiemmin esitellyt Mauri Kunnaksen Vampyyrivaarin tarinoita -kirjan (1991), joka sekin on luettu meillä kymmeniä kertoja läpi. Joulupukki ja noitarumpu on yksi Kunnaksen monista joulukirjoista, ja ehkä kuitenkin se tunnetuin klassikko, koska siitä on tehty myös suosittu animaatio.

Tatuja ja Patuja olen esitellyt kaksikin kappaletta: Tatu ja Patu pihalla (2012) ja Tatun ja Patun kummat keksinnöt (2013), jotka molemmat on saatu joulupukilta. Satun myös tietämään, että pukki on jo käärinyt meidän pojille pakettiin uusimmankin Tatun ja Patun eli Tatu ja Patun ihmeellisen joulun. Kirjan tulevat takuulla lukemaan myös 10-vuotiaat kaksostytöt.


6-10-vuotiaat pojat


Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita, Merenkulkija (2015)

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -kirjasarja on laadukasta luettavaa ja katseltavaa. Sarjassa ilmestyneet sadut eivät sovi kuitenkaan aivan pienille kuulijoille. Niissä on jotain äärettömän kiehtovaa taikaa, aitoa sadun henkeä, mutta niissä on myös surua ja pohdittavia asioita.

Oma suosikkini on sarjan ensimmäinen osa Puuseppä, mutta yhtä maaginen on myös sarjan toinen osa, Ritari. Äänestin Puuseppää ja Ritaria viime vuoden Blogistanian Kuopus -äänestyksessä vuoden parhaiksi lastenkirjoiksi.

Sarjan uusin osa, Merenkulkija, on luettu meillä jo pariinkin otteeeseen. Ensin luin sen lapsille ääneen ja sitten kahdeksanvuotias poika luki sen vielä itsekseenkin. (Arviokin on kirjasta tekeillä.)




J. K. Rowling ja Jim Kay: Harry Potter ja viisasten kivi (2015)

Harry Potter -saagan ensimmäinen osa on ilmestynyt hienosti kuvitettuna laitoksena. Kuvittajana on Jim Kay, jonka kynänjälki on valloittanut meidän miesväen kokonaan.

Meillä on aikaisemminkin luettu Harry Pottereita ääneen, mutta kun toin tämän uuden version kirjastosta kotiin, kahdeksanvuotias poika alkoi lukea sitä välittömästi itsekseen. Se on luettu hänelle ensimmäisen kerran viisivuotiaana, ja hän on myös katsellut elokuvan jo muutaman kerran ja kuunnellut tarinan äänikirjanakin. Silti tämä kuvitettu laitos on nyt suuri hitti, jota hän lukee isänsä kanssa vuorotellen. Isä lukee tekstiä välillä ääneen ja välillä poika lukee sitä itsekseen. Ainut miinus on, että opus painaa aika paljon, mutta toisaalta upea kuvitus pääsee tällaisessa koossa kunnolla oikeuksiinsa. Tässä on lahjakirja vailla vertaa!



9-13-vuotiaat pojat


Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja, Kohtalo kolhii (2015)

Neropatin päiväkirjat eivät esittelyjä kaipaa, sillä niin suosittuja ne ovat ympäri maailmaa. Luetutin sarjan uusimman osan seitsemäsluokkalaisilla, eikä sen lukemiseen kauan mennyt (minullakaan). Kirjasta pitivät sekä tytöt että pojat, mutta pojat olivat siitä suorastaan innostuneita - varsinkin ne heistä, jotka olivat lukeneet sarjan aikaisempia osia.

Neropatti-kirjojen huumori on ironista ja nokkelaa. Neropatti, eli Greg Heffley, on hyvin samaistuttava antisankari, jolla on kaikenlaisia arjen pulmia sekä kotona että koulussa. Teksti ja kuvat toimivat loistavasti yhdessä ja lähes joka aukemalla on jokin hupaisa vitsi, joka naurattaa. Omalle kahdeksanvuotiaalle pojalleni sarja ei vielä iske, mutta kymmenvuotiaille tyttärille nämä kyllä maistuvat.



