Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika, 2007

Alkuteos: The year of magical thinking, 2005

Suomentaja: Marja Haapio

Kustantaja: Like

Sivuja: 221

Kansi: 

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

    Yksi hetki muuttaa elämän. 

    Tavallinen hetki. (S. 7.)

Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on kirja, jonka en olisi halunnut koskaan loppuvan. Olisin halunnut jäädä asumaan sen kiireettömään tunnelmaan ja niihin tunteisiin, jotka siinä saavat tilaa ja aikaa: suruun ja kaipaukseen. Onhan niin, että suru ja kaipaus pitävät rakkaan ihmisen täällä, eikä kuoleman jälkeen mitään muuta niin toivoisikaan, kuin että rakas ihminen jäisi tähän, eikä koskaan katoaisi. Vaikka on jo kadonnut, lopullisesti mennyt. Menetetty. Ja meillä on kaikki tämä aika elettävänä ilman häntä.  

Didionin kirja alkaa tilanteesta, jossa hänen aviomiehensä saa sydänkohtauksen kesken illallisen ja kuolee. Tavallinen hetki. Samalla päättyy 40 vuotta kestänyt avioliitto, jonka osapuolet ovat tehneet töitä yhdessä, kasvattaneet tyttären ja jakaneet yhteisen elämän. Tapahtumasta alkaa vuoden kestävä maagisen ajattelun aika. 

Suruvuoden alkuun sekoittuu valtava huoli, sillä aviomies kuolee vain viisi päivää sen jälkeen, kun pariskunnan ainoa lapsi, Quintana, on joutunut sairaalaan ja makaa siellä koomassa ja kamppailee hengestään. Vasta kun tyttären terveys on suhteellisen vakaa, Didion pääsee todellakin elämään suruaan. Ja miten hän sitä elääkään: kirjoittamalla tietysti, hänhän on kirjailija. 

Joan Didion on Yhdysvalloissa arvostettu ja tunnettu toimittaja ja nykykirjailija, joka kirjoitti miehensä John Dunnen kanssa myös elokuvakäsikirjoituksia. Dunnekin oli arvostettu kirjailija, ja pariskunta kuului vankasti amerikkalaisen kulttuurieliitiin ytimeen. He asuivat vuosia Kaliforniassa, jossa he elivät railakasta 60-70-lukua, kirjoittivat ja kirjoittivat sekä editoivat toistensa tekstejä. 

Nyt Didion on yksin. Hän löytää miehensä kirjoittamia muistilappuja, käy läpi tämän vaatteita, järjestää muistotilaisuutta. Pian hänelle selviää, että suru tulee aaltoina, kuten on viisaasti kuvattu jo aiemmin. Didion alkaa puhua pyörteistä, sillä yksi muisto johtaa toiseen ja kolmanteen. Ajatuksia ei pääse pakoon ja vaikka yrittäisi ajaa autolla jotain uutta reittiä, joka ei kuulunut pariskunnan arkeen ikinä, jokin rakennus matkan varrella laukaisee pyörteen. Pyörre voi tempaista mukaansa vaikkapa rullaportaissa, kaupungissa, jossa on käynyt vain muutaman kerran aikaisemmin. 

Didionin vahvuus on konkretia, jolla hän tuo muistot ja tilanteet lukijan eteen. Muistojen päätteeksi hän toteaa yleensä jonkin ajatuksen, joka saa lukijan henkäisemään. Kaipaus huokuu joka sivulta, yksinäisyys ja hukassa oleminen sävyttävät elämää. 

Didion yrittää toimia ystävien ohjeiden mukaan ja lahjoittaa miehensä vaatteita ja tavaroita pois. Kenkien kohdalla hän kuitenkin epäröi. 

    Pysähdyin huoneen ovelle. 

    En voinut antaa loppuja kenkiä pois. 

    Seisoin siinä tovin ennen kuin tajusin miksi: jos hän tulisi takaisin, hän tarvitsisi kenkiä. (S. 37 - 38.) 

Didion ajattelee kirjoittamalla ja elää lukemalla. Kun Johnin tai Quintanan sairaskertomuksessa on  termejä, joita hän ei tiedä, hän alkaa etsiä aiheesta tietoa ja lukea. Surusta itsestään on kuitenkin kirjoitettu aika vähän. Aihe on niin kipeä, että se mielellään ohitetaan tässä maailmassa, jossa täytyy olla tehokas ja toimintakykyinen. Kaikki, mikä häiritsee tehokkuutta ja toimintakykyä on uhka. Didionin kirjassa tätä uhkaa torjutaan tarmokkaasti: kirjailijan ystävät eivät jätä häntä yksin, vaan joku on aina pitämässä hänestä huolta, kirjailija itse jatkaa pian töitään. 

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon olin törmännyt usean some-kanavan kautta ja aina vuolaiden kehujen kera. Jo kirjan nimi on vangitseva, mutta jokin kirjassa on kuitenkin pelottanut. Keväällä sitten uskaltauduin varaamaan sen kirjastosta, ja se osuikin juuri oikeaan elämäntilanteeseen. Siitä tuli tärkeä surukirja. Ja oikeastaan ainut kirja, joka on tuntunut ravistelevalta koko tämän kevään ja kesän aikana,  oman suruni aikana.  

 - - mietinkin niitä tuttaviani, jotka ovat menettäneet aviomiehen tai -vaimon tai lapsen. Pohdin varsinkin, miltä nuo ihmiset vaikuttivat omaisensa kuoleman jälkeisenä vuonna törmätessäni heihin odottamatta vaikkapa kadulla tai tullessani huoneeseen. Merkillepantavaa oli, miten paljailta, vereslihalla olevilta he vaikuttivat. 

   Miten haurailta, käsitän nyt. 

   Miten tasapainottomilta. (S. 166.)

Ehkä ihmiset pelkäävät surua, koska se näkyy niin kauas. Suru näkyy, se saa ihmiset ottamaan osaa ja osanotot aiheuttavat pyörteitä. Kierre on valmis, sietämätön ja pakollinen. Ymmärrän, miltä minäkin näytän juuri nyt, enkä voi sille mitään. 

Kirjan ovat lukeneet myös Helmi Kekkonen ja Katja, joka oivaltaa, että paitsi surukija, tämä on lohtukirja, ja juuri sellainen siitä tuli minulle.   

Suosittelen myös Joan Didionista kertovaa dokumenttielokuvaa, The Center Will Not Hold, jonka on ohjannut Dunnen veljenpoika, Griffin Dunne. Didion paljastuu karismaattiseksi tyypiksi, jonka olemus herättää suojelunhalun mutta myös mielikuvan vahvasta hengestä. Maagisen ajattelun aika on palkittu muun muassa National Book Awardilla Yhdysvalloissa vuonna 2005. Sen pohjalta on kirjoitettu myös näytelmä, jota on esitetty jo Suomessakin.

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, 2019

Alkuteos: Ta min hand, de vore underligt, 2007

Suomentaja: Kristiina Lähde

Kustantaja: Teos

Kansi: Maria Appelberg

Sivuja:  92

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Catharina Gripenbergin Ottaisit käteni, kummallista kutkuttelee kirja- ja runointoilijan mieltä aivan erityisesti. Runokokoelman nimi, Ottaisit käteni, kummallista (ruotsiksi Ta min hand, de vore underligt), viittaa Edith Södergranin runoon Päivä viilenee, joka alkaa näin: Ota käteni, valkoinen käsivarteni (suomentanut Uuno Kailas). Södergranin runonäyt: unet, fantasia, eksistentiaalinen ja taiteellinen uho, säteilevät Gripenbergin kokoelman kautta nykypäivään. Niihin kuitenkin tarttuu kaikenlaista sälää matkan varrelta. Ironinen häikäistyminen voisi olla Gripenbergin runouden tyylilaji.  

Gripenbergin kokoelman ensimmäinen osa on nimeltään Edith. Runojen puhuja käy leikillistä keskustelua Södergranin runojen kanssa. Selvää on, että nykyrunouden puhuja ei hurmaannu yhtä totaalisesti elämästä kuin Edith aikanaan, vaan pikemminkin yrittää istuttaa runouden arkensa keskelle. Runous on toisaalta elinehto, mutta voi tuntua myös etäiseltä, kummalliselta. Kun Edith runoili kaipaavansa maahan, jota ei ole, Gripenbergin runojen puhuja kaipaisi maahan joka on: 

Minä ikävöin maahan joka on.

Maassa joka ei ole huudamme: 

       Oletko täällä? Kuka siellä? Täällä voi unohtaa olevansa täällä!

------

Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää.---- (S. 7-8.)

