Ranskan työväenluokan taistelut

 Édouar Louis: Kuka tapppoi isäni, 2022; Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022

Alkuteos: Qui a tué mon père, 2018; Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomentaja: Lotta Toivanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Tom Backström

Sivuja: 76; 103

Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta

Loppuvuonna 2022 luettavakseni osui monta työväenluokasta kertovaa kirjaa. Ranskalaisen Édouard Louis'n kirjoittamat teokset Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertovat hänen isänsä ja äitinsä tarinat, mutta ottavat myös suorasukaisesti kantaa Ranskan poliittisiin päätöksiin. Varsinkin Kuka tappoi isäni lähenee poliittisen pamfletin muotoa. Kirja alkaa yhteiskunnallisella julistuksella:  

Kun amerikkalaistutkija Ruth Gilmorelta kysyttiin, mitä termi rasismi hänelle merkitsee, hän vastasi, että rasismi on tiettyjen väestöryhmien altistamista ennenaikaiselle kuolemalle. - - Jos politiikalla tarkoitetaan sitä, että tietyt ihmiset hallitsevat muita ja että yksilöt elävät yhteisöissä, joita he eivät ole itse valinneet, silloin politiikka on väestön jakamista niihin, joita tuetaan, hoivataan ja suojellaan, ja niihin, jotka altistetaan kuolemalle, vainolle ja väkivallalle. (S. 9.)

Louis ankkuroi Gilmoren ajatukset isänsä elämään. Isä on tehdastyöläisen poika, jonka oma isä kuolee nuorena. Isäkin ajautuu tehdastyöhön, vaikka yrittää elää myös vapaata ja villiä elämää. Väkivalta, päihteet ja köyhyys tekevät hänen elämästään onnetonta. Lopulta hän menettää myös terveytensä joutuessaan työpaikalla onnettomuuteen, joka tuhoaa hänen  selkänsä. 

Kirjan loppuun Louis on koonnut poliittisten päättäjien lausuntoja: Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui vaalikampanjassaan "tuillaeläjistä", joiden piiriin kuuluu myös Louis'n isä. Sarkozyyn luotsaaman politiikan seurauksena isää yritettiin työllistää, vaikka tehdastyö oli tuhonnut hänen selkänsä. Isä kärsii myös hengitysvaikeuksista. Jacques Chirac puolestaan jätti hallituksensa kanssa julkisten korvauksen piiristä pois kymmeniä lääkkeitä, joihin kuului myös isän käyttämiä lääkkeitä. Työlakien huonontamista harrastettiin Ranskassa myös vuonna 2016 Francois Hollanden aikakaudella. Tuolloin astui voimaan laki, joka helpotti irtisanomista ja työnantajan mahdollisuuksia vaatia työntekijöiltä pidempiä työviikkoja. 

Louis'n keräämät konkreettiset esimerkit kertovat, kuinka päättäjien tekemät ratkaisut vaikuttavat heti ihmisiin - mutta eivät tietenkään kaikkiin ihmisiin: Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta. (S. 67.) Politiikka voi muuttaa köyhyydessä elävien ihmisten elämää myös helpompaan suuntaan: kun Ranskan hallitus nosti kouluavustuksia, isä vei koko perheen juhlimaan sitä merenrantaan. 

Juhlinnasta tulee mieleen Leena Landerin teos Liekin lapset, jossa kuvataan, kuinka varsinaissuomalaisen työväentalon pihassa odotetaan senaatin päätöstä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta vuonna 1906. Väki odottaa sanansaattajaa, ja kun tieto työväenluokan ja naisten äänioikeudesta saapuu, ilo on valtava. Kyse on heille elämästä ja kuolemasta, kuten Louis'n isälle 100 vuotta myöhemmin. 

Louis'n äidin tarina myötäilee isän tarinaa, mutta tarina on selvästi läheisemmästä ihmisestä kirjoitettu. Louis'n äiti sieti yhteistä elämää väkivaltaisen miehensä kanssa 25 vuotta, kunnes jätti Louis'n isän, jota poikakin pelkäsi. Vaikka äiti tekee dramaattisen päätöksen, jolla on vaikutusta koko perheen elämään, Naisen taistelut ja muodonmuutokset on huomattavasti valoisampi teos kuin Kuka tappoi isäni. Äidillä on viisi lasta kahden eri miehen kanssa. Nuorena hankitut lapset ja väkivaltaiset aviomiehet eivät kuitenkaan lannista äitiä, joka ruokkii lapset ja miehensä päivittäin. Hän venyttää penniä, kunnes kyllästyy miehensä baari-iltoihin. 

Louis'n kirjat ovat nykykirjallisuuden ihanteiden vastaisia. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, ellei uutta ole juuri se, että hän kirjoittaa kaikkia nykykirjallisuuden sääntöjä ja ihanteita vastaan: 

Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. 

  Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi. - - 

  Koska nyt minä tiedän. Se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta. ( S. 14-15.)

Äidin tarina on kuoppainen ja rosoinen. Äiti ei ole pyhimys. Hän ei ole uhrautuja, eikä hän ymmärrä poikaansa, joka lähtee opiskelemaan ensin lukioon ja sitten yliopistoon. Poika sanoutuu irti työväenluokasta, tekee luokkanousua äidin silmien edessä, eikä äiti pysty hyväksymään sitä. 

Tarvitaan paljon muutoksia, ennen kuin välit pojan kanssa taas paranevat. Louis kertoo, että äidin muodonmuutos, vapautuminen kotikylästä ja isästä ovat tehneet äidistä onnellisemman ihmisen, vaikka hänen luokkansa ei ole muuttunut. 

Äidin tarina on kuin Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo päivitettynä nykyaikaan ja Ranskaan. Työmiehen vaimo ilmestyi vuonna 1888. Eikö mikään muutu työväenluokan elämässä koskaan? Kuinka kauan tätä taistelua käydään - miehiä, köyhyyttä ja kotiorjuutta vastaan? Mikä voisi vapauttaa naiset lopullisesti?

Édouard Louis'n teksti on toisaalta hämmentävää, toisaalta raikasta luettavaa: Voiko näin suoraan edes kirjoittaa? Onko tämä fiktiota ollenkaan? 

Lukupiirikirjana Kuka Tappoi isäni herätti paljon keskustelua muun muassa yksilön vapaudesta. Kuinka paljon ihminen voi valita asioita elämässään, esimerkiksi koulutusta tai terveyttä (tupakointi, päihteet, hammashoito)? Kuinka paljon yhteiskunta mahdollistaa asioita ja onnellisuutta, kuinka paljon ihminen tekee elämäänsä itse? Louis'n teosten kaltaista kirjallisuutta tarvitaan niin kauan, kun politiikka on elämän ja kuoleman kysymys joillekin ihmisille. Taide paitsi ilmentää, myös luo yhteiskuntaa.  

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä, 2. painos, 1989

Suomentaja: Raija Jänicke

Kustantaja: Tammi

Kansi: J. J. Tikkanen

Sivuja: 137

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Märta Tikkasen Suurpyytäjän alkusanat kuuluvat näin: Älä usko sanaakaan siitä mitä sanon, kaikki on totta.

Sanat sopisivat minkä tahansa autofiktion saatesanoiksi. Märta Tikkasella puolestaan - jos kenellä - on täysi oikeus lausua nuo sanat. Hänen runokokoelmansa Vuosisadan rakkaustarina (1978) räjäytti ilmestyessään pohjoismaisen kirjallisuuden kentän uuteen uskoon. Hän kertoo kokoelmassaan avioliitostaan taiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen kanssa ja paljastaa sen synkän väkivaltaisuuden ja miehen alkoholismin. Runoteos kohahdutti kirjallisia piirejä, joissa uraa oli tehnyt lähinnä pariskunnan mies. 

Märta Tikkanen oli tuolloin jo julkaissut jonkin verran kirjoja, muun muassa kohutun teoksen Miestä ei voi raiskata, jolla hän sai vankan sijan arvostettuna feministinä Pohjoismaissa. Mutta vasta Vuosisadan rakkaustarinan myötä hänestä tuli ykkösrivin runoilija ja kirjailija. Edelleenkin teosta on vaikea ylittää rehellisyydessä ja vaikuttavuudessa. Se on karua ja sydänjuuria myöten ravistavaa luettavaa. 

Suurpyytäjä (Storfångaren) ilmestyi ruotsiksi vuonna 1984, mutta se julkaistuiin suomeksi vasta vuonna 1989. Sen päähenkilönä ja minäkertojana on Märta Tikkasta muistuttava kirjailija, joka on vierailulla Grönlannissa. Vierailuun liittyy esiintymisiä kirjallisissa tapahtumissa, kansanopistolla ja radiossa. Kirjailija tutustuu grönlantilaiseen kulttuuriin ja kieleen. Matkalla hän kaipaa rakastettuaan, jonka hän nimeää Suurpyytäjäksi grönlantilaisen tarun mukaan. Matkasta tulee eräänlainen tilinteko suhteesta, jonka jatkuminen jää kuitenkin auki:

Sanot että lähdet mutta että tulet takaisin

lähtee tullakseen, onko se loogista, onko se välttämätöntä, onko mikään välttämätöntä paitsi selkäsi iho paidan alla, ihosi kämmeneni alla    (s. 32).  

Sanomattakin on selvää, että kyseessä on autofiktio. Kirjalija-kertoja on Märta Tikkanen itse. Hän lumoutuu  Grönlannin luonnosta ja valosta. Loistava, kirkas jää, sään arvaamattomuus ja kansantarinat sekä grönlannin kieli heittävät hänet keskelle uutta ja tuntematonta, jossa hän etsii elämänsä suuntaa. Lukija tuntee kulkevansa minäkertojan rinnalla ja antaa uusien kokemusten virrata tietoisuuteensa. 