5-100-vuotiaat pojat

Litmanen 10 (2015)

Suomen kaikkien aikojen menestyneimmän jalkapalloilijan omaelämäkerta on jokaisen urheiluharrastajan tai jalkapallofanin unelmalahja. Luin kirjan lukupiirikirjana ja voin suositella sitä oikeastaan aivan kaikille. (Arviokin on tästä tekeillä.)

Litmasen ura on häikäisevä. Menestyksen taustalta paljastuu armottoman kova harjoittelu ja palava into lajiin. Jos joku odottaa skandaalinkäryisiä paljastuksia, niin niitä kirjassa ei ole. Litmasen kerronta on reilua ja urheiluhenkistä ja sopii siksikin kenelle tahansa pojalle luettavaksi. Jalkapallo on kaiken keskiössä, ja Litmasen sinnikkyys ja optimistinen luonne kerrassaan sopivia esikuvaksi. Jos ei vielä ole Litmas-fani, niin tämän kirjan luettuaan takuulla on.


Poikien lukuharrastuksen vähenemisestä on viime aikoina puhuttu paljon. Heidän lukutaitonsa on heikompaa kuin samanikäisten tyttöjen, ja se heijastuu myös heidän koulumenestykseensä. Olen aiemminkin esitellyt pojille sopivaa luettavaa ja pohtinut blogissani, miten voisi houkutella 7-vuotiasta poikaa lukemaan. Kirjoituksella olin mukana Eniten minua kiinnostaa -blogin haasteessa Pojat, lukemaan, johon osallistui kymmenkunta blogia, joiden tekstejä kannattaa käydä kurkkimassa jouluostoksia varten.

Toivon joululahjaksi lukuintoa kaikille pojille!

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla

Eeva-Liisa Kinnunen: Kufitarten ja staalojen mailla, Tarinoita Pohjolasta, 1991
Kuvat: Markku Tanttu
Kustantaja: SKS
Kansi: Markku Tanttu
Sivuja: 57
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kirjahyllyyni on vuosien varrella kertynyt kaikenlaisia aarteita. Siellä on paljon sellaistakin, jota en edes muista omistavani, ja tässä on yksi sellainen pieni aarre. Eeva-Liisa Kinnunen on koonnut kirjasen saamelaisten tarinoista ja uskomuksista, ja se on ilmestynyt SKS:n julkaisemana vuonna 1991. Markku Tantun kuvitus on pelkistettyä ja kaunista, salaperäisiin tarinoihin hyvin sopivaa.



Kufitarten ja staalojen mailla sisältää 24 tarinaa, jotka Kinnunen on koonnut ja yhdistellyt Lapista ja Pohjois-Suomesta kerätyistä saamelaisten tarinoista. Tarinoiden alkuperäisversiot on tallennettu SKS:n kansanrunousarkistoon.

Tarinat eroavat saduista sillä tavoin, että niitä pidetään tosina. Siinä missä satuja kerrottaessa tiedetään, että nyt keksitään mielikuvituksellisia juttuja, tarinoita kerrotaan tositapahtumina. Niinpä tuntuikin aivan todelta sekin, että saamelaiseukko muuttuu kalaksi ja staalojen kanssa pitää välillä heittäytyä painimaan.

Entäpäs kufittaret? Kuinka heidän kanssaan osattaisiin elää rauhaisaa rinnakkaiseloa? Senkin opin näistä tarinoista, että kufitarten kanssa ei kannata ruveta liian läheisiin väleihin.

Muutamat tarinat luin lapsilleni ääneen, mutta suurimman osan luin itselleni iltasaduksi. Olikin kerrassaan mainiota heittäytyä Lapin maisemiin jutaamaan ja oppia varomaan kufitarten kieroiluja. Tarinoissa varoitetaan myös toivomasta mitä sattuu - toive kun saattaa toteutua: Ukko ja akka toivoivat lasta. Sitä ei syntynyt. Akka huokasi:  - Syntyisi edes koirankuonoloainen. He saivatkin pojan, joka oli aivan koiran kaltainen. Poika kulki metsästämässä ja saalistamassa tuntureilla ja toi aina lihaa kotiin. (S. 27.)

