Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta, 2. painos, 1999
Alkuteos: Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 272

Kirjat joista pidämme ovat yhtä erilaisia kuin ystävämme. Jotkut ovat vakavia, toiset valoisia. Jotkut ovat monitahoisia, toisissa on yksi aivan erityinen omininaisuus jolle annamme arvoa. Jotkut ovat hyvin kiihkeitä, toiset hiljaisia, tyyniä. Jotkut muistuttavat meitä ja antavat vahvistusta, toiset ovat meille haaste.

Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin sisältää alaotsikkonsa mukaisesti pohdintoja lukemisen taidosta. Yksi kirjan kantavia ajatuksia on se, että lukeminen on ikään kuin seurustelua tai keskustelua kirjojen kanssa. Kirja koostuu sinne tänne rönsyilevistä pohdinnoista kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Mazzarella siteeraa kirjailijoita ajatustensa tueksi ja ajatus punoutuu pikkuhiljaa eteenpäin.

Kirja alkaa kirjallisuuden ylistyksellä. Mazzarella pitää kirjoja yhtä korvaamattomina kuin ystäviään. Mutta sen lisäksi hän korostaa, että kirjoista saa tietoa - nimenomaan sosiaalisia tietoja ja taitoja, kuten esimerkiksi empatiakykyä. Kohta hän kuitenkin pohtii jo sitä, ovatko kirjailijat lopulta sen eettisempiä kuin kukaan muukaan. Kirjailijanerot ovat usein hyvinkin tunteettomia  ja itsekeskeisiä omassa lähipiirissään. Yhtenä esimerkkinä itsekkäästä kirjailijapersoonasta Mazzarella maintsee mm. Marina Tsvetajevan, jonka elämästä on juuri ilmestynyt Riikka Pelon kirjoittama kirja Jokapäiväinen elämämme (Tästä on esittely mm. Täällä toisen tähden alla -blogissa.).

Seurustelukumppanina lukijalla onkin ennemmin "kirjailijan ääni" kuin kirjailija itse. Kirjailijan ääni ilmenee kerronnasa ja paljastaa tai peittää, mitä haluaa - usein enemmän kuin kirjan henkilöt tietävätkään. Näin syntyy kirjailijan ja lukijan yhteinen sopimus. Mazzarella tarjoilee runoanalyyseja väitteidensä tueksi ja esimerkit ovatkin kuvaavia. Kiitän Mazzarellaa myös silmieni avaamisesta Albert Camus'n Sivullisesta. Muistan nuorena kirjallisuudenopiskelijana joskus jotenkin ymmärtäneeni Sivullisen päähenkilöä, Mersaultia, mutta Mazzarella pitää tätä täysin tunteettomana psykopaattina. Ehkäpä pitäisi näin nelikymppisenä lukea Sivullinen uudestaan!

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan toinen osa käsittelee ihmisen tarvetta nähdä elämänsä tarinana. Oman elämäntarinan kertomisen tarve tulee ihmisillä noin nelikymppisenä, on Mazzarella huomannut. Silloin ihminen alkaa ymmärtää aikansa rajallisuuden: Oman elämän näkeminen kertomuksena ei ole nostalgiaa eikä taaksepäin katsomista; se on päinvastoin tapa ottaa vastuu tulevaisuudesta, miettiä, miten elää oikein.

Kirjassa on paljon esimerkkejä avainromaaneista ja elämäkerroista, eli siitä,  miten kirjailijan, myös Mazzarellan itsensä, oma elämä taipuu elämäkerralliseksi romaaniksi. Kirjailijalla on käsissään suuri valta. Esimerkkinä Mazzarella mainitsee Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia, jossa kirjailija on esitellyt todellisen elämänsä epäonnistuneen suhteen todella suorasukaisesti. Hän on kostanut kirjoittamalla. Kirjailijat voivat olla myös pelottavia tuttavuuksia!

Loppuosa kirjasta, kirjan kolmas osa, pohtii kirjoittamisen edellytyksiä. Ja kirja päättyy vielä kirjallisuuden ylistykseen: Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.

Pidän Mazzarellan tyylistä kirjoittaa kuin huomaamatta suuria ajatuksia ja viisauksia. Teksti on helppolukuista ja nautittavaa. Sitaatit ovat monipuolisia ja oivalluttavia.Vain kirjan aloitus on hiukan liian rönsyilevä ja muistankin, että teos on joskus jäänyt minulta kesken jo ensimmäisillä sivuilla. Nyt pohdinta imaisi mukaansa, ja luin kirjan vaivattomasti työpaikan lukupiiriin, jossa meillä oli aiheena Merete Mazzarellan tuotanto. Olen aikaisemin lukenut Mazzarellalta omaeläkerralliset Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin, joista molemmista pidin paljon. Pidin kovasti myös Mazzarellan kirjoittamasta Fredrika Runebergin elämäkerrasta, joka on todella perusteellinen. Täti ja krokotiili on ollut kuitenkin Mazzarellan teoksista tähänastinen suosikkini ja tämä kirja taisi nyt mennä senkin edelle.

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan on luettu myös Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa. Molemmissa kirjasta on pidetty. Kirjaa voikin suositella kirjallisuuden harrastajille, sillä sen seurassa viihtyy mainiosti - kuten hyvän ystävän seurassa. Tämä kirja oli sellainen vahvistusta antava, tyyni ystävä.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho, 2013
Alkuteos: Ragnarök. The End of Gods, 2011
Suomentaja: Titia Schuurman
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 148



Hän kuvitteli tulitukkaisen isänsä liekehtivään mustaan lentokoneeseen, propellien pauhuun. Lentosotamiehet olivat Villi metsästyseurue. He olivat vaarallisia. Jos metsästäjä laskeutui ratsailta, hän hajosi tomuksi, lapsi luki. Se oli hyvä tarina, siinä oli merkitystä, siinä oli pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita.

A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho yhdistää skandinaavisen jumaltaruston ja toisen maailmansodan. Kehystarina kertoo laihasta lapsesta, joka on joutunut Englannin maaseudulle evakkoon sotaa pakoon. Hänen isänsä on sotimassa Pohjois-Afrikassa, ja tyttö on varma, että hän ei palaa. Lukemisena tytöllä on äidin antama kirja Asgård ja jumalat, johon on koottu skandinaavisia jumaltaruja. Parhaimmillaan todellisuus ja tarujen maailma sekoittuvat kirjassa unenomaiseksi, tai oikeammin painajaismaiseksi, maailmaksi. Asgårdin ja jumalten tarinat ovat hienoja, kuten tyttökin ymmärtää. Maagisen teoksen kuvitus ja tarut johdattavat hänet syvälle mielikuvituksen kerroksiin ja ymmärtämään maailmaa ja sen synkkää ja sattumanvaraista ominaislaatua.

Ikävä kyllä Byattin kirja on pääasiassa silkkaa jumaltaruston ja muinaisen skandinaavisen maailmankuvan tiivistelmää. Ensin esitellään puut, jotka ovat koko maailman perusta: Yggdrasil eli Maailmansaarni ja Rándrasill eli Meripuu. Niiden yhteydessä, juuristossa ja oksistossa elävät  eliöverkostot, kaikki eläimet, kasvit, hyönteiset, kalat ja sienet, esitellään nimeltä. Vaikka eläin-, kasvi- ja kalaluetteloista syntyy maaginenkin tunnelma, niin minua alkoi puuduttaa. Ihailin lähinnä kääntäjää, joka on kääntänyt kaikki kasvien ja eläinten nimet - työ on ollut melkoinen. Luonnonilmiöiden keskellä laiha lapsi kuitenkin ymmärtää, että maailma on tarkoituksellisesti järjestäytynyt ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä: Kaikki oli yhtä, pelto, pensasaita, saarnipuu, rehevä piennar, tallattu polku ja kaikki lukemattomat elämänmuodot, joiden joukossa laiha lapsi, joka oli laskenut kantamuksensa ja kaasunaamarinsa maahan, oli vain yksi monista.

Yggdrasilin juurella, Ginnungagap-kidasta syntyy jättiläinen, Ymir, josta muut jättiläiset ja jumalat saavat alkunsa. Jumalien synty ja maailman syntyvaiheet esitellään tarkasti.Vasta sitten alkavat jumalien seikkailut. "Vihdoinkin Odin kumppaneineen pääsee vauhtiin", ajattelin lukijana. Mutta ei siinä vauhtia niin paljon ollutkaan. Jumaltaruston mieleenjäävin osuus minulle oli Frigg-jumalattaren pojan, Baldurin kuolema. Frigg käy nimittäin koko maailman läpi (taas luetteloita) ja pyytää kaikkea maailmassa säästämään hänen poikansa hengen. Vain mistelin oksan hän ohittaa ja juuri mistelinoksa tietysti tappaa Baldurin. Frigg lähettää sanansaattajansa Hermodurin pyytämään Balduria takaisin kuoleman joen toiselta puolelta, Helin maasta:
          Ennen kaikkea, Hermodur sanoi, Frigg-jumalatar oli pyytänyt häntä anomaan, että Hel päästäisi Baldurin palaamaan, sillä hän ei voinut elää ilman Balduria. Tähän Hel vastasi, että äidit olivat kaikkina aikoina oppineet elämään ilman poikiaan. Joka päivä kuoli nuorukaisia, ja he ylittivät kiltisti hänen kultasiltansa. Vain Asgårdissa he saivat kuolla joka päivä taistelussa kuin leikissä ja herätä illaksi eloon juhlimaan. Kovassa maailmassa ja varjojen maailmaassa kuolema ei ollut leikki.
         Mutta tämä kuolema oli vähentänyt maailmasta valoa, Hermodur sanoi.
         Niin, Hel sanoi. Sittenpä se on vähentänyt.