Suurpyytäjä on siis eräänlainen Grönlannin opas, mutta sen sijaan, että se keräilisi ja esittäisi faktoja, se kuvaa vaikutuelmia ja tunnelmia sekä maisemia. Se on samalla opas oman paikan ja rakkaussuhteen hahmottamiseen. 

Tikkasen runoilijuus on läsnä joka sivulla. Virkkeet eivät rajaudu täsmällisesti, tunnelmat limittyvät ja Grönlanti sekoittuu Suurpyytäjään, Suurpyytjä Grönlantiin. Suurpyytäjä on tuntematon ja etäinen, ehkä kylmäkin, arvaamaton ja uusi. Kertoja pohtii, millaiseen asemaan hän haluaa Suurpyytäjän elämässään päästää:

Askeleet kuulostavat toisenlaisilta kun maa on jäässä kilometrin syvyyteen jalkapohjien alla. 

Minun on saatava sinun jalanjälkesi loitolle. (S. 94.)

Tikkasen feminismi ei ole Suurpyytäjässä rajua, vaan se on pikemminkin vakaata keski-ikäisen naisen itsetuntoa. Hän tekee naispuolisesta rakkauden kokijasta itsenäisen toimijan ja ajattelijan. Seksi on nautintoa ja ihmissuhteen osapuolet ovat itsenäisiä. On kuin kertoja tutkisi itseäänkin kuin uutta maata: Merkillisen ulkopuolista elämää mutta todellisempaa kuin koskaan, mikään ei ole jokapäiväistä, kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa, jokainen yksityiskohta piirtyy mieleen, silmä näkee, korva kuulee, vaeltelen avoimena, kyltymättömänä, kietoutuneena rakkauteeni, joka imaisee sisäänsä ja nielee. Luonnon mahtavuus tuntuu itsestään selvältä, täällä ei ole kompromisseja. On jyrkkää, pystysuoraa, äkkisyvää, lasinkirkasta, taivaankorkuista, kaikki linnut mustia tai valkoisia. (S. 101.)

Tikkasen Grönlanti-kuvauksille ikään kuin jatkoa tarjoaa Emma Puikkosen romaani Lupaus. Siitä on jäänyt mieleeni jäätiköiden raju sulaminen, jota siinä kuvataan vahvasti. Tikkasen vierailun aikana ilmastonmuutoksesta ei olla Grönlannissa vielä huolissaan. Jää ja lumi ovat siinä ikiaikaisia.

Tikkanen on myös kirjailija, joka osaa arvostaa ystävyyttä. Viime vuoden puolella kuuntelin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran Märta Tikkanen - Tyttö joka halusi juosta vetten päällä, ja siitä jäi erityisesti mieleeni se, että hänellä on ollut poikkeuksellisen tärkeitä naispuolisia ystäviä elämässään. Naisrunoilijoille, ja runoilijoille ylipäätään, on pikemminkin tyypillistä, että korostetaan yksinäisyyttä ja erakkoluonnetta. Suurpyytäjässä kaivataan välillä yksinäisyyttä, mutta siinä on kuitenkin oma paikkansa myös ystävyyden pohtimiselle. 

Enemmän siinä kuitenkin pohditaan rakkautta, muun muassa sitä, rakastavatko eri sukupuolet eri tavalla tai osaako tai haluaako kertoja rakastaa ollenkaan. Siinä on jotain niin tuttua ja ikiaikaista pohdintaa, että se on tuore vielä 38 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Raija Jänicken suomennos toimii edelleen, ja kirja on rohkea ja omaääninen, äkkisyvä. Ja häikäisevä kuin valo Grönlannissa. 

Kirja on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat. Kuittasin teoksella Helmetin 2022 lukuhaasteen kohdan 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.  

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calviono: Jos talviyönä matkamies, 2009, 4. painos (ilm. suomeksi 1983)

Alkuteos: Se un notte d'inverno un viaggiatore, 1979

Suomentaja: Jorma Kapari

Kustantaja: Tammi

Kansi: Timo Mänttäri

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

On olemassa rajalinja: toisella puolen ovat ne jotka tekevät kirjoja, toisella ne jotka lukevat. Minä haluan pysyä lukijana ja siksi katson tarkasti että pysyn aina tuon linjan toisella puolen. Muuten pyyteetön lukuharrastus lakkaa tai ainakin muuttuu muuksi ja sitä minä en halua. (S. 98.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 14. kerran. Nyt tapahtumaa emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogi ja mukana on 27 kirjablogia. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita nyt on napattu luettavaksi. 

Oma valintani oli selvä, sillä luin syksyllä Maria Laakson mainion teoksen Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, ja sen innoittamana aloin paikkailla aukkojani länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Italo Calvinon postmoderni klassikko vuodelta 1979 oli lukematta. Postmodernismi on muutenkin jäänyt melko vieraaksi tyylikaudeksi. Mieleeni tulee lähinnä Paul Austerin New York -trilogia, eikä sitten oikein muuta. 

Italo Calvion puolestaan on minulle tuttu muutamasta mieleenpainuneesta lukuhetkestä. Muistan kirjoittaneeni jonkin hänen Marcovaldo-novellinsa pohjalta yo-aineharjoituksena novellianalyysin. Novellin tunnelma on jäänyt mieleeni, sillä se oli unenomainen ja kiehtova. Myöhemmin olen luettanut oppilailla hänen villiä pienoisromaaniaan Halkaistu varakreivi. Siinä on absurdi meno, mutta myös selkeitä opetuksia hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.  

Jos talviyönä matkamies on sitten taas jotain ihan muuta. Absurdi tunnelma on tallella. Myös hullua huumoria ja pisteliästä satiiria riittää tässä teoksessa. Jotain ärsyttävääkin koin. Ärsyttävimpänä seikkana silmilleni ponnahti teoksen naiskuva, joka oli melko stereotyyppinen, lähinnä koristeellinen. 

Teos alkaa siitä, että lukija asettuu tuoliinsa ja aloittaa uuden kirjan. Ulkopuolinen kertoja-tarkkailija kuvaa häntä yksikön 2. persoonamuodossa: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Rentoudu. Keskity. Karkota mielestäsi kaikki ajatukset. Anna sinua ympäröivän maailman haihtua hämärään. (S. 5.) Olemme metafiktion ytimessä. Kirjassa lukutapahtuma tehdään näkyväksi. 

Jokainen lukija, myös siis minä itse, samaistun tietenkin vahvasti fiktiiviseen tilanteeseen, koska olen juuri tarttunut Italo Calvinon teokseen Jos talviyönä matkamies. Lukemisen autuutta ja siihen liittyviä odotukseia ja valmisteluja kuvataan hartaasti. Häiriötekijöitäkin tietysti on monenlaisia. Calvino nimeää ne lukuisat erilaiset kirjat, jotka on täytynyt ohittaa ennen kuin käsiin on tarttunut juuri tämä tietty kirja, jota nyt luetaan. Oheen ovat jääneet muun muassa Kirjat Jotka Aiot Lukea Kun Ensin Olet Lukenut Muita ja Kirjat Jotka Pitkän Aikaa Ovat Kuuluneet Lukuohjelmaasi (s. 7). 

Ongelmat iskevät toden teolla, kun lukija (minä), huomaan, että teoksessa on jotain pielessä. Se alkaa toistaa itseään. Niinpä lukijan (minun) on lähdettävä kirjakauppaan vaihtamaan painokseni uuteen. Kirjakaupassa lukija tapaa lukijattaren ja heidän välilleen syntyy kiinnostava keskustelu heidän lukemistaan kirjoista, ja juuri tästä samaisesta kirjasta, joka molemmilla on kesken.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kuin trilleri. Kaikenlaisten sekaannusten jälkeen etsitään aina vain uusia teoksia, joista jokin ehkä on juuri se, jota ensin lähdettiin etsimään. Jäljet johtavat yliopistoon, jossa enemmän ja vähemmän oikeasta elämästä vieraantunut professori Uzzi-Tuzii esittelee omia teorioitaan, joita toinen professori rientää kiistämään. Seuraavaksi lähdetään seuraamaan petollista kääntäjää, jolla on ties minkälaisia yhteyksiä eri valtioiden salaisiin palveluihin. Kirjallisen kentän tekijät kyseenalaistetaan kirjailijoita myöten.  

Lukijan itsensä (minun) ote elämästä alkaa lipsua ja hän päätyy itsekin seikkailuun. Hänen elämänsä alkaa muistuttaa fiktiota yhä enemmän, ja hänen käsiinsä päätyneet teokset puolestaan sekoittavat pakkaa entisestään. Ne ovat kuin tyyliharjoituksia erilaisita romaanigenreistä. Mukaan mahtuu noir-tyylistä dekkaria, japanilaista erotiikkaa, lännenseikkailua, jne.  Lukija (minä) innostuu aina uudesta romaanin alusta, mutta ei koskaan saa lukunautintoaan päätökseen.

Voisi luulla, että Calvinon romaani hajoaa mahdottomuuteensa ja sivujuoniinsa, mutta käykin niin, että siitä kehkeytyy nokkela metafiktio, jonka turvin kirjailija sivaltaa terävästi sinne tänne. Alussa esitetty autuas lukuhetki pilkotaan palasiksi, jonka jälkeen lukija joutuu kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden mielekkyyden: kustantamot, kääntäjät, kirjailijat, teokset, sensuuri, yliopistotutkijat ja lopulta lukijat itsekin koheltavat sitä ja tätä, tekevät kompromisseja tai pelaavat omaan pussiinsa niin, että puhdasta taidetta, täydellistä romaania, ei ole lopulta missään. 

Seuraavan kerran, kun lukija (minä) taas tarttuu uuteen teokseen, hän voi hetken miettiä, millaiset vaikeudet on ylitetty, että juuri kyseinen kirja on päätynyt juuri hänen käsiinsä juuri sinä hetkenä. Jokainen kirja on antautumista suuren seikkailun ja sattumusten, ehkä jopa päättömyyksien armoille.  