Kufitarten ja staalojen mailla sopii hyvin luettavaksi pakkaskelejä odotellessa. Lapin villi luonto, tunturit ja tuimat tuulet tuntuvat luissa ja ytimissä. Revontulet loimuavat ihmisverta. Karhut, porot - ja vähän yllättäen myös sammakot - seikkailevat tarinoissa. Pohjolan asukkaiden arki ja karut olot höystetään melkoisella määrällä noitavoimaa: Ennen muinoin Lapissa eli ihmisiä, joita sanottiin noidiksi. He osasivat ennustaa tulevia tapahtumia ja parantaa ihmisiä ja eläimiä. He hallitsivat ilmoja ja osaisvat taikoa itsensä eläimiksi. Jokaisella noidalla oli rumpu, jota takomalla hän saattoi vaivuttaa itsensä hurmostilaan. Silloin sanottiin, että noita lankesi loveen. (S. 17.)

Ihmiset ovat kautta aikain käyttäneet mielikuvitustaan, selittäneet oman elinympäristönsä olosuhteet kertomalla syntytarinoita, eläneet läheisessä suhteessa luontoon ja tunteneet yhteisönsä. Entisaikojen tarinoita lukiessa tulee mieleen, kuinka tylsää elämä nykyään on, kun tv:n ja internetin kuvavyöry tarjoaa valmista viihdettä. Nyt koko maailma selitetään muutamalla kuvalla, ja tiede on paljastanut kaikki elämän salaisuudet. Onneksi jotain alkuperäistäkin voi vielä tavoittaa arkistojen kätköistä.


Kun aloin maaliskuussa herätä Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteeseen, kahlasin kirjahyllyäni läpi etsien haasteeseen sopivia kirjoja. Kinnusen kokoelma sopi kohtaan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista. Tänä syksynä haasteen tämä kohta sai jatkoa, kun Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa alkoi haaste Kansojen juurilla. Kirja sopii siis siihenkin.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti

Kuva Anna minun lukea enemmän -blogista

Osallistuin tänä vuonna Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen, joka on kotoisin Anna minun lukea enemmän -blogista. Lukuaikaa oli 2.12.2014 - 2.12.2015, ja sain kuin sainkin hankittua itselleni Pohjoismaiden tuntija -arvonimen. Tähän arvonimeen piti lukea kustakin maasta kaksi teosta. Lisäksi minusta tuli Ruotsin kirjallisuuden taituri, sillä luin yli neljä ruotsalaista kirjaa.

Tässäpä lukemani kirjat maittain: 

Ruotsi:

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita 

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru 

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (äänikirja)

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli


Ruotsalainen kirjallisuus tuli kuitattua klassisilla lastenkirjoilla, eli Elsa Beskowin Täti-saduilla, Astrid Lindgrenin koskettavalla Veljeni, leijonanmielellä ja Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin, eli Paukaloisen, matkoilla. Lisäksi luin nobelisti Lagerlöfiltä Gösta Berlingin tarun, jolla sain pisteen myös viimevuotiseen Jokken Nobelisti-haasteeseen. (Haasteet menivät ajallisesti hiukan päällekkäin, ja huomasin vasta nyt, että Lagerlöfit sopivat tähänkin haasteeseen.) Yksi minulle uusi dekkaristikin, Mari Jungstedt, tuli tutuksi, mutta koska lukemani kirja osoittautui melko tavanomaiseksi, en aio hänen kirjojaan enempää lukea.


Tanska: 

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Peter Høeg: Susanin vaikutus


Tanskalaista kirjallisuutta en ollut blogiaikanani vielä lukenutkaan, joten sain uuden maan listoilleni. Adler-Olsenin kirja oli vauhdikas ja hauskakin trilleri alusta loppuun, ja samoin voisi kuvailla Høegin uutuutta. Molemmissa kirjoissa oli vetävä juoni ja huumoria, joten niitä oli ilo lukea. Adler-Olsen oli uusi tuttavuus, jonka tuotantoa aion lukea lisää, ja syttyihän Høegin kirjasta myös into lukea hänen tuotantonsa puuttuvat palat.


