Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos

Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 

Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 

Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä. 

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).

3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.

2 x lukemista yläkouluikäisille pojille: Jyri Paretskoi: K15 ja Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja, 2017
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jyri Paretskoi: K15
Kustantaja: Otava
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kustantamot ovat heränneet julkisuudessa paljon esillä olevaan poikien lukutaidon hiipumiseen. Syytä onkin. Oikeataan koko kansakunnan olisi syytä herätä pelastamaan nuorison lukutaito - ja pian. Kaikenlaisia kampanjoita viritelläänkin parhaillaan, mutta koska myös aikuisten lukeminen on vähentynyt, pelkäänpä, ettei tälle suunnalle ole paljon tehtävissä. Lukemista, kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi pitää arkipuheessa mukana koko ajan (kotona, koulussa, lehdissä, uutisissa, lastenohjelmissa, nuortenohjelmissa), jos halutaan kasvattaa lukijoita.

Viime aikoina työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen välillä havahtunut tunteeseen, että puhun nuorisolle kuin ufoista, kun puhun kirjoista ja lukemisesta. Ne kuuluvat yhä harvemman nuoren elämään. Mistään ei tunnu löytyvän sellaista kirjaa, jonka nuori saisi luettua kannesta kanteen. Keskittymiskyky ja lukutaito eivät vain yksinkertaisesti riitä. Hyvätkin lukijat haluavat lukea mahdollisimman ohuita kirjoja, koska eivät millään kuulemma ehdi lukea, koska heillä on niin paljon harrastuksia. Lapsilla on kiire tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt siis tarvitaan ohuita kirjoja, ja kustantamot ovat tarttuneet tehtävään. Viime vuonna Karistolta ilmestyi Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja tänä vuonna Otavalta Jyri Paretskoin K15. Molemmat on suunnattu yläkouluikäisille pojille, jotka pelkäävät tylsistymistä kuin ruttoa. Niiden päähenkilöt ovat poikia, jotka koheltavat niin paljon kuin pienen sivumäärän puitteissa ehtivät.

Ohut hauska kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka viimeisellä peruskouluviikollaan joutuvat vastakkain äidinkielen opettajansa kanssa. Suomalainen kirja on lukematta ja esitelmä pitämättä, ja arvosanoista on tulossa surkeat. Ei muuta kuin metsästämään mahdollisimman ohutta ja hauskaa kirjaa, joita ei kirjallisuutemme historiassa järin monta ole. Yksi sentään on, ja kirjailijakin asuu poikien kotikaupungissa.

K15 puolestaan esittelee suorasanaisen Ronin, joka joutuu nettikiusaamisen uhriksi erilaisuutensa takia. Onneksi hänellä on uskollinen ystävä Niko, joka on ollut hänen kaverinsa pienestä pojasta asti. Lisäksi avuksi - ritariksi - rientää luokalle tullut iki-ihana uusi tyttö, Sara, joka keksiikin keinon kiusaamisen lopettamiseksi.

Yhteistä kirjoille on realistinen kerronta, eli lukijoiden ei tarvitse periaatteessa kohdata mitään keksittyä todellisuutta, vaan päähenkilöiden maailmaan on helppo solahtaa. Molemmissa kirjoissa on myös maailman parantamisen ja kasvun teemoja (mtta en voi paljastaa niitä tässä tämän tarkemmin, koska poikien äidinkielenopettaja kysyy niitä aivan takuulla). Pelkästä koheltamisesta ei ole kyse kummassakaan kirjassa.

Kalle Veirton sanailu tuo mieleeni Jukka Parkkisen nuortenkirjaklassikon Kaupungin kaunein lyyli. Veirto käyttää kerronnassa mukavasti ironiaa ja heittää jopa viittauksia Suomen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Jyri Paretskoin kirjassa puolestaan otetaan käyttöön Whatsapp-viestittelyn kikat. Hauskuutta haetaan, ja sitä myös syntyy.

Parkkisen ajoista on kuitenkin paljon muuttunut. Huumorin aiheet ovat nyt ronskimpia. Sekä Ohut hauska kirja että varsinkin K15 puhuvat seksistä suoraan. Seksi on pojilla mielessä oikeastaan koko ajan. K15-kirjassa Roni on "lerssinsä" kanssa pulassa koko ajan, haaveilee seksirobotista ja lupaa poikuutensa heti kättelyssä ihanalle Saralle. Ohuen hauskan kirjan Ekulla on eka kerta luvassa aivan pian, ehkä.