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta. Haaste on mainio tapa ylläpitää kirjallista aktiivisuutta ja lukea itselle tuntemattomaski jääneitä klassikoita. Aikaisempina vuosina olen lukenut nämä teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

Oli taas ilo osallistua tähän perinteeseen. Heinäkuun lopussa taas tavataan näissä merkeissä!

Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteessa sijoitan Calvinon klassikon kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Teosta on myös luettu ahkerasti kirjablogeissa. Liitän tähän Tekstiluolan julkaisun, josta löytyy lisää linkkejä. 

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä, 2021

Kustantaja: Tammi

Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 269

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Varsinainen Kantasuomi, jos sellainen valtio olisi ollut, olisi ollut Viro. Kantasuomen ydinalueeksi oli nimittäin rautakaudelle siirryttäessä tullut nykyisen Viron alue. Vähitellen kantasuomen puhujia siirtyi suomenlahden yli pohjoiseen ja kielen puhuma-alue laajeni. - - Suhteet kantagermaanin puhujiin olivat hyvin tiiviit, ja germaanisten lainasanojen joukossa oli työvälineisiin, vaatetukseen, ruokaan, hallintoon ja peltoviljelyyn liittyviä sanoja, esimerkiksi pelto, lammas ja leipä. (S. 85 - 86.)

Kielen historiaa ei voisi kiinnostavammin kertoa, kuin mitä Ville Eloranta ja Lotta Jalava tekevät teoksessaan Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä. Kyseessä on yleistajuinen herkku kaikille suomen kielestä tai ylipäätään kielistä kiinnostuneille ihmisille. Siinä on käsitelty kaikkia kielen osa-alueita: sanaston alkuperää eli sanojen etymologiaa, kielessä tapahtuneita äännemuutoksia, nimistöä, lauserakenteita, lainakerrostumia ja sukukielisyyttä. 

Kieleen on varastoitunut valtava määrä tietoa: historiaa ja kulttuuria. On aika hienoa ajatella, että käytämme tätä tietopankkia koko ajan. Se on tässä läsnä joka päivä. Kun sanojen pintaa vähän raapaisee, avautuu niistä näkymiä muinaisten puhujien elintapoihin, ympäristöön ja ajatteluun. On kuin saisi sillan, jota pitkin voi astella menneisyyteen.

Elorannan ja Jalavan innostus välittyy kirjasta joka sivulta. Välillä vauhti hengästyttää, ja informaatioähky uhkaa lukijaa. Mutta se ei haittaa. Janoan tätä lisää. 

Luin kirjaa vain muutaman kymmenen sivua päivässä, sillä halusin nautiskella tiedosta ja painaa asioita mieleeni. Kirja olisi kyllä vetänyt nopeammin, sillä sivut lensivät, mutta toppuuttelin - tiedättehän, miten herkkuja täytyy vähän säästellä, että ne kestäisivät hiukan pidempään... 

Olen myös äärettömän onnellinen siitä, että ostin kirjan omakseni, sillä olen jo monta kertaa palannut kirjan pariin ja siteerannut siitä parhaita paloja lähimmäisilleni. Nyt saatan jäädä pohtimaan milloin minkäkin arkisen sanan alkuperää ja toivon, että kirjalle saataisiin jatko-osia. Aika monta sanaahan jää vielä tämän teoksen ulkopuolellekin! 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kiitän tekijöitä erityisesti siitä, että Sana sanasta esittelee suomen kielen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia. Eläväisesti ja selkeästi kirjoitettu äännemuutosten ja lauseopin esittely toimi mainiona pikakertauksena suomen kielen opinnoista, joista on jo tovi vierähtänytkin. Nyt kun opetan myös suomea toisena kielenä, osaan selittää joitain äännemuutoksia entistä paremmin myös s2-oppilaille. Epäloogisilta näyttävissä kielen muodoissa (esimerkiksi astevaihtelussa) on kuitenkin taustalla johdonmukaisia muutoksia kielen historiassa, vaikka kieli ei koskaan suostu täysin loogiseksi järjestelmäksi. Muiden kielten vaikutus ja ihmisten tarve leikkiä ja vitsailla kielellä luovat aina uutta. 

Erityisen kiinnostavaa luettavaa minulle oli nimistöntutkimus. Kirjassa kerrataan ihmisten ja paikkojen nimeämisen perusperiaatteita. Moni suomalainen sukunimi on ollut alun perin talon tai tilan nimi. Talo tai tila on puolestaan usein saanut nimensä sen perustajan tai rakentajan mukaan, kuten Anttila. Tilan nimi on puolestaan voinut päätyä kylän ja jopa kunnan tai kaupungin nimeksi. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta paikannimiin kätkeytyykin myös yllättävän paljon paikassa asuneiden ihmisten nimiä. Jäppilän taustalla on Jeppe-nimi, joka on puolestaan suomalaismuunnos Jacobista. Miehikkälän pohjalla on ilmeisesti vanha suomalaisnimi Miehikkä. Jos nyt saisin lapsen, voisin nimetä hänet vaikkapa Nastoksi, joka on muunnos Anastasios-nimestä, kotoisasti siis Nasto, jonka mukaan on nimettyy Nastolan kuntakin. 

Tällaisten nimikerrostumien purkaminen on kiehtovaa. Kirjassa esitellään myös saamen kieleen pohjautuvia paikannimiä, esimerkiksi Juuka (taustalla ovat saamen kielten sanat, jotka tarkoittavat 'jokea') tai Lieksa (sanan taustalla on pohjoissaamen 'laaksoa' tarkoittava sana).  Näitä on Suomessa paljon ihan Etelä-Suomea myöten. Kotipaikkakuntani Tamperekin on ilmeisesti saanut nimensä myöhäiskantasaamen sanasta, joka on tarkoittanut  koskien välistä suvantoa, ja sanasta on pohjoissaamessa vielä jäljellä muoto dappal. Lisäksi Suomen suurimmat järvet Saimaa ja Päijänne kantavat nimissään muinaishistoriaa: niissä näkyy Suomessa jo ennen kantasaamea puhutun kielen kaiut. 

Kirjasta opin myös, että olen nimennyt omat poikani hyvin miehekkäästi. Vanhempi poikani on nimeltään Kalle, ja nimi on suomalainen versio Karl-nimestä. Karl on germaanikielissä ollut yleisnimi miehelle. Antti-nimi puolestaan on suomalainen muunnos kreikkalaisesta andreas-sanasta, joka tarkoittaa miehekästä. Mutta jos olisin halunnut pojilleni perin suomalaiset nimet, olisi pitänyt valita nimeksi  esimerkiksi Rahko tai Valta tai partisiippimuotoisia nimiä Kaivattu, Tietävä tai Hyvätty. Varsin mainioita vaihtoehtoja olisivat myös oi-loppuiset Mieloi tai Honkoi (oi-johdin on ilmesesti tarkoittanut pienuutta tai hellittelyä). Mieloi voisi kai nykymuodossa olla siis Mieluinen ja Honkoi voisi olla nykyään nimeltään Mäntynen.    

Sanojen ja nimistön etymologian tutkiminen on näköjään salapoliisityötä, jossa uudet johtolangat saattaavat muuttaa sanan historian uuteen valoon. Sitä kautta taas saattaa löytyä tarkempi ajoitus erilaisten äännemuutosten tapahtumiselle tai kielten välisille vaikutuksille. Kirjan lopussa tekijät muistuttavatkin, että sanastontutkimus on tieteenala, joka kehittyy nykyisin kovaa vauhtia. Suomen kielen etymologian tutkimista on viime aikoina edistänyt muun muassa samojedikielten tutkimus. Muutama vuosi sitten myös sukupuuteoria on kaadettu ja uudet tutkimukset myöhentävät kielten syntyajankohtia ja osittain myös kelten muodostumista kantakielistä. 

Sana sanasta osoittautui vielä paremmaksi lukukokemukseksi kuin uskalsin toivoa. Se yllätti hauskuudellaan ja selkeydellään ja sai minut melkeinpä hihkumaan innosta. Huomasin katsovani ympäristöä ihan uusin silmin, kun näin nimistön historialliset kerrostumat. Ajan virta näkyy kielessä, ja se olisi syytä tiedostaa. Kieli on historian ja kulttuurin varasto. 

Toivoisin, että Elorannan ja Jalavan teos kuluisi mahdollisimman monen ihmisen käsissä, sillä se lisää iloa ja ylpeyttä suomen kielestä ja auttaa näkemään sen ainutlaatuisuuden. Teos lisää kunnioitusta omaa äidinkieltä ja ylipäätään kaikkia kieliä kohtaan. Kieliä on syytä vaalia, oppia ja opettaa sekä tietysti tutkia, koska samalla opitaan ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa. Kirja osoittaa, että kielen käyttäminen on aina paitsi kommunikointia myös kulttuuriteko. 

Jonathan Swift: Gulliverin retket

Jonathan Swift: Gulliverin retket, 4. painos, 1999 (I suomenk. painos 1953)

Alkuteos: Travels into several remote nations of the world in four parts by Lemuel Gulliver, first surgeon and then captain of several ships, 1726

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 390

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Jonathan Swiftin kirjoittama klassikko Gulliverin retket on puhdasverinen valistusajan romaani. Sen ideana on laajentaa ihmisen maailmankuvaa ja jakaa tietoa. Se lienee kaikille tuttu lähinnä lilliputtien ansiosta. Gulliver, armoitettu seikkailija, joutuu merimatkallaan haaksirikkoon ja pelastautuu tuntemattomalle rannalle, jossa herää pienen pienten ihmisten ympäröimänä. Näillä tyypeillä on oma, järjestäytynyt yhteiskuntansa, valtio nimeltä Lilliput, ja sitä tarinan myötä ihmetellään. 