Norja: 

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Jo Nesbø: Pelastaja

Norja kuittaantui Ibsenin klassikkonäytelmällä Nukkekoti, jolla on aina ajankohtainen sanoma: naisetkin ovat ihmisiä. Jo Nesbø puolestaan on vanha dekkarirakkauteni, jolta luin taas yhden dekkarin lisää. Nesbøn sankarille, Harry Holelle, innostuin kirjoittamaan kirjeen.


Islanti: 

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

Arnaldur Indridason: Hyytävä kylmyys

Islannista tuli tämän haasteen persoonallisin kirja, Vigdís Grímsdóttirin Valosta valoon, joka on kerrottu poikkeuksellisen suloisella, lähes naiivilla tyylillä, mutta tarina pääsee yllättämään lukijan. Dekkaristi Indridasonilta luin surumielisen ja suorastaan kauniin dekkarin. Hänen kirjojaan olen lukenut aiemmin vain yhden, mutta aion lukea niitä vastaisuudessa enemmänkin.


Kiitos Annamille mainiosta haasteesta, joka innoitti lukemaan monipuolisesti pohjoismaista kirjallisuutta! Luin joka maasta yhden dekkarin ja lisäksi löysin uusia kirjailijoita lukulistalleni. Toki muutamia klassikoitakin tuli luettua uudemman kerran - sekin teki hyvää.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg: Susanin vaikutus, 2015
Alkuteos: Effekten af Susan, 2014
Suomennos: Katriina Huttunen
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 426
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta





 - Minäpä kerron teille jotain, sanon. -Tiedättekö mitä olen oikeastaan kaivannut koko elämäni ajan? Olen kaivannut normaalia elämää. Olen halunnut sitä enemän kuin päästä perille fysiikasta. Enemmän kuin ymmärtää vaikutusta. Ymmärtää yhtään mitään. Sisimmässäni on polttava tarve viettää normaalia elämää. Että minulla olisi talo ja työpaikka ja mies ja lapsia ja palkka ja ruokaa pöydässä ja tietoisuus siitä että entropia ja kaaos koskevat suljettuja järjestelmiä, eivät minua. Ja sen olen saanut. Minulla on ollut tämä kaikki seitsemäntoista vuotta. Nyt se on loppu. Nyt haluan normaalin asumuseron, normaalin avioeron ja normaalin yksinolon. (S. 105.)

Peter Høegin uutuus on ilmestyessään aina tapaus. Näin on ollut häikäsevästä Lumen tajusta (1993) asti. Muistan vieläkin sen maagisen kihelmöivän tunnelman. Myöhemmin luin vielä Rajatapaukset, josta vaikutuin ehkä vielä enemmän. Se oli synkkä ja koskettava tarina kasvatuslaitoksen lapsista, ja se on ilmeisesti myös jossain määrin omaelämäkerrallinen kirja. Seuraavaksi oli vuorossa Nainen ja apina, jonka absurdiin menoon en aivan päässyt mukaan, ja siihen lopetin Høegin lukemisen.

Nyt tartuin Susanin vaikutukseen suurin odotuksin. Innostuinkin. Alku tempaa mukaansa. Tapaan Susan Svendsenin, joka on sotkenut asiansa. Koko Susanin perhe on sotkenut asiansa. He ovat pulassa, josta heidät pelastaa salaperäinen Thorkild Hegn, joka vaatii Susanilta vastapalveluksen. Susanin on etsittävä Tanskassa 1970-luvulla perustetun Tulevaisuuskomission viimeisimmän kokouksen pöytäkirjat. Mikä Tulevaisuuskomission tehtävä oikein oli? Keitä siihen kuului? Miksi sen pöytäkirjat ovat niin tärkeitä?

