Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viita: Kootut runot, 1980. Sisältää kokoelmat Betonimylläri (1947), Kukunor (1949), Käppyräinen (1954), Suutarikin suuri viisas (1961) ja Viimeinen sikermä (Onni, 1965)
Kustantaja: WSOY, 1966
Sivuja: 303
Kansi: ?
Mistä sain kirjan: äidin kirjahyllystä



Lauri Viita syntyi Pispalassa 17.12.1916, tasan sata vuotta sitten. On aihetta runouden juhlaan ja on aihetta kumartaa kunnioituksesta tuonne jonnekin pilvenreunaa kohti.

Juhlavuoden kunniaksi Viita on ollut täällä kotikaupungissaan Tampereella esillä monin tavoin. Pispalan oma poika, työläisrunoilija ja -kirjailija, on vankkumaton osa tamperelaista kulttuuria ja osa suomalaisen kirjallisuuden modernismia.

Viita aloitti kirjailijanuransa vuonna 1947 runokokoelmallaan Betonimylläri. Teos oli sensaatio, kirjallinen tapaus. Se oli sekä uutta runoutta että aitoa työläishenkeä, ja siinä on persoonallista herkkyyttä ja voimaa, joista syntyy ainutlaatuinen kokonaisuus. Nimiruno Betonimylläri on kyseisen työmiehen arjen työn kuvausta:
--
Olin betonimylläri sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin, 
nenässä kuivunut kuona
ja paidassa hiki.
-- (S. 49.)

Viidan runojen maailmankuva ponnistaa työläiskaupungin työläiskaupunginosan ytimestä. Osa runoista on nokkelasti ja ironisesti yhteiskuntakriittisiä sivalluksia, jossa valtaapitävät näyttäytyvät naurettavina kukkoilijoina. Kritiikiltä ei välty kirkkokaan. Klassikoiden klassikko, ja lähes jokaisessa äidinkielen oppikirjassa siteerattu runo, taitaa olla runo Moraali:
"Siisti täytyy aina olla!"
sanoi kissa hietikolla - 
raapi päälle tarpeenteon
pienen sievän santakeon. (S. 30.)

Viidan herkkyys ilmenee kauniissa luonto- ja henkilökuvissa, kuten Alfhildissä, Viidan äidistä kertovassa runossa, jonka ensi säkeet jokainen suomalainen osannee ulkoa: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, jumalan näkevät... Kukapa selviäisi kuivin silmin Alfhildista!

Mikä tekee Viidasta modernistin? Nyt kun luin Kootut runot uudestaan, vuosien jälkeen, hämmästelin hänen käyttämiensä loppusointujen määrää. Eikös moderni runous ole nimenomaan vapaamitallista? Viidan riimittely on kuitenkin aivan omanlaistansa. Hän rikkoo säkeiden pituutta, luo omaa, äärettömän sujuvaa rytmiään. Kielikuvat ja runojen aiheet ovat kaukana perinteisen runon malleista. Lukiessani pysähdyn vähän väliä huokaisemaan suomen kielen kauneutta ja runoilijan tarkkuutta ja luovuutta sen käyttäjänä.

Betonimyllärin jälkeen Kootuissa runoissa on saturunoelma Kukunor. Siinä ei ole mitään samaa, mitä Betonimyllärissä oli. Tai no, onhan siinä taiturimainen Viidan rytmi. Siinä on kuitenkin jotain aivan ainutlaatuista hulluttelua, suomenkielistä nonsensea, äänteillä herkuttelua, toistoa ja älyttömyyttä ja kaikista eniten satua. Välillä sadun juoni katoaa horisonttiin, johonkin Kukunor-järven ja Kalaharin autiomaan välimaastoon, näkymättömiin, ja palaa taas johonkin arkiseen tilanteeseen.