Taru Friggistä ja Baldurista muistutti minua Lemminkäisen äidistä ja Lemminkäisestä, joten ehkä se siksikin jäi parhaiten mieleeni. Tarinassa oli dialogia ja jonkinlainen huumorinkin välähdys. Tällaista ilmaa olisin kaivannut enemmänkin tarustojen esittelyyn. Byattin teoksesta välittyy kyllä lukemisen voima ja myyttisten tarujen vaikuttavuus, mutta niiden mahtipontisuus ja synkkyys on noussut kaiken inhimillisen yli. Lapsen mielen Asgård ja jumalat on vallannut kokonaan: Kävellessään lapsi mietti pitkään ja hartaasti uskon merkitystä. Hän ei uskonut Asgårdin ja jumalten tarinoihin. Mutta ne olivat kiertyneet hänen kallonsa sisään kuin savu, ne hyrisivät siellä kuin tummat mehiläiset pesässään.

Minun täytyy myöntää, että Asgårdin "hyrinä" ei välittynyt minulle asti.  Kehystarinan lapsi tuntui liian kypsaltä, ehkäpä jopa "ylikypsältä", ja teennäiseltä luomukselta. Ihmettelin, miksi laiha lapsi oli nimenomaan laiha, entäs jos hän olisi ollut lihava. Odotin kirjalta paljon enemmän. Odotin, että jumaltarusto ja lapsen elämä tai maailmansota olisivat yhdistyneet enemmän. Nyt lukijalle tarjoiltiin vain välähdyksiä jostain yhteydestä, ja pääosin tarinat elivät täysin irrallisina. Minulle Asgårdkaan ei tässä muodossa hengittänyt. Jumaltarustot lukisin varmaankin mieluummin rönsyilevinä runoina kuin tiivistettyinä paketteina, sillä nautin niistä parista kohdasta, jotka kirjaan oli jätetty runomuodossa.

Jotain kuitenkin oivalsin omasta itsestäni lukijana. Olen adjektiivien ja vertauskuvien ystävä enemmän kuin tiiviin kerronnan ja substantiivien rakastaja. Vertauskohteena on kaiken lisäksi Hannu Väisäsen maalaileva, humoristinen ja valloittava Taivaanvartijat, jonka satuin lukemaan juuri ennen tätä tiivistä ja tarkkaa Byattin teosta. Väisäsen tyyli viehättää minua ehdottomasti enemmän. Byatt on voittanut Booker-palkinnon vuonna 1990 teoksellaan Riivaus, jonka haluaisin lukea ja verrata sitä tähän teokseen. Blogit Café pour les idiots ja Lumiomena kehuvat Ragnarökiä, mutta ovat havainneet samoja piirteitä kuin minäkin mm. maailmojen erillisyydestä. Minulle Ragnarök oli ilmeisesti liian vaikea teos.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, 15. painos, 2001
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 335


J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi ei paljon esittelyjä kaipaa. Harry Potter -kirjasarjan ensimmäinen osa räjäytti potin - ja loppu on historiaa. Kirjasarja on varmasti yksi maailman tunnetuimmista ja käännetyimmistä kirjallisista ilmiöistä. Harry Potter huumaa on kestänyt kirjojen ilmestymisestä lähtien, mutta minä hyppäsin kelkkaan aika myöhään. Sain luettua sarjasta vain ensimmäisen osan 2000-luvun alussa ja jäin odottamaan aikaa, jolloin voisin lukea kirjat yhdessä lasten kanssa. Ja nyt tuli meidän perheessämme aika ruveta lukemaan niitä lapsille.

Koska kirja lienee kaikille tuttu, päätin kirjoittaa teoksesta siltä kannalta, miten se soveltuu ääneen luettavaksi iltasaduksi. Koeyleisönä minulla oli 7-vuotiaat kaksostytöt, joita suunnittelin pääyleisökseni. Tytöt olivat koulussa kuulleet Harry Potterista luokkakavereiltaan, joilla on isompia sisaruksia.

Kirjassa ei ole kuvia, joten ajattelin, ettei 5-vuotias poikani jaksa siihen keskittyä. Toisin kuitenkin kävi. Poika kuunteli tarkkaavaisesti jännittävää tarinaa. Koko kirjan kuunteli myös kahden kuukauden ikäinen poikavauvamme, joka valvoi kaikki lukuhetket joko syöden tai muuten vain korvat höröllään. 

Alkupuoli kirjasta kuluu Dursleyn perheen kanssa. Ilkeät ja pelokkaat jästit kuvaillaan värikkäästi, mutta minua lukijana häiritsi se, kuinka paljon Dudleyn lihavuudesta vitsailtiin, ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä entistä tyhmemmän ja ahneemmaan pelkurin. Toivoin, että kuuntelijani eivät tarttuisi kovin hanakasti sanaan "läski".

Onneksi myös taikuus on mukana aavistuksena jo ensi sivuilta lähtien. Professori McGarmiva ja Albus Dumbledore tulevat tutuiksi jo ensimmäisessä luvussa, mutta lapset odottivat näyttämölle Harry Potteria - kestää siis aika kauan, että päästään itse asiaan. Toinen, jota odotettiin, oli viisasten kivi. "Milloin se viisasten kivi oikein tulee? Mikä se on?" tytöt kyselivät.

Kirjan pääasia ei olekaan itse seikkailu, johon kuluu oikeastaan vain kirjan kolme viimeistä lukua. Tärkeämpää on pohjustaa kirjasarjan ystävyyssuhteet, esitellä Tylypahkan opettajat ja oppilaat ja kertoa velhojen elämästä ylipäätään. Huispaus on tietysti yksi  kirjan kohokohdista. Lisäksi hyvän ja pahan voimien taistelusta saadaan paljon tietoa, mutta siten, että salaperäisyys säilyy koko kirjan alusta loppuun. "Vol-- tiedät-kai-kuka" mainitaan niin usein, että nimi on varmasti lukijalle tuttu. 

Ehdottelin lukemisen aikana monet kerrat ekaluokkalaisille, että he saisivat itse ruvata lukemaan kirjasarjan loppuun. Toinen tyttö lukikin jo tästä kirjasta sivuja eteenpäin, jos jäimme illalla johonkin jännittävään kohtaan, mutta toinen oli sitä mieltä, että kirjan nimiä on vaikea lukea. Niitä oli myös hankala ääntää lukiessa. Ääneen lukijaa häiritsivät myös lukuisat lyöntivirheet, joita kirjaan oli jäänyt. Olisiko vielä yksi oikolukukerta häivyttänyt ne pois? Ihmettelin myös, miksi Tylypahkan oppilaat eivät teitittele opettajiaan, vaikka kyseessä on peribrittiläinen sisäoppilaitos. Lisäksi äänenlukemista haittasi puhekielisyys: monikon 1. persoonamuodon tilalla käytetty passiivimuoto on yllättävän vaikea lukea ääneen. Vaati aikamoista keskittymistä lukea lasten keskusteluja ja Hagridin puhetta. Muutenhan kirjaa luki mielikseen. Käännös on sujuvaa, taitavaa ja oivaltavaa: Tylypahka, huispaus, Likusteritie, Viistokuja, professori McGarmiva ovat niin toimivia suomennoksia, että lukijaa hykerryttää.

Kirjan loppu on täyttä toimintaa. Silloin myös viisivuotias poikani oli jännityksestä kalpeana. Kolmipäinen koira ja Voldemortin pelottavat kasvot olivat kaikista hirveimmät, mutta muutkin viisasten kiven suojaksi laaditut taiat jännittivät. Toinen tyttö vakuutti, että Harry Potter on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat tylsiltä. Meidän piti heti aloittaa seuraava osa.

Kirja olikin äärimmäisen koukutava sekä aikuiselle että lapsille. Lapset piti joka ilta häätää puoliväkisin omiin sänkyihinsä ja seuraavana päivänä he ehdottelivat pitkin päivää, että voisimmeko jo mennä lukemaan Harry Potteria - näin usein tehtiinkin. Niinpä kirjan lukemiseen kului yllättävän vähän aikaa, vain vajaat kolme viikkoa, vaikka kerralla luettiin korkeintaan yksi luku. Seuraava osa onkin jo sellainen, jota en minäkään ole aiemmin lukenut. Jännittävää.

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita, 1991
Kustantaja: Otava



- Saanen siis esittäytyä: kreivi Yrjö Armas Drakkula. Vanhan vampyyrisuvun viimeisiä hurjapäitä, sanoi vaari ja kumarsi kohteliaasti.

Mauri Kunnas on suomalaisen lastenkirjallisuuden uudistaja ja hittinikkari - ja nykyisin kai voisi sanoa "grand old man". Kun kysyin lapsiltani, minkä kirjan he haluaisivat esitellä hyllystään blogini lastenkirjaviikolla, tämä kirja tuotiin eteeni. Vampyyrivaarin tarinoita onkin meillä ehkä luetuin Mauri Kunnaksen kirja - ja kuinka paljon näitä kirjoja onkaan meillä luettu! Siinä missä Tammen kultaiset kirjat kuuluvat oman sukupolveni lapsuuteen, nykylasten lapsuuteen kuuluvat Mauri Kunnaksen kirjat.

Mauri Kunnaksen kynänjälkeä ei voi tarpeeksi ylistää. Kuvat ovat värikkäitä ja täynnä yksityiskohtia. Niissä on paljon katsottavaa ja hoksattavaa - niitä ei voi ammentaa tyhjiin. Mutta kaikkein parasta niissä on hahmojen ilmeikkyys. Inhimillisten tunteiden kirjo, jonka Kunnas saa piirrettyä hahmojensa olemuksiin, on vertaansa vailla.

Vampyyrivaarin tarinoita koostuu yhdeksästä pikku tarinasta sekä Drakkulan perheen ja heidän linnansa esittelystä. Tarinat on kehitelty  kauhuperinteen ympärille, mutta pelottavia ne eivät tosiaankaan ole.