Kyseessä on siis satu, leikkiminen sillä ajatuksella, että kaikki on kutistunut. Millaista on elämä minikoossa? Miten pienet ihmiset selviävät erilaisissa vaaratilanteissa, miten he ovat ratkaisseet käytännön elämän pulmia ja miltä maailma näyttäisi heidän koossaan? Näitä ajatuksia on pyöritelty tarinoissa ikiajat, kuten Peukaloinen-saduissa tai esimerkiksi Selma Lagerlöfin klassikossa Peukaloisen retket tai Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin seikkailuissa, joissa tavataan minikokoinen Vaaksanheimojen perhe. 

Lilliputtien verran minäkin Gulliverin retkistä tiesin, mutta en tiennyt edes sitä, että Gulliver seikkailee oikeasti neljässä eri maassa, joissa kaikissa on omat erikoisuutensa. Lilliputit ovat siis vain yksi kansa, jonka kummallisia tapoja luodessaan kirjailija on saanut käyttää mielikuvitustaan. Kyseessä ei myöskään ole missään nimessä lasten satu, vaikka pienoismallisen maailman luomiseen viritellään paljon yksityiskohtia. 

Gulliverin retket on poliittinen satiiri valistusajan vehkeilyistä. Se on myös pilaversio 1700-luvun best seller -kirjallisuudesta, eli matkakirjoista. Kun Swift loihtii keksittyjä maita ja ihmisiä, hän samalla pääsee keksimään erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, kuvaamaan erilaisia valtasuhteita ja kritisoimaan oman aikansa politiikkaa. Aikansa politiikkaa hän suomii keskusteluissa, joita Gulliver käy kulloisenkin maan johtajan kanssa. Tämähän on vallan kätevää - kukaan ei voi tulla syyttämään Swiftiä kapinallisuudesta, sillä hänhän on keksinyt kaiken omasta päästään ja kertoo satua. 

Niinpä Swift antaa sanan säilänsä heilua. Lilliputtien kuningas ihmettelee Gulliverin kertomuksia Englannin hallinnosta. Samaan aikaan lilliputit ovat ajautuneet sotaan, koska osa heistä on sitä mieltä, että muna pitää halkaista leveästä päästä, osa pitää munan halkaisemista terävästä päästä ainoana oikeana mallina. Lilliputien myötä siis tarkastellaan ihmisten kykyä saada sota aikaan mistä tahansa vähäpätöisestä syystä. Lisäksi Lilliputit laativat kummallisia säädöksiä oikeastaan aiheesta kuin aiheesta ja vehkeilevät toistensa selän takana. Heidän pienuutensa ei ole vain fyysistä, vaan mitä suurimmassa määrin myös henkistä. 

Seuraavassa tarinassa Gulliver päätyy jättiläisten valtakuntaan, jossa hän itse edustaa lilliputti-kokoa.  Täälläkin hän käy syvällisiä keskusteuja kuninkaan kanssa, päätyy esittämään temppuja, joita ihmiset tulevat ihailemaan ja oppii tietysti paikallisen kielen alta aikayksikön. Gulliver on nokkela ja kriittinen matkustaja, jonka havaintoja seuraa ilokseen. 

Kolmas tarina heittää taas uusiin seikkailuihin. Hän päätyy Laputaan, leijuvaan saareen. Siellä Gulliver tapaa ylimystön, joka on täysin irrallaan todellisuudesta - se kirjaimellisesti leijailee Laputassaan tavallisen kansan yläpuolella. Vaikka valistusaika oli järjen ihailua ja maailmankuva alkoi muuttua tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaksi, Gulliver tekee Laputassa murskaavia havaintoja: Suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita, joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. matkaltaan palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. (S. 225.)

Jo 1700-luvulla tieteen kehitystä on siis pidetty liian nopeana tai tieteen ideoita älyttöminä ja  todellisuudesta irrallisina. Laputan alapuolella tavallinen kansa kun näkee nälkää ja elää köyhyydessä.  Jotkut tarinassa esitetyistä naurettavista tieteellisistä ideoista on nykypäivänä toteutettu, eli tieteen kritisointi on osoittautunut turhaksi, mutta edelleen voi kysyä, eikö tieteen tehtävä ole ratkaista ihmiskunnan pulmia ja parantaa elämänlaatua. Laputa täytynee ainakin ajoittain ankkuroida maahan, jotta huolto pelaisi. Laputassa on tarpeen muistaa, mitä maan pinnalla puuhataan. 

Gulliverin retket synkkenevät loppua kohti. Vaikuttavin ja surullisin tarina on teoksen viimeinen tarina, jossa Gulliver ajautuu Houyhnhnmien maahan. Houyhnhnmit ovat viisaita ja kunnioitettavia, jalouden perikuvia - hevosia! Heidän maillaan asuu kuitenkin yahoo-nimisiä olentoja, jotka itsekkyydessään ja tyhmyydessään torailevat keskenään, ovat väkivaltaisia ja raakoja, eikä heitä voi päästää täysin viilliintymään, koska ahneudessaan ja itsekkyydessään he ovat arvaamattomia. Heidän tyhmyytensä on masentavaa - he ovat ihmisiä. Gulliver palaa tältä viimeiseltä matkaltaan muuttuneena, voisi jopa sanoa, valistuneena miehenä. 

Gulliverin retket oli suosittu teos jo ilmestymisaikanaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin Voltaire kirjoitti toisen valistusajan klassikon, Candiden, joka myös on matkakirjan asuun puettu yhteiskunnallinen satiiri. Näin parinsadan vuoden taakse näiden teosten kaiku on vaikuttava, mutta eivät ne varmasti ilmestyessään ole kaikkia miellyttäneet. 

Swiftin klassikko on kestänyt mukavasti aikaa. J. A. Hollon suomennos on tietysti paikoin vanhentunut, mutta silti se on edelleen nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa. Satiiri välittyy nykypäivään asti ja lukijalle tulee olo, että politiikka ei ole muuttunut miksikään. Kähmintä ja saivartelu kuuluvat sen perusolemukseen. Viimeistään nuo yahoot tuntuvat aivan tutuilta tyypeiltä - taivas, miten itsekästä ja tyhmää porukkaan, ahneudessaan ja raakalaismaisuudessaan ällöttäviä tapauksia! Ei tarvitse kuin tarkastella ilmastokriisiä ympärillään, ja toivoisi Gulliverin tapaan, että maailmaa hallitsisi ihan joku muu eläinlaji. 

Osallistun Jonathan Swiftin Gulliverin retkillä kirjablogien 13. klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi nyt Jonna Kirjakaapin kummitus -blogissaan. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita kirjabloggaajat ovat tämän kesän haasteeseen lukeneet. 

Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta. Tässä ovat kaikki haasteeseen lukemani klassikot: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä. Kirja on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka.

Evie Wyld: Me olemme susia

 Evie Wyld: Me olemme susia, 2020

Alkuteos: The Bass Rock, 2020

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Kustantaja: Tammi

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 415

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Melkoiseksi lukusukkulaksi osoittautunut Evie Wyldin Me olemme susia pääsi yllättämään monta kertaa. Vaikka eihän sen pitäisi olla yllätys - väkivallan kohteeksi joutuvat naiset. 

Wyld on rakentanut teokseensa kolme vaihtuvaa aikatasoa. Ollaan 1700-luvulla, 1950-luvulla ja nykyisyydessä. Kaikilla aikatasoilla seurataan naisten elämää. Miljöö yhdistää tarinoita: tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle, jonka edustalta löytyy erikoinen kalliosaari, Bass rock, johon kirjan englanninkielinen nimi viittaa. Oikeastaan 1700-luvun tarinassa ollaan vasta matkalla sinne, mutta melko lähelle kyllä päästään ja sinne sitten eräällä tavalla myös asetutaan taloksi. 

Me olemme susia etsii sutta, petoeläintä, meistä kaikista. Silti jään epäilemään, löytyykö sitä naisista. Löydän heistä enemmän lempeyttä ja sisaruutta, oikeastaan enemmän kuin olisin tarinan puitteista ensin odottanut. Mutta eläiminä naisia kyllä kohdellaan. Lisäksi naiset ovat aluksi yksinäisiä susia. He tuntuvat vaeltavan yksin ja tulevat monin tavoin hylätyiksi. He ovat eksyksissä.

Nykyajan tarinan päähenkilö on Viviane, jonka elämä on heittänyt masennukseen ja irrallisuuden kokemuksiin. Hän lähtee Skotlantiin siivoamaan sukutaloa myyntikuntoon ja tapaa matkalla Maggien. Viviane pelastaa Maggien tukalasta tilanteesta ja alkaa erikoinen ystävyys. Pian naisten joukkoon liittyy myös Vivianen pikkusisko, Katherine, jonka elämä alkaa myös luisua absurdiin suuntaan.

Kiinnostavimpana pidin Ruthin tarinaa, joka sijoittuu 1950-luvulle. Ruth on vastikään mennyt naimisiin ja päätynyt kahden pojan äitipuoleksi. Perhe näyttää pintapuolisesti elävän varsin tasapainoista elämää rannikolla (talossa, jota Viviane myöhemmin siivoaa), mutta kylästä alkaa paljastua erikoisia tarinoita, hyytävää tunnelmaa ja silkkaa hulluutta. Kuka onkaan hullu ja kenestä sellaista ollaan tekemässä? Synkeä tunnelma sisältää onneksi myös ilonpilkahduksia, sillä lapsuus karulla rannikolla näyttää tarjoavan myös elämän kestävää ystävyyttä, ja rakkauttakin. 

Tässä osuudessa Wyld näyttää todellisen taituruutensa. Skotlantilainen maisema - meri, kalliosaari, ranta, linnut, tuuli - herää eloon kirjan sivuilla ja heijastelee Ruthin mielenliikkeitä. Vanha talo ja yläluokan joutilaisuus suorastaan kutsuvat paikalle aaveita ja murhia. 