Enemmän kuin mitään muuta, Susan haluaisi olla normaali, mutta hän ei ole. Hänet tekee erikoiseksi hänen vaikutuksensa: ihmisille tulee tarve uskoutua Susanille. Sama vaikutus on Susanin miehellä Labanilla, ja kun he aikanaan kohtasivat, kyse oli tieteen väärinkäytöstä, eräänlaisesta törmäytyksestä. Mitä siitä sitten seurasi? Seurasi avioliitto rationaalisen huippufyysikon ja boheemin säveltäjän välillä. Tästä asetelmasta Høeg repii mustaa huumoria, joka asettaa kaikki avioliitot vinoon valoon: jos nämä kaksi älykästä ihmistä, joilla on ihmisiin - ja tietysti myös toisiinsa - hyvin aseistariisuva vaikutus, eivät onnistu avioliitossa, onnistuvatko siinä ketkään:
 - Entä rakkaus, Susan, onko sekin kemiaa?
 - Varsinkin se. - - Tietoisuus ei ole itsenäinen ilmiö. Kymmenen vuoden kuluttua olemme pelkistäneet kaiken tietoisuuden psykologiaksi. Kaiken psykologian biologiaksi, kaiken biologian kemiaksi, kaiken kemian fysiikaksi, kaiken fysiikan matematiikaksi jonka olemme purkaneet loogiseksi laskelmaksi. Silloin meillä on algebra joka tyhjentävästi ja johdonmukaiseti kuvaa kaikki ihmisten välisen kanssakäymisen lainalaisuudet. (S. 163.)

Svendsenien perhe-elämä on kuvattu perin sarkastiseen sävyyn. Perheen 16-vuotiaat kaksoset, Thit ja Harald, joita vanhemmat rakastavat enemmän kuin omaa elämäänsä, laukovat älykkäitä ja kypsiä totuuksia elämästä. Seuraava sukupolvi tulee epäilemättä ylittämään vanhempiensa saavutukset.

Høeg leipoo satiiria paitsi avioliitosta myös yhteiskunnan eliitin asenteista. He näyttäytyvät irvokkaina ja ahneina petoina, jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa saavuttamansa aseman eteen. Tulevaisuus rakennetaan tässä ja nyt, ja vain vahvat ja valitut otetaan mukaan. Dystopian ainekset kiitävät kirjaimellisesti ilmassa.

Susanin vaikutus etenee kuin juna. Sivuja on pakko käännellä kuin henkensä (tai tietysti Susanin perheenjäsenten hengen) hädässä, eikä suvantokohtia juuri tarjoilla. Siinä on kuitenkin myös kirjan heikkous. Jossain vaiheessa tapahtumat etenevät pelkillä päälauseilla, ja se alkoi jo puuduttaa. Oli kuin olisi trillerielokuvan käsikirjoitusta lukenut - ja elokuva tästä varmaan tehdäänkin pian. Susan oli päähenkilönä kiinnostava, mutta hyvin paljon viimeaikaisten teräsnaisten kaltainen. Stieg Larssonin Millennium-sarjan Lisbet Salander tai Salla Simukan Lumikki-trilogian Lumikki Andersson tai Silta-tv-sarjan Saga Norén tulevat hakematta mieleen. Hyvä, että on tällaisia toiminnan naisia, jotka eivät jää pyörittelemään peukaloitaan kohdatessaan pahuutta. Silti toivoisin jo jotain uutta heidänkin elämäänsä.

Viihdyinhän minä Høegin uutuuden parissa, sitä en halua kiistää. Ahmaisin Susanin vaikutuksen muutamassa päivässä ja yössä, sillä kyllä se niin paljon koukutti, että oli vaaraksi yöunille. Pienoinen pettymys hiipi kuitenkin mieleeni jossain kirjan puolivälissä, kun tajusin, että tämä olikin tässä. Odotin nimittäin muutakin syvällisyyttä kuin kvanttifysiikan lakeja. Susanin vaikutuksessa parasta oli lopulta siihen ladattu huumori. Hoeg kehittelee tilannekomiikkaa, iskevää ironiaa ja viiltävää sarkasmia. Eihän tällaisesta vauhdikkaasta ja hauskasta trilleristä voi lopulta olla pitämättä.


Kirjasta ovat bloganneet ainakin nämä kirjabloggaajat: Katja, Arja, Anki, Kaisa Reetta, Leena Lumi, Ulla, MarikaOksa, Suketus ja Kirjakaapin kummitus. Kirjasta sain pisteen Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika

Jan Andersson ja Katja Kettu: Peräkammarin poika, 2015
Kuvat: Jan Andersson
Sanat: Katja Kettu
Kustantaja: Otava
Kansi: Jan Andersson
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Jan Anderssonin ja Katja Ketun yhteistyönä syntynyt Peräkammarin poika -sarjakuva-albumi on tummanpuhuvaa luettavaa. Päähenkilö Jalmari asuu peräkammarissa, väkertää pahkakelloja ja hoitaa äitiään. Kuolema kolkuttelee homehtuvan talon putkistoissa ja rakenteissa, se kiusaa muistoilla ja ahdistaa, vaikka Jalmari käy urhoollista taistelua sitä vastaan. Oikeastaan taisteluun käy kylläkin Jack Danger, ammattikommando, jonka hahmosta Jalmari hakee sisäistä sankariaan.