Gripenbergin runot vaativat lukemaan Södergranin runoja rinnallaan. Keskustelu käy kuumana. Voiko kättä antaa, mitä muuta tulee mukana? Ei tule pelkkää runoutta, tulee arki kaupan päälle. Haloo! puhuja huutelee. Runous piilottelee. 

Edithilläkin olisi voinut olla toisenlainen elämä: Otitko sahan haltuusi? Olisit voinut ryhtyä sahatyöläiseksi. Kissasi eivät olisi pitäneet melusta. Keuhkoissasi olisi leijaillut lastuja. Olisit sahannut, et olisi kirjoittanut. - - Ruumiisi oli heikko, siksi sanoistasi tuli vahvoja ja sairaita. Harhasi kutistui, runosi kasvoivat. Hikoilit, yskit, kirjoitit, valuit verta, tosin minä saatan liioitella. - - (S. 16.) Runon puhujalla on valta kirjoittaa Edithistä, mutta totuus runoilijasta pakenee, on tavoittamattomissa. 

Puhuja lukee runoja, vaikka arki häiritsee. Syntyy ikään kuin runouden lukupäiväkirja, johon puhujan oma elämä luo omia polkujaan. Puhujan on tietysti seurattava oman elämänsä tapahtumia, todellisuutta. Silti, taustalla on kokemus jostain arjen ylittävästä suuresta asiasta, joka saa ajatukset lentämään, leikkimään ja vilistämään. Edithiä ja runon puhujaa yhditävät sanat ja kirjoittamisen pakko.

Tästä korkean ja matalan, taiteen ja arjen yhdistämisestä syntyy Gripenbergin runojen oivaltava ja kiehtova tunnelma. Ne todistavat, että elämään voi yhdistää runoutta ja runous voi kommentoida oikeaa, nykypäivän elämää vuosien takaa. Runous ei koskaan kuole, vaan luo uuttaa, hyppelee ja etenee ja sille saa myös nauraa. 

Eläkäämme-osio koostuu keskusteluista uskonnollisten ja liturgisten tekstien kanssa. Raamatun luomiskertomus, uskontunnustus, messutekstit ja rukous häiriintyvät, kun niihinkin iskevät tavallisen nykyihmisen levottomat kysymykset. 

Runous siis häiritsee pyhyyttä. Pyhät tekstit kuulostavat yleviltä, liturgia kuuluu pyhään. Mutta entäs jos pyhän keskelläkin torailu ja epäily lyövät läpi. Keskustelu herrankin kanssa on välillä inttämistä. Ei auta, vaikka puhe liittää kaikki yhteen monikon 1. persoonamuodon kautta. Jumalanpalveluksesta tuttu "rukoilkaamme"-käskymuoto voi olla vaikea toteuttaa: 

Se meni väärin

Älkäämme rukoilko

Eläkäämme

Lopettakaamme kiittely rukoilu tuputtelu

Saatamme kuolla huomenna

Ensin elämme!  (S. 36.)

Istumajärjestys-runo kertoo kirkon istumajärjestyksestä, joka menneinä aikoina oli tarkasti määrätty talojen arvojärjestyksen mukaan. Nykyisin kirkossa istutaan missä istutaan ja yritetään noudattaa monimutkaisia litrugisia kaavoja - milloin piti istua, milloin piti nousta seisomaan? Etsitään Jumalaa, joka on "sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Niin mistä? Pappi neuvoo. Pappi on maallistuneiden ihmisten navigaattori: - - 

Sieltä se on tuleva!

Vähän enemmän oikealle, vähän ylemmäs

ei sieltä, vaan sieltä, noin!

isän oikealta puolelta

käännytte kiertoliittymästä vasemmalle

sitten suoraan noin kaksikymmentä metriä

 - sieltä on tuleva!" (S. 41.)

Kaukaisimmaksi ja irrallisimmaksi kokoelman osioista koin Muodonmuutoksia-runot, joiden taustalla olevat antiikin tarustot olivat minulle sen verran outoja, että jouduin ensin etsimään tai kertaamaan niitä googlettamalla. Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa, sillä nytpä olen taas sivistyneempi kuin ennen. Gripenberg pukee muodonmuutoksetkin ironian kaapuun, ja kyytiä saavat varsinkin hölmöt mieshahmot.

Menneisyydestä kurottaa tähän päivään paitsi tarusto, myös kummallisia, surullisia tarinoita kirjoittajista, taiteilijoista, erikoisista ihmisistä, joiden kynä on jo pysähtynyt tai matkat jo tehty. Heitä on muitakin kuin Edith. Ukkoja, lehtiä -osiossa heidän tarinansa kerrotaan runoina. 

Viimeinen osio Lyijyä ja pimeää vetää yhteen runokokoelman teemoja. Runossa Broken nose during dinner käydän taas dialogia, jossa runon puhuja tuo itsensä tai runoilijan keskelle venäläistä romaania. Syntyy absurdia jälkeä: 

"Emmekö olekaan romaanissa?" tilanomistaja hämmästyy.

"Elämäni on romaani!" Irina huudahtaa.

"Minä kirjoitan lyriikkaa", minä sanon. (S. 83.)

Runossa Sana jota ei ole sekoittuu taas arki ja pyhä: - - -  "Pyhän hengen nimeen." "Mutta onko sillä mitään nimeä", kysyn. Sinä suljet ristin. Minä suolaan pihvin. Ei enää kuurattavaa.  - - -  Sitten sinä astut sisään ja annat minulle sanan. - - -  Riennän ylös portaita. "Sano uudestaan!" sanoo isäntäväki, vieraat. Mutta minä menen. Ennen kuin sana katoaa.  - - - Hyvät kengät minulla, ajattelen kotimatkalla. rumat mutta mukavat - ja silloin sana katoaa. Aina tässä. (S. 75.)

Ottaisit käteni, kummallista -kokoelma on voittanut Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 yhdessä Aki Salmelan Tyhjyyden ympärillä -kokoelman kanssa. Aika kauan - 11 vuotta - kuitenkin kesti, että se suomennettiin. Kristiina Lähteen suomennos on iloista luettavaa.  Gripenberg on punonut runoihinsa arvoituksia ja hassutuksia, joita on varmasti vaikea kääntää suomeksi. Runojen intertekstuaalisuus on monisäikeistä ja säkenöivää ja se on sitä epäilemättä myös (ruotsin) kielen suhteen. 

Parasta Gripenbergin runoissa on niiden leikillisyys. Teos muistuttaa Henriikka Tavin Esim. Esa -kokoelmaa siinä mielessä, että huumori, hassuttelu ja arki sekoittuvat runouden maailmaan. Myös Anja Erämajan runoissa arkiset ajatukset ja epäilyt hyökkäävät keskelle oivalluksia. Samaan aikaan kun runous - tarinat, kirjoittaminen ja sanat - nostavat runojen puhujan jonnekin uuteen maailmaan, ne myös kuvaavat tätä oikeaa elämää, jossa täytyy elää ja josta nousee epäilys kaiken merkityksestä. Kirjoittaminen on pakollista, välttämätöntä. 

Osallistun teoksella Ompun #runo2020-haasteeseen.  

2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.

2 x Anne Muhosen sarjakuvia: Ada 4 - Kaikki menee hyvin ja Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Anne Muhonen: Ada 4 - Kaikki menee hyvin, 2007
Kustantaja: Robustos
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anne Muhonen: Kesä jona opin soittamaan ukulelea, 2018
Kustantaja: Anne Muhonen
Sivuja: 50
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta



Mistä näitä taitavia kotimaisia sarjakuvataiteilijoita oikein riittää? Anne Muhonen on minulle uusi löytö hänkin ja luin peräkkäin hänen kaksi teostaan: Ada-sarjan 4. osan, Kaikki menee hyvin ja tänä vuonna ilmestyneen albumin Kesä jona opin soittamaan ukulelea.

Kaikki menee hyvin -albumissa Ada on pakkaamassa tavaroita asunnostaan. Lukijalle selviää, että asunnossa on asunut joku muukin, eli se on ollut yhteinen koti. Kyse ei ole kuitenkaan erosta, vaan Adan poikaystävä on tehnyt jotain lopullista.

Ada suree. Pakkaaminen tuo mieleen onnellisia muistoja, mutta myös synkempiä tunnelmia. Nykyhetkessä puolestaan käydään tärkeitä keskusteluja, jotka auttavat Adaa eteenpäin. Adalla on myös selvästi sisua ja tervettä järkeä.

Adan hiukset leiskuvat punaisina, vaikka muuten sarjakuva on mustavalkoinen ja hyvin mustavoittoinen väritykseltään. Kuvakerronta on selkeää ja realistista, tarina puolestaan kaunis ja puhutteleva. Ada on aito, tunteva nuori nainen, jonka suru tulee sopivasti esiin, eikä hyökkää päälle.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea lähtee myös liikkeelle hiukan apeista tunnelmista, mutta nyt kuvamaailma on värikäs, eikä enää niin realistinen kuin Ada-sarjan albumissa. Kepeätunnelmaiset kesäjuhlat peittävät pian haikeuden muruset alleen, koska pienet, mukavat tapahtumat nyt vain ovat niin mukavia.