Myöhäisimpään ajankohtaan sijoittuva Sarahin tarina on raa'in ja hätkähdyttävin. Siihen liittyy myös tarinan maaginen osuus, joka mielestäni teki kirjasta kiehtovan. Wyld osaa taitavasti luoda naisille ajan ylittävän yhteyden, ja samalla tuo kaikkien menneisyyden naisten kokemukset yhteisiksi kokemuksiksi. Ja naisiahan on muitakin kuin Sarah, Ruth ja Viviane. Heitä ajetaan takaa, heitä suljetaan mielisaraaloihin ja heitä sullotaan matkalaukkuihin. Tällaista on tapahtunut naisille kautta historian.  

Tunnistin kirjassa paljon samaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. Naiselle on varattu tietynlainen rooli ja tietynlainen, sopiva käytös. Rajoja ei saa ylittää. Yhteisö toimii miesten ehdoilla, ja ne ehdot ovat naisiin kohdistuessaa mielivaltaisia. Naisen ääni ei kuulu, sitä ei kuunnella tai se vaiennetaan. 

Me olemme susia on nopealukuinen, mikä todistaa, että suomentaja Aleksi Milonoff on osannut asiansa. Painostava tunnelma välittyi lukijalle hyvin. Lukeminen oli ajoittain epämukavaa, ajoittain hyytävän pelottavaa ja sitten taas järkyttävää. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon myös toivoa ja kiehtovia hahmoja - susisisariani. 

Me olemme susia on herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa. Tässä muutamia julkaisuja: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus,ja Kirjavinkit. 

Jari Järvelä: Klik

Jari Järvelä: Klik, 2020

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Klik" sanoo kameran suljin. "Klik" sanoo lukijan kännykkä. 

Klik on Jari Järvelän uusimman romaanin nimi, ja sen juoni punoutuu maailmankuulujen valokuvien ympärille. Lukijan kännykästä kuuluu "klik", kun hän klikkailee kuvia netistä esiin ja siirtyy mielikuvituksessaan niiden tapahtumapaikoille. Lukemisesta tulee interaktiivinen kokemus.

Järvelä on kirjoittanut 1900-luvulle sijoittuvan seikkailu-veijariromaanin, jossa ei pelkästään kumarrella kuuluisia kuvia, vaan katseen annetaan siirtyä myös rajauksen ulkopuolella. Miten maailmankuulut kuvat ovat syntyneet? Mitä tapahtui ennen ja jälkeen? Järvelän romaanista muodostuu mainio kunnianosoitus valokuvataiteelle ja samalla kertaus 1900-luvun historiasta.

Päähenkilöksi Jari Järvelä nostaa pienikokoisen, suomalaisen Iriksen, joka ajautuu huomaamatta ja osittain vahingossa historiallisten tapahtumien keskelle kameroineen. Paikalla on yleensä myös joku kuuluisa valokuvaaja, esimerkiksi Henri Cartier-Bresson tai Robert Capa. Iris päätyy heidän maskotikseen ja on paikalla, kun maailmanhistorian merkittävimpiä valokuvia lauotaan. Niin, kuka ne lopulta onkaan ottanut? 

Iris tietää kuvien alkuperän, ja hän on siellä, missä tehdään historiaa. Iriksen kautta paikalle pääsee ainakin yksi nainen, hiljainen ja ohitettu historian kokija ja näkijä.

Iriksellä on toki myös oma elämänsä ja historiansa. Hän on suomalainen porvarisperheen tytär. Perhe tekee hyvinvointibisnestä, jonka imagoon ei sairaalloisen kitukasvuinen tyttö sovi. Niinpä Iris lähetetään Keski-Eurooppaan keuhkoparantolaan. Siellä hän makoilee vuosia suu auki terassilla hengittelemässä parantavaa ilmaa - ja vieressään makaavien tuberkuloosipotilaiden hengitystä. Perheensä pettymykseksi hän säilyy hengissä, ja tempautuu kameransa avulla keskelle kuohuvaa Eurooppaa.  

Iris on seikkailija, jonka kautta tavataan historialliset taiteilijat ja päästään seikkailemaan Espanjan sisällissodan keskelle, Normandian maihinnousuun, Niagaran putouksille, Sopeutumattomien kuvauksiin... Minnepä ei Iris ehtisi. Jokainen tunnistettava valokuva täytyy etsiä kännykästä ja tutkia, miten herkullisesti Järvelä on Iriksen sotkenut tapahtumiin. Samalla tulee kerrattua 1900-luvun historiaa. Normandian maihinnousun järkyttävää verilöyly tulee iholle asti, kun sen kokee Iiriksen kautta. Järvelä osaa luoda helvetin lukijan silmien eteen, mutta toisaalta hän osaa myös luoda kohtauksia, jotka saavat nauramaan ääneen, esimerkkinä vaikkapa George Orwellin ja Iriksen kohtaaminen Espanjan sisällissodassa. 

Epätodennäköisiä sankareita on seikkaillut Jari Järvelän romaaneissa ennenkin. Tyttö ja pommi -trilogian päähenkilö on tummaihoinen graffititaiteilija, nuori suomalaistyttö Metro, joka joutuu hengenvaaraan milloin Suomessa milloin Berliinissä. Mistä on mustat tytöt tehty -romaanissa päähenkilönä on nuohooja Rööri Hämähäkki, eli Katariina Hämäläinen, 18-vuotias nokikolarin tytär. Särkyvää-romaanissa päähenkilönä on rassukka, keski-ikäinen suomalaismies Teemu, joka lähtee matkalle kohti Pamplonaa heittäytyäksen siellä härän sarviin. Matkaseurakseen hän saa kurittoman Agneksen. 

Järvelän tavaramerkiksi näiden romaanien perusteella voi sanoa kiinnostavat aiheet, joihin kirjailija on perehtynyt huolellisesti: valokuvaus, graffititaide, nuohoojan ammatti...  Miljöönä on sujuvasti vaikka koko Eurooppa. Usein ollaan (vauhdikkaasti) matkalla, on the road, kuten Iriskin on selvittyään parantolasta hengissä. Hengenvaaraakin on monenlaista, ja veijarimainen tunnelma on koko ajan läsnä. Järvelä on tuottelias kirjailija, ja olen iloinen, että hyllyyni on kertynyt muutama hänen teoksensa myös varastoon odottamaan lukuvuoroaan. Viihdyttäviä ja sivistäviä hetkiä on siis varmasti luvassa jatkossakin. 

Klikin Iriksestä kuoriutuu naissankari, joita on historiassa varmasti ollut enemmän kuin tiedetäänkään, mutta he ovat jääneet historiankirjoituksessa miesten jalkoihin. Helsingin kirjamessuilla Järvelä muistutti kuulijoita Vivian Maierista, amerikkalaisesta kuvaajasta, jonka elämäntyö paljastui, kun chicagolaisesta varastosta löydettiin muun muassa 120 000 negatiivia, kaitafilmejä ja kehittämättömiä filmirullia. Tällaisia harrastelijoita - toistaiseksi tuntemattomia valokuvataiteilijoita - voi paljastua lisääkin. 

Samassa haastattelussa Järvelä puhui myös valokuvan merkityksestä. Ihmisten suhde kuviin ei ole 1900-luvun jälkeen muuttunut juuri ollenkaan, vaikka kuvia pystytään manipuloimaan entistä helpommin. Silti ihmiset ovat valmiita uskomaan kuvien totuudellisuuteen, ja kuviahan tulvii joka puolelta ihmisten tajuntaan. 

Iris rakastaa kuvia, mutta lukija rakastaa Iristä, koska Iris katsoo vähän tarkemmin: 

    Henri sanoo, ettei kuvia saa lavastaa, mutta meidän koko elämämme on lavastusta. Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat, että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni. 

   Me janoamme satuja. Ennen kaikkea itsestämme. (S. 310.) 

Satu Iriksestä on kuvitettu maailman kuuluisimmilla kuvilla, mutta Iris on paljon muutakin kuin kuvaan vangittu hetki. Iriksen mukana voi katsoa rajauksen yli.  

Klik on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, 1968

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 109

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Normaalimaailmassa ihmiset puhuvat kauniisti ja ajattelevat rumasti, kulkevat ja punovat juonia, hautovat valheita, pieniä likaisia verukkeita, tuumivat yhtä, sanovat toista. Hullujen maailma on paljon puhtaampi. (S.8.)

Eeva-Liisa Mannerin klassikkonäytelmä Poltettu oranssi pomppasi lukulistalleni tänä kesänä, kun luin Maria Laakson Taltuta klassikko -teosta, johon hän on kerännyt listan suomalaisista klassikoista. Listan innoittamana lähdin paikkailemaan aukkoja sivistyksessäni. Mielestäni olin lukenut Mannerin näytelmän, mutta en muistanut siitä mitään, joten päätin lukea sen uudestaan. Pian huomasin, etten todellakaan ollut lukenut sitä aiemmin - muistaisin sen takuuvarmasti. 

Poltettu oranssi on väkevä draama, jossa ei pelata millään pikkuasioilla, vaan nuoren naisen mielenterveydellä. Näytelmän päähenkilö on nahkatehtailijan tytär, noin 16-vuotias Marina Klein, joka on tullut hulluksi. Tai niin hänen perheensä asian kokee. Tytär on alkanut puhua siansaksaa, jumittaa tehtäviinsä, heittäytyy välillä täysin puhumattomaksi ja väittää, että miehillä ei ole päätä. 

Näytelmä alkaa tohtori Frommin vastaanotolta, jonne rouva Klein, Marinan äiti, on tullut pyytämään apua tyttärelleen. Fromm ottaa Marinan hoidettavakseen, ja potilaan ja tohtorin keskustelut muodostavat lopulta näytelmän kantavan juonen. Ollaan siis paljaan ihmissielun  äärellä, keikutaan hulluuden ja viisauden suttuisella rajapinnalla, jossa Marinan avara, erikoinen ajattelu hakee ankkuria tohtorin pohdinnoista. Löytyykö yhteys ja paraneeko Marina?  

Vaikka näytelmän aihe ei ole hilpeä, siinä on paljon huumoria, melkeinpä farssia. Farssin makua näytelmään tuovat herra ja rouva Klein, jotka ovat rahvaanomaisia tolkun ihmisiä molemmat. Heistä tyttären käytös on rasittavaa ja naurettavaa. Eletään 1910-luvun Suomessa porvarisperheen arkea, eikä puutetta ole mistään. Marina on perheen 12. lapsi, joka poikkeaakin kaikista muista, vaatii käytöksellään erityistä huomiota. Miten lapsi, jolla on kaikkea, jonka ei tarvitsisi haluta mitään, voi tulla hulluksi?

Komiikkaa näytelmään tulee kohtauksissa, joissa rouva Klein puhuu siansaksaa tohtorin kanssa ja harrastaa peilitavaamista yhtä näppärästi kuin tyttärensä. Lisäksi herra Klein muistelee vaimonsa hysteerisiä pelkoja avioliiton alkuajoilta, eikä ymmärrä, että tyttärellä voisi olla jotain omaa tahtoa, halua omaan elämään. Kuka tässä onkaan hullu? Kuka elää täyttä elämää ja kuka vain luulee elävänsä? Eivät kaikki viisaan tohtorinkaan sanat osu aina kohdalleen: 

Tohtori: - - Ihmisellä on oikeus olla mikä on. Muistakaa oikeuksianne! Aina on arvosteluun taipuvaisia ihmisiä, jotka eivät antaisi toisen olla edes hullu. Ihmisen oikeudet....

Marina: Minä en välitä ihmisen oikeuksista.  - -  En halua oikeuksia tai velvolllisuuksia. (Kuiskaa) Haluan rakastaa.

Tohtori: Mutta ihmisellä ei useinkaan ole oikeutta rakastaa... oikeutta rakastaa juuri sitä ketä hän tahtoisi. Hm. Ketä te tahtoisitte... rakastaa?

Marina: (pitkän hiljaisuuden perästä, nöyrästi) Teitä. 

Tohtori: Suokaa anteeksi, mutta olette hullu! (S. 52.)

Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten mielenterveysongelmista ja niiden räjähdysmäisestä kasvusta. Marina Klein on eräänlainen mielenterveysongelmien edelläkävijä, ja tohtori Fromm tulee lausuneeksi erinäisiä totuuksia elämän tarkoituksesta ylipäätään. Eeva-Liisa Manner on ollut näytelmällään aikaansa edellä, vaikka on sijoittanut sen historiaan. Mielen hajoaminen on ikiaikainen arvoitus. 

Viime vuonna luin naistenviikolle Laura Lindstedtin uusimman teoksen Ystäväni Natalia, jonka asetelma on sama kuin Poltetussa oranssissa. Siinäkin terapeutin ja potilaan suhde on keskeinen asia. Ystäväni Natalia keskittyy seksuaalisuuden moniin muotoihin ja leikittelee kielellä ja rooleilla. Poltetussa oranssissa on paljon samaa: kielellä leikittely, maailman rakentaminen kielen kautta, pelottava seksuaalisuus. Poltettu oranssi näytelmän nimenä on Marinan unessa näkemän hevosen nimi, mutta nimi viittaa myös liekkeihin ja väreihin, joita Marina näkee mielessään. 

Terapia on eittämättä kiinnostava ja antoisa kirjallisuuden kohde, koska siinä hoidetaan sairautta sanoilla, puheella. Sanat, sanoilla leikkiminen, hulluus kietoutuvat yhteen, ja niinpä tohtori Fromm huudahtaakin:  - - Minusta hullut ovat kaikkein mielenkiintoisimpia ihmisiä. Hullut - ja tehtäköön se myönnytys - taiteilijat, ja lapset. Muiden elämä on pelkkää rutiinia. Hullut runoilijat ovat elämän kukka, sen täyteläisin teriö. (S. 102.) En epäile yhtään, etteikö Eeva-Liisa Manner näissä tohtorin sanoissa julistaisi myös omaa oikeuttaan elää hulluna runoilijana. 

Poltetusta oranssista on tehty myös ooppera, joten sijoitan sen tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 12. Osallistun näytelmällä kirjablogaajien naistenviikon haasteeseen, jota emännöi Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti, 2020

Patrik Svensson: Ålenvangeliet, Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

Suomentaja: Maija Kauhanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Eva Wilson

Sivuja: 263

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä. (S. 173.)

Patrik Svenssonin kirjassa Ankeriaan testamentti kalastetaan ankeriaita. Niitä saadaan joskus saaliiksi asti, mutta ei aina. Tärkeämpää on kalastaminen ja - ankerias. Kalastus jatkuu vuodesta toiseen samoin rituaalein, isä ja poika yhdessä. 

Ankerias on erikoinen kala - melkein kuin käärme - joka on aina herättänyt ihmisissä kummastusta. Sen elintavoista ei ole tiedetty juuri mitään, eikä se myöskään ole paljastanut ihmiskunnalle salaisuuksiaan kovin helposti. Oikeastaan se pitää edelleen kiinni yksityisyydestään, vielä tässäkin vaiheessa, kun ihmiset ovat hävittämässä sen sukupuuttoon maapallolta. 

Ankeriaan arvoitus on kiehtonut ihmiskuntaa kautta historian. Aristoteles tuli aikoinaan siihen tulokseen, että ankerias syntyy itsestään, mudasta. Sen jälkeen lukuisat tutkijat Sigmund Freudista alkaen ovat yrittäneet selvittää ankeriaan salaisuuksia, sen lisääntymistä ja sittemmin sen alkuperää: missä ja miten ankerias lisääntyy? Tietoa on karttunut, mutta vain sinnikkään tutkimustyön tuloksena, eivätkä tiedot edelleenkään ole aukottomia. Paitsi ankeriaan elämästä, myös sen elämän tutkimisesta syntyy ihmeellinen kertomus. 

Svenssonin tietokirjassa ankeriaan kautta päästään kiinni myös ihmisen elämään, tässä tapauksessa sekä isän elämään että elämän tarkoitukseen ylipäätänsä. Ankeriaasta tulee symboli kokonaiselle elonkirjolle, sille kuinka ihmisen täytyy hallita kaikkea ja tietää kaikki. Sen jälkeen se sitten hävittääkin kaiken. Ankeriaan tukimus, ankerias, on kiinnostava vain niin kauan, kun se on ihmiselle merkityksellinen - ruokana ja tulonlähteenä: Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. (S. 106.)

Ankeriaan jäljet johtivat Sargassomerelle. Ja katoavat sinne. Svenssonin kirjasta paistaa voitonriemu ankeriaiden puolesta, kun hän toteaa, että sinnikkäästä etsimisestä huolimatta yhtäkään aikuista ankeriasta ei ole löydetty Sargassomereltä. Sen arvoistusta ei ehkä täysin pystytä ratkaisemaan ennen kuin se häviää sukupuuttoon ja sille käy kuten monelle muullekin eläinlajille, jonka ihminen on hävittänyt. Tai sitten ei. Jospa Svenssonin kirja saisi aikaan muutooksen ja ankeriaan suojeluun herättäisiin kunnolla. 

Svenssonin viesti on selvä: kaikkea elämää tulee kunnioittaa siksi, että se on perimmältään arvoitus: On tajunnantiloja, jotka ovat meille tuntemattomia ja jotka tulevat myös sellaisina pysymään, vaikka ihmislaji eläisi ikuisesti. On asioita, joita emme tule koskaan ymmärtämään, emme lepakoista emmekä ankeriaasta. Sen voimme oppia, mistä eläimet tulevat, miten ne liikkuvat ja miten suunnistavat, voimme tutustua niihin melkein kuin ihmisiin, mutta emme koskaan voi täysin ymmärtää, millaista on olla kyseinen eläin. (S. 162 - 163.)

Svensson sai Ankeriaan testamentilla parhaan tietokirjan palkinnon Ruotissa vuonna 2019. Hän yhdistää vastustamattomasti tiedettä, kulttuuria ja tutkimusta oman elämänsä muistoihin ja isän elämäntarinaan. Syntyy syviä oivalluksia ja allegorioita. Isäkin jää arvoitukseksi, kuten ankeriaat, kuten kaikki me jäämme. 

Maija Kauhasen suomennos on mutkatonta ja sujuvaa luettavaa. Tietokirjamainen tylsyys tai tekstin vaikeaselkoisuus suorastaan loistavat poissaolollaan tästä tietokirjasta. Niin, onko se enemmän tietokirja kuin kaunokirja?

Kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden sekoittaminen on kiinnostavaa ja luo aivan uutta todellisuutta, kun yleinen ja yksityinen - objektiivisena pidetty tieto ja subjektiivinen kokemusmaailma - sekoittuvat. Esseekirjallisuushan on tästä kirjallisuudenlajien rajankäynnistä perinteisin esimerkki, mutta viime vuosina mahdollisuuksia on kokeiltu yhä enemmän. Esimerkiksi Maggie Nelson tai Laurent Binet sekoittavat kirjoittamisessaan tutkimustietoa ja omaa elämäänsä, kuten myös espanjalainen Javier Cercasin Salamiin sotureissa. Omanlaisensa kokonaisuus on Juha Hurmeen Niemi, vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Mahdollisuudethan ovat rajattomat. Syntyy loistavaa kirjallisuutta. 