Entäs sitten Käppyräinen ja Suutarikin suuri viisas, vähemmän tunnetut Viidan kokoelmat? Käppyräinen on paljolti sisällöltään Betonimyllärin kaltainen, mutta siinä on kaikuja myös Kukunorin leikistä, kuten runossa Tikanpolkka, joka on osana myös Kukunorissa:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka
jäistä kuusta hakkaa,
jotta kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
taikka
vaikka
silkka pilkka sakka rokka rikka
joka kukon kurkkuun poukkaa - - (S. 181)

Suutarikin suuri viisas on taas jotain aivan uutta. Siinä on kalevalaista poljentoa, sellaista runomittaa, joka on tuttua suomalaisesta kansanrunoudesta ja Eino Leinon Helkavirsistä. Uudistuva runoilija - sitäkin Lauri Viita siis oli. Tästä runokoelmastani ehdoton suosikkirunoni on Tuletko kanssani korkealle. En melkein kestä sen riehakasta ja satumaista rakkautta.

Sitten tulee se Viimeinen sikermä, Onni. Se on täydellinen.

Ei ole ihme, että Viitaa on vaikea lokeroida. Hän on yhtä ja toista.  Hän uudistuu kirja kirjalta, saa lukijan uskomaan joka sanaan, saa lukijan itkemään ja nauramaan, hämmästelemään höpötystä ja ihailemaan omaperäistä, sujuvista sujuvinta rytmiä ja suomen kielen taipuisuutta. Viidan Koottujen runojen jälkeen suomen kieli on maailman kaunein kieli.

Olen lukenut Kootut runot läpi kerran aikaisemmin, joskus opiskeluaikoina, sillä Tampereen yliopiston kirjallisuuden opinnoissa Viitaa ei voinut välttää. Hänet nostettiin työläiskirjailijana Väinö Linnan rinnalle, ja sinne hän kuuluukin runoudellaan. Tänään on Lauri Viidan satavuotispäivä, sanojen juhlapäivä.

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi. (S. 302.)

Syksyni kohokohtia on ollut Tampereen Työväen Teatterin näytelmä Viita 1949, jonka on ohjannut Sirkku Peltola ja käsikirjoittanut Heikki Salo. Esityksen musiikin on säveltänyt Eeva Kontu, joka on onnistunut nostamaan Viidan sanat Pipalan harjulta jonnekin vielä korkeammalle. Näytelmässä Kukunor-runoelman päähenkilöt, Kukunor ja Kalahar, alkavat punoa tarinaa. Heidän sanailunsa on runoa, jossa sekoittuvat Viidan ja Salon säkeet, ja katsoja saa ratsastaa sanojen selässä pitkin poikin. Viidasta rakentuu näytelmän myötä ristiriitainen, säkenöivä, herkkä ja hieno henkilökuva.

Tamperelaisbloggareiden (ja muidenkin rakkaiden ystävien) lukupiirissä on tietysti juhlittu Lauri Viitaa. Viita 1949 -kokemus jaettiin yhdessä ja lisäksi luettiin runoilijan tuotantoa. Viita-juhlavuoden satoa kannattaa käydä kurkkaamassa lukupiiriläisten blogeista: Kirja hyllyssä, P. S. Rakastan kirjoja ja Kannesta kanteen, jossa Kaisa on lukenut sekä Moreenin että Ne runot, jotka jäivät.

Lisäksi suosittelen lämpimästi Aamulehdessä ilmestynyttä Matti Kuuselan artikkelia, jossa hän kertoo matkastaan Kukunor-järvelle.

William Butler Yeats: Runoja

William Butler Yeats: Runoja, 2. painos, 1999 (näköispainos vuoden 1966 painoksesta)
Alkuteos: Collected Poems, 1965
Suomentaja: Aale Tynni
Kustantaja: WSOY
Kansi: Heikki Alanko
Sivuja: 2012
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Saanko esitellä: William Butler Yeats (1865 - 1939), ei enempää eikä vähempää kuin viime vuosisadan huomattavin englanninkielinen runoilija, nobelisti vuodelta 1923. Tapasin hänet taas, 12 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2002 luin tämän saman Runoja-kokoelman pohjaksi kesäiselle Irlannin-matkalleni. Jäin ymmälleni. Ensi kesänä olen lähdössä lukupiirimatkalle Irlantiin, ja päätin yrittää Yeatsia uudestaan. Nyt lukemisen apuna oli Dublinista edellisellä matkalla hankittu kokoelma Yeatsin runoja, jotka on valinnnut toinen irlantilaisrunoilija-nobelisti, Seamus Heaney. Olen 12 vuotta vanhempi, keski-ikäinen nainen ja lukenut kymmeniä kirjoja lisää - ymmärtäisinkö nyt paremmin Yeatsin ylistettyjä säkeitä?

Edelleen Yeatsin runous on hämmentävää. Wikipediasta löysin Yeatsia kuvaavan sanan mystikko. Täydellistä! Eipä ihme, että aivosoluni käyvät ylikierroksilla. Alun perin tarkoitukseni oli lukaista Runoja viime kuussa, kun vietin runokuukautta. Mutta en pystynyt hotkaisemaan näitä runoja. Ne ovat äärettömän moniulotteisia: Yeatsin yksityiselämä, hänen rakastettunsa ja ystävänsä ovat totista totta, heidät nimetään runoissa ja he ovat osa Irlannin historiaa. Jopa runoilijan koti ja sen esineet sekoittuvat maan historiaan ja politiikkaan. Nämä kohdat ymmärrän, sillä Aale Tynni on laatinut kokoelman loppuun perusteelliset selitykset historiallisista henkilöistä. Mutta sitten: Miten kukaan voi kirjoittaa näin häpeämättömästi assosioiden! Irlantilaiset kansantarinat ja perinteet heräävät eloon. Vähän väliä hypätään Kreikan mytologiaan ja lisätään sitten mystiikkaa ja symbolismin kuvastoa, esimerkiksi joutsenia ja kuu.

Teoksen lopussa olevat Tynnin selityksetkään eivät aina auttaneet: Joihinkin selityksiin hän on siteerannut Yeatsin omia sanoja runojen taustoista, mutta en ymmärrä Yeatsiä sittenkään. Mitä ihmettä runoilijan päässä on liikkunut! Ainakin mielikuvistusta ja vapaata assossiointia. Tämä on ehkä sitä runoilijan vapautta ja luovuutta, joka pahimillaan vieraannutta lukijan, jos lukija ei pysy ajatuksesta perillä.

Silti. Jatkoin lukemista, annoin runoilijan puhua ohi korvieni, sillä paljon löysin sellaista, jonka ymmärsinkin. Ensinnäkin kokoelmasta näkyy runoilijuuden kaari. Ensin runoista voi tunnistaa romantiikan ajan jälkimaininkeja, 1900-luvun taitteen tyylisuuntaa, symbolismia. Vähitellen runoihin tulee moderneja piirteitä, suoraa puhetta omasta elämästä ja todellisista tapahtumista. Rakkaussuhteet, ystävät ja poliittiset henkilöt ikään kuin vaativat tulla nimetyiksi, tapahtumat vaativat uutisointia. Kaikki tämä on kuitenkin vankasti runomuodossa, suorastaan nerokkain loppusoinnuin kerrottu. (Mikäli englanninkielisistä runoista mitään ymmärsin.)

Runojen historiallisista henkilöistä haluan nostaa esiin J. M. Syngen, joka Yeatsin kehotuksesta matkusti Aransaarille ja keräsi siellä kansanperinnettä sekä kirjoitti kauniin kuvauksen saarista teokseensa Aransaaret. Yeats ja Synge olivat perustamassa Irlannin kansallisteatteria, jossa Syngen näytelmiä esitettiin. Näytelmät saivat tyrmäävän vastaanoton, ja Yeats joutui puolustelemaan niitä raivoisalle yleisölle, joka piti niitä Irlannin kansan pilkkana. Esimerkiksi runossa Majuri Robert Gregoryn muistolle Yeats muistelee ystäväänsä, kansallismielistä Syngeä, joka kuoli 37-vuotiaana:
- -
Ja toisena on John Synge, tuo kysyvä mies,
joka kuollen kuvasi elävän maailman,
jota hauta ei olisi pystynyt rauhoittamaan,
jos ei olisi pitkään matkattuaan
liki yötä hän syrjäseutuun löytänyt,
kivikkoiseen maahan, lohduttomaan,
liki yötä sen kansaa löytänyt,
korutonta ja intohimoista, kaltaistaan. (S. 69.)

Runosikermä Mietteitä kansalaissodan aikaan oli runoista ehdoton suosikkini. Siinä runoilija pohtii mennyttä ja tulevaa, näkee historian ympärillään ja tulevan lapsissaan:
Kun olen isiltäni perinyt
väkevän hengen, ruokin unelmia
ja mies ja nainen jäävät jälkeeni, 
vakevät hengeltänsä myös, ja silti: 
elämä tuskin heittää tuoksun tuuleen, 
levittää loiston aamun sateisiin, 
kun terälehdet varisevat tarhaan, 
ja jää vain arkipäivän vihreys. (S. 120.)

Kokoelman viimeinen runo Ben Bulbenin juurella (Yeats on haudattu oman toivomuksensa mukaan Ben Bulben -vuoren juurelle Sligoniin) helkkyy kuin Eino Leinon Elegia, ikään kuin elämänkatsomuksen tiivistymänä:
Laulajat, veistäjät, uurastakaa,
aika ei laiminlyödä saa, 
mitä suuret isämme suorittivat:
se on sielujen tuominen Jumalan luo,
se on kehtojen oikea täyttäminen. - - (S. 197.)

Aale Tynni on suomentanut runot melko vapaasti, eli hän ei ole noudattanut orjallisesti loppusointuja, vaan on selkeästi hakenut modernin otteen runoihin - voin vain kuvitella, miten vaikeita runot olisivat, jos ne olisi pakotettu suomalaisiin riimeihin! Ihailen Tynnin taidokasta ja varmaa suomennosta ja hänen paneutumistaan suomennostyöhön - taustatietoja on valtavasti. Selkeästi taiteilija Tynni on löytänyt taiteilija Yeatsin äänen ja osannut tulkita runot suomeksi. (Löysin Irlanti-Suomi-seuran sivuilta Tynnin haastettelun, jossa hän kertoo muistojaan Irlannista.)

Yeats eli suhteellisen pitkän elämän ja oli jo nuorena "valmis runoilija". Hänen isänsä oli kuvataiteilija, joka kannusti, suorastaan kasvatti, poikaansa taiteilijaksi. Lontoossa opiskellessaan Yeats pääsi jo taiteilijapiireihin, mutta kohosi loistoonsa vasta melko iäkkäänä, ikään kuin uudistui ja löysi oman, ainutlaatuisen äänensä vasta silloin. Aale Tynni kertoo esipuheessaan: Tyyli, sanoi Yeats, opitaan uutteruudella ja jäljittelemällä suuria mestareita. Niinpä hän läpi elämänsä hioi tyyliään, korjasi, revideerasi, julkaisi uudelleen, otti vanhat teemat uudelleen esiin. Hänen runoutensa kasvu osoittaa, että uutteruus kantoi hedelmän: Yeats kehitti tyylin, joka lopuksi oli täysin hänen oma tyylinsä. (S. 27.) Keski-iän tuotanto teki Yeatsista kuolemattoman - tästä voisi päätellä, että moni kirjailija voisi olla maailman arvostetuin, jos ei olisi kuollut tuberkuloosiin, alkoholismiin tai itsemurhaan liian varhain.

Kokoelman luettuani mieleeni tuli Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta, johon kootuista runoista muodostui runoilijan koko elämä. Molemmat taiteilijat aloittivat romantiikkaan taipuvaisina runoilijoina, mutta päätyivät kirjoittamaan elämästä. Historialliset mullistukset ikään kuin pakottivat kertomaan asiat todellisina. Yeats oli kansallisaatteen miehiä, mutta järkyttyi väkivallasta ja kapinallisten teloituksista; Ahmatovan kohtalona oli Neuvostoliitto. Molemmat löysivät oman, vahvan tyylinsä.

Sain tällä Yeatsin loistokkaalla ja mystisellä kokoelmalla viidennen pisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Jokken 14 nobelistia -haastekin edistyi nyt neljänteen kirjailijaan. Ja irlantilaisklassikkopino kasvoi taas yhdellä teoksella.

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä

Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä, 3. painos, 1978
Alkuteos: Krokodil Gena i jego druzja, 1966
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Otava
Kuvittaja: V. Alfejevski
Sivuja: 94
Mistä sain kirjan: ystävältä lainassa



Nyt viettivät Gena, Ulla ja Muksis melkein kaikki illat yhdessä. Työn jälkeen he kokoontuivat krokotiilin luokse, juttelivat kodikkaasti, joivat kahvia ja pelasivat erämiehenshakkia. (S 17.)

Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on nimensä mukaisesti kertomus ystävyydestä. Eduard Uspenski on suomalaisten rakastaman Fedja-sedän, kissan ja koiran kirjoittaja, ja Krokotiili Genan tarina on jäänyt ehkä vähän tuntemattomammaksi lastenkirjaksi. Kirja on kuitenkin vallan mainio herkkupala nykylapsille - se on hauska ja mukavan vauhdikas tarina.

Ystävykset Muksis, Ulla ja krokotiili Gena viihtyvät hyvin yhdessä. He esittelevät sattumalta yksinäiset Henrik Leijonan ja Tobik-koiran toisilleen, ja kuinka ollakaan, nämäkin ystävystyvät. Ystävän löytyminen on niin suuri onni, että Muksis, Ulla ja Gena päättävät ruveta auttamaan jokaista, joka haluaa ystävän. He perustavat Ystävien talon Genan luokse. Vähitellen Gena kuitenkin väsyy talossa ravaaviin ystävien etsijöihin, koska hänen pitää käydä töissä krokotiilina eläintarhassa. Niinpä päätetään rakentaa ystävyydelle ihan oma talo.

Kirjassa on monta kohtaa, jotka naurattivat lapsia ääneen. Muksis asustaa puhelinkopissa, Krokotiili Gena tuuraa kipeää Ullaa Punahilkka-näytelmän Punahilkkana, eikä oikein muista pysyä roolissaan, laiskalle Dima-lurjukselle löytyy ystävä vähän turhankin läheltä. Jännitystäkin on riittävästi, muun muassa kun sarvikuono jahtaa Muksista ja talon rakentamiseen tarvitaan tiiliä.

Ystävyyden talon tiilien hankkiminen on aikuiselle lukijalle kirjan herkullisin kohta, koska tiilet hankitaan tiiliasioiden hoitajalta. Virkamies Ivan Ivanovitsh on tyypillinen (neuvostoajan) byrokraatti. Hän istuu paperipinonsa takana ja allekirjoittaa joka toisen paperin "Hyväksyn. Ivan Ivanovitsh." ja joka toisen paperin "En hyväksy. Ivan Ivanovitsh." Ystävykset pyytävät paljon tiiliä talon rakentamiseen.  - En voi antaa paljoa, puolet voin antaa, lupaa Ivan Ivanovitsh. Niinpä ystävykset keksivät pyytää tiiliä kahteen taloon.

Toinen aikuista huvittava yksityiskohta on (neuvostoajan) lehtimies, joka kymmenkertaistaa kaikki saavutukset lehtensä uutiseen: Kaupungissamme rakennetaan hienoa uutta taloa - Ystävien taloa. Talosta tulee kymmenkerroksinen. Talon leveys on viisikymmentä askelta. Pituus samoin. Taloa rakentaa kymmenen krokotiilia, kymmenen kirahvia, kymmenen... - -Ystävien talo valmistuu aikataulun mukaan.

Krokotiili Gena ja häen ystävänsä perustuu samanlaiselle ihmisten ja eläinten väliselle ystävyydelle kuin Fedja-setä, kissa ja koira. Molemmissa eläimet puhuvat siinä missä ihmisetkin, ystävyys on tärkeää ja ystävien persoonia kunnioitetaan. Molemmissa kirjoissa on myös aikuinen vihollinen, joka aiheuttaa pientä jännitystä ja juonenkiemuroita. Fedja-sedän tarinassa se on postiljooni Petskin ja Genassa akka Isokomero, joka tekee ystävyksille kaikenlaista kiusaa.

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on mukavaa luettavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Tähänkään klassikkoon ei kulunut monta iltaa, koska sen verran vetoa juonessa oli, että sitä jaksettiin kuunnella pitkinä jaksoina. Voin suositella!

Osallistun tällä kirjalla Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Aikaisemmin tänä vuonna olen lukenut haasteeseen Sergei Dovlatovin Meikäläiset ja Matkalaukun, joista pidin kovasti. Haastehan sujuu mukavalla vauhdilla...