Omaksi suosikikseni nousee pormestari Helsingiuksen perheen tarina, jossa mummo on tullut vierailulle ja häntä yritetään säästää rasittumiselta, koska hän on niin vanha. Onneksi vampyyrivaari tulee järjestämään säpinää mummon elämään. Kai vanhakin saa nauttia elämästä!

Toinen suosikkini tässä kirjassa on Baskerivillen koiran tarina. Siinä on oivallisesti mukailtu Baskervillen koiran tarua hyvin kunnasmaiseen tyyliin. Baskerivillen kylää pelotteleva ja hattuja varasteleva koira osoittautuukin baskereihin kyllästyneeksi kartanon pojaksi.

Kunnaksen tarinavarasto on ehtymätön. Vaikka jokainen tarina ei aivan hillitön hitti olisikaan, niin hyväntuulisia ne ainakin ovat. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista ja tarinat ja kuvat kiehtovat sekä tyttöjä että poikia. Kunnaksen kirjat sopivat myös kaiken ikäisille lapsille, tai voisi sanoa lapsenmielisille ihmisille vauvasta vaariin. Yli 90-vuotias pappani nimittäin ihasteli Kunnaksen kirjoja nähdessään: "Voi, onko lapsille nykyään näin hienoja kirjoja!" Meillä näitä on luettu jo yksivuotiaille ja nyt ekaluokkalaiset lukevat näitä itse - uudestaan ja uudestaan.

Lasten aarteita. Rakastetuimmat kehtolaulut ja iltasadut.

Lasten aarteita. Rakastetuimmat kehtolaulut ja iltasadut, 2012
Kustantaja: Warner Music Finland
Laulut: Vuokko Hovatta, Maija Vilkkumaa, Maarit Hurmerinta ja Johanna Iivanainen
Sadut: Esko Salminen, Samuli Edelman, Eero Aho ja Martti Suosalo



Joskus käsiin osuu aarteita, ja tämä levy on nimensä mukaisesti sellainen. Saimme
Lasten aarteita vauvalle lahjaksi ja olemme kuunnelleet sitä siitä lähtien päivittäin. Varsinainen hitti on tullut tupla-albumin kakkoslevystä, eli saduista. Enkä yhtään ihmettele, että levy palkittiin Emma-palkinnolla vuoden parhaana lastenalbumina.

Levylle on valittu kahdeksan satua. Näistä kansansatuja ovat Kettu ja rapu, Mies, joka etsi tyhmyyttä sekä hölmöläissadut Valoa pirttiin ja Akat kalassa. Loput sadut ovat taidesatuja: Taikasauva on Annikki Setälän satu, Timo Talitintin ulkomaanmatka on Aila Nissisen, Petterin kirahvit Kirsi Kunnaksen ja Vihreä hiiri Vappu Liipolan satu.

Karismaattiset tähtinäyttelijät Esko Salminen, Samuli Edelman, Eero Aho ja Martti Suosalo lukevat sadut selkeästi ja elävästi. Erityisesti Eero Ahon ja Martti Suosalon lukemistavat lämmittävät aikuisenkin korvaa. Heitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan.

Meille on jo jäänyt lentäviä lauseita näistä saduista. "Sehän nähdään!"on peräisin Kettu ja rapu -sadusta ja Martti Suosalo lausuu sen niin veikeästi, että kuulijaa naurattaa. Petterin kirahvit -sadusta on peräisin "Kaikin mokomin" -sanonta ja "Kalaton on kalakeittomme"on tietysti Akat kalassa -hölmöläissadusta. Satujen välissä soi kaunis välimusiikki, jota myös laulelemme. Siitä tulee jo itsessään mukavan satumainen olo, jonka kuullessaan jää jännittyneenä odottamaan seuraavan sadun alkua.

Aikuisten mieleen on erityisesti satu Mies, joka etsi tyhmyyttä, jossa aviomies jättää tyhmän vaimonsa, mutta kierreltyään hiukan maailmalla, hän toteaa, että oma eukko onkin ihan yhtä tyhmä kuin kaikki muutkin ihmiset ja palaa täysin tyytyväisenä vaimonsa luo. Hölmöläissadutkin naurattavat aikuisia enemmän kuin lapsia: hölmöläisen päähän "iskee ajatus kuin kipinä tuluksiin" tai hölmöläismiehet "olivat makoilleet itsensä väsyksiin sillä välin, kun akat olivat keittäneet puuroa ja leiponeet leipiä", joten akkojen täytyy lähteä kalaan. Viisivuotiaan poikani suosikki on Kettu ja rapu -satu. Se on mukavan lyhyt ja siinä on selkeä juoni, jossa kettua petkutetaan. Ekaluokkalaiset kaksostytöt nauttivat Taikasauva-sadusta, koska siinä on prinsessa.

Entäpä tupla-albumin ensimmäinen levy? Kehtolauluja ei varmaan koskaan kuuntele tarpeeksi. Niistä tulee levollinen ja kiireetön olo. Vuokko Hovatan, Maija Vilkkumaan, Maarit Hurmerinnan ja Johanna Iivanaisen tulkinnat ovat raikkaita. Perinteinen paatos puuttuu näistä lauluista, mutta silti ne ovat koskettavia. Erityisesti nautin Lapin äidin kehtolaulusta ja Soittajapaimen-laulusta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Robinin levy soi meillä useammin kuin kehtolaulut, joita soittelen ennen kaikkea kaksikuiselle vauvallemme.

Lasten aarteita on mitä mainioin paketti. Siinä on kaikille perheenjäsenille vauvasta vaariin jotain tarjontaa. Kehtolaulut sopivat kaikille ja satujen maailma on lumoava. Nykylastenkirjojen avaruusseikkailujen ohella kannattaisi ehdottomasti lukea perinteisiä satuja lapsille. Niissä on paljon viisautta ja viihdykettä - paljon enemmän kuin taidamme muistaakaan.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa, 2012
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 31



Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringhon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airikin Haavemaa on kaunis kirja. Kuvitus on herkkää ja romanttista ja kulkee tarinan kanssa hienosti, sillä tarinakin on hyvin perinteinen ja kaunis kertomus Haavemaasta, eli mielikuvituksen mahdollisuuksista. Kuvitus muistuttaa minusta Art Nouveau -tyyliä, se hivelee silmää ja herättää Haavemaan eloon.

Haavemaa on hyvässä mielessä vanhanaikainen satu. Oli ilahduttavaa lukea välillä jotain rauhallista nykykirjaa kirkkaiden värien ja vauhdikkaiden temmellyskirjojen keskellä. Teoksen päähenkilö on orpotyttö Aana, joka makaa sairaana vuoteessaan. Oili-täti hoitaa häntä lempeästi, mutta tyttö vain hehkuu kuumeisena. Kun täti antaa Aanalle syntymäpäivälahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioisen kirjan, alkaa tyttö kirjoittaa kirjaan kuvitelmiaan Haavemaasta. Siellä Aana löytää ihanan lammen ja Helmikartanon, hän saa kauniita nukkeja ja pukuja, suloisen koiran ja hyvän ystävän. Lopuksi hän löytää Haavemaasta myös kaikkein tärkeimmät: äitinsä ja isänsä.

Luin kirjasta ensimmäisen kerran Annan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogista ja ihastuin kuvitukseen. Kirjabloggaajat äänestivät kirjan viime vuoden toiseksi parhaaksi lasten ja nuortenkirjaksi ja sitä kehuvat mm. Tarinauttisen hämärän hetken Elma Ilona ja Lumiomenan Katja. Kun sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, lainasin sen oitis. Halusin ehdottomasti lukea sen tyttärilleni. Kuten arvasinkin, kuvitus sai 7-vuotiaat tytöt huokailemaan. Aanalla on toinen toistaan sievempiä pukuja ja pienen tytön unelmamaailma ympärillään: "Minä haluan olla tuo Aana!" toinen tytöistäni huudahti. "Ja haluaisin, että koko meidän perhe asuisi tuolla Haavemaassa!"

Aikuiselle on kuitenkin alusta asti selvää, että Aana on hyvin sairas. Jokaisella kirjan aukeamalla on kaunis, Haavemaahan liittyvä kuva, joka on kokonaisen sivun kokoinen. Aukeaman toisella sivulla, tekstin alla on Aanan todellisen elämän kuvia mustina siluetteina. Niistä käy ilmi Oili-tädin huoli ja lääkärin käynti. Ja jos Haavemaa-kuvia katsoo tarkasti, niin niissä jokaisessa on jotain mustaa ikään kuin muistutuksena todellisuudesta. Tai niin, kumpi maailma lopulta on Aanalle enemmän totta? Lopussa Aana nimittäin siirtyykin Haavemaahansa, jossa hänen äitinsä ja isänsä ovat häntä vastassa.

Jouduin selittämään tyttärilleni, mitä tarinassa tapahtui, että Aana kuoli ja pääsi taivaaseen äitinsä ja isänsä luokse. Tutkimme kuvat vielä oikein tarkasti, ja selitin, mistä niin voi päätellä. Kirjasta jäi tytöille selvästi ristiriitainen olo, ja luulenpa, että kirjaa luetaan ja katsellaan vielä monta kertaa. Kirja ei kuitenkaan ollut ahdistava ja kuvitus on niin hieno, että kuolemastakin voi puhua rauhallisesti - tai jättää puhumatta.

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!, 2012
Alkuperäisteos: Oh no, George!, 2011
Suomentaja: Tuula Korolainen
Kustantaja: Lasten keskus


Voi sinua, Chris Haughton, minkä pojalleni teit! Olen nyt  lukenut vastustamattoman Sulon temmellyksistä kymmeniä kertoja ja joutunut vannomaan, että ostan kirjan heti omaksi, kun se osuu kohdalle. Harvan kirjan huumori on iskenyt niin täysillä sekä poikaani että minuun kuin tämän Voi sinua, Sulo! -kirjan huumori. Olemme myytyjä.

Sulo on koira, eikä mikään pieni koira, vaan jopa isäntäänsä isokokoisempi koira. Isäntä, herra Hyyppä, on kuitenkin herra talossa ja Sulo ilmeistä päätellen todellakin rakastaa häntä ja haluaa tehdä, kuten isäntä käskee. Mutta kun Sulo jää yksin kotiin, hän ei pystykään toteuttamaan isäntänsä pyyntöä olla kiltisti. Kyytiä saa kakku, kissa ja kukkamulta.  Kun herra Hyyppä palaa kotiin, hän toruu Suloa, mutta ei suutu, vaan siivoaa sotkut ja ehdottaa lenkille lähtöä. Viisas isäntä! Ei silti - Sulon anteeksipyyntö on vilpitön.

Lenkillä Sulo osaakin sitten olla kauniisti: "Hyvin menee, Sulo!" saa isäntä kehua koiraansa. Mutta kuinkas käy, kun Sulo havaitsee kaikkein ihanimman asian maailmassa, nimittäin roskapöntön?

Kirjassa ei ole paljoa tekstiä, mutta se vähäkin riittää luomaan hellyttävän tai riehakkaan tunnelman. Kääntäjänä Tuula Korolainen on tavoittanut Sulon luonteen. Hän on kääntänyt kirjan nimen "Oh no, George!" muotoon "Voi sinua, Sulo!" sen sijaan, että se olisi "Voi ei, Sulo!". Näin käännökseen on tullut mukavan lempeä ja ymmärtäväinen sävy. Meillä onkin nyt keskinäisenä vitsinä viisivuotiaan poikani kanssa sama sanonta: "Voi sinua, Kalle!" tai "Voi sinua, äiti!" Tilanteita, joihin nämä pienet päivittelyt sopivat on arjessamme yllättävän paljon. Poika on nimittäin vilkas ja äiti on hajamielinen. Sanonta on sen verran lempeä ja hyväksyvä, että toivoisin muistavani sen ennen kuin alan huutaa tilanteissa, joihin pieni, joutuisa poika itsensä usein sotkee. Tämän tästä yritän myös muistaa sanoa ääneen: "Hyvin menee, Kalle!" Koirakoulu ei taida olla niin kovin kaukana lapsen kasvatuksesta ja arkeen kaikki huumori on tervetullutta.

Kuvitus tässä kirjassa on pääasiassa oranssin sävyinen, mutta tummaa sinistä ja vihreääkin on käytetty jonkin verran. Vahvoista vastavaväreistä tulee retro-tunnelmaa, eikä Sulo ole ollenkaan liian suloinen. Todella ilmeikäs hän silti on. Herra Hyyppä on vihreä pikkumies, ja sympaattinen on hänkin suurine silmineen ja päineen.

Kun Sulolla menee hyvin tai hänellä on valinnan paikka, sivun tausta on valkoinen ja Sulon oranssi hahmo nousee keskipisteeksi. Mutta kun hurja meno alkaa, koko tausta muuttuu oranssiksi ja Sulo ikään kuin katoaa taustaan. Kirjan motto on lainattu Epiktetokselta: On helppo ajatella, mutta vaikeaa toimia. Vapaa ei ole se, joka tekee mitä haluaa, vaan  se,  joka hallitsee halunsa. Vapaa on se, joka on itsensä herra.

Löysin Lastenkirjahyllystä teoksen esittelyn ja haluaisin käsiini kirjalijan edellisenkin lastenkirjan, joka myös on suomennettu. Tästä kirjasta tulevat kaikki hyvälle tuulelle.

TTT eli Top Ten Tuesday: Kymmenen rakkainta Tammen kultaista kirjaa

Nyt kun vietetään valtakunnallista Lukuviikkoa ja Luettua elämää -blogissani on tapahtuman kunniaksi lastenkirjaviikko, päätin tehdä ensimmäisen virallisen listaukseni. Top Ten Tuesday on The Broke and the Bookish -blogista lähtöisin oleva idea, jossa voi napata aiheen kuin aiheen ja laatia oman Top Ten -listansa.

Lastenkirjaviikkoni kunniaksi otin aiheekseni Tammen kultaiset kirjat, jotka kuuluvat ikäpolveni suomalaisten lapsuuteen. Lasten kuvakirjoja oli vielä 1970-luvulla suhteellisen vähän saatavilla - kotimaisia lastenkirjoja vielä vähemmän. Tammen kultaiset kirjat olivat lapselle suuri ilo, sillä ne olivat värikkäitä ja kirjojen aiheet iloisia ja opettavaisia. Lisäksi tekstiä oli suhteellisen vähän ja kirjan koko oli lapsen käteenkin mukava. Muistan, että meillä oli kotona näitä kirjoja muutama ja lisäksi jokaisella kirjastoreissulla piti etsiä niitä lisää. Äiti luki näitä ääneen paljon, mutta olisimme siskoni kanssa halunneet niitä omaksi enemmänkin.

1. Top ten -listani ykköseksi nousee kiistatta Maalarikissat-kirja. Meillä oli tämä omana ja äiti luki sitä usein ja tietyllä nuotilla. Nyt kun luen tätä omille lapsilleni, huomaan käyttäväni samaa rytmiä kuin äitini aikanaan. Lapsena kirjat ei ollut ykkössuosikkini, mutta nyt aikuisena se on noussut ylitse muiden.

Kirjassa on runomitta, joka ei ole kuitenkaan perinteisen helppo, vaan mukavasti yllätyksellinen. Maalarikissat Kasi ja Masi yrittävät sekoittaa lempiväriään vihreää ja kokeilujen jälkeen onnistuvat: Oi ihmeelliset kissat, Kasi ja Masi! Viimein he ihan sattumalta sekoittivat keltaista ja sinistä. Ja sitten he saivat väreistä näistä niin vihreää kuin ruoho on viheriäistä, kuin lehtipuu on vihreä, kuin saaret meren keskellä.

Lisäksi he näkevät kirjassa unta,  joka on kuvattu värikkäänä ja absurdina. Absurdius haittasi varmaankin lapsena, mutta nyt siitä nauttii. Kun sitten tarkistin kirjan suomentajan, niin sieltähän löytyi Kirsi Kunnas. Eipä siis ihme, että kirja iskee suoraan runosuoneen: Ja vihreän kissaneitosen vei koira vaaleanpunainen tanssin pyörteeseen--

2. Nukke ja minä -kirja on omani ja alkuperäisenä edelleen meillä luettavana (teipattuna, piirreltynä ja repaleisena tosin). Tämä oli lapsuuteni ihanuuksista ykkönen ja edelleen rakas kirja. Rakastin nukkeleikkejä ja pukuleikkejä ja tässä yhdistyvät molemmat pienen tytön unelmaleikit. Kirjan on suomentanut Helena Anhava!

3. Pannukakkupäivä kertoo Pikku Oo:sta, joka viettää ihanaa, aurinkoista kesäpäivää kotonaan maalla. Ikävä kyllä kotiväellä on paljon töitä ja pikku Oo on yksinäinen ja kaikessa tiellä. Saatuaan tarpeeksi toruja hän kiipeää puuhun piiloon mököttämään ja ihastuu ikihyviksi, kun häntä ruvetaan vihdoin etsimään. Kirjan tunnelmat muistuvat edelleen mieleeni, tarina on niin aidosti pienen tytön päivästä kertova.

Pannukakkupäivä poikkeaa selvästi kultaisten kirjojen amerikkalaistyylistä. Kanteen on päätynyt myös kirjailijan nimi, Edith Unnerstad, ja tunnelma on suomenruotsalaisen aurinkoinen. Pikku Oo on myös selkeästi persoona enemmän kuin kukaan toinen kultaisten kirjojen kuvaamista lapsista.

4. Kisu ja minä oli siskoni oma kirja, joka myös luettiin lähes palasiksi. Kirjan on kuvittanut Eloise Wilkin, kuten Nukke ja minä -kirjankin. Suomennos on Marjatta Kurenniemen, kuten melkein kaikissa näissä esittelemissäni kirjoissa. Tässäkin pienen tytön leikkimaailma on tavoitettu suloisesti, mutta nyt leikkikaverina on söpö kissanpentu.

5. Hyvää yötä Nalle Kalle on Richard Scarryn piirrosjälkeä. Siinä Nalle Kallen pitäisi mennä nukkumaan, mutta hän huijaa isäänsä kiipeämäällä tämän harteille. Sitten äiti ja isä muka etsivät häntä joka paikasta. Tarina on hauska ja sopii mukavasti iltasaduksi. Meillä tätä hartioille piiloutumista leikitään harva se ilta, ja idea on tietysti tästä kirjasta.

6, Richard Scarryn kynänjälki näkyy myös Nalle Nokikämmenen sivuilla. Tämä on hurjan jännittävä kirja. Muistan kuinka hirveää oli, että Nalle eksyi metsäpalossa äidistään ja lieskat kärvensivät hänen tassujaan. Enkä ole vieläkään varma, loppuuko kirja onnellisesti, kun Nalle Nokikämmenestä tehdään ihmisten maskotti metsäpaloja ehkäisevään työhön.

7.  Eläinten lastentarha on ihana suloisten eläinkuviensa takia. Kuvitus on Adéle Werberin. Kirjaa voisi pitää myös eräänlaisena lasten tietokirjana, sillä siinä kerrotaan eläinten elintavoista. Sellaista tietoa lapsille sopivasti pakattuna ei juurikaan ollut lapsuudessani tarjolla. Kirja oli paitsi suloinen myös tiedoiltaan kiehtova.

8. Pikku äiti on ihana samasta syystä kuin Nukke ja minä -kirja, eli se ylistää nukkeleikkien ihanuutta. Tällä äidillä on kuitenkin jopa kolme lasta hoidettavanaan. Kirja piti lainata kirjastosta aina, kun sen siellä näki. Nyt minua huvittaa kirjan viimeinen sivu: "Kyllä meillä äideillä on paljon puuhaa."