Molemmat kirjat kannattaisi hankkia koulun kirjastoon Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarjan seuraksi. Olen aikoja sitten heittänyt moralisoinnin mäkeen ja tullut siihen tulokseen, että nuoriso on saatava lukemaan (järkeviä) kokonaisia virkkeitä hinnalla millä hyvänsä - näkemään ja kokemaan, kuinka sanojen, virkkeiden ja kappaleiden välille muodostuu yhteys ja ajatus. Tarvitaan kirjoja, joissa on koukkuja erilaisille lukijoille, ja Suomessa on taitavia nuortenkirjailijoita, jotka osaavat työnsä.

Tiedän, että maahanmuuttajanuoret eivät mielellään lue näin ronskeja tekstejä ja lukemisen harrastajille nämä ovat liian köykäisiä. Täsmäiskuna luokan koheltajille nämä voisivat hyvinkin toimia, jos opettaja vielä muistaa varoitella, että näissä on kyllä herkimmille lukijoille liikaa seksiä.

Seuraavaksi kiirehdin palauttamaan kirjat kirjastoon, jotta mahdollisimman moni poika ehtisi tarttua niihin vielä kesälomalla. Niiden olisi myös hyvä olla hyllyssä, kun koulut kohta alkavat ja oppilaat saavat tehtäväksi etsiä kirjastosta jonkin kirjan luettavaksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana en luottaisi siihen, että näitäkään saadaan kotona, omalla arvokkaalla vapaa-ajalla, luettua, mutta onpahan nyt tarjota jotain kättä pitempää, kun nuori vaatii luettavaksi sitä "ohutta hauskaa kirjaa".



Ohut hauska kirja esitellään myös kirjablogeissa Opus eka, Sivutiellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Bibbidi Bobbidi Book. K15 esitellään ainakin Kirsin kirjanurkassa, jossa  on menossa #nuortenkirjatorstai-projekti. Sieltä saa hyviä nuortenkirjavinkkejä uusista nuortenkirjoista. Lisäksi K15 on luettu kirjablogissa Kirjakko ruispellossa.

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet, Romaani Helene Shcjerfbeckistä, 2. painos, 2017
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 275
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Sielullani on pieni nurkka, koska olen nainen, puhun Miinalle. - Jokaista miestä kohti, joka pyrkii kohti ihanteitaan, on nainen, joka tehtävä on ruumiillinen työ. Einarilla on vaimo. Jotain sellaista pitäisi minullakin olla. (S. 260) Näin puhuu Helene Schjerfbeck elämänsä loppupuolella, kun hoitaa vanhaa, sairasta palvelijaansa.

Mila Teräksen Jäljet kertoo arvostetusta ja tunnetusta suomalaistaiteilijasta, Helene Schjerfbeckistä (1862 - 1946). Se on fiktiivinen, elämäkerrallinen romaani, jossa seurataan taiteilijan elämää syntymästä kuolemaan. Kehun heti kirjan tiedollista antia, jossa Scherfbeckin elämäntyö, kaikki taideteokset, nivoutuvat ajallisesti paikoilleen ja elämänkaari kerrataan tarkasti.

Lukiessani googletin ahkerasti Schjerfbeckin teoksia. Romaanin myötä taiteilijan työt alkoivat elää. Vaikka kävin Ateneumin Schejerfbeck-näyttelyssä vuonna 2012, en osannut kiinnittää yksittäisiin teoksiin niin paljon huomiota kuin nyt kirjaa lukiessani. Muistan näyttelystä erityisesti omakuvien sarjan, josta muodostui vaikuttava läpileikkaus taiteilijan ilmaisun muuttumiseen, mutta en osannut kiinnittää muita teoksia aikaansa tai taiteilijan omaan elämään.

Teräksen romaani kertaa Schjerfbeckin elämäntilanteet ja sanallistaa inspiraatiota, jota taideteosten taustalla on ollut. Myös Schjerfbeckin kuvaamista malleista tulee todellisia henkilöitä. Taiteilijan viimeinen omakuva on puolestaan eräänlainen alku koko kirjalle.

Nyt kun luin Teräksen kirjan ja katselin maalauksia ajallisessa järjestykessä, ymmärrän Schjerfbeckin työn ja merkityksen Suomen ja maailman taiteessa aivan ihmeellisen valovoimaiseksi. Mitä näkyjä ja näkemyksiä tällä ihmisellä on ollutkaan! Hän on ollut ilmaisussaan aivan poikkeuksellisen rohkea oman tiensä kulkija.

Teräs kuvaa tarkasti niitä olosuhteita, joissa teokset ovat syntyneet. Taiteilijan lapsuutta sävyttivät köyhyys ja rampautuminen sekä isän varhainen kuolema. Nuoruus ja ulkomailla vietetty aika tuntuvat hyvin energisiltