Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia, 2013

Alkuteos: Le Rire de la Méduse et autres ironies de Hélène Cixous, 2010

Soumentajat: Heta Rundgren ja Aura Sevón

Kustantaja: Tutkijaliitto

Kansi: Ilmari Hakala

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Hélène Cixous'n nimi on tullut vastaani useassa yhteydessä viime vuosina lukemissani kirjoissa. Hän on inspiroinut kirjailijoita teräviin havaintoihin nimenomaan kirjoittamalla kirjoittamisen kapinasta eli ns. naiskirjoittamisesta. Teksteillään hän vaatii naisia - ja kirjailijoita ylipäätään - rikkomaan perinteistä miesten kirjoittamaa tekstiä ja sen lainalaisuuksia: Aion puhua naiskirjoituksesta, siitä mitä se vielä saa aikaan. Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan - samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan - omalla liikkeellään. (S. 35.) 

Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia sisältää oikeastaan kaksi esseetä: Medusan naurun ja Purkauksia. Medusan nauru (ilm. 1975) on kulttiessee, jossa Cixous nostattaa kapinaa kirjoittamisen kanonisoituja konventioita vastaan ja intoilee uuden kirjoittamisen syntymästä. Essee nousi valtavaan suosioon ensin englanninkielisenä käännöksenä - mikä sekin on melkoista ironiaa, koska se pohjautuu niin vankasti ranskan kieleen. Vasta saavutettuaan kulttimaineen amerikkalaisissa kulttuuri- ja feministipiireissä, se tavoitti lukijat myös Ranskassa. 

Purkauksia on puolestaan nimensä mukaisesti nopeita analyyseja kirjallisuudesta, lähinnä antiikin aikaisista tuotoksista. Teksteillään ja ideoillaan Cixous on Virginia Woolfin ja Simone De Beauvoirin perillinen, elämäntyönään feministi ja filosofi. Purkauksia on siinä mielessä merkittävä teos, että se nostaa antiikin teksteistä uusia hahmoja esiin ja etsii teksteistä kapinaa - samaan tyyliin kuin de Beauvoir ravisteli teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) tarustojen ja legendojen naiskuvia. 

Olen lukenut Cixous'n Medusan naurua ja muita ironisia tekstejä koko kuluvan vuoden, enkä meinaa saada siitä kyllikseni. Siitä löytyy koko ajan jotain uutta ja kummallista mietittäväksi. Lennokas, hekumoiva ja kapinallinen teksti ei ole aivan helpoimmin sisäistettävää materiaalia. Lukuisat alaviitteet ja ranskan kielen kaksoismerkitykset, homonymiat ja kieliopilliset suvut, feminiini ja maskuliini, ovat keskeisiä Cixous'n kirjoittamisen ja ajattelun kohteita. On selvää, että suomentajat Heta Rundgren ja Aura Sevón ovat olleet melkoisen haasteen äärellä, kun he ovat tarttuneet esseiden käännöstyöhön. Heidän tarkat huomionsa ja selityksenä ovat lukijalle kullanarvoisia. 

En edelleenkään väitä ymmärtäneeni teoksesta sen lukuisia nyansseja, mutta väitän, että Cixous'n kirjoittamisen vimma ja ajattelun lennokkuus myös tarttuvat. Lukija alkaa todellakin kyseenalaistaa kielen rakenteita ja kirjoitukseen piilotettuja viestejä. Lukijalle kehittyy halu rikkoa kieli Cixous'n esimerkkiä seuraten. Kunpa kynäni lentäisi yhtä hurmioituneena ja yhtä ehdottomana ja varmana kuin hänen kynänsä! En yhtään ihmettele, että lähes jokainen nykykirjailija, varsinkin esseen kirjoittaja, on käyttänyt lähteenään tämän kirjailija-filosofin ajatuksia. Cixous'n esseeseen viittaavat muun muassa Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus ja Tuomas Aitonurmsi teoksessaan Ruumiin ylittävä ääni. 

Medusan nauru on erikoinen kirjallinen tapaus. Ilmestyessään vuonna 1975 se ei vielä noussut kulttimaineeseen Ranskassa, vaikka sen ydin on vahvasti nimenomaan ranskan kielen rakenteessa, erityisesti kielen suvuissa, maskuliinissa ja feminiinissä. Cixous´n mukaan maailmakin on siis jakautunut kahteen osaan, jossa maskuliiniset sanat edustavat järkeä ja vakautta, kun taas feminiiniset sanat edustavat ikään kuin villiä luontoa. Suomalaiselle lukijalle tässä on jo oma haasteensa: koska suomen kielen sanoilla ei ole sukuja, on vaikeaa kuvitella, voiko kieli olla näin sukupuolittunut. Kyllä se voi, ja on sitä myös suomeksi. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa lukuisat esimiehet ja palomiehet, joiden tilalle on aktiivisesti etsitty tasa-arvoisempia ammattinimikkeitä, kuten esihenkilöitä ja pelastajia. Kielen sukupuolisuus on niin arkista, että sen purkaminen vaatii valppautta myös suomen puhujilta.   

Lisäksi Cixous leikkii ranskan kielen hän-pronominin feminiinillä ja maskuliinilla - ja taas suomalaislukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen merkityseroja. Onneksi suomentajat eivät jää näihin kielten välisten erojen ongelmiin, vaan tekevät työtään uskollisina ranskan erityispiirteille. Ja Cixous'n tekstin kapina välittyy oivallisesti. 

Ranskan kielen lisäksi suomalaislukijalle koituu vaikeuksia psykoanalyysin ja kielitieteen mutkikkaista suhteista, joita Cixous käsittelee filosofin otteella leipätyönään. Hän liittyy ketjuun, jonka Freudin psykoanalyysin kriitikot muodostavat. Kielitieteilijöiltä (ainakin Ranskassa) tuntuu kuluvan järjetön määrä aikaa peniskateus-teorian kumoamiseen, ja he tuntuvat sukupolvi toisensa jälkeen jumittavan samoihin ympyröihin, joihin Cixous'kin ottaa intohimoisesti kantaa. Naistutkimus Suomessa on ottanut jo aimo askeleita näistä pohdinnoista eteen päin, ja oikeastaan hylännyt peniskateushöpinät, joihin muun muassa filosofi Simone de Beauvoir käytti suuren osan Toisen sukupuolen sivumäärästä. 

Cixous'n parasta antia on ilman muuta tietoisuus, jonka hän lukijalleen tarjoaa. Olenkin alkanut etsiä naiskirjoittamista. Mitä se voisi olla? Ainakin Cixous'n mallin mukaisesti se on jotain faktan ja fiktion, asiatekstin ja kaunokirjallisten ilmausten, analyysin ja hurmion sekoittumista. Se on myös umpirehellistä ja kokeilevaa, eikä aina kielellisesti tai siveellisesti korrektia. Se ei ole myöskään heteronormatiivista, eikä missään nimessä eurosentristä. Sitä täytyy aktiivisen tietoisesti luoda, ja sitä nykykirjailijat yhä enemmän ja yhä tietoisemmin tekevätkin. Mainitsen tässä sellaisia kirjailijoita kuin  Maggie Nelson ja Annie Ernaux ja jo aiemmin mainitut Minna Salami ja Tuomas Aitonurmi. Haluaisin ajatella, että kotimaisista kirjailijoista Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut ja Se on sitten kevät, Aila Meriluodon Peter-Peter tai Eeva Kilven Naisen päiväkirja tai Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Suurpyytäjä tai Eeva Kilven runot ovat naiskirjoittamista parhaimmillaan. Mikä niistä  sitten tekee naiskirjoittamista? Lukekaa, niin tiedätte! 

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Mukana on 23 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta

Hietamies Laila: Rakkaani tuli vuorilta, 1975
Kustantaja: Otava
Kansi: Pentti Ajanto
Sivuja: 424
Mistä sain kirjan: oma ostos


Laila Hietamies, nykyään Laila Hirvisaari, on kiistatta suomalaisen kirjallisuuden suurimpia tähtiä, ja olenpa kuullut, että häntä kutsutaan myös Otavan 8. tähdeksi. Hänen teoksiaan on myyty yli 4 miljoonaa kappaletta ja useat hänen kirjoistaan ovat olleet ilmestyessään vuoden ostetuimpia teoksia huikeilla myyntiluvuilla.

