Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, 12. painos, 1994
Alkuteos: Farliga midsommar, 1957
Suomentaja: Laila Järvinen
Kansi: Tove Jansson
Sivuja: 140
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




- Teatteri ei ole teidän salonkinne tai laivalaituri. Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja  millaisia he ovat. (S. 90.)

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on järjestyksessä viides muumikirja ja samalla viides koskaan lukemani muumikirja. Aloitin muumitarinoiden lukemisen vasta viime vuonna, kun vietettiin Tove Janssonin juhlavuotta. Muumit eivät nimittäin koskaan kuuluneet lapsuuteeni, mutta ne voisivat kuulua lasteni lapsuuteen, joten aloin lukea kirjoja heille ääneen. Kuinka ollakaan, Vaarallinen juhannus osui viime joulun ajan ääneenlukukirjaksi ja jäikin sitten kesken, koska niin sanotut joulukirjat jyräsivät sen ohi. En myöskään halunnut hypätä Taikatalveen, koska periaatteeni on lukea muumikirjat järjestyksessä, ja Taikatalvi on vasta seuraava...


Nyt juhannuksen lähestyessä oli aika tarttua Vaaralliseen juhannukseen uudestaan (vaikka ilmojen puolesta Taikatalvi olisi ehkä sopinut tähänkin ajankohtaan) ja lukea se loppuun. Tilanne oli kuitenkin muuttunut siten, että kohta kymmenvuotiaat tyttäreni, joille kirjaa luin, lukevat nykyisin iltaisin omia kirjojaan. Olinkin muumien kanssa ihan yksin. Lapsena tämä asetelma ei toiminut. Mitenkähän minulle ja muumeille nyt käy?

Hyvin kävi, sillä kirjassa on kyse teatterimaailmasta, joka on (kirjallisuuden jälkeen) paras asia maailmassa.

Vaarallisen juhannuksen tarina sijoittuu juhannuksen aikaan ja alkaa siitä, että Muumilaakso joutuu tulvan alle ja sen asukkaat pelastautuvat ajelehtivalle näyttämölle. Näyttämöstä tulee heidän asuntolaivansa, vaikka se on hiukan hankala asumus, koska yksi seinä puuttuu: Sääli seinää, joka oli tipahtanut pois, mutta eihän se tietenkään paljon haitannut näin kesällä... (s. 33).

Koska muumit eivät ole koskaan käyneet teatterissa, he eivät ensin tunnista näyttämöä näyttämöksi tai teatterin lavasteita ja rekvisiittaa epäaidoiksi. Kaikki näytelmän tekemisen vaiheet ovat heille uusia. Muumit saavat oppaakseen näyttämöllä asustavan Emman ja pian he järjestävät jo omaa teatteriesitystä. Pystyin hyvin samaistumaan muumiperheen hämmästykseen ja lopulta innostukseen, kun he tutustuivat teatteriin. Maalaistyttönä en nimittäin käynyt teatterissa kuin pari kertaa lapsuudessani. Teatterin lumo on vasta aikuisiän lumojani: - Ajattele, sanoi Niiskuneiti, ajattele millainen perhe täällä on asunut ennen meitä! Tuhat leninkiä! Pyörivä lattia, taulut ripustettuina kattoon ja koko omaisuus ahdettuna komeroihin. Paperihuonekaluja ja oma sade. Keitä sinä luulet heidän olevan? (S. 52.)

Tuula Karjalaisen loistavasta Tove Jansson -elämäkerrasta minulle selvisi, kuinka paljon Tove Jansson oli mukana, kun muumien tarinoista tehtiin teatteriesityksiä. Vaarallisen juhannuksen aihe on ehkä kotoisin noista kokemuksista. Teatterin taikaa siihen on vangittu yllin kyllin. Vastikään kirja ponnahti esiin myös Juha Hurmeen Nyljetyissä ajatuksissa, jossa Hurme riemastuu muumien teatteritouhuista.


Nyt on vähän paha tilanne, sillä tähän mennessä muumikirjasuosikkini on ollut iloinen Taikurin hattu. Täytyy nimittäin myöntää, että Vaarallinen juhannus ohitti jopa senkin hauskuudessaan. Teatterimaailman lisäksi kirjaan on ujutettu pieniä seikkailuja ja sivujuonia. Parasta on se tyyneys, jolla muumiperhe kohtaa elämänsä katastrofit ja innostuu uusista asioista. He sopeutuvat äkkiä yllättäviinkin olosuhteisiin, eivätkä jää suremaan onnettomuuksia. Kaiken lisäksi heidän perheensä ja sydämensä ovat niin avarat, että sinne mahtuvat kaikki ja kaikki saavat olla täysin omat itsensä. Miten onnellista ja seikkailullista heidän elämänsä onkaan!

 Muumien myötä toivotan oikein leppoisaa juhannusta!

Julkaisen arvioni tänään samanaikaisesti blogi-kollegan ja rakkaan ystävän, Saran kanssa, koska meille selvisi, että luemme tätä yhtä aikaa. Saralle kirja on vanha rakkaus, mutta minulle aivan uusi. Vaarallinen juhannus on luettu useissa
kirjablogeissa, erityisesti viime vuonna Janssonin juhlavuoden kunniaksi. Lisäksi kirja tuntuu olevan monen bloggaajan juhannustraditio. Linkitän tässä Kirjakaapin kummitus -blogiin, jossa on kattava lista blogeista, joissa teos on arvioitu.

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät, 2009
Kustantaja: Otava, 1957
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 257





Naisen huone oli muuttunut, sinne oli ilmestynyt miehen tavaroita: aamuisin sai korjata tämän vaatteita tuolien selustoilta. Lauantaisin nainen pesi karjakeittiössä  pyykkiä, miehen ja omiaan. Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Voiko suhteen syvenemistä paljon arkisemmin ja samalla kauniimmin kuvata? Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät on rakkaustarina, tai pitäisi ehkä sanoa, että erään suhteen tarina.

Kirja alkaa siitä, että nainen tulee karjakoksi taloon ja loppuu siihen, kun mies lähtee talosta. Kaari on täydellinen. Naisen nimi on Anni ja miehen nimi on Napoleon. (Tai hän on oikealta nimeltään Nils, mutta kaikki kutsuvat häntä Napoleoniksi.) Nimet naiselle ja miehelle siis annetaan, vaikka enimmäkseen he ovat "nainen" ja "mies" - he siis voisivat olla ketkä tahansa nainen ja mies.

Kun nainen tulee taloon, nuori emäntä esittelee hänelle huoneen, jossa hän saa asua. Hän tutustuu ympäristöön ja havaitsee rikkinäiset tavarat talon pihalla, rempallaan olevat asiat. Lukijalle selviää heti, että naisen mieliala ei ole kovin korkealla. Samassa ulkorakennuksessa elää työmies, joka saa asua talossa satunnaisia työtehtäviä vastaan. On tietysti väistämätöntä, että näiden kahden ihmisen välille syntyy suhde.

On vaikea kuvitella paljon epäsuhtaisempaa paria. Anni on vaatimaton, tunnollinen ja tarkka työntekijä. Hän on alistunut elämäänsä, mutta elää sitä omanarvontuntoisesti. Tapa, jolla hän hoitaa eläimiä ja pitää navetan siistinä, kertoo lempeydestä. Napoleon on huikentelevainen, mahtipontinen ja epärehellinenkin. Hän on levoton ja itsekäs. Suhteen kehittyessä hänestä kuitenkin paljastuu myös vastuuntuntoinen ja avulias puolensa. Kirja on oikeastaan myös hänen kasvutarinansa.

Molemmat päähenkilöt ovat jotenkin irrallisia. He tulevat jostain ja häviävät jonnekin, mutta kulkevat palan matkaa yhdessä. Pieniä osia heidän menneisyydestään paljastuu, mutta tärkeimmäksi nousee arki, jota he elävät sekä tulevaisuus, jota suunnitellaan ja joka tuntuu hyvältä, mutta jota ei tulekaan.

Kirjaan sisältyy nimittäin yllätys, joka vie lukijalta jalat alta. Vaikka luin Elise Nykäsen kirjoittaman jälkikirjoituksen kirjan lopusta etukäteen, olin silti ällistynyt: Voiko tämä nyt mennä näin? Mitä kerrottavaa tässä enää on? Mutta onhan siinä. Kerronta jatkuu eleettömänä, elämä jatkuu arkisena. Se jatkuu melkein ennallaan. Mutta jokin liikahdus on tapahtunut Napoleonin mielessä: Napoleon kääntyi vierustoverinsa puoleen odottaen, että toinen puhuisi hänelle, sanoisi jotain siitä, mikä oli langenut hänen päälleen kuin sade. Mutta vierustoverilla ei ollut mitään sanottavaa.

Luin Se on sitten kevät -kirjaa monta viikkoa pienissä erissä. Välillä tuskastuin kirjan verkkaiseen kerrontaan ja tapahtumattomuuteen, sekä surumieliyyteen, jota siinä oli joka sivulla. Välillä ihastelin kerronnon yksinkertaisuutta, sekä hetkien ja tunnelmien paljautta. Kun nyt vihdoin sain kirjan luettua, huomaan miettiväni ihmiselämän pienuutta ja kirjan päähenkilöiden suhdetta vähän väliä. Kirja oli toisaalta ahdistava, toisaalta kaunis ja merkityksellinen. Se jäi mieleen muhimaan ja paranee koko ajan.