Päähenkilö on nuori mies Ode, joka tapaa juhlissa hiukan salaperäisin valokuuvaajatytön, Stellan,  ja kissavahdin kesä saa heti uusia sävyjä. Tunnelma tässä albumissa on valoisa ja toiveikas olematta kevyen kevyttä liitämistä.

Tässäkin tarinassa on opetus, joka kerrotaan vaivihkaa. Se ei iske lukijaa silmille eikä saarnaa. Huumoria syntyy pienistä oivalluksista ja varsinkin Oden poikamaisesta söpöydestä. Aikuistumistakin tapahtuu.

Muhosella on selvästi kykyä uudistua. Kesä jona opin soittamaan ukulela on monisävyisempi ja valoisampi tarina kuin 11 aiemmin ilmestynyt Ada-sarjakuva. Pidin molemmista sarjakuvista paljon. Ihastelin herkkää henkilökuvausta ja nuorten aikuisten maailmaan sukeltamista. Ehkä olisin kaivannut molempiin teoksiin jopa lisää sivuja, pientä syventämistä, mutta Adan tarina olisi ehkä käynyt lisäsivuista liian rankaksi ja Oden tarina puolestaan paljastanut jo liikaa. On hyvä, että lukija saa jäädä saattelemaan nuoria kohti seuraavia elämänkokemuksia.

Sekä Ada että Ode saivat paikan sydämessäni ja toivonkin, että he löytävät tiensä nuorten luokse. Voi kunpa näitä(kin) sarjakuvateoksia olisi koulujen kirjastoissa hyllyt täynnä. Mitä keskusteluja näiden pohjalta saisikaan nuorten kanssa aikaiseksi!

Kesä jona opin soittamaan ukulelea on luettu ainakin Hurjan hassun lukijan blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Adasta en löytänyt bloggauksia lainkaan. Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen keräsin taas pari pistettä lisää ja Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseenkin nämä sopisivat useaan kohtaan.

Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne

Kustantaja: Otava

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.

Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.

Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.

Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo, 2007 (1935, julk.1963)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 577
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Noustuaan sanoi Lea itselleen usein: "Tänä päivänä ei mitään pahaa, jos voin sen estää." Mutta hän ei pystynyt estämään. Sen määräsivät hänen ulkopuolellaan olevat seikat. Pahaa tulvi kuin suurissa tulivuorenpurkauksissa laavaa, joka peittää alleen kaiken. Sitä oli ilma täynnä, sitä huokui kaikkialta, sitä hengitti sisäänsä kuin myrkkykaasua ja se sai sydämenlyönnit kiihkeiksi, koko ihminen oli kuin sen läpitunkema. (S. 298.)

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo kertoo Lea ja Eero Markun avioliitosta. Takakansi lupaa, että teos on kriittinen avioliittoromaani, mutta kriittinen on mielestäni lievä ilmaus, sillä kirja on kauhuavioliittoromaani - mitä muuta on väkivaltainen avioliitto kuin silkkaa kauhua? Älkää tulko väittämään, että kyse on rakkaudesta.

Tunnustaudun Jotuni-faniksi. Suomen kirjallisuuden opiskelijana luin hänen rohkeat ja terävät novellikokoelmansa Suhteita, Rakkautta ja Kun on tunteet. Niissä on tarkkoja huomioita naisen yhteiskunnallisesta asemasta 1900-luvun alussa ja heidän mahdollisuuksistaan rakkauden pelikentillä. Novelleissa naiset kyllä yrittävät pelata, mutta yleensä he häviävät. Mitään miellyttäviä tyyppejä Jotunin kuvaamat naiset eivät suinkaan kaikki ole, vaan heidätkin kuvataan välillä julmina ja piittaamattomina oman edun tavoittelijoina.

Jotunin sarkastiset näytelmät sen kuin korostavat asetelmaa, jossa puhtaalla rakkaudella ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai avioliiton kanssa. Miehen kylkiluu, Tohvelisankarin rouva ja Kultainen vasikka kertovat karua tarinaa ihmisten ahneudesta, vaikka komedioita ovatkin. Rakkaus näyttäytyy niissä lähinnä kaupankäyntinä. Jotunin pienoisromaani Arkielämää on puolestaan hallittua ja hienoa kaunokirjallisuutta, kerronnaltaan moderni teos.

Miten Huojuva talo sijoittuu Jotunin tuotannossa? Se on teoksena täysosuma, enkä ihmettele yhtään, että se on nostettu Jotunin pääteokseksi. En muista pitkään aikaan lukeneeni näin koukuttavaa ja rakenteeltaan täydellistä kirjaa. Se etenee vääjäämättömästi kohti kauheuksia, joiden väliin se ujuttaa piinaavia keskusteluja. Väkivalta ei jää pääasiaksi, vaan aviopuolisoiden käymä dialogi ja Lean analyyttiset pohdinnat luotaavat ihmisenä olemisen perustaa, naisen asemaa, äitiyttä, ihmisissä olevaa hyvää ja pahaa sekä oikeutta vapauteen - josta muodostuu aviomiehen kornilta kuulostava pääargumentti. Vapautensa nimissä hän saa mitätöidä, lyödä ja pettää ja kadota perheen arjesta töihinsä, suhteisiinsa ja alkoholiin.

Eeron ja Lean henkisen taantumisen kuvauksena kirja on uskottava. Siinä missä Eeron pahuus paljastuu ja syvenee pikkuhiljaa, Lean masentuminen ja lamaantuminen imaisevat lukijan pauloihinsa. Puolisoiden käymät keskustelut, joiden sävyn muutoksia vaimo yrittää ennakoida, ovat hyytävää luettavaa sairaan mielen toiminnasta. Mies on ihmisraunio ja vaatii vaimoltaan milloin myötätuntoa, milloin ymmärrystä, milloin alamaisuutta. Sinä olet minun, hän muistuttaa. Lean elämän vastapainona seurataan hänen hemmotellun ja villin Toini-sisarensa itsenäistä elämää - Toini on niin vapaa kuin nainen voi olla, mutta onko hänkään onnellinen.

Kirjailija otti teoksellaan osaa romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kilpailevansa vain voitosta. Kun romaani sitten sijoittui kilpailussa toiseksi, Jotuni kielsi sen julkaisemisen, ja se julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1963. Teoksen henkilöt ovat tunnistettavia: Eero Markussa tunnistettiin Maria Jotunin aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, ja Lea oli tietysti Jotuni itse. Kohu oli valmis, eikä ole vieläkään laantunut.

Miksi Lea ei jätä Eeroa? Tämän kysymyksen esittää nykyajan nainen ja sitä kysyvät myös teoksessa 30-luvun naiset. Naisen aseman rajat tulevat kirjassa selviksi. Taloudellinen riippuvuus miehen tuloista nöyryyttää naisen anelijaksi, ja jatkuva pelko kuluttaa ja vie vaimon voimat. Kodin ilmapiiri karkottaa kaikki ihmiset perheen ympäriltä, ja vaimo jää yksin. Jäljelle jää primitiivinen äidinvaisto, joka käskee hankkimaan lapsille ruokaa. Se vaisto rakentaa Lean ympärille vankilan muurit:  Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvaisuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi. (S. 238.)

Kirjan loppu ei täysin vastaa kirjan muita kaunokirjallisia ansioita, mutta täytyyhän taideteokseen jokin särö jäädä. Kokonaisuus on vaikuttava ja unohtumaton. Kun vielä muistaa kirjan kirjoittamisajankohdan, eli 1930-luvun, se näyttäytyy modernina ja rohkeana, feministisenä teoksena. Se on silkkaa timanttia.

Tartuin Huojuvaan taloon Kirjabloggaajien 6. klassikkohaasteen innoittamana, sillä olen osallistunut tähän mennessä kaikkiin klassikkohaasteisiin, eikä tätäkään siis voinut jättää väliin. Tässä aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva

Huojuva talo on virunut hyllyssäni lukemattomana monta vuotta, enkä voi kuin harmitella, etten ole tätä(kään) klassikkoa aiemmin lukenut. Nappaan teoksella nyt ensimmäisen pisteen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Lisäksi Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 4 (kirjan nimessä on paikka), 9 (kirjan kansi on yksivärinen), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Huojuva talo on luettu useissa kirjablogeissa  ja linkitän tässä Kirjasähkökäyrä-blogiin, jossa blogeja on luetteloitu enemmänkin. Suosittelen myös Tampereen teatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää Huojuva talo. Siinä asetelma on käännetty niin, että avioliittotyrannin rooli on annettu naiselle ja tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Aihe ei ikävä kyllä taida koskaan vanheta.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki, 7. painos, 2007, (I suomenk. laitos 1970)
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or The Children's Crusade, 1969
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 189
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on puistattavan hyvä kirja. Se on rakenteeltaan postmoderni, ja silti sodanvastaisuudessaan järisyttävän johdonmukainen ja selkeä. Kirjaa on helppo lukea, varmaankin myös suomentaja Juhani Jaskarin ansiosta. Joka tapauksessa kirjan ansioita on se, ettei se selitä asioita puhki, vaan johdattaa lukijan avaruusmatkalle asti. Lopussa lukija on kuitenkin varma siitä, että järjettömintä maailmankaikkeudessa ovat ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa maan päällä.

Vonnegut on niitä harvoja, jotka selvisivät hengissä Dresdenin pommituksista helmikuussa 1945. Hän oli paikalla saksalaisten sotavankina ja selvisi hengissä teurastamon kellarissa. Hän etsi monta vuotta sodan jälkeen tapaa, jolla kirjoittaa sen kauheuksista. Vihdoin syntyi Teurastamo 5 eli lasten ristiretki vuonna 1969. Se ei todellakaan ole mikään perinteinen sotaromaani, jossa soditaan ja kaadutaan sankarillisesti rintamalla. Kirjassa kyllä kuollaan oikein olan takaa, viimeksi dresdeniläiset (joiden tarkasta määrästä kiistellään edelleen), mutta sankarikuolemia ei koeta yhtään. Jokaisen kuoleman yhteydessä kertoja tokaisee "Niin se käy" ja niin kuolemisesta tulee arkea. Kuolemaan turtuu.

Teurastamo 5 on satiiri sodasta ja näyttää sen ihmisten järjettömyyksistä järjettömimpänä. Satiiri siitä tulee kaikkien niiden hölmöjen ja täysin turhien kuolemien johdosta, joita kirjassa kuvataan ja satiiri siitä tulee Billy Pilgrimin elämän kautta. Niin, Billy, antisankarien antisankari, joka on rintamalla aivan turha ja taitamaton, nuori, viaton, sinisilmäinen, hölmö ja naurettava - täysi lapsi, selviää kuin ihmeen kaupalla hengissä koko järjettömyydestä.

Hänellä on myös taito tehdä elämässään aikamatkoja, koska avaruusolennot kaappaavat hänet, kunnollisen amerikkalaisen perheenisän, ja sen jälkeen hänelle jää tralfamadorilaisten kyky kokea aika yhtäaikaisena. Hän on muun muassa nähnyt kuolemansa ennalta ja on oppinut, että kaikki ihmisen elämänvaiheet ovat hänessä läsnä koko ajan. Siksi niiden välillä voi matkustaa koko ajan.

Aikahyppäyksillä kirjaan tulee kummallisella tavalla lisää realismia, vaikka asiahan on järjetön - mutta onko se lopulta sen järjettömämpää kuin Billyn kokemukset saksalaisten sotavankina?  Billyn aika tralfamadorilaisten luona seksipommi Montana Wildhackin seurassa näyttää paratiisilta verrattuna hänen sotakokemuksiinsa ja tylsään, varakkaan amerikkalaisen perheenisän ja aviomiehen arkeensa. Tralfamador - mikä mieletön pakopaikka!

Vonnegutin Teurastamo 5 yllättää joka sivullaan. Se on juuri niin sodanvastainen kirja kuin ennalta osasin odottaa ja silti se on paljon enemmän. Se on nerokkaasti scifin suuntaan kallellaan ja ilmaisultaan aivan poikkeuksellisen tärisyttävä. Lukemisen aikana tuntui kuin aivoihin olisi syntynyt uusia ratoja, kun itketti ja nauratti yhtä aikaa. Joskus vain itketti ja seuraavaksi taas nauratti Billyn vilpitön tapa ottaa elämä vastaan avaruusolentoineen kaikkineen. 
"Se oli pakko tehdä," Rumfoord sanoi Billylle tarkoittaen Dresdenin hävitystä.
   "Tiedän", sanoi Billy.
   "Sellaista sota on."
   "Tiedän. En minä valita."
   " Se oli varmasti helvettiä siellä maan pinnalla."
   "Oli se", sanoi Billy Pilgrim.
   "Sääli miehiä joiden täytyi tehdä se." 
   "Minä säälinkin."
   "Te koitte varmaan ristiriitaisia tunteita siellä maan pinnalla."
    "Se oli niin kuin piti", sanoi Billy. "Kaikki on niin kuin pitää, ja kaikkien on tehtävä juuri sitä mitä tekevät. Sen minä opin Tralfamadoressa." (S. 176.)

Billy säilyy lapsena, vaikka vanhenee, sota on hänessä aina, kuten hänen avioliittonsa, isyytensä, ammattinsa ja rikastumisensa, jotka jotenkin vain osuvat hänen tielleen. Hän on onnekas ja onnellinenkin, mutta samalla myös suuren järjettömyyden uhri, elämässään edestakaisin ajelehtiva sivullinen, kuten ehkä koko sukupolvi näitä 20-vuotiaita nuoria miehiä (lapsia), jotka kokivat II maailmansodan.

Toisin kuin Billy, lukija ei missään nimessä jää sivulliseksi eikä ajattele, että "kaikki oli niin kuin piti olla". Dresdenin joukkotuho, jossa siviilejä pommitettiin palopommeilla suunnitellusti ja systemaattisesti kolmen päivän ajan, herättää kysymään, kuka tämänkin järjettömyyden keksi. Kuka sen suunnitteli? Oliko se välttämätön siinä vaiheessa, kun Saksan häviäminen oli vain muutamasta kuukaudesta kiinni? Miten tulimyrskystä selvinneet ovat ikinä pystyneet jatkamaan elämäänsä?

Vonnegutin romaani antaa yhden vastauksen selviämiselle. Ehkä jokainen Dresdenistä (tai ylipäätään sodasta) selvinnyt on tarvinnut oman Tralfamadorensa. Teurastamo 5:ssä suru on puettu viiltävästi satiirin valepukuun: Ja niin he yrittivät keksiä uudelleen itsensä ja maailmankaikkeutensa. Tieteisromaaneista oli paljon apua. (S. 94.)



Teurastamo 5 tuli eteeni jonkin kirjaston sivuilta ja jonkun kirjastonhoitajan suosittelemana kirjana, kun etsin kirjaa HelMetin vuoden 2017 haastekohtaan 50 (kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja). Muistin heti, että kirja on hyllyssäni ja odottanut lukemistaan jo hetken aikaa. Se on muun muassa TBR100-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista, ja näin ollen saisin sillä kuitattua myös yhden kirjan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Teurastamo 5 on klassikko ja sitä luetaan koko ajan. Se on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Maailman ääreen, Yöpöydän kirjat, Kannesta kanteen, Opus eka, Jos vaikka lukisi, Kirjakuiskaaja ja Kujerruksia.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, 2. painos, 2007 (ilm. suomeksi 1983)
Alkuteos: Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 335
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haaste on lämmittänyt lukijan sydäntä tänä vuonna. Tässä on taas yksi aarre hyllystäni: Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Kirja on komeillut jo 5 vuotta TBR-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Nyt tämä aarre tuli siis vihdoin luettua. Ja kuinka siitä pidinkään!

Olen hankkinut kirjan varmaankin Hullujen päivien pokkarialesta ja haalinut muitakin Tylerin kirjoja omakseni. Minulla on ollut jo vuosia aavistus siitä, että Tyler on suosikkikirjailijoitani, vaikken ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Hullua tietysti, mutta lukiessa aavistukseni osoittautui oikeaksi: Anne Tyler kuuluu siihen samaan huippukirjailijoiden kastiin kuin Carol Shields ja Alice Munro, jotka molemmat saavat tavallisen ihmisen elämän kerrottua niin hienosti, että kaikella tuntuu olevan merkitys. Myös minun omalla arkisella elämälläni.

Tyler on ollut monet kerrat Pulitzer-palkintoehdokkaana, kuten tälläkin kirjallaan vuonna 1982. Voitto tuli vuonna 1989  teoksella Hengitysharjoituksia, joka siirtyi saman tien lukulistalleni ja saattaa jopa lämmittää hyllyäni parasta aikaa. Täytyy tarkistaa.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä, jonka äiti on selviytyjä, mutta kiukkuinen sellainen. Hän jää yksinhuoltajaksi, kun mies väsyy hänen ilottamaan tarkkuuteensa. Lapset Cody, Ezra ja Jenny kasvavat aikuisiksi, mutta kantavat jokainen yhteistä lapsuuttaan omaan kipeään tapaansa.

Kirjan rakenne on toimiva. Perheen elämää seurataan kaikkitietävän kertojan kautta, mutta näkökulma muuttuu luvusta lukuun. Se on vuorotellen kunkin perheenjäsenen oma, ja kun samasta tapahtumasta, esimerkiksi eräästä perheretkestä, kerrotaan eri silmin, siihen tulee kummasti sävyjä ja syvyyttä.

Ensimmäisessä luvussa, Yksi asia teidän olisi syytä tietää, seurataan perheen äidin, Pearlin, selviytymistä, kun mies jättää: Ei hän tasainen ihminen ollut, hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän luojan kiitos sentään paljastanut kyyneliään. Hän ei suvainnut kyyneliä. Hän oli Pearl Cody Tull, joka oli purjehtinut riemukkaasti pois Raleighista uuden miehensä rinnalla eikä taakseen vilkaissut. Edes nyt, kun seisoi siinä keittiön ikkunan ääressä ypöyksin, kireitä ja vanhentuneita kasvojaan katsellen, hän ei itkenyt. (S. 17.) Mitä tuo äidin ylpeys aiheuttaa lapsille? Äiti, joka ei koskaan itke, eikä koskaan saa kerrottua lapsille, että isä on jättänyt heidät.

Kirja ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin tästä alkuasetelmasta voisi päätellä. Ezra, joka on lempeydellän ja helppoudellaan lunastanut äidin kultapojan aseman, rakastaa ruokaa ja kutsuu perheensä uskollisesti päivällisille omaan ravintolaansa. Hän haaveilee lämmöstä ja läheisyydestä, mutta päivälliset päättyvät aina huonosti. Kun epäonnistuneista päivällisistä Koti-ikävän ravintolassa alkaa tulla tapa, lukija odottaa jo hymynkare huulillaan, mikä saa kenetkin nyt loukkantumaan.

Codysta kasvaa yritteliäs ja menevä mies, Jennystä herkkä suurperheen äiti, joka oppii kätkemään väsymyksensä naurun taakse (toisin kuin äitinsä, joka oli arvaamaton tiuskija). Perheen sisäiset suhteet ovat monimutkaisia ja raastavia, mutta kaikesta huolimatta jonkinlainen side perheenjäsenten välillä säilyy ja viimeiset päivällisetkin yllättävät lukijan.

Kaiken ylle jää leijumaan ihmisen pienuuden hyväksyminen ja hento rakkauden utu. Avuttomuus ja turhautuneisuus, jota meistä ehkä jokainen on perhesuhteissaan joskus kokenut - koska me kaikki olemme sellaisia kuin olemme, emmekä muuksi muutu -  kuuluvat kauppaan. Oppiiko sitä ketään muita ihmisiä tuntemaan niin perusteellisesti kuin omat perheenjäsenensä?



Kun kesällä luin kirjaa, meitä oli ilmeisesti muutama muukin bloggari kirjan kimpussa samanaikaisesti: ainakin Hanna bloggasi kirjasta samana päivänä, kun sain sen luettua. Muita arvioita on näissä blogeissa: Illuusioita, Luetut, lukemattomat ja Koko lailla kirjallisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 26. Sukutarina.

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Henriikka Tavi: Esim. Esa, 2.painos, 2007
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 85
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Loma on vaikeaa aikaa bloggaamiselle. Sitä luulisi olevan aikaa harrastaa, mutta niin vain näyttää käyvän, että talvella kertyneet rästihommat ja mökkielämä johdattavat pois koneen äärestä. Kirjat kulkevat mukana, joten niitä on kyllä tullut luettu, mutta 15 kirjan blogijono alkaa jo kääntyä stressiksi. Riennän sitä nyt vähän purkamaan ja aloitan runoilla, sillä Eino Leinon ja runon ja suven päivä iskee jo tällä viikolla, eli 6.7. Kuten näkyy, kirja on kuvattu jo maaliskuussa, mutta kuva sopii silti aika hyvin tähän suveen.

Kevään ja kesän aikana lukemistani runoteoksista riemukkain on ollut Henriikka Tavin Esim. Esa. Se voitti vuonna 2007 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja mielestäni täysin ansiosta. Lukemisen myötä Esim. Esa paljastui runohyllyni aarteeksi. Se on nerokas ja hauska, runoutta uudistava ja siitä riemuitseva teos. Se on kokeellinen ja runsas, täynnä vaikka mitä, mutta se ei silti aiheuta ähkyä. Se on ehtymätön. En osaa verrata Tavin runoutta mihinkään aikaisemmin lukemaani suomalaiseen runouteen, ellen vertaa sitä oikeastaan kaikkeen. Jollakin tavalla Tavi kirjoittaa perinteen ohi ja yli, on rohkeasti aivan omansa ja uusi.

Kirjan alku ei kuitenkaan ollut minulle helppo. Ennen kuin kirja virallisesti edes alkaa (ennen kustantajan tietoja), sanat alkavat juosta sivujen alareunoissa. Olin hämmentynyt.  Kuuluvatko alareunan sanat johonkin runoon? Mihin runoon? Kokoelman ensimmäisten sivujen jälkeen olin lähinnä puulla päähän lyöty ja mietin jo, että heitän kirjan nurkkaan: säkeet eivät liittyneet toisiinsa, en pysynyt ajatuksen perässä, runot eivät käyneet kohti. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, huomasin nauravani ääneen, enkä olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan. Olenkin nyt lukenut kirjan kolmeen kertaan ja luen siitä otteita uudestaan ja uudestaan.

Esim. Esa on sanojen ja elämän leikkiä. Siinä on kuvioita, tilanteita ja dialogia, joista muodostuu parhaimillaan aivan hillitön meininki. Runot eivät aina toimikaan erillisinä tapauksina, vaan kokonaisena pakettina, jossa saadaan seurata erään ihmissuhteen kaari, kirjoittamisen riemun räjähtäminen sekä kaupan päälle myös vauhdikas pyöräilymatka. Teoksen sivujen alalaidassa olevat sanat ovat nimittäin oma, itsenäinen runonsa, jossa seurataan erään sijaisen pyöräilyä. Pyöräilijä nimetään lopulta Henriettaksi. Nimihän on mukavasti melkein kuin Henriikka - onko Henrietta myös runoilijan sijainen?: tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, rakastuneita ajatuksia meristä, joista, ei päästä (S. 2- 4).

Pyöräilyn rytmi, jossa välillä poljetaan tasaista tietä ja välillä hengästytään ylämäissä, välittyy lukijallekin. Pyöräilijän tajunnanvirta, ohi kiitävät maisemat ja havainnot sekoittuvat, ja välillä - kun sivujen alalaidat ovat tyhjiä - kuljetaan vapaalla alamäessä. Juuri tämä kokoelman läpi kulkeva pyöräily oli se tekijä, joka teki kokoelmasta minulle yhtäkkiä läheisen. Kun hyppäsin tarvittaessa työhön kutsuttavan sijaisen pyörän "ritsille", alkoi tapahtua.

Teos on jaettu seitsemään osaan, joista ensimmäinen osa on kuin nimetön alkusoitto kokoelmalle. Se jäi itselleni hajanaiseksi ja tuntui vain keränneen irrallisia sanoja, hassutusta ja odotusta sekä ihmisiä sieltä täältä. Koin, että vasta ensimmäisessä numeroidussa osassa  Unissakävelyllä, polkeminen alkoi rullata. Runojen muodot heittäytyvät laatikkomallisiksi tai rivit harventuvat, lauletaan kehtolaulu ja haetaan aallokosta rytmiä. Nyt olen täysillä mukana.

Toinen osa Rose kertoo rakkauden tarinaa, vaikka jo ensimmäinen runo julistaa otsikollaan EN SIEDÄ KERTOMUKSIA RAKKAUDESTA. Löydän pääskysen muotoa ja rikottuja säkeitä sekä laatikkomallisen runon keskeltä ruusun kuvan. Seksiäkin saadaan.

Kolmas osa Tietyömaa ei ole tietyömaa vaan sijaisen työmaa: Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Hän föönää tukkansa risuiksi. Nimeni on Henna ja toimin tänään Mariannan sijaisena.  - - (S. 47.). Naurattaa. Naurattaa ääneen. On runoharjoitus ja yläkoululaisen tekstiä - runoilija itse yläkouluikäisenä - ja pahuksen tarkka kuvaus oppituntidialogista: sijainen esittelee itsensä ja aloittaa opetuksen, jonka joutuu koko ajan keskeyttämään, koska oppilailla on sitä ja tätä kommentoitavaa. Koulumaailman arki ja toisaalta kirjoittamisen opettamisen tai oppimisen lait saavat kyytiä. Voiko runoutta suitsia ja asettaa kaavaan? Asettuuko mikään sellaisiin raameihin, joihin sitä yritetään pakottaa? Henriikka Tavilta voisi myös tilata uuden, vähän villimmän aapisen:

O

on kolo, johon sopii jomottava molo.
Ooh hohottaa Goljata, opo
on onnellinen. (S. 48.)


Kolmannessa osassa Esa heitetään kuvioihin kirjoitusharjoitukseen keksittynä erisnimenä, mutta hän nousee pääosaan vasta kokoelman neljännessä osassa Halusimme ehdottomasti:
Esa on nyt maisemissa.
Soita sille ja kesytä se. (S. 59.)

Rakkaussuhde Esan kanssa kuitenkin päättyy. Kaikki olisi kamalan surullista, mutta (apua!) taas minua naurattaa:

Onneksi Esalla on vahvat refleksit.
Jotain jää jäljelle:
Hirvivaara. Jyväskylä.


_____________


Erno, Martti ja Arnu.
Ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin tuulee. (S. 61.)

Runoon vedetty viiva kertoo paljon. Mitä jäi jäljelle Esasta hirvivaaran alueella Jyväskylässä? Onko rakkaus yhtä hirvivaaraa vai oliko Esa hirvi? Viiva päättää Esan tarinan, mutta viivan alle jäävät Erno, Martti ja Arnu... Heistäkin voisi kertoa tarinat. Ja koska ihminen ei ole koskaan niin onnellinen tai onneton kuin luulee, niin ehkä hän ei ole niin onnellinen tai onneton kuin tuuleekaan, koska osuuhan noita erityisnimiä jokaisen kohdalle useampia. Tietysti joku on aina enemmän kuin muut, ja se joku voi olla nimeltään esim. Esa.

Teoksen viides osa on taas jotain uutta. Kävely hautausmaalla on ihmiskohtaloita ja surua, surupuhetta. Laatikkomalliset runot ovat saaneet kehykset ympärilleen. Ovatko ne kuin hautakivia, kuolinilmoituksia? Kehystetty hei-sanojen laatikko kertoo hyvästeistä riipaisevasti. Joku hei on viimeinen.

Kun nyt olen melkein teoksen lopussa, luulisi vuorossa olevan jotain kokoavaa. Mutta ei ole. Sen sijaan osa VI Elokuu kiihdyttää tahtia. Miten toimii runo, jossa luetellaan si-päätteisiä sanoja tai miten toimii ristin muotoinen runo? Tai yhden sanan mittaiset lauseet jonossa: Soitan. Vastaat. Kysyn. Sanot. Puhut. Tuulet. Tuulee. Tuulen. - - (S. 83.) Ovatko ne runo? Täytyykö niiden toimia? Töks. Töks. Entäs neliö kirjaimia, joista muodostuu sanoja, joiden sanarajat sekoittuvat hilpeästi tähän tapaan: - - TISSIRPALEPAKKOMENNUSSIINTÄÄLLÄÄVÄRINÄRKÄSTYSTÄ - - (S.85).
Kirjaineliön tekeminen on varmastikin vienyt hetken aikaa, mutta kaiken tämän työn jälkeen lukija kysyy: mitä runous oikein on?

Henriikka Tavin vastaus tuntuu olevan, että runous on mitä vaan, mutta ainakin se on loputon leikki (tai pyörämatka). Kirjainten, sanojen katkeamatonta virtaa, jota voi muotoilla ja järjestellä miten haluaa. Täytyykö sen olla mitään muuta? Runous alkaa ennen kuin mikään teos alkaa ja jatkuu vielä virallisten sivujen päätyttyä.

Lukijana joudun lopulta hyppäämään ritsiltä, koska sivut loppuvat. Kiitän runoilijaa (tai ehkä hänen sijaistaan) kyydistä ja jätän hänet jatkamaan loputonta leikkiään: Tässä kohdin luettelo katkeaa ja alkaa valua takaisin kohti selkärankaa jonka päässä on huppu ja huppu päässään hän istuutuu puistonpenkille, ottaa sen pois päästä, joka on suulas hän tuntee itsensä oudoksi haluavan. Hänen nimensä on Henrietta ja hän työskentelee täällä  (S. 89 - 91.) 

Esim. Esa on luettu ainakin blogeissa Jäljen ääni ja Onko kaunosielusta kyborgiksi?, jossa muutamista kokoelman runoista on tehty mainiot analyysit. Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kohdan 42. Esikoisteos.

Jo Nesbø: Pelastaja

Jo Nesbø: Pelastaja, 7. painos, 2010 (ilm. suomeksi 2007)
Alkuteos: Frelselen, 2005
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 607
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä







Parahin Harry Hole,


Päätin tarttua kynään ja kirjoittaa sinulle luettuani seikkailuistasi Jo Nesbøn kirjoittamassa kirjassa Pelastaja. Norjaksi kirjan nimi on Frelselen, ehkä muistatkin? Pelastusarmeijan yhteisöön sijoittuva tapaus. Se ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten siellä Norjassa, mutta minä luin sen nyt vasta, sillä mielestäni Nesbø on kirjoittanut seikkailuistasi sen verran hyvin, että säästelen niitä tilanteisiin, joihin kaipaan takuuvarmaa jännistystä. Kysynkin nyt heti, kun tuli tuosta jännityksestä puhe: vietätkö ihan oikeasti näin jännittävää elämää vai keksiikö se Nesbø näitä juttuja aivan omasta päästään?

Oikeastaan olen lukenut seikkailuistasi vasta viidessä kirjassa. Aloitin ihan alusta, eli kyllä: Tiedän suuresta surustasi ja perhesuhteistasi jo aika paljon. Mutta ei nyt mennä niihin tämän enempää, koska olen huomannut, että et halua niistä asioista puhua. Vaikeaahan se puhuminen on meille suomalaisillekin, joten ymmärrän tämän luonteenpiirteesi oikein hyvin.

Kirjoitan siis täältä Suomesta. Meillä ei niitä vuonoja ole, mutta muuten on samalla tavalla kylmää ja pimeää kuin siellä Norjassakin. Ajattelin vain kertoa, koska vaikka olet seikkaillut jo ympäri maailmaa, niin täällä et ole vielä käynyt. Tai enhän minä noista viimeisimmistä viidestä seikkailustasi vielä mitään voi sanoa, sillä en ole lukenut niistä arvioita, koska - kuten ehkä tiedätkin - ei ole kiva tietää rikoskirjojen ratkaisuja tai elämäsi vaiheita etukäteen. (Ehkä et kuitenkaan tiedä, koska aika kiireinen mieshän taidat olla. Siis jos olet työkunnossa. Ettet siis kauhesti ehdi lukea, tarkoitan).

Työasioistasi en oikeastaan olekaan huolissani, sillä pääsihän on kuin partaveitsi ja olet nopea toimimaan, ja rohkeakin vielä. Kirjoitan ihan muissa asioissa. Aion nimittäin vedota sinuun hyvin vakavasti: oletko harkinnut terapiaa? Jos et nimittäin ole, niin en tiedä, voinko jatkaa tarinoittesi lukemista. Alan olla itse tearapian tarpeessa, en nimittäin kohta enää kestä retkahduksiasi päihteisiin. Vaikka tässä kirjassa pysytkin suhteellisen kuivilla, on se huumepeikko siellä koko ajan taustalla väijymässä.

Tiedetään, tiedetään. Pitäisihän minun suomalaisena ymmärtää aika paljonkin päihteitten tarpeellisuudesta. Kun ei puhuta, ja on niin pimeääkin ja yksin asutaan täällä pohjoisessa kaukana muusta maailmasta (ja meillä kun ei ole edes niitä vuonoja). Sinullahan on myös vaativa ammatti. Siinä joutuu näkemään kaikenlaista. Tai enhän minä oikeasti siitäkään mitään tiedä, sillä en oikeassa elämässä tunne kuin yhden oikein kiltin poliisin, joka ei (ainakaan vielä) ole kertonut työstään julkisesti. Toisaalta olen lukenut muutamien pohjoismaalaisten kollegojesi työstä, esimerkiksi Kurt Wallanderin ja Erik Winterin jutuista Ruotsissa ja Maria Kallion tapauksista täällä Suomessa. Satutko tuntemaan? Aika rankkaa on heilläkin. Yhtä kimurantteja juttuja kuin sinullakin ja paljon on murhia ja joskus aivan hirveää väkivaltaa. En ymmärrä, miten te jaksatte.