Ankeriaan testamentti on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata. Kultturipohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 20. Kirja kertoo luonnon monimuotoisuudesta.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta, 2019
Alkuteos: Gennem dine ojne, 2018
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 350
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Peter Høeg on taitava tanskalaiskirjailija, jonka teos Lumen taju teki hänestä maailmanluokan tähden 1990-luvulla. Kirja on täydellinen monella tapaa. Myös Høegin seuraava teos, Rajatapaukset, oli vaikuttava lukukokemus. Siinä kerrotaan lasten elämästä sisäoppilaitoksessa, jossa kaikki ei toimikaan ihanteiden mukaisesti. Näiden teosten lisäksi olen lukenut kirjailijalta myös romaanit Nainen ja apina sekä Susanin vaikutus, jotka molemmat ovat täysin omanlaisiansa taideteoksia. Jos jotain, niin Høeg on uudistuja ja sujuvan lauseen taitaja, joka pääsee ihmismielen syvyyksiin käsiksi näennäisen kepeästi.

Sinun silmiesi kautta palaa lapsuuskuvauksiin ja tekee sen niin taitavasti, että lukija on liikutuksen partaalla koko ajan. Tarinan keskiössä on kolmen lapsen, Peterin, Simonin ja Lisan, ystävyys. Lapset käyvät lastentarhassa, jossa heidän ystävyytensä syvenee toiseen todellisuuteen, tai kenties todelliseen todellisuuteen asti. He kun eivät nuku päiväunia, niin heille jää aikaa kehittää kolmeen pekkaan aivan erityislaatuinen yhteys keskenään. Yhteys, jollaiseen vain vilpittömillä lapsen mielillä on mahdollisuus.

Kirja ei kuitenkaan ala lapsuudesta, vaan aikuisten maailmasta. Tässä toisessa aikatasossa Peter kohtaa Lisan uudestaan. Lisa etsii edelleen yhteyttä muihin ihmisiin, nyt neuropsykologian laitoksen johtajana. Laitoksella on kehitetty mahdollisuus kuvantaa ihmisen sisimmät tunteet hologrammeina, joita voidaan tutkia ja joihin voidaan astua vierailulle. Näin ihmisten traumaattiset kokemukset voidaan kuvantaa ja kenties niihin pystyttäisiin löytämään apu. Neuropsykologian ja uusimman teknologian yhteistuloksena syntyy maailman mullistavia näkymiä ihmisen sisimpään, ihmisen tietoisuuteen.

Kuulostaako scifiltä? Sitä se onkin, mutta hyvin lempeällä tavalla.

Høeg luo maailman, jossa yhteys ihmisten välillä on suora ja aukoton. Ihon, tapojen ja henkisten lukkojen - ihmisten kehittämien palomuurien - suojaus puretaan ja meillä olisi vihdoinkin pääsy toistemme tietoisuuteen. Tämä lisäisi ymmärrystä ja myötätuntoa, parantaisi maailmaa, eikö? Tai sitten ei. Kestäisivätkö ihmiset kaiken sen yhteisen kärsimyksen, joka kerättäisiin ihmisten yhteisestä kokemuksesta, esimerkiksi toisesta maailmansodasta tai kuolemansairaiden ihmisten viimeisistä hetkistä? Kestäisimmekö lähimpiemme kärsimykset? Kestääkö kukaan omien kärsimystensäkään kohtaamista? - Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla? (S. 272.)

Høegin luomassa maailmassa lapsilla on ainutlaatuinen kyky kulkea ihmisten välisten rajojen yli yhdessä. He pystyvät ylittämään ajan, paikan ja mielen rajat, jopa vierailemaan unissa, toisissa todellisuuksissa. Tämän meistä on ehkä jokainen kokenut lapsuudessaan. Koska lapsen aikakäsitys ei ole lineaarinen, lapsuudenmuistot ovat usein päällekkäisiä tai ajallisesti ankkuroimattomia, vahvojen unien ja todellisuuden raja on hämärä. Sinun silmiesi kautta ottaa lähtökohdaksi lapsen mielen, jonne meillä kaikilla on vielä yhteys. Entäs jos lapsen mielen avoimuuden saisi tieteen käyttöön?

Høeg luo kauniita kuvia lukijan eteen. Hän tuo lohtua, yhdessä koettua ja ymmärrettyä surua, kun hän kurkottaa myös kuoleman tuolle puolen ja kuolleiden maailman yhteyteen tähän tuntemaamme maailmaan. Hän tuo yhteisen surun lukijan näkyviin ja käskee pysähtymään siihen: Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti. (S. 272.)

Ihmettelen, miten vaivattomasti Høeg upottaa lukijan mielen syvyyksiin. Tarina etenee selkeänä, ja suomentaja Sanna Manninen on tehnyt tarkkaa työtä. Scifi voisi olla etäistä ja kylmää kaikkine teknisine rakennuspalikoineen, mutta Sinun silmiesi kautta on ehkä maailman lempeintä ja lohduttavinta scifiä.

Teksti kurottaa aikatasojen yli ja kokoaa kaikki ajat yhteen. Tässä meille olisi ikään kuin ohje katsoa itseämme vähän kauempaa ja toisaalta lähempää, opittujen kaavojen yli:
   Olimme luonnostaan iloisia, kuten lapset ovat. Ikävät kokemukset olimme työntäneet mielestämme, kuten lapset tekevät, ne odottivat piilossa pulpahtaaksen pintaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 
   Olimme tavallisia lapsia kolmekymmentä vuotta sitten, kolmekymmentä vuotta sitten ja nyt. 
   Mutta sisällämme oli jotain muutakin, kaikissa ihmisissä on jotain mikä on paljon vanhempaa, ehkä ajatonta, jotain mikä pystyy näkemään todellisuudesta muita puolia. (S. 339.)

Vaikka kirjassa kuvataan rujoja ja karmeita kokemuksia, päällimmäiseksi mieleen jää ajatus ihmisten yhteisestä kokemuksesta. Kirjan sanoma on ilman muuta se, että ihmisten pitäisi antaa tilaa omalle salatulle tietoisuudelleen, joka on enemmän yhteistä kuin ymmärrämmekään.


Sinun silmiesi kautta on luettu ainakin kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä ja Kirjaluotsi. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja, 2019
Alkuteos: The Diary of a Young Girl, 2017
Kuvitus: David Polonsky
Suomentaja: Anita Odé
Kustantaja: Tammi
Kansi: David Polonsky
Sivuja: 153
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Rakas Kitty

Toivon voivani uskoa sinulle kaiken, mitä en ole tähän asti kertonut vielä kenellekään, ja toivon sinun olevan minulle suurena tukena (s. 9).

Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvateos Anne Frankin päiväkirja on vaikuttavaa luettavaa. Se kertoo ja kuvaa toisen maailmansodan aikaa nuoren tytön näkökulmasta. Tyttöhän ei ole kuka tahansa tyttö, vaan Anne Frank, juutalaistyttö, joka kuoli keskitysleireillä, 6 miljoonan muun juutalaisen kanssa. Hänen päiväkirjastaan tuli koko maailmalle yksi holokaustin muistomerkeistä.

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Päiväkirjat toimitti kirjaksi Anne Frankin isä, Otto Frank, joka oli ainut Frankin perheen jäsen, joka selvisi keskistysleireistä hengissä.

Kirja alkaa vuodesta 1942, kun Anne saa päiväkirjan 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen. Tavallisen oloinen, tavallisen nuoren tytön elämää elävä tyttö ottaa päiväkirjan heti ystäväkseen. Hän kirjoittaa kirjaansa avoimesti tunteistaan ja havainnoistaan ja paljastaa sille kaikki salaisuutensa.

Samaan aikaan, kun Annen mieli alkaa herätä ihastuksille ja epämääräiselle kiukuttelulle, maailmantilanne ympärillä kiristyy. Natsit hyökkäävät Hollantiin, johon Annen isä oli vienyt perheensä turvaan jo 1930-luvulla, pois Saksan juutalaisvihamielisestä ilmapiiristä. Pian Annen perhe saa kirjeen SS:ltä. Kaikki juutalaiset tiesivät, mitä kirjeen saaminen tarkoitti - matkaa keskitysleirille.  Annen perhe pakenee maan alle. He piiloutuvat Salaiseen siipeen, isän yrityksen ullakkohuoneistoon, yhdessä isän entisen työkaverin perheen kanssa.

Alkaa kahden vuoden piileskely, josta Anne raportoi päiväkirjaansa.
Salaisen siiven asukkaat kuulevat auttajiensa kautta uutisia ulkomaailmasta ja elävät kiinni jäämisen pelossa. Silti heidän elämänsä on myös hyvin arkista ja sisältää esimerkiksi ruuanlaittoa, opiskelua ja  ja ajankulun keksimistä.

Viimeisen merkintänsä päiväkirjaan Anne on tehnyt 1.8.1944.

Annen päiväkirjoja ei voi lukea ilman tietoa siitä, että hän kuoli Bergen-Belsenin keskistysleirillä helmi-maaliskuussa 1945, vain noin kuukautta ennen kuin englantilaiset joukot vapauttivat leirin 12.4.1945. Mahtoiko hän toivoa loppuun asti vapautumista ja isänsä ja äitinsä näkemistä. Mahtoiko hän haaveilla tulevaisuudesta: rauhasta ja paremmasta ruuasta? Aivan varmasti.

Ihmismieli kurottaa tulevaisuuteen, vaikka toivoa olisi hyvin vähän, tai ei ehkä ollenkaan. Tämä kuva aikuisesta Anne Frankista liikuttaa minut kyyneliin asti: Olen ollut usein alakuloinen, mutta en koskaan epätoivoinen. Pidän piiloutumista vaarallisena seikkailuna, joka on romanttista ja mielenkiintoista. Kuvailen jokaisen puutteen huvittavana päiväkirjassani. Olen päättänyt, että vietän toisenlaista elämää kuin muut tytöt ja myöhemmin toisenlaista elämää kuin tavalliset kotirouvat. Tämä on hyvä alku mielenkiintoiselle elämälle, ja siksi, vain siksi, minun täytyy nauraa vaarallisimpinakin hetkinä huvittaville tilanteille. (S. 133.)