Lukioikäisenä luin Hietamiehen Laatokka-sarjan joka osan ja pidin niistä aivan valtavasti. Ehkä kokeilin muitakin hänen kirjojaan, mutta ilmeisesti en ihastunut, koska siihen se sitten jäi. Äitini on kuitenkin kerännyt ja lukenut lähes jokaisen Hirvisaaren teoksen. Hänen kirjahyllystään voisin poimia kirjan kuin kirjan ja jatkaa siitä, mihin lukiolaisena jäin - ja ehkäpä jonain päivänä sen teenkin.

Äitini ansiosta tartuin tähänkin Hietamiehen teokseen nimeltä Rakkaani tuli vuorilta. HelMetin kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteessa on nimittäin kohta 16. Kirja, jota äitisi rakastaa. Pienen miettimisen jälkeen äitini nimesi juuri tämän kirjan. Sitä ei löytynyt hänen hyllystään, joten jouduin turvautumaan nettiantikvariaattiin, ja siellä näitä olikin tarjolla, jopa alkuperäisen kansilehden kera. Siispä tilaamaan.

Rakkaani tuli vuorilta on ilmestynyt vuonna 1975 ja kuuluu Hirvisaaren alkutuotantoon. Olen tottunut pitämään kirjailijaa Karjalan kuvaajana ja Suomen historian kuvaajana, mutta tässä kirjassa seikkaillaankin Intiassa.

Päähenkilönä ja minäkertojana on suomalainen, vaalea ja kaunis sairaanhoitajatar Kaarin, joka on jäänyt Intiaan töihin miehensä kuoleman jälkeen. Hänellä on suhde intialaisen lentäjän, komean Vikramin kanssa. Kirja alkaakin heidän yhteisesä lomastaan Katmandussa. Kaikki on hyvin, vaikka selviääkin, että Vikramin perhe on jo sopinut hänen avioliitostaan tuttavaperheen kuvankauniin tyttären kanssa.

Kaarin ja Vikram uhmaavat tuhatvuotisia intialaisia perinteitä ja rakastavat kiihkeästi. Ikävä kyllä heidän tielleen osuu "pieniä" vastoinkäymisiä: isorokko, kolera ja hirmumyrsky. Kun nämä iskevät Delhiin, kertojaääni vaihtuu. Näkökulma siirtyy suomalaiseen avustusryhmään, joka lentää Intiaan taistelemaan koleraa vastaan ja hoitamaan valtavan määrän potilaita hirmumyrskyn keskellä. Lääkärien ja hoitajien kesken on pientä säpinää, mutta tärkeintä on kuitenkin Intian kamala kohtalo ja suomalaisen hoitohenkilökunnan pyytetön aherrus kaoottisissa olosuhteissa. Kirjan viimeinen osa palaa taas Kaarinin kertojanääneen. Silloin lomaillaan paratiisiolosuhteissa Kashmirissa, toivutaan hirveistä kokemuksista ja setvitään rakkaussuhteita.

Myönnän, että kirjan lukeminen otti minulla aika lujille. Aloitin kirjan jo loppukesästä, enkä pystynyt lukemaan sitä kuin muutaman sivun kerrallaan. Sama meno jatkui koko syksyn, ja nyt jouduin pinnistelmään, että sain kirjan luettua ennen vuoden loppua. Hietamiehen kirjasta tuli lukuhaasteeni ylivoimaisesti haastavin kirja.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti ihana Kaarin. Toiseksi parasta oli avustusjärjestön työn kuvaaminen, joka tuntui kammottavalta taistelulta kuolemaa vastaan. Kolmanneksi parasta oli Intia. Yhdessä näistä olisi voinut tulla vaikka mitä, ja ehkä 70-luvulla on tullutkin. Olisin silti karsinut tekstistä ainakin puolet pois, pyyhkinyt toistot ja tarkistanut yhden jos toisenkin virkkeen sanajärjestyksen. Kirjan aiheet ovat siis äärettömän kiinnostavia, jopa kiehtovia, mutta teksti on vaikealukuista, suorastaan kömpelöä.