Paitsi että nuo päihteet, niin minua on ruvennut harmittamaan rakkauselämäsi. Voisitko kertoa sille Nesbølle, että lukijan sydäntä särkee, kun rakkaus lipuu käsistäsi? Tarkoitan, että onko Nesbøn pakko kertoa yksityiselämästäsi niin realistisesti. Voisihan hän jättää raastavat naissuhteesi vähemmälle huomiolle ja antaa sinulle niin sanotusti tilaa rakastua ja ehkä löytää elämällesi uuden suunnan. Tiedänhän minä, että se yksi kerta oli ylitse muiden, eikä siitä tosiaan sen enempää, mutta pelkään, että ilman rakastavaa naista kuljet kohti loppuasi. Ehkä jotain toivoa on kuitenkin luvassa, sillä olihan tässä kirjassakin nainen, johon jo rakastuit, ja ilmeisesti olet myös säilynyt hengissä viimeiset 10 vuotta, koska seikkailusi jatkuvat edelleen vuonna 2015.

Suomeksi tämän seikkailusi on kääntänyt Outi Menna, joka osaa hommansa aivan huippuhyvin, sillä täytyy sanoa, että tuntuu kuin olisin itse mukana, kun joudut kaikenmoisiin jänniin tilanteisiin. Nytkin se Nesbø on kirjoittanut yli 600 sivua tästä arvoituksestasi, ja luin ne yhdessä hujauksessa. Minulle on myös suositeltu erityisen jännittävänä tapaustasi Lumiukko, ja olen sen jo hankkinut hyllyyni, kuten aion hankkia kaikki elämästäsi kertovat kirjat, joita toivon paljon lisää. Pidäthän siis itsesi hengissä, Harry Hole!

                                                       Ystävyydellä, Elina


Ps.1. Jos satut tänne Suomeen joskus piipahtamaan, niin voit ottaa yhteyttä blogini osoitteen kautta. Ehtisin varmaankin kahville tai jotain.

Ps.2. Myös Kirjavinkit- ja Iltaluvut-blogeissa on tästä tapauksesta juttua.

Ps. 3. Sain elämäsi avulla pisteen erääseen lukuhaasteeseen, mutta olen minä sinusta muutenkin kiinnostunut.

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä, 5. painos, 2010 (teos on ilmestynyt vuonna 2007 mustavalkoisena Itupiikin kustantamana)
Kuvittaja: Virpi Talvitie
Kustantaja: Tammi
Kansi: Virpi Talvitie
Sivuja: 128
Mistä sain kirjan: oma ostos



Paljon onnea syntymäpäivänäsi, Timo Parvela!

Kirjailija Timo Parvela täyttää tänään 50 vuotta. Juhlapäivänä haluan kiittää häntä lukuisista naurunpyrskähdyksistä ja yhteisistä hetkistä lasten kanssa - ja toivoa monia, monia kirjoja lisää.

Parvela on kirjoittanut yli 60 kirjaa, esikoisteoksenaan nuortenkirjan Poika (1989). Tunnetuimpia hänen kirjoistaan ovat Ella-kirjat, Maukka ja Väykkä -kirjat sekä Ansa ja Oiva -kirjasarja. Hän on voittanut myös Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2006 teoksella Keinulauta yhdessä kuvittaja Virpi Talvitien kanssa. Hänen kirjojaan on käännetty paljon eri kielille, erityisesti Ellat ovat Saksassa suosittuja.

Aamulehden syntymäpäivähaastattelussa (18.5.2014) Parvela kertoo työtahdistaan, joka selittää tuotteliaisuuden. Hän noudattaa lukuvuoden mallia, eli hän kirjoittaa elokuun puolivälistä toukokuun loppuun, noin 200 päivää vuodessa, kaksi sivua päivässä. Taustalla vaikuttaa Parvelan oma koulutus ja hänen vanhempiensa ammatti: kaikki ovat opettajia. Minua ovat ilahduttaneet myös Parvelan kolumnit, joissa hän muistuttaa lukutaidon tärkeydestä. Vaikka Parvela on jättänyt opettajan työn kauan sitten, hän kertoo, että hänen ajatuksensa ovat usein koululuokassa.

Parvelan Ella-kirjat sijoittuvatkin kouluun ja kertovat tokaluokkalaisten arjesta. Ne ovat huvittaneet lapsiani ja minua jo monen monta vuotta, ja muistan ikuisesti sen ensimmäisen Ellan, joka oli pudottaa minut sängystä, sillä nauroin niin, että vedet valuivat silmistä eikä kirja ollut pysyä hyppysissä. Lapset suorastaan säikähtivät, sillä en meinannut pystyä lopettamaan. Naurun aiheena oli Ellan opettaja, jonka olemukseen ja elämään Parvela on kiteyttänyt jotain olennaista sekä peruskoulun nykytilasta että ammattikasvattajan työstä. Lapsia jaksavat naurattaa Ellan ja luokkakavereiden kohellukset ja sanailut, aikuislukijaan uppoavat monet muutkin yksityiskohdat.

Tämän kevään yhteisten lukuhetkien sulostuttaja ylitse muiden on kuitenkina tässä: Maukka ja Väykkä. Opuscolon Valkoinen kirahvi on kehunut Maukka ja Väykkä -kirjoja moneen otteeseen. Hänen suosituksestaan olen hankkinut muutaman kirjan lasten omaan hyllyyn, ja kun sain ensimmäisen Maukan ja Väykän meille kotiin, aloitimme sen heti lasten kanssa. Ja kun nyt Pikkukakkonen alkoi esittää Maukkaa ja Väykkää myös televisiosarjana, niin osuimmepa oikein ajan hermoon. Tosin ensimmäisen osan perusteella voin sanoa, että vaikka tv-sarja on ihastuttava, niin kirja on vielä parempi. Toivottavasti sarja innostaa lapset ja aikuiset myös lukemaan Maukan ja Väykän seikkailuja.

Kirja on jaettu 20 lukuun, joista jokainen on 4 - 6 sivun mittainen. Pienille kuulijoille voi lukea yhden luvun illassa, mutta meillä janottiin joka ilta monta lukua putkeen. Kirja oli kaikkien lasten (6-8-vuotiaat) mieleen. Ja sekös ilahdutti äitiä, sillä myönnän ihastuneeni kirjaan päätä pahkaa. Viisaudessaan kirja nimittäin päihittää monta keskivertoa aikuisten kirjaa. Oikeastaan pystyn lähinnä huokailemaan onnellisena, kun mietin tätä kirjaa, ja haluan sen jälkimaun säilyvän mielessäni pitkään. Miksi näin - mikä tässä kirjassa on niin erinomaista?

Maukka on kissa ja Väykkä on koira. He asuvat sinisessä talossaan ja elävät hyvin kissamaista ja koiramaista yhteiselämää. Vai elävätkö oikeastaan? He ovat nimittäin hyvin inhimillisiä ja hyvin erilaisia. Ja siinä on kirjan idea pähkinänkuoressa: Miten sovitella yhteen kahden erilaisen persoonan yhteiselo? Mitä kaikkea voikaan oppia siitä, että rakkain ystävä on niin erilainen kuin itse on!

Maukka on laiskanpulskea, mukavuudenhaluinen ja omahyväinen taiteilijasielu. Hän runoilee öisin, tavoittelee täydellisyyttä, mutta on äärettömän herkkänahkainen. Väykkä puolestaan herää aikaisin aamulla ahertamaan. Hän on touhukas ja avarasydäminen koira, joka saattaa villiintyä kevään tuoksuista, vaikka muuten onkin kovin järkevä. Maukan kärsivällisyys ja suvaitsevaisuus, suoranainen viisaus, on ystävyyden kantava voima, joka tekee Maukan elämästä turvallista. Toisaalta Maukka järjestää Väykän tasaiseen elämään yllätyksiä ja seikkailua.

Ystävysten keskinäinen kiintymys on sydäntä lämmittävää. Aika kuluu talon töissä, mutta myös juhlissa. Kylänväkeä käy vierailulla ja lintujen syysmuutto laukaisee kaukokaipuun. Pelataan jalkapalloa, harjoitellaan laulukilpailuihin, käydään hiihtoretkellä:
 - Minun sukseni ovat liian pienet, sanoi Maukka.
 - Samanpituiset ne ovat kuin aina ennenkin, Väykkä rauhoitteli.
 - Sauvat ovat liian lyhyet.
 - Samanpituiset ne ovat kuin aina ennenkin.
 - Siteet ovat liian tiukat.
 - Samanlaiset ne ovat kuin aina ennenkin.
 - Aurinko on liian kirkas.
 - Samanlainen se on kuin aina ennenkin.
 - Tämä on ihan kamalaa.
 - Samanlaista tämä on kuin ennenkin, huokasi Väykkä ja lähti hitaasti hiihtämään latua. Maukka tuijotti hetken avuttomana sen peään, mutta lähti sitten seuraamaan. (S. 81.)

Maukka ja Väykkä -kirjan huumori on tahdiltaan hiukan hitaampaa, kuin vauhdikkaiden Ella-kirjojen tykitys. Mutta Maukan ja Väykän seurassa pääseekin nauttimaan mukavasta hymyilystä, joka säilyy suupielessä koko lukemisen ajan, vaikka vaikeitakin asioita mahtuu tämän parivaljakon elämään. Suosikkiluvukseni nousi luku Mukava päivä. Väykkä herää aikaisin ja ahkeroi koko päivän; Maukka - no, Maukka vötkistelee pitkään sängyssä, katselee sadetta ja kirjoittaa yöllä runon. Molemmat voivat kuitenkin todeta päivänsä (Väykkä menee aikaisin nukkumaan, Maukka vasta seuraavan aamun sarastaessa) päätteeksi: Olipa mukava päivä.


Virpi Talvitien kuvitus on silmiä hivelevän kaunista, mutta myös sopivasti vinksallaan. Maukan ja Väykän luonne-erot näkyvät paitsi heidän ilmeissään myös heidän olomuksissaan. Kuva Maukan ja Väykän kalareissulta on suosikkini. Eläinsankareiden työnjako ja olemus on tavoitettu kuvaan, vaikka he näkyvät melko pieninä taustalla. Tarinassahan Väykkä saa kerrankin Maukan houkuteltua mukaansa kalaan. Mutta Maukkapa tahtoo tehdä kaiken täydellisesti, joten hän tutkii oikeaa kalastushetkeä kirjoista ja koko päivä menee sopivien merkkien tarkkailuun. Lopulta kalansaalis on aivan ylivoimainen ja jotain kalaonnen viehätyksestä katoaa. Parvelan kertomuksessa kalat uivat verkkoon ja Talvitien kuvittamina ne uivat lukijan verkkokalvolle.

Maukka ja Väykkä on ystävyyden ylistystä alusta loppuun. Se opettaa, että läheisyyden eteen täytyy tehdä kompromisseja, täytyy suvaita ja hyväksyä, auttaa ja ymmärtää - rakastaa koko sydämestään. Tämän kultaisempaa kirjaa saa hakea, jos haluaa, mutta ei oikeastaan kannata, sillä tässä on kaikki.

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta

Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta, 1971, toim. Anja Vemmelvuo
Kustantaja: WSOY, 2007
Kuvittaja: Onni Mansnerus
Graafinen suunnittelu: Keto / Susanna Raunio
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Jarno Pennasen (1906-1969) satukokoelma Kulunut kultaviitta löytyi hyllystä, kun etsin lastenkirjallisuuden klassikkoja luettavaksi klassikkokuukautta varten. Satupäivä mielessäni kokosin satukirjat omaan pinoonsa ja tämä luettiinkin heti Suomen lasten hölmöläissatujen perään. Lukukokemus oli erikoinen, mutta kerrassaan mainio.

En ollut aikaisemmin lukenut Jarno Pennasen tuotantoa, joten otin selvää myös kirjailijasta. Jarno Pennanen oli kulttuurisukua: hän oli näyttelijä Aarne Orjatsalon ja kirjailija Ain'Elisabeth Pennasen poika. Ammatiltaan hän oli paitsi kirjailija myös toimittaja. Hän kuului aikanaan vasemmistointellektuellien kirjailijaryhmä Kiilaan (perustettu vuonna 1936) ja toimitti vasemmistolaista Kirjallisuuslehteä. Hän oli jatkosodan aikana vangittuna mielipiteidensä takia. Pennanen on Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen ohella tunnetuimpia Kiilan runoilijoita, ja hän kirjoitti muun muassa surrealistisia runoja. (Lähteenä Wikipedia ja Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia, 1991.)

Kulunut kultaviitta on julkaistu postuumisti vuonna 1971, ja sen on toimittanut Pennasen vaimo, kirjailija Anja Vemmelvuo. Takakannen mukaan satukokoelma on saanut ylleen klassikon kultaviitan. Minulta tämä klassikko on kuitenkin mennyt täysin ohi, eikä Jarno Pennasen muukaan tuotanto ollut mitenkään tuttua - hyvä, että olin kirjailijan nimen kuullut aiemmin. Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi. Mieluusti lukisin nyt Pennasen runoja tai muistelmateoksen Tervetultua tervemenoa (1970).

Tämän Kuluneen kultaviitan painoksen kuvittaja, Onni Mansnerus, on tuttu Aili Somersalon Mestaritontun seikkailujen kuvittajana. Hänen kuvansa ovat vahvoja ja kauniita. Niissä on ilmeikkyyttä ja värejä, jotka luovat hienosti tunnelmaa. Muutama kuva oli suorastaan pelottava, mutta niin olivat sadutkin: "Lapselle haisee", hiidet huusivat, "sen me veroksi viemme!" ja koppasivat pojan kouraansa. Silloin emäntäinen huusi hädissänsä: "Luu lituska, puu latuska, poikani puun sisällä!" Siinä muuttui poika laudankappaleeksi ja hiidet heittivät sen kehtoon. (S. 53.)

Mietin Kulunutta kultaviittaa lukiessani muutamankin kerran, ovatko hiidet ja noidat jopa liian raakoja, mutta muistin myös suomalaiset kansansadut, joista itse pidin tosi paljon jo alle kouluikäisenä - koska ne olivat niin jännittäviä ja pelottavia. Jälkikasvuni ei selvästikään ole herkkää sorttia, mutta toisaalta lapset ovat vakaasti kainalossa, kun satuja luetaan. Ehkä pelkojen kohtaamista pitää harjoitella juuri näin. (Opuscolossa on hieno raportti Satupäivän Satu ja sinä -paneelikeskustelutilaisuudesta, jossa oli pohdittu myös satujen pelottavuutta.)

Kuluneessa kultaviitassa on 12 satua. Muutamat niistä olivat hyvin lyhyitä, vain parin sivun mittaisia, mutta suurin osa oli melko pitkiäkin ihmesatuja. Niissä oli paljon taikuutta ja satujen lennokkuutta. Kansansatujen vaikutus oli ilmeinen. Esimerkiksi Mansikkamorsian toi mieleen kansansadun Hiiri morsiamena.

Aluksi minua häiritsi satuihin jätetty puhekielisyys. He-pronominin tilalla oli joissain saduissa ne ja useampi virke alkoi sanalla no. Vapaaseen sadunkerrontaan tietysti kuuluu puhekieli, mutta kirjoitettu satu vaatii mielestäni kirjakielisen muodon. (Ehkä olen vain turhan tarkka.) Ja vaikka sadussa voi periaatteessa tapahtua mitä vaan, niin eräässäkin sadussa kultakalat lensivät taivaalla vähän liiankin helposti ja muutenkin ihmeitä oli paikoin jopa liikaa yhden sadun tarpeiksi. Jokunen satu oli myös turhan taiteellinen ja sai lapselta kommentin: "Outo." Ehkä nämä outoudet olivat sitä surrealismia, jota Pennanen kokeili runoissaankin. Kauniita kuvia niistä kuitenkin syntyy: Merikaisla lensi, lensi koko päivän virran vartta ylöspäin. Illan tullen juuri ennen auringonlaskua se näki Lootuskukan ja Lootuskukka näki sen. Ja Lootuskuka lauloi ja kutsui sitä luokseen, ja Merikaisla nosti perhossiipensä kokoon kuin lipun ja syöksyi Lootuskukan syliin. Mutta juuri sinä hetkenä sen oli määrä kuolla. (S.17.)

Loppua kohti meitä lukijoita ei sitten häirinnytkään enää mikään. Totuimme tyyliin ja vain nautiskelimme. Esimerkiksi suosikkisatuni Emäntäinen epäkelpo on hieno, pelottava ja kansanperinteinen satu. Nimisatu Kulunut kultaviitta puolestaan on allegoria taiteilijakutsumuksesta ja taiteilijasuvun ilmaisun pakosta. Kultaviitta, joka antaa haltijalleen taianomaisen kyvyn muuttua näyttämöllä miksi vain, pitää kiinnittää piikillä, joka tuo kantajalleen suurta tuskaa. Viitta kuluu käytössä, mutta on ainut asia, jonka näyttelijätär jättää perinnökseen. Kauniimpaa kuvausta taiteen pakottavasta voimasta en ole aikoihin lukenut.

Kiitän ystävääni tästä satuaarteesta! Innostuin taidesaduista niin, että nyt iltasatuna on Topeliusta. Andersenin satujakin löytyy omasta hyllystä, mutta mitä muita satuilijoita kannattaisi etsiä luettavaksi?

Sininen keskitie -blogissa oli Satupäivän kunniaksi satuhaaste, ja siellä voi käydä kurkkaamassa, mitä kaikkea ihmiset Satupäivänä lukivatkaan.