9. Neljä pientä kissanpoikaa oli myös lapsuudessani  kirjastosta lainassa - ja harvinaista herkkua. Kirjassa kissaäidin neljä kissanpentua etsivät paikkaansa maailmassa. Jokaisen tarinasta tulee erilainen. Mieleen tulivat mummolan kissat ja niiden jokakesäiset, suloiset pennut (jotka jossain vaiheessa kesää aina hävisivät jonnekin).

10. Kalle kani on Kalle-poikani suosikkikirjoja. Olen lukenut tämän neuvokkaan ja rohkean Kalle Kanin seikkiluista vasta nyt aikuisena (kymmeniä kertoja ja monta kertaa peräkkäin), mutta ihastunut kirjaan, koska siinä on myös sopivasti jännitystä. Ilkeä näätä siinä vainoaa kanien sisarusparvea, mutta yhteistyöllä pahis saadaan karkotettua.

Tammen kultaiset kirjat on kulttuuriteko vailla vertaa. Aikana, jolloin kotimaista lastenkirjatuotantoa oli vähänlaisesti, käännöskirjat tulivat todella tarpeeseen. Kuinkahan monen suomalaisen lukuinto on näistä kirjoista lähtöisin? Nyt Tammen kultaiset kirjat ovat taas muotia, kun niistä on julkaistu uusintapainoksia. Siskoni on tilannut kirjakerhosta nämä melkein kaikki. Hän muistaa pitäneensä kirjoista, koska ne olivat sopivan lyhyitä, jotta hänkin jaksoi ne hyvin kuunnella.

Aikuislukija voisi tietysti kerätä myös Tammen kultaiset kirjat -inhokkilistansa, sillä onhan näissä paljon amerikkalaista 50-lukulaisuutta ja stereotypioita. Opettavaisuus on myös paikoin alleviivattua. Mutta näihin liittyy myös paljon lämpöä ja turvallisuutta, äidin ääni ja kauniit kuvat. Jotakin ajatontakin näissä on, sillä kyllä Tammen kultaiset kirjat maistuvat myös nykylapsille!

Mitkä ovat sinun suosikkejasi Tammen kultaisista kirjoista?

Soili Perkiö ja Hannele Huovi: Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille

Soili Perkiö ja Hannele Huovi: Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille, 3. painos, 2005
Runot ja laulujen sanat: Hannele Huovi, 1995
Sävellykset: Soili Perkiö, 2002
Kuvittaja: Kristiina Louhi
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 47


Vauvalla on vaaka,
sillä se punnitsee,
mitä se tahtoo tehdä
ja mitä se ei tee.

Yhdessä kupissa on tähdet,
toisessa kupissa on kuu,
kun maailmalle lähdet,
kaikki onnistuu!

Hannele Huovin Vauvan vaaka -runoteoksen pohjalta on syntynyt Soili Perkiön ja Hannele Huovin yhteistyönä cd-albumi Vauvan vaaka. Lauluja ja leikkejä vauvaperheille.  Se on sydämeen käyvä kokonaisuus lauluja ja runoja, jotka sopivat vauvan kanssa leikkimiseen. Levyllä laulavat mm. Meri Sariola, Maija Karhinen, Ahti Paunu, Liisa Matveinen ja Soili Perkiö. Runot lukee Hannele Huovi.

Cd:n rinnalla on julkaistu laulujen nuotit sisältävä vihkonen, jossa on myös leikkiohjeita lauluihin. Vihkosessa on Kristiina Louhen herkkä, mustavalkoinen kuvitus, joka havainnollistaa leikkiohjeita ja kuvaa kauniisti vauvan ja äidin tai isän yhdessäoloa.

Soili Perkiön sävellykset ja sovitukset tekevät kunniaa Hannele Huovin runoille. Vauvasta tulee heti päähenkilö, johon vanhemman on ihana kohdistaa kaikki huomionsa sanojen ja sävelten mukana. Tunnelmat vaihtuvat ilosesta ja reippaasta menosta rauhallisiin ja hiljaisiin hetkiin.

Laulut tarttuvat mieleen ja niitä huomaa laulelevansa missä vaan. Ja mikäs on laulellessa, sillä sanat ovat vauvan maailman kokoisia ja vauvan elämästä kertovia. Levyllä on mm. hitti vaipanvaihtoon, nimittäin Höpsöt pöksyt, joka on kestovaippauilusta kertova räppilaulu: Vaipan päälle hassut housut, ha ha hassut housut, vihdoin viimein höpsöt pöksyt, höpsöt pöksyt, hö! Ja vauvaa naurattaa koko touhu.

Saimme tämän kokonaisuuden lahjaksi kaksostytöillemme vuonna 2005 ja nyt meillä on jo neljäs vauva nautiskelemassa levyn lauluista ja runoista. Huomaan, että vanhemmat lapset osaavat laulut ulkoa, vaikka levyä ei juurikaan ole heille enää leikki-ikäisinä soitettu. Johonkin muistin perukoille sanat ja sävelmät ovat jääneet muhimaan. Ajattelenkin, että heillä on hieno kokoelma suomalaista lyriikkaa ja suomalaista musiikkia pääomanaan.

Vauvojeni kanssa olen leikkinyt paljon kirjan ohjeiden mukaan: Piilottelin heitä huivin alle Sydämen käärin silkkiliinaan -leikkiohjeiden mukaan. Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella ja  Sisilisko sihisee, suhisee ja huiskii toimivat hyvin potatuslauluina ja -leikkinä. Automatkalla hoilasimme koko perhe Metrolla mummolaan -biisiä, vaikka meillä ei tosiaan mennä metrolla mummolaan vaan istutaan tuntitolkulla autossa, jotta päästään isovanhempien luo.

Jokaisen vauvan aikana olen saanut kyyneleet silmiini Kun on oikein pieni -laulun sanoista: Kun on oikein pieni, voi keinua heinässä heiluvassa, kun on oikein pieni, voi levätä kukassa tuoksuvassa. Jokainen luettu runo liikuttaa edelleenkin, nyt kuopuksenkin aikana, vaikka olen kuunnellut levyn kymmeniä kertoja:  --sivelen silmillä pienen maailman vuoria ja laaksoja, korvalehden nukka loistaa valossa ja meitä ympäröi vahva, elävä hiljaisuus.

Levyn loppupuolella on laulu Afrikan yö, jossa Äiti laulaa suklaalaulun mustalla äänellään. Vauvalle kaikein pehmoisinta on mustan ihon pinta. Laulu saa minut aina miettimään kaikkia maailman äitejä ja lapsia, joiden soisi saavan elää rauhassa ja onnellisina yhdessä. Turvallinen ja valoisa vauva- ja lapsuusaika olisi kaikkien syntyvien ihmisten oikeus. Lopussa levyn tunnelma rauhoittuu unta vastaanottamaan: Uni viipyy paikallaan, lukki lepää verkossaan, paksu sumu peittelee lammen hallan lasta.

Vauvan vaaka on kokonaisuudessaan sellainen kulttuuriteko ja lahja vauvoille ja vanhemmille, että se kuuluisi äitiyspakkauksen vakiovarusteisiin. Toivottavasti kaikki uudet vauvaperheet saavat tämän jostain käsiinsä!

Vauvan vaa'alla aloitan vuoden 2013 valtakunnallisen Lukuviikon vieton. Aion blogata koko viikon lastenkirjoista eli viettää lastenkirjallisuusviikkoa. Idean sain Opuscolon äskettäisestä mitä mainioimmasta lasten kirjojen viikosta.

                               Hyvää kirjakasta Lukuviikkoa kaikille!

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 284


Kaikki hyvät elementit ovat siinä: jousiston ostinato kahden oboen takana, minulla viisi erilaista tuoretta punaista viidessä purkissa, rauhallinen yö ja öljyvärin ohenteessa runsaasti laventeliesanssia jonka pihkainen tuoksu leijuu, tiivistyy ja laajenee hitaasti huojuvan nosturin korin ympärillä.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat on omaeläkerrallinen romaani ja jatkaa kuvataiteilija-kirjailijan omaelämäkerrallista teossarjaa. Olen aiemmin lukenut tästä sarjasta Vanikan palat ja Toiset kengät, joka oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Niissä kerrottiin taiteilijan lapsuudesta ja nuoruudesta ja molemmista pidin kovasti. Taivaanvartijoissa Väisänen kertoo työstään kuvataiteilijana - ja miten hän kertookaan!

Tuttuun tapaan Taivaanvartijat on aistien ilotulistusta alusta loppuun. Kuvataiteilijana Väisänen tietysti tietää kuvien historian ja värien merkitykset, mutta hän myös TUNTEE ne. Näköhavainnot eivät kuitenkaan ole hänen ainoa erikoisalansa. Hän tietää ja tuntee myös musiikin. Sekä näkö- että kuuloaistimukset ovat eläviä, ja parhaimmillan ne jopa sekoittuvat, kuten kirkon vihkiäisissä: Sopraanon jatkaessa aariaansa tauluni värit näyttävät kirkastuvan. Siihen ilmestyy violetteja, keltaisia ja sinisiä joita en muista käyttäneeni. Ylä-äänet lävistävät katon ja hetkeksi kirkkoon näyttää todellakin lankeavan Vierzehnheiligenin monitahoinen, kirkas valo. Se varisee sisään kuin sitä annosteltaisiin kultaisella kihvelillä. Hieman tukeva sopraano - niin, sitä ei käy kieltäminen - kaunistuu aarian edetessä. Hän soukkenee, kohoaa ja irtoaa korkokengistään. Hänen silmänsä suurenevat ja sydämenmuotoinen, voimakkaan punainen suu kiiltelee kuin lakkarasia. Nuottitelineet huojuvat "Agnus Dein" melodian niitä taivutellessa. Kyse ei enää ole Jumalan Karitsasta, vaan kirkkotilaan asettuneen ihmisäänen, orkesterin ja arkkitehtuurin luomasta uudesta ristikuvasta.

Aistimukset laajenevat joka suuntaan. Elämä on myös täynnä hajuja, kuten märkien harkkotiilien ja betonivalujen lupaava haju tai onnen katteena majavan ihmeellinen castoreum tai hajuste, myskiä voimakkaampi, litteän hännän alta nouseva tuhti erite. Osansa värikkäästä havainnoinnista saavat myös maut, esimerkiksi Greta-ystävän tekemä suutarinlaatikko, Vitosetapin emännän tarjoama muikkuruukku tai kirkkoherran vaimon valmistamat voileivät. Entäs tuntoaisti? Hypätkääpä vuoristoradan kyytiin Väisäsen mukana!

Taivaanvartijat alkaa siitä, että kirjan minäkertoja saa tilauksen entisen kotikaupunkinsa seurakunnalta. Oman kylän pojalta tilataan alttaritaulu uuteen kirkkoon. Seuraa aikamoinen kädenvääntö taivaanvartijoiden kanssa. Taivaanvartijoiksi taiteilija kutsuu seurakunnan edustajia: asessoria, kirkkoherraa ja suntiota, jotka vaativat häneltä polvirukousta oikeaan vireeseen pääsemiseksi. Toisen kerran taiteilija joutuu taivaanvartijoiden armoille, kun hän voittaa alttaritaulun maalamisen kutsukilpailun. Tällä kertaa hän loitsii seurakunnan taidetoimikunnan puolelleen laulamalla voimallisen Siionin virren.

Toisen alttaritaulun maalamiseen sisältyy taitelijan oman äänen löytyminen. Taivaanvartijat nimittäin odottavat perinteistä, ylevää ja synkkää kirkkotaidetta, mutta Väisänen on suunnitellut alttaritauluun muun muassa Abloy-avaimen ja pesuvadin:
   - Ja mikä sitten on tämä väri, lieneekö tuolla edes nimeä, tämä...talousvihreä, sanoo kiukkuinen kutojatar ja naputtaa kudinpuikollaan erästä luonnostani. Eikä arvaa avanneensa niillä sanoillaan ymmärrykseni pariovet levälleen.  
    Juuri sillä hetkellä tajuan nimittäin jotain itsestäni, omista toiveistani, ymmärrän oman sävellajini. Minusta tuntuu kuin joku hyväilisi maalauspensselillä poskeani. -- ymmärrän - siltä minusta tuntuu - Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa -- Mikäli hurskautta ylipäätään on, se on jossain siellä, jalkojen alla, pesuvadissa, Herran pitäessä huolen talousvihreistään.

Alttaritaulujen maalamisten väliin mahtuu taiteilijaelämää Tukholmassa ja rakkauden kaipuuta, joka laskostuu kaikkien arjen ja kirkkotaiteen laskosten väliin.  Lopuksi taiteilija matkustaa Sienaan. Siellä hän myöhästyy hiukan alttarikaappien näyttelystä, jota ollaan jo purkamassa. Kun kirja alkoi maanantaiaamujen ylistyksellä, se myös päättyy arjen ylistykseen, sienalaisen museovahdin pitelemään verkkokassiin: Kenties olen todella tullut varta vasten katsomaan pyhien kuvien pakkaamista. Tunnen mieluisaa kutinaa rintalastan korkeudella. Huomaan, että sunnuntaitaiteen jouhipaita on purkautumassa yltäni suloisesti ja äänettömästi. Kun katseeni vielä osuu talvimandariinien venyttämään verkokassiin, sitä pitelevään laikukkaaseen käteen ja hahmotan niiden muodostaman kauniin ornamentin, annan jokaisen jäseneni raueta.

Väisäsen kirjoitustyyli on lennokasta ja syvällistä yhtä aikaa. Kirjailija suorastaan revittelee - selvästi nauttii kirjoittamisesta. Teksti tuntuu syntyneen helposti, sitä on helppo lukea ja jopa ahmia, ja silti koko ajan on tunne jostain elämää syvemmästä ajatuksesta. Tämän tästä pitää palata lukemaan jokin hienosti kuvailtu tunnelma, tilanne tai ihminen uudestaan. Teksti on herkkää, hauskaa, henkevää ja ilmavaa yhtä aikaa. Kirjaa lukee aistit valppaina ja hyvin tietoisena hetkistä ja niiden ikuisuudesta. Vaikka kirjailija tuntee omimmaksi alueekseen maanantaiaamut, niin kirjan lukija tuntee koskettaneensa taivasta. Hannu Väisäselle totisesti toivoo pitkää ikää, jotta saisi lukea näitä elämäkerrallisia aistimuksia paljon, paljon lisää!

Niin, että oliko hyvä kirja? Taivaallinen se oli.

---------------------------------------------------------------------

Hannu Väisäsen maalaamat alttaritaulut löytyvät Oulusta Pyhän Tuomaan kirkosta ja Helsingistä Mikaelinkirkosta. Tauluja katselee aivan eri silmin, kun tietää niiden taustalla olleet prosessit.

Sain olla viime kesänä rippikirkossa Pyhän Tuomaan kirkossa ja ihailin sen kauneutta ja valoisuutta, mutta en silloin tiennyt alttaritaulun olevan Hannu Väisäsen tekemä. Olin juuri palannut Roomasta, jossa olin käynyt Pietarinkirkossa ja Pantheonissa sekä kahdeksassa muussa enemmän ja vähemmän mahtipontisessa katolilaisessa kirkossa. Jossain vaiheessa olin aivan ähkyssä niiden krumeluurista ja muistan ikävöineeni pohjalaista, valoisaa ja puusta rakennettua Nivalan kotikirkkoani. Pyhän Tuomaan kirkko samana kesänä, kaikkien Rooman kirkkojen jälkeen oli kaunis kokemus. Ensi kesänä taidan vierailla Mikaelinkirkossa Helsingissä.

Myös Marjatta ja Ilselän Minna pitivät tästä kirjasta. Luulenpa, että kirjasta kuullaan vielä tänä vuonna, paitsi blogeissa myös palkintoja jaettaessa.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta, 2012
Kustantaja: Johnny Kniga
Sivuja: 268


  Mie olen inarinsaamelainen.
  Minun äidinkieltä puhuu tässä maailmassa kaksisataa ihmistä. Muut saamelaiset taitaa joikun. Mie en. Ei kukaan meistä. Suomalaiset papit tappoi inarinsaamelaisen joikuperinteen pieksäessään meitä ristinkirkkoon.
  Vaan eipä näy hippejä Helsingin yliopistosta komppaamassa meikäläisten murheita. No, ymmärtäähän tuon. Inarissa tarkenee varvassandaaleissa vain pari viikkoa vuodessa ja silloinkin on saatanasti sääskiä.

Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta kertoo siitä, miten käy, kun Pohjois-Suomi ei enää nöyrry. Sisällissota on valmiiksi katettu vuosisatoja kestäneen sorron keskellä. Pohjoinen nousee kapinaan ja valtaa kamikaze-moottorikelkkailijat eturintamassaan Helsingin. Pohjois-Suomi todellakin saa ja ansaitsee itsenäisyyden.

Heikkisen teos on satiiri, joka nostaa esiin lukuisat vääryydet, joista Pohjois-Suomi ja saamelaiset ovat historian saatossa kärsineet: saamelaisten kulttuuri ja kieli ovat kuolemassa, perinteinen porotalous on ajettu ahtaalle, saamelaiskäräjien valta tuntuu näennäiseltä ja julkiset palvelut on ajettu alas. (Esimerkiksi kauimmasta Lapin kolkasta on 500 kilometriä lähimpään synnytyssairaalaan.) Kaiken lisäksi kirjassa on visioitu tilanne, jossa Helsinki ei enää ota maaltamuuttajia riesakseen, vaan eristää muun Suomen täysin hyvinvointinsa ulkopuolelle.

Eteläsuomalaiset ovat ylimielisyydessään antaneet pohjoissuomalaisten joukoille nimityksen "potut", mutta pottuja ei kannattaisi aliarvioida. Väärydet ovat sitä luokkaa, että jokainen, jolla on pohjoissuomalaista verta suonissaan liittyy pottujen riveihin. Kaukaisin vapauden sankari on somaliasta kotoisin oleva Abdi, joka päättää ryhtyä paimentolaiseksi Lappiin, koska omassa kotimaassa se ei onnistu. Abdi näkee lumikinokset ja aavat maisemat muistutuksena kotimaansa hiekkadyyneistä ja autiomaasta.

Kirja on kerrottu pääasiassa kahden eri henkilön näkökulmasta: Etelä-Suomen riveissä taistelee alikersantti Jesse Purola, joka ihailee Tuntemattoman sotilaan Koskelaa ja yrittää epätoivoisesti toimia kuten reilu ja rehti esikuvansa. Hänellä on kuitenkin riesanaan mukavuudenhaluisista some-addikteista koottu "citykanien" armeija, joten sappi kiehahtaa tämän tästä - ja sen voi nähdä myös You Tubessa. Toisen näkökulman tarjoaa Aino Riski -niminen Keskisuomalaisen naistoimittaja, joka päätyy Pohjois-Suomen leiriin kapinnallisjohtajan porontaljoille ja raportoimaan sotarintaman etenemisestä kohti etelää.

Lisäksi ääneen pääsee kapinallisjohtaja, inarinsaamelainen Oula, joka kertaa kansansa ja perheensä traumaattista historiaa ja johtaa aukottomalla karismallaan sotilaansa voitosta voittoon. Lopussa saadaan vielä neljäs ja viides näkökulma: somali Abdin ja Toni Morottajan. Morottaja on pohjoisen gangsta ja moottorikelkkasankari, joka tuntee suonissaan Amerikan mustien rap-musiikin kapinallisen poltteen.

Näkökulmia on monta ja siinä on sekä kirjan rikkaus että sen heikkous. Yhteenkään henkilöön ei pysty samaistumaan, sillä heidän persoonansa jäävät aika ohuiksi. Jesse Purola on säälittävä hahmo, jopa omasta mielestäänkin. Aino Riski on laskelmoiva ja itsekäs toimittaja ja edustaa persoonallaan häikäilemätöntä mediaa. Oulasta tulee Pottu-Koskela, sankari, mutta hänenkin keinonsa ovat häikäilemättömiä. Toni Morottaja elää täysin musiikillisessa mielikuvitusmaailmassaan, mutta päätyy Etelä-Suomen väliaikaishallinnon kulttuuriministeriksi. Sympaattisin tyyppi on ilman muuta Abdi, aito paimentolainen, ehkäpä lopulta myös aidoin saamelaiskulttuurin edustaja.

Terveiset Kutturasta on parhaimmillaan nokkela kirja, jossa kielenkäyttö on terävää ja havainnot yhteiskunnan epäkohdista hyvinkin osuvia. Jokin tässä kuitenkin pitkästytti. Ehkä aineksia oli liikaa tai näkökulmia oli liikaa. Jos Heikkisen teosta vertaa esimerkiksi Tuomas Kyrön tai Miika Nousiaisen satiireihin, niin Heikkinen jää vielä kakkoseksi.

Lukupiirikirjaksi teos kuitenkin sopi hyvin, vaikka suurin osa piiriläisistä ei ollut kirjasta innostunut. Kokoontumisessa jakaannuimme välittömästi pottuihin ja citykaneihin syntymäpaikkojemme perusteella. Makeimmat naurut saatiin Abdin ja Toni Morottajan kohtaamisesta. Myös citykanien sotataidot ja Kouvolan ABC:lle sijoitettu ratkaiseva taistelu huvittivat. Kirja herätti paljon keskustelua ja naurua ja parani keskustelun myötä, kuten lukupiirikirjoille on tapana käydä.

Kirjablogistit ovat järjestään pitäneet tästä satiirista. Kehuja jakavat mm. Sallan lukupäiväkirja, Tarinauttisen hämärän hetket ja Kirjanurkkaus. Booking it some more kirjoittaa kirjasta niin hauskasti, että nauroin ääneen. Taikakirjaimet suhtautuu kirjaan nihkeämmin, kuten lukupiirikin. Mutta poropiirakan ja leipäjuuston makuisen illan Heikkinen meille kattoi kaikesta huolimatta. Kiitokset myös illan emännälle!

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 204



Tytön äiti oli kaunis, ja isä rakasti sitä. Joskus iltaisin he juoksivat kolmisin pitkin Rinnetietä siihen kohtaan, missä näkyi Näsijärven rannaton ulappa ja melkein koko Tampere. Siinä isä sanoi, että kattos plikka kaupungin valoja, ja Näsijärven rannalle kohosi Nyyjorkki.

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä herättää 1950-luvun Pispalan henkiin. Lukiessani minusta tuntui, kuin olisin elänyt Pispalan arkea. Ympärilläni olivat Pispalan ihmiset, kunnon työläiset: kuulin heidän puheensa ja heidän askeltensa äänen sorateillä, näin heidät kulkemassa puutalojensa pihojen poikki. Ja Pispalan maisema on aina kaunis, sillä joka suunnassa siintää järvi: pohjoisessa karu Näsijärvi ja etelässä tyyni Pyhäjärvi.

Kirja on kerrottu päähenkilön, Railin näkökulmasta. Raili on pieni tyttö muuttaessaan Pispalaan ja käy lopuksi vielä aikuisena katselemassa Pispalan tuttuja maisemia. Vain pieni väläys katsotaan Railia mummun näkökulmasta. Kirjaa voisi pitää siis tamperelaistytön kasvutarinana tai muistelmina.

Aluksi ovat Mirjami ja Aimo, surullinen tyttö ja iloinen poika. Heidän tiensä kohtaavat ja kohtauksesta syntyy Raili. Aimo yrittää unohtaa Mirjamin ja Railin olemassaolon, mutta Aimon äiti määrää poikansa kantamaan vastuunsa. Ja Aimo kantaakin, eli Mirjami ja Raili tulevat Pispalaan mummun taloon asumaan. Siitä alkaa Railin onnellinen lapsuus. Pispalasta löytyy kavereita, pihaleikkejä ja onnellinen perhe. Ja ennen kaikkea löytyy ihana mummu, jonka kultasilmä Railista tulee heti ensinäkemältä.

Sitten Pispalaan muuttaa Eedit, joka tuo mukanaan palan Pariisia. Eikä mikään tule enää entiselleen, sillä Eedit tuo mukanaan myös vapauden kaipuun. Raili ei olekaan enää isän tyttö, vaan isä alkaa katsoa ohi. Isän huutaminen ja äidin itku alkavat kuulua yhä useammin, ja lopulta Pispalan seinät murenevat ja lapsuus loppuu.

Mirjami ja Aimo yrittävät toki pitää rakkautensa kasassa, mutta Mirjamin ahdistus ei hellitä eikä Aimon ilo pysy neljän seinän sisällä. Äidin surumielisyys pakahduttaa Railin ja pakahduttaa lukijan: Kun isä lauloi, äiti suli. Ja nauroi. Äiti nauroi sitä uutta naurua, mitä Raili oli alkanut vahtia. Sitä varten piti vähän väliä juosta ylös ja alas rappuja tarkastamassa, kestikö se, pysyikö nauru. Piti juosta yhä useimmin ja nopeammin, koska piti varmistaa, ettei ole hätää.

Onneksi Raililla on mummun syli, johon on ihana käpertyä ja joka on siinä aina. Mummu on turvallinen ja viisas ihminen: -Mitä sää nyt semmottia. Ei tässä kukaan ole toistaan paremmin osannu ja ollu. Tämmöstä tää on tää ihmisen elämä. Tulee sanotuks semmosta mitä ei tarttis, eikä tu sanotuks taas semmosta mitä tarttis. Siinä sitten kolhitaan ja satutetaan vaikkei tarkoteta, ku ei me osata toinen toistemme kolhuja ja syvempiä haavoja tiätää.

Voi, että minä nautin tästä kirjasta! Lukemisen jälkeen pispalalaisten arkielämä hyrrää edelleen korvissani mehevänä Tampereen murteena. Vaikka arki on kovaa, se ei näännytä, sillä Pispalassa elämä hyväksytään sellaisena kuin se eteen tulee. Pienillä pihoilla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa salaisuudet. Välillä maristaan ja haukutaan naapuria, mutta tosipaikan tullen autetaan jokaista, sillä elämä on kaikille perimmältään yhtä tiukkaa: Tavalliset ihmiset eivät voineet, tavallisten ihmisten oli pakko ja tavallisten ihmisten piti kestää ja selviytyä. Se oli niitten elämän tarkoitus.

Kirjan kerronta on elämänmakuista ja silti kaunista. Pienet hetket, puheet, tunnelmat ja tekemiset on kuvattu ilman suuria eleitä, mutta niin, että lukija välillä häikäistyy tavallisen ihmisen elämän hienovireisyyttä ja kipuja. Pispalan naisten kahvittelun keskellä lapselle tulee eimitäänhätää-olo ja yhteisymmäryys naisten välillä piirretään muutamin lausein:  -No voi yhren kerran sun kanssas Kerttu, mummu jatkoi vähän ajan kuluttua eri äänellä kuin ensin, ja kummatkin katselivat toisiaan eivätkä pitkään aikaan sanoneet mitään, eikä Raili ollut koskaan nähnyt sellaista hiljaisuutta, jossa oli niin paljon sanoja. Kahvipöydässä tuntui olevan kermanekan, pullanpalojen ja vanhojen nuhraantuneiden lautasliinojen lisäksi mukana myös Kertun ja mummun pitkät elämät.

Ihmettelen, jos tämä kirja ei ole tämän vuoden esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Tarinauttisen Elma Ilona on myös ehtinyt lukea Pispalan kiviä ja piti aivan yhtä paljon lukemastaan. Tarttukaa, hyvät ihmiset - varsinkin tamperelaiset - tähän kirjaan!

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 2012
Alkuteos: Travels with a Donkey in the Cévennes, 1879
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Sivuja: 153

Olen harvoin nauttinut maisemasta yhtä väkevästi. Mielihyvän tunne täytti sieluni, tunsin itseni kevyeksi, rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Mutta kenties onnentunteeni ei johtunut yksin tästä paikasta. Ehkä joku ajatteli minua juuri nyt jossakin toisessa maassa. Tai sitten jokin oma ajatukseni oli huomaamattani tullut ja mennyt ja saanut minut hyvälle tuulelle. Nimittäin jotkin ajatukset, ja varmaankin juuri ne kauneimmat, haihtuvat ennen kuin olemme tutkineet niitä kaikilta kulmilta, aivan kuin jokin vihreitä teitämme vaeltava jumala vain raottaisi ovea, loisi taloon sisään yhden huvittuneen vilkaisun ja jatkaisi sitten matkaa palaamatta koskaan. Oliko se Apollo tai Merkurius? Vai Amor taitetuin siivin? Ken tietää? Me kuitenkin jatkamme arkisia toimiamme keventynein mielin ja tunnemme sydämissämme rauhaa ja iloa.

Robert Louis Stevensonin teos Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla on nimensä mukaisesti matkakertomus. Skotlantilainen kirjailija Stevenson matkusti Ranskaan vuonna 1878 ja lähti patikoimaan Etelä-Ranskan Sevenneille. Seuranaan hänellä oli aasi nimeltä Modestine ja päämääränään vain olla liikkeellä. Hän kirjoitti matkapäiväkirjaa ja nautti maisemista, kävi uskonnollisia keskusteluja trappistimunkkien ja paikallisten asukkaiden kanssa ja pohti mielessään elämää ja uskoa. Hän yöpyi seudun majataloissa tai kirkkaan tähtitaivaan alla: Kukaan ei tiedä mitään tähdistä ellei ole nukkunut à la belle étoile, kuten ranskalaiset mielellään sanovat. Joku saattaa tietää niiden nimet ja etäisyydet ja suuruusluokat ja olla silti täysin tietämätön siitä mikä niissä yksin liikuttaa ihmiskuntaa: niiden tyynnyttävästä ja ilahduttavasta vaikutuksesta ihmismieleen.

Kirjan alku on humoristinen ja mitä mainioin kuvaus matkalle varustautumisesta ja aasin hankinnasta. Mieleeni tuli Robinson Crusoe, jonka varusteluetteloiden lukemisesta suuresti nautin joskus varhaisnuoruudessani. Matkan alkutaival on myös huvittavaa luettavaa itsepäisen aasin hitaasta etenemisestä ja paikallisten asukkaiden naureskelusta, jota tuore aasinomistaja saa osakseen. Eksymisiltä ja harhailuiltakaan ei voi välttyä, mutta niistäkin matkaajat selviytyvät. Verkkainen tunnelma on nautinnollista luettavaa. (Matkan etenemistä on mukava seurata Googlen kautta pikkukylästä toiseen.)

Kirjan vakavampi osuus alkaa vierailusta Lunten pyhän neitsyen luostariin, jossa kirjailija kohtaa hiljaisuudessa eläviä trappistimunkkeja ja alkaa pohtia katolilaisuuden ja protestanttisuuden eroja. Luostarissa hän tapaa myös pari täysihoitolaista, jotka ovat luostarissa viettämässä retriittiä ja yrittävät käännyttää Stevenssonin katolilaisuuteen. Ihmiskuvaus on suorastaan hersyvää.

Loppuosa kirjaa onkin vaellusta Ranskan kamisardien mailla. Kamisardit olivat kapinallisia protestantteja 1700-luvulla. Kuningas yritti väkivalloin käännyttää pientä vuoriston kapinallisjoukkoa, mutta ei koskaan onnistunut täysin tuhoamaan näitä sankarillisia uskonsotureita. Niinpä Stevenson löytää kuin löytääkin vielä vahvauskoisia prostestantteja vuoristosta ja kuulee tarinoita kylissä eläneistä sankareista. Hän myös ihailee paikallisten tapaa elää sovussa toistensa kanssa vaikka väkivallanteoista ei ole kovin kauan aikaa. Kyläläisten mottona onkin, että "miehen ei koskaan pitäisi luopua uskostaan".

Stevenson vertaa kamisardeja skotlantilaisiin kapinallisprotestantteihin ja löytää kansallisuuksien väliltä paljon eroja. Skottien uskonnollisuus on synkkää, mutta eteläranskalaisten protestanttisuus on kepeää ja valoisaa. Stevenssonin mukaan ero johtuu siitä, että ranskalaiset tiesivät olevansa Jumalan puolella, vastaavaa tietoa skottien keskuudessa ei ollut. Nimittäin niin varmoja asiastaan kuin skotit muuten saattavatkin olla, he eivät koskaan voi luottaa ihimisiin.  

Kaiken pohdinnan keskellä Sevennien vuorimaan luonto ja maisemat, paikalliset ihmiset erikoisine persoonallisuuksineen ja patikointi aasin rinnalla nousevat lukijan silmien eteen. Stevensonin ranskan kielen taito tuo hänet lähelle paikallista väestöä ja syvällisiinkin keskusteluihin heidän kanssaan. Hän tietää  paljon uskonnosta ja historiasta ja on matkustellut aikaisemminkin ympäri maailmaa. Stevensonia voisi kuvailla eurooppalaisen sivistyksen ruumiillistumaksi.

Ilman kesäleiriläisten lukupiiriä en olisi tarttunut skottikirjallisuuteen, enkä olisi löytänyt Robert Louis Stevensonia, jonka tuotantoon olen nyt vähän jopa hurahtanut. Tuntuu kuin olisin ystävystynyt hauskan ja syvällisen ihmisen kanssa. Blogiaikanani olen lukenut häneltä jo kolme kirjaa. Stevensonin Itsemurhaklubi-kirjan yhteydessä julkaistut esseet olivat elähdyttäviä, eikä Itsemurhaklubi-tarinassakaan ole moittimista. Huomispäivän laulu -teos oli erikoinen kokoelma satumaisia tarinoita. Tohtori Jekyll ja herra Hyde oli yllättään hyvä lukuelämys pari vuotta sitten ja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla sopii tähän sarjaan mainiosti. Vielä on Aarresaari lukematta!

Tästä voi ihailla Sevennien vuorimaiden maisemia ja kuvitella itsensä Stevensonin ja Modestinen askelien tahtiin. Ja loppuun siteeraan Stevensonin viisasta ajatusta, jonka voi sijoittaa minkä tahansa maiseman keskelle: Tässä epätäydellisessä maailmassa me tervehdimme ilolla jopa puolittaisia tuttavuuksia. Jos läydämme yhdenkin, jolle voimme vapaasti avata sydämemme, jonka rinnalla voimme kulkea ilman teeskentelyä ja molemminpuolisen rakkauden hengessä, meillä ei ole mitään syytä riidellä maailman tai Jumalan kanssa.

Mika Waltari: Kiinalainen kissa

Mika Waltari: Kiinalainen kissa, 2. painos, 2008
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 1932




"Kaikkein kauimpana Maan ja Meren takana on maa, jonka nimi on Eurooppa", sanoi vanhin Manda-Riini. "Se on pieni ja mitätön maa, mutta siellä asuu suuria, valkoisia ihmisiä, jotka puhuvat lankoja pitkin ja ilman lankojakin."
"Hui!" sanoivat kaikki Manda-Riinit. "Se on ihmeellistä." Ja heidän piippunsakin sanoivat "kurk-kurk" pelkästä ihmetyksestä.
"Ja siellä on kaupunki, jonka  nimi on Pariisi", sanoi nuorin Manda-Rini, joka oli vielä niin nuori, ettei hän saanut polttaa piippuakaan muuten kuin salaa. --

Mika Waltarin Kiinalainen kissa on ilmestynyt alun perin vuonna 1932. En ollut sadusta kuullutkaan, ennen kuin vein lapset katsomaan Haiharan nukketeatterin esitystä Kiinalainen kissa ja ihastuin kauniiseen esitykseen. Myös lapset pitivät kovasti näkemästään. Pian sen jälkeen törmäsin alennusmyynnissä tähän Leena Lumpeen kuvittamaan lempeän riemulliseen painokseen vuodelta 2008.

Kiinalainen kissa on kullanvärinen, ja sillä on niin pitkä häntä, että se saattaa kiertää sen kolme kertaa alaruumiinsa ja käpäläinsä ympäri. Se on älykäs, mutta luonteeltaan vaatimaton kissa, jota koko suku ihailee. Koska se on taipuvainen mietiskelyyn, se ymmärtää, että vaikka olisi kuinka viisas, niin pelkästään ajattelemalla ei voi oppia kaikkea.

Eräänä päivänä kiinalainen kissa kuulee Manda-Riinien puhuvan Euroopasta ja Pariisista. Se ei tiennyt muita maita kuin Kiina olevan olemassakaan. Mutta nyt sille syntyy valtava halu päästä näkemään maailmaa ja lähteä Pariisiin, sillä se ajatteli, että jos maailma kerran on niin suuri, niin ei voi oppia mitään eikä tietää mitään, ellei lähde liikkeelle ja kauas pois.

Kissan matkasta tulee jännittävä, sillä se joutuu ensin matkustamaan laivalla pitkin Sinistä Virtaa, jossa asuu kissoja syövä vesihärkä. Sitten se etsii satamasta laivaa, jolla pääsisi Eurooppaan. Laivamatka puolestaan on hurjista hurjin, sillä kissa käy ankaraa sotaa rottien kanssa. Rotat joutuvat jättämään laivan, ja rottien kuningas Paljashäntä IV Suuri ystävystyy vastustajansa kanssa.

Pariisi on ihmeellinen - ja eikös tästä kuvauksesta tee mieli lähteä haistelemaan Pariisin kevättä: Se katseli Pariisia, joka loisti ja kukki ja säteili sen alapuolella sinisen ja ruusunpunaisen taivaan alla. Kadut liukuivat talojen lomitse kuin kiiltävät vyöt, autot huusivat kevään riemua, kastanjat loistivat valkein, jäykin kynttiläkukkasin bulevardeilla, ihmiset nauroivat, ja keltaiset ja vihreät ja punaiset autobussit mörähtelivät hiljaa elämisen ja olemisen nautintoa.

Kiinalainen kissa on täynnä salaista viisautta ja Pariisin lumoa. Ainut kirjan hengestä hiukan poikkeava jakso on sota rottia vastaan, sillä se on raaka ja aika pitkä sotatarina keskellä matkakertomusta. Mietin, olisiko Waltari kirjoittanut siihen kiinalaisen sotataidon tuntemuksensa Sun Tzun Sodankäynnin taito  -klassikon pohjalta vai olisiko siinä ensimmäisen maailmansodan vaikutus vielä näkyvissä. Oli miten oli, viisivuotias poikani halusi lukea nimenomaan rottasotakuvauksen moneen kertaan.

Waltarin huumori on joka sivulla läsnä. Maailman ilmiöt, ihmiset ja eläimet, Pariisi ja Kiina heräävät eloon. Leena Lumpeen kuvitus seuraa tarinaa värikkäänä ja hymy huulilla. Vaikka kiinalaisesta kissasta tulee Pariisissa kuuluisa, se palaa lopulta Kiinaan viisaana ja kokeneena kissana: Se istuu yhä Sinisen Virran rannalla Kiinan Muurin vieressä ja imee isoavarvastaan ja uneksii istuallaan. Ja sen on hyvä ja kaikkein paras olla, sillä Lootuksensyöjät tietävät kaiken ja ovat nähneet kaiken ja ymmärtävät kaiken. Ja juuri sen tähden he tietävät, että kaikkein paras on istua ja uneksia ja imeä isoavarvastaan Sinisen tai Vaaleanvihreän Joen rannalla.