Peräkammarin pojan kuvasto on tummaa ja pääkallopitoista. Jalmarin hahmo herättää kaikki sympatiat, ja suru on joka sivulla. Kokonaisuus ei kuitenkaan käy liian ahdistavaksi, sillä kuvissa on myös oivalluksia, jotka hykerryttävät lukijaa. Vaikka talossa asuvat sekä äiti että poikaa, äiti ei näy kuvissa, mutta äidin ääni kuuluu sitäkin vaativampana ja alistavana. Sekin, että Jalmari näkee itsensä teinipojan hahmossa, kertoo, että johonkin kehitys on pysähtynyt. Kun ovi ulkomaailmaan lopulta aukeaa, Jalmarilla on silti mukanaan äidin kuva: Miten voikaan olla ikävä sinua, senkin mäkättävä luuska.

Äidin ja pojan suhteeseen on upotettu ehkä liikaakin kliseitä, oikeastaan ne kaikki. Äiti huutelee ohjeitaan, paapoo, syyllistää, tekee itsestään marttyyrin, haukkuu poikaansa ja vertaa tätä pärjääjä-veljeen: "Äläpä veljeäs kadehdi. Sulla sentään oli syntyessä saparo. Pikkupossu kuin oisi sikalassa siitetty. Ensimmäisen häpiän heti tuotti."  Käy ilmi, että Jalmari on velvollisuudentunnosta jäänyt hoitamaan äitiä ja jättänyt omat haaveensa siihen paikkaan. Hän on kiltti ja kuuliainen poika, joka ei missään nimessä ansaitsisi äitinsä haukkuja.

Peräkammarin pojassa kolutaan mielen ullakot ja kellarit ja nähdään kerrassaan kammottava tissipainajainen, johon pystyin hyvin eläytymään sieltä tissipuolelta. Kuolema vie äidin viimeiseen valssiin ja meno on pyörryttävää. Liikettä syntyy myös kiemurtelevan kalmanmadon ja nuoren Jalmarin askelista. Anderssonin kuvissa ja kuvakulmissa on dynamiikkaa.

Jäin näihin kuviin ja tunnelmiin täysin koukkuun. Kahden pojan äitinä pystyin samaistumaan moneenkin kohtaan, vaikka luoja varjelkoon minua koskaan panemasta poikiani paremmuusjärjestykseen tai syyllistämästä heitä liikaa. Olen myös läheltä seurannut erään äidin ja peräkammarin pojan yhteiselämän viimeiset vuodet, eikä se ollut ollenkaan näin ahdistava symbioosi kuin tässä kuvattiin. Huolenpidon vuorot vaihtuivat jossain kohtaa ilman syyllistämisiä ja syyttämisiä, eikä hukkaan heitetyn elämän tunnelmaa syntynyt. Voisi kai sanoa, että siinä suhteessa peräkammarin ovi oli kuitenkin enemmän raollaan kuin tässä Anderssonin ja Ketun näkemyksessä.

Peräkammarien poikia (ja tyttöjä) on aina ollut ja tulee aina olemaan. Anderssonin ja Ketun albumi antaa heille, maan hiljaisille ja näkymättömille, äänen ja panee lukijan toivomaan, että äänekkäät äidit ymmärtäisivät edes joskus pitää suunsa kiinni.



Sarjakuvan on lukenut myös Marjatta, ja hänkin piti lukemastaan.