Ari Folman ja David Polonsky ovat tehneet huolellista työtä Anne Frankin päiväkirjan tutkimisessa. Annesta ja hänen perheestään on saatu esiin hyvin persoonallisia piirteitä. Ajan painostava tunnelma välittyy kuvissa, joissa natsit esiintyvät tai Amsterdamia poimmitetaan. Sotakuvat ovat harmaita ja uhkaavia.

Annen haaveita ja unelmia puolestaan kuvataan värikkäästi. Kuvakulmat ja yksityiskohdat vaihtelevat kerronnassa sujuvasti. Mieleeni jäi myös kuva Salaisen siiven yhteisestä ruokailusta, jossa Anne kuvittelee jokaisen kanssaeläjänsä eläimeksi. Ajankuva, 1940-luku, henkii joka sivulla.

Anne Frankin päiväkirja on monella tapaa ajankohtainen teos - taas, aina. Euroopassa äärioikeisto on taas voimissaan ja juutalaisviha on nostanut päätään yleisen rasistisen ajattelun ohessa. Syntipukkeja etsitään milloin mihinkin epäkohtaan, vaikka tosiasiassa taloudelliset olot ovat olleet pitkään paremmat kuin koskaan ennen maailmanhistoriassa.

Ajankohtaisena tämä sarjakuvateos on myös kuvatessaan eristystä. Maailmanlaajuinen epidemia pakotti meidät eristäytymään kotehimme maaliskuussa 2020. Anne Frank eli erityksissä kaksi vuotta. Jonkinlaisen perspektiiviä meidän tilanteeseemme voi saada myös siitä, millaista ruokaa piileskelijöille salakuljetetaan sota-aikana, jolloin elintarvikkeet olivat kortilla. Meitä eivät uhkaa pommitukset, eikä meidän tarvitse pelätä natsien koputusta ovella.

Luin Nuoren tytön päiväkirjan 8. luokalla. Nyt omat tyttäreni ovat saman ikäisiä ja hekin lukivat tämän sarjakuvan. Heitä järkyttivät eniten natsit. Miten maailmassa voi olla tuollaista pahuutta?

Nuorena en ymmärtänyt seurata lukiessani Annen kasvutarinaa, vaikka luin hänen mielenmyllerryksistään suhteellisen kiinnostuneena. Silloin minuakin kiinnosti enemmän ajankuvaus, eli toisen maailmansodan tapahtumat ja natsien julmuus, joka tuntui käsittämättömältä. Nyt oma lukukokemustani syveni myös sitä kautta, että vertasin Annen ja omien tyttärieni kasvamista. Ajattelen, että Anne oli ennen kaikkea nuori tyttö. Saman ikäinen kuin tyttäreni ovat nyt. Nuoruus on aina sama. Ja elämä on niin haurasta - ainutlaatuista ja katoavaista.

Yhden ihmisen elämä. Kuuden miljoonan ihmisen elämä.

Tämä hieno sarjakuvateos on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa. Osallistun teoksella Lukuviikkoon ja Helmetin lukuhaasteeseen.

Suosittelen tutustumaan myös näihin ilmiöihin, jotta holokausti ei unohtuisi:
1. Twitterissä Auschwitzin museo (@AuschwitzMuseum).
2. Lontoon Orange tree -teatterin loistava esitys Amsterdam, joka on nähtävissä ilmaiseksi vielä tämän viikon ajan (27.4.2020 asti). Se kertoo juutalaisnaisesta, joka asettuu asumaan Amterdamiin ja kohtaa siellä historian uudelleen.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf: Iso vihko, 1988
Alkuteos: Le Grand Cahier, 1986
Suomentaja: Anna Nordman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 173
Kansi: Anna-Kaisa Hintikka
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Ágota Kristófin Iso vihko on kirja, joka on aina ajankohtainen. Sota ei ole kadonnut maailmasta mihinkään, miehittäjiä ja miehitettyjä riittää, rajoja rakennetaan ja vartioidaan ympäri maailman.

Iso vihko sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, miehitetylle maaseudulle. Tarina alkaa, kun eräs äiti tuo kaksospoikansa oman äitinsä luokse turvaan Suuren kaupungin pommituksia. Isoäiti osoittautuu kuitenkin melkeinpä suuremmaksi uhaksi ihmisyydelle kuin kaupunkia moukaroiva sota tai vieraan vallan miehitys. Turhaan häntä ei kylässä kutsuta noita-akaksi.

Näyttää siltä, että maalaiskylässä ei ole inhimillisyyden rippeitäkään jäljellä. Kurjuuden ja köyhyyden keskellä pojat aloittavat selviytymistaitojensa kehittämisen tekemällä erilaisia harjoituksia: ruumiinkaraisuharjoitus, mielenkaraisuharjoitus, kerjuuharjoitus ja paastoharjoitus.  Kouluttautumistaan varten he hankkivat ison vihon, johon on tarkoitus kirjata havaintoja todellisuudesta. Siihen ei saa merkitä mitään muuta kuin totuuksia, ja niinpä se alkaakin muistuttaa eräänlaista kauhukokemusten käsikirjaa. Poikien havaintoihin tiivistyy teoksen ironia: tarinat ovat ihan eri asia kuin totuus, sillä jos kaikki kerrotaan totuudenmukaisesti, vain ihmisen julmuus jää jäljelle. Sen kuvaamista Kristóf hakee, ja siinä hän onnistuu puistattavan hienosti.

Pojat ovat älykkäitä, nopeaoppisia ja erikoisia. Karaisuharjoitusten myötä he oppivat kestämään nälkää ja kipua, ja samalla he kuolettavat tunteitaan. Keskenään he opiskelevat kieliä ja käyvät omaa  kouluaan. Pian he saavat aikuiset valtaansa ja alkavat pyörittää omaa pirulaisten elämäänsä. Vaikka he ovat lapsia, he toimivat vain oppiensa mukaan, kuin aikuiset. Ja totta totisesti heidän harjoituksensa tulevat tarpeeseen!

Iso vihko on tutkielma ihmisen pahuudesta ja julmuudesta. Se on myös tutkielma sodasta. Jos siinä esiintyy pienen pieniä inhimillisyyden pilkahduksia, ne kukistetaan pian tai ne osoittautuvat oman edun tavoitteluksi. Pojat oppivat pelaamaan elämän peliä sujuvasti, liiankin hyvin.

Wikipedia-tietojen mukaan Ágota Kristófin (1935 - 2011) Iso vihko nousi ilmestyessään keskustelun aiheeksi Euroopassa. Voin kuvitella, että se on muistuttanut toisesta maailmansodasta ja - näin ainakin haluaisin ajatella - edistänyt EU:n sisäisten rajojen rikkomista. Kirja pohjautuu kirjailijan omakohtaisiin sotakokemuksiin, ja se tarjoaa tarkan kuva inhimillisyyden rappiosta.

Unkarilainen Kristóf on kirjoittanut teoksensa ranskaksi, ei omalla äidinkielellään, ja siinä lienee syy yksinkertaisiin virkkeisiin, joissa ei juurikaan sivulauseita viljellä. Kirjassa on paljon dialogia ja sekin on hyvin suoraviivaista. Anna Nordmanin suomennos on sujuvaa ja ytimekästä. Kieli tukee vaikutelmaa 10-15-vuotiaiden poikien puhe- ja ajatustavasta, eli se korostaa lasten näkökulmaa ympäristön tapahtumiin. Se on karua ja pelkistettyä. Olen nähnyt kirjasta myös loistavan harrastajateatteriesityksen, ja draamaksi kirja kääntyykin hienosti juuri dialoginsa ansiosta.

Kristóf ei selitä asioita puhki. Kun vieraan vallan sotilaista kerrotaan, heidän kansalaisuuttaan ei nimetä. Sodan lopussa miehittäjä vaihtuu, mutta julmat teot vain pahenevat. Vankileirille kuljetettavat, pilkatut ihmisjoukot kulkevat kylän läpi. Heille ei osoiteta minkäänlaista armoa. Kylän suutari, ainut vilpittömästi hyvä ihminen, katoaa ihmisjoukkojen mukaan. Avuton ja yksinkertainen naapurin tyttö kärsii sodassa hirveimmän kohtalon. Paikkojen, kansalaisuuksien ja maiden nimettömyys korostaa tapahtumien yleismaailmasta luonnetta: tämä kaikki toistuu aina uudestaan.

Luin Ison vihon ensimmäisen kerran kolmikymppisenä ja vaikutuin siitä aivan tavattomasti. Toinen lukukerta ei himmentänyt sen vaikutusta yhtään, vaikka kirjan hieno loppu ei enää ollutkaan yllätys. Teos on ehdottomasti parhaita, ellei paras sotaromaani, jonka olen lukenut, vaikka siinä ei kerrota taisteluista mitään. Näkökulma on kotirintaman, lasten ja naisten. Kaksoset hankkivat rahaa muun muassa esiintymällä viinikellarissa, jossa kuullaan seuraava keskustelu:
Muuan mies sanoo: 
 - Hei sinä, turpa kiinni. naiset eivät tiedä sodasta mitään.
Nainen sanoo: 
 - Vai eivät mitään? Hölmö! Me teemme kaiken työn, huolehdimme kaikesta: lapset on ruokittava, haavoittuneet on hoidettava. Te taas, heti kun sota on loppunut, te olette kaikki sankareita. Kuollut: sankari. Eloonjäänyt: sankari. Invalidi: sankari. Siksi te miehet olette keksineet sodan. Sota on teidän. Te sitä halusitte, siis käykää sitä myös, parhaatkin sankarit! (S. 95)



Iso vihko on luettu myös kirjablogissa Kujerruksia. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2019 haasteeseen kohdan 17. kirjassa on kaksoset.