Ihailen kuitenkin Hirvisaaren paneutumista aiheeseen. Rakkaani tuli vuorilta on osoitus siitä, että kirjailija hankkii valtavat määrät tietoa aiheestaan. Kirjaansa varten hänen on täytynyt tutustua avustustyössä työskennelleisiin ihmisiin ja sairaanhoitajien työhön. Lisäksi hän on perehtynyt hyvin tarkasti intialaiseen kulttuuriin, ilmastoon, uskontoihin ja maantieteeseen. Hän kuvaa intialaiset ihmisetkin hyvin aidosti. Nyt kun sain kirjan luettua, oloni on kuin olisin itse käynyt juuri Intiassa. Sain myös muistutuksen heistä, jotka kohtaavat tälläkin hetkellä maailman katastrofit paikan päällä ja ovat auttamassa siellä, missä hätä on suurin - onko ihailtavampaa työtä olemassakaan.

Pablo Neruda: Andien mainingit

Pablo Neruda: Andien mainingit, 5. painos, 1975
Sisältää runoja useista kokoelmista
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Kustantaja: Tammi (Kurki-sarja)
Sivuja: 170
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Tupac Amaru, voitettu aurinko, 
sinun ruhjotusta kunniastasi
nousee katoamaton loiste
kuin päivä merelle. (S. 78.)

Pablo Nerudan Andien mainingit ajautui luettavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin Jokken kirjanurkan 14 nobelistia haasteen innoittamana kokosin hyllyjeni uumenista nobelistien teokset yhteen pinoon ja aloin kahlata pinoa läpi. Neruda on kirjallisuuden nobelisti vuodelta 1971.

Toiseksi sain innoitusta lukemiseeni suomalaisesta kirjasta: Luin ennen joulua Auli Leskisen Petojen ajan, joka sijoittuu Chileen. Pablo Nerudan hautajaiset mainitaan Leskisen kirjassa, joka kertoo ajasta, jolloin presidentti Salvador Allende, Nerudan hyvä ystävä ja tukija, syöstiin vallasta 11.9.1973. Kuinka ollakaan Pablo Neruda, rakastettu vasemmistolaisrunoilija ja nobelisti, kuoli 23.9.1973. Tuolloin maa oli ollut kaksi viikkoa kenraali Pinochetin johtaman oikeistolaisen sotilasjuntan hallinnassa. Sotilasjuntta eliminoi toisinajattelijoita varsin tehokkaasti, joten väkisinkin tulee mieleen, joutuiko Nerudakin murhatuksi. Virallisesti Nerudan kuolinsyyksi kerrotaan eturauhassyöpä, eikä tietoa ole kumottu, vaikka asiaa on tutkittu.

Nerudan runot puhuvat omaa kieltään. Andien mainingit on aistien juhlaa. Kielikuvat ovat vahvoja, elämä sykkii, historia pakottaa suonissa. Runoissa meri kantaa maailmankaikkeutta, kidutettu inkavaltias palaa keräämään kunniansa, kansanmurhaajat saavat rangaistuksen. Julmien pappien ja ahneiden valloittajien aika on ohi. Neruda tuntee veljeyttä puolueessaan ja antaa vapauden ja tasa-arvon vyöryä koko elämän ylle.

Kokoelman rakenne on häikäisevän elämänkaaren muotoinen. Alkutuotannon runoissa hehkuu nuoruus, ehdottomuus ja tuska, mutta myös hullu, huumaava rakkaus:
   Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään (s.11).

Keski-iän runot ovat kantaaottavia: Etelä-Amerikan historia ja Espanjan sisällissota tulvivat verta ja hävitystä:
- -
Tulkaa katsomaan kaduilla virtaavaa verta, 
tulkaa katsomaan 
kaduilla virtaavaa verta,
tulkaa katsomaan verta,
joka virtaa kaduilla! (S. 43.)