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita

Elsa Beskow: Tätien satuaarteita, 2. painos, 2012
Alkuteokset: Tant Grön, Tant Brun och Tant Gredelin, 1918; Tant Bruns födelsedag, 1925; Farbro Blås ny båt, 1942
Kuvittaja: Elsa Beskow
Suomentaja: Eila Kivikk'aho
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Elsa Beskow
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Kun näin Tätien satuaarteita -teoksen kirjakaupan tarjoushyllyssä, halusin sen heti omakseni. Elsa Beskowin (1874 - 1953) kirjat ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani, ja olen hankkinut kirjojen uusintapainoksia omien lasteni kirjahyllyyn. Vaikka kirjat eivät lasteni ykkössuosikkeja olekaan, niitä on luettu ihan kiitettävästi. Syynä on ilman muuta niiden kuvitus, joka hivelee silmää. Beskow on melkoinen taituri, sillä paitsi että hänen piirroksensa ovat eläviä ja viehättäviä, ei tarinoissakaan ole moittimista. Varsinkin hänen runomuotoiset tarinansa, Pikku Lassi puutarhassa, Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä ja Tonttulan lapset ovat hauskaa luettavaa, ja nekin ovat Eila Kivikk'ahon suomentamia.

Tätien satuaarteita on taattua Beskow-hurmaa. Se sisältää kolme Täti-kirjaa: Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, Täti Ruskean syntymäpäivä sekä Setä Sinisen uusi vene. Tätien tarinat on kerrottu suorasanaisesti, ja niissä on sen verran jännitystä, että ne kiinnostavat myös nykylapsia. Luin kirjaa 10-vuotiaille kaksosilleni ääneen, mutta kävi nin kuin nykyisin lähes aina käy: lapset lukivat kirjan itsekseen loppuun, ennen kuin seuraavan kerran ehdin lukemaan iltasatua. Kukapa voisi vastustaa näitä ihania tätejä ja heidän pikkukaupunki-idylliään, jossa on kuitenkin myös pientä seikkailua!

Ensimmäisessä kirjassa esitellään Täti Vihreä, Täti Ruskea ja Täti Sinipunainen, jotka eivät tietenkään ole tämän nimisiä, vaan kaupungin lapset ovat nimenneet heidät siten, koska tädeillä on vain tietyn värisiä vaatteita. Tätien Piki-koira kaapataan ja orvot lapsiraukat, Petteri ja Lotta, osallistuvat etsintään ja saavat tarinan päätteeksi uuden kodin.

Toisessa tarinassa vietetään Täti Ruskean syntymäpäiviä, mutta ilman kommelluksia ne eivät suju. Nytkin selvitetään rikosta, ja tarina on melko vauhdikaskin.

Viimeinen osa, Setä Sinisen uusi vene, on kuitenkin oma suosikkini. Tämän kirjan muistan lukeneeni jo lapsena, ja siinä on monta kohtaa, joita muistan lapsena jännittäneeni ja kohdat tuntuivat pelottavilta edelleenkin. Petteri ja Lotta joutuvat melkoiseen seikkailuun, ja vieläkin pystyin tavoittamaan huolen, jota tunsin heistä lapsena.

Elsa Beskow on Ruotsin tunnetuimpia ja rakastetuimpia lastenkirjailijoita, jonka suloiset kuvat ja tarinat ovat olleet jossain vaiheessa liian vanhanaikaisia ja ehkäpä liian suloisia lastenkirjallisuuden kentällä. Onhan Tätien satuaarteissa aistittavissa mennyt maailma ja kiireettömät päivät, ja jos muistatte Gunilla Wolden Sanna- ja Teemu-kirjat 1970-luvulta, ero on valtava. Sannat ja Teemut edustavat aikaa, jolloin lastenkirjojen kuvitus ja kerronta olivat hyvin arkipäiväisiä. Onneksi Elsa Beskow ei jäänyt kuitenkaan täysin unohduksiin, sillä hänen saduissaan on edelleenkin vetovoimaa ja jos ei muuta, niin henkäys historiaa, joka kiehtoo myös nykylapsia. Beskowin piirtämät kuvat ovat kauniita, eivätkä värit hypi silmille. Hänen kuviinsa sijoittaa mielellään itsensä.


Tätien satuaarteilla kuittaan HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 26. Kirjatrilogia. Piste taitaa tulla myös Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä on jo kolmas ruotsalainen kirja haasteeseen.