Vaikuttavin runosikermä kertoo Macchu Picchusta ja sen loistokkaasta ja arvoituksellisesta historiasta - siinä vuoret, rauniot ja inkat heräävät eloon:
- -
Olen tullut puhumaan teidän kuolleella suullanne.
Kootkaa yhteen maan uumenissa
kaikki särkyneet, äänettömät huulet
ja puhukaa minulle syvyyksistä koko tämä pitkä yö
kuin ankkuriketju yhdistäisi minut teihin - - (S. 66.)

Lopputuotanto sisältää muun muassa joukon oodeja, eli ylistyslauluja, joista löytyy elämäniloa ja arjen kuvia: Oodi sitruunalle, Oodi kissalle, Oodi pianolle... Poliittisuus ei häviä, onhan eräs oodi omistettu Leninille, mutta elämässä on myös yksityiskohtia, pieniä havaintoja, jotka ilahduttavat. Esineisiin jää ihmisistä jälkiä, sitruuna tai piano, kissa tai koira voivat kirvoittaa ihmettelevää iloa.

Andien mainingit ei ole mitään kevyttä luettavaa, koska latinalaisen Amerikan historia ei suoranaisesti anna keveyteen aiheita. Silti kirjaa lukiessa suupielet kääntyvät toiveikkaaseen hymyyn. Sana voi tavoittaa yksityisen tunteen tai kirjoittaa historian, ylistää luontoa tai tuomita väärintekijät. Vaikka kuinka väitetään, että kynä on vahvin mahdollinen ase, täytyy lukea jotain tällaista, että ymmärtää mitä sanat tarkoittavat.

Osallistun teoksella P. S. Rakastan kirjoja-blogin runohaasteeseen. Andien mainingit on luettu myös blogissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Maailman ääreen.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta, 2000 (suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran 1975)
Alkuteos: Irisches Tagebuch, 1957
Suomentaja: Kai Kaila
Kustantaja: Otava
Sivuja: 146
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Dublinin-matka mielessäni olen lukenut keväällä paljon irlantilaista kirjallisuutta, mutta olen huomannut, että se kuljettaa usein muualle kuin kotimaahansa. Irlantilaisista nobelisteista George Bernard Shaw ja Samuel Becket loivat uraa ulkomailla, samoin kuin "drakulisti" Bram Stokerkin. Onneksi myös Irlanti-kuvauksia on löytynyt: Nobel-runoilijat William Butler Yeats ja Seamus Heaney kertovat runoissaan Irlannista. Myös James Joycen Dublinilaisia ja J. M. Syngen Aransaaret kertovat irlantilaisten elämästä ja tavoista, toinen kaunokirjallisesti, toinen matkakirjallisesti. Mutta entäs Irlanti muiden silmin?

Irlantia voisi kutsua Nobel-magneetiksi, sillä maan omien nerojen lisäksi ainakin kaksi nobelistia on kirjoittanut Irlannista. (Jos heitä on enemmän, ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan. Ja sen toisen tuntemani jätän arvoitukseksi. Kuka tietää tai arvaa?) Saksalaisnobelisti Heinrich Böll (1917 - 1985) lomaili perheineen Irlannissa kesällä 1956 ja kirjoitti matkastaan kirjan: Päiväkirja vihreältä saarelta. Siitä on tullut klassikko, joka kuuluisi ehdottomasti jokaisen Irlantiin matkustavan lukemistoon. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen miltei yhdeltä istumalta. Kirja on yhtä kiehtova kuin Irlanti.

Päiväkirja on jaettu kahdeksaantoista lukuun, eikä se etene perinteisesti pävämäärittäin. Luvut on otsikoitu kuin pienet tutkielmat, ja ne käsittelevät irlantilaisuuden eri puolia: Rukoile Michael O'Neillin sielun puolesta, Erään ihmisasutuksen luuranko, Kun Jumala loi ajan, Irlantilaisesta sateesta, Kun Seamusta janottaa, Sanontoja... Ne kertovat Böllin kokemuksista ja havainnoista, mutta myös keskusteluista paikallisten kanssa. Pääseepä Böll myös leikkimään poliittista hammaslääkäriä. Ilmaus on hänen kuvauksensa siitä, miten hän puhkaisee ihmisten mädät mielikuvat Hitlerin Saksasta. Kirjailija ei siedä ihailun häivääkään Hitlerin johtajankyvyistä, vaan latoo keskustelukumppanille luettelon suuren johtajan julmuuksista. Päiväkirjoissa häivähtää siis myös 1950-luvun Saksa - kantavathan matkaajat aina kotimaataan mukanaan.

Böllin matkan alku, kuvaus laivamatkasta Englannista Irlantiin, kattaa heti irlantilaisuuden perusolemuksen lukijan aistittavaksi:  - - täällä haisi jo turpeelta, kaikuivat kelttiläiset kurkkuäänet välikannelta ja baarista, Euroopan sosiaalinen järjestys muuttui, köyhyys lakkasi olemasta "häpeä" - - (S. 7). Lopulta saarelta lähteminen on Böllille haikeaa ja kuvat, joita kirjailija vielä kokoaa lukijan eteen ennen viimeisiä hyvästejä, ovat kuin koko Irlanti ohi lipuvana Liffeyn virtana. Päiväkirjan kaunokirjalliset ansiot ovat huimat. Suosikkilukuni on otsikoitu Maailman kauneimmat jalat, ja se kertoo erään lääkärin vaimosta, mutta oikeastaan koko (läntisestä) Irlannista. Sekin on kaunokirjallinen helmi.

Böllin perheen lomapaikka ja määränpää oli Irlannin länsirannikolla Mayossa, köyhällä seudulla, josta perhe oli vuokrannut talon kesäksi - Jumala heitä armahtakoon. Böllin matkan yhtenä innoittajana on ilmeisesti William Butler Yeats, jonka äidin sukujuuret olivat Länsi-Irlannista ja jonka haudalla Sligonissa Böll tietysti käy. Matka haudalle on kuvattu humoristiseen sävyyn, mutta hauta itsesään on tällainen: Yeatsin hauta oli märkä, kivi oli kylmä ja kirjoitus, jonka Yeats oli määrännyt siihen kaiverrettavaksi, oli yhtä hyytävä, kuin jääneulat, joilla minua oli ammuttu Swiftin haudasta käsin: Ratsastaja luo kylmä katse elämään ja kuolemaan - ja ratsasta edelleen. (S. 133 - 134.) Matkallaan kirjailija etsii Yeatsin kuvaamia Inisfreen joutsenia, mutta tapaa vain hautausmaan varikset...

Böllin tyyli on yhtä aikaa syvällistä ja hauskaa, itseironista ja terävää. Teoksen jälkisanojen kirjoittaja, Jyrki Vainonen kuvailee Böllin päiväkirjaa romanttiseksi ja varoittaa, että sellaista Irlantia ei enää ole olemassa. Kuinka ollakaan, kirjabloggaaja on käynyt Irlannissa kesällä 2002 ja pitänyt matkapäiväkirjaa. Miten on, oliko Böllin Irlantia jäljellä vielä 12 vuotta sitten? Väittäisin, että minulle oli enemmän kuin Vainoselle. Sen paljastaa Böllin ja kirjabloggaajan päiväkirjamerkintöjen vertailu.

Päiväkirjojen aikaero on 46 vuotta ja päiväkirjan pitäjissäkin on pieniä eroja: Böll oli matkatessaan nelikymppinen perheenisä, minä kolmikymppinen sinkku. Böll oli kokenut sodan ja ryhtynyt ammattikirjailiksi, jota on myöhemmin luonnehdittu oman sukupolvensa saksalaisten omaksitunnoksi. Minä olin kokenut... Hmm. Olin kokenut oman sukupolveni suomalaisen hyvinvointivaltion lapsilisät ja ilmaisen yliopiston ja valmistunut äidinkielenopettajaksi. Mutta meitä matkalaisia yhdistää kuitenkin yksi asia: Yeats, jota molemmat olimme lukeneet ennen matkojamme.

Böll löysi matkallaan köyhyyttä, uskontoa, paljon lapsia, maastamuuttoa. Näitä ei 2000-luvun Irlannin katukuvassa enää näkynyt. Irlanti oli rikastunut ja maallistunut. Mutta on asioita, jotka Böllin kuvauksista olivat jäljellä. Omaan päiväkirjaani olen monta kertaa kirjoittanut, kuinka puheliaita irlantilaiset ovat. Olen myös erikseen maininnut, kuinka he puhuvat säästä. Böll on kirjoittanut päiväkirjaansa kokonaisen luvun irlantilaisten sääpuheesta, ja se naurattaa ääneen!

Toinen vaikuttava Irlanti-kokemus liittyy sateeseen, josta Böllillä on taas hulppea, mutta myös koskettava, oma lukunsa ja josta minullakin on kokemuksia. Sade on ja pysyy. Ja sateen mukana valutaan Limerickiin, joka on kolmas meitä yhdistävä kokemus. Limerick on kaupunki Lounais-Irlannissa. Sekä Böllin että minut johdatti paikalle kirjallinen johtolanka. Böll oli innoissaan limerikeistä, hassunhauskoista runoista, jotka ovat tuolta seudulta lähtöisin. Minun johtotähteni oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, josta Böll ei ehtinyt tietääkään. Mutta olen varma, että hän olisi nauttinut kirjasta yhtä paljon kuin minäkin. Nobelisti Böll ja limerickiläinen McCourt kuvaavat kaupungin olemuksen hyvin samankaltaisesti. Ja se sama Limerick löytyi vielä vuonna 2002, jolloin Atlantilta lankesi kaiken kattava sade, joka värjäsi kaupungin ja Shannonjoen tasaisen harmaaksi. Tässä Böllin taidonnäyte: Limerikeiksi sanotaan tietynlaisia runoja, jotka miltei ovat vitsikkäitä arvoituksia, ja Limerickin kaupunkia, josta ne ovat saaneet nimensä, olin kuvitellut hilpeäksi paikaksi: runopukuista naljailua, nauravia tyttöjä, kaikkialla säkkipillimusiikkia, kaduilla iloista hälinää. - -  Äkkiä tiet, joita olivat kansoittaneet hilpeät koululaiset, itsetietoiset lehmät ja mietteliäät aasit, olivat tyhjiä, lapset näyttivät tuleen kouluun, lehmät laitumelle ja aasit oli palautettu järjestykseen. Synkkiä pilviä nousi Atlantilta ja Limerickin kadut olivat tummia ja tyhjiä, valkoisia vain oville jätetyt maitopullot, miltei liiankin valkoisia, ja lokit, jotka täplittivät taivaan harmautta - - (S. 55.)

Kyllähän näitä yhteisiä kokemuksia riittää: Kuten Böllillä, minullakin on muisto irlantilaisesta bussimatkasta, on kokemuksia eksymisestä ja löytämisestä, merestä, kivisistä pelloista. Niin ikään kokemus ystävällisistä irlantilaisista oli sama vielä 46 vuotta myöhemmin. Ja ne irlantilaiset pubit ovat varmaankin edelleen samoja kuin Böllin aikana, mutta Seamusin ja Padraicin lisäksi niissä istuvat yhä lukuisammat turistit:
    "Juodaan vielä yksi", Padraic ehdotti, "yömyssyksi!"
    "Ja yksi kotimatkalle!"
     "Ja yksi kissalle!" minä sanoin.
     "Ja yksi koiralle!"
   Joimme ja kello näytti puolta yhtätoista, kuten se oli tehnyt kolme viikkoa. Ja niin jatkuisi vielä neljä kuukautta. Maalaiskapakoiden sulkemisaika kesällä oli puoli yksitoista, mutta matkailijat, muukalaiset lieventävät ajan jäykkyyttä. Kesän tullen isännät etsivät käsiinsä ruuvitaltan ja pari ruuvia ja kiinnittävät osoittimet paikoilleen, jotkut taas ostavat lelukelloja, joiden puiset osoittimet voi naulata kinni. Niin aika pysähtyy ja tumma olut virtaa koko kesän, päivin ja öin, poliisien nukkuessa viattomuuden unta. (S. 52.)



Heinrich Böll on nobelisti vuodelta 1972 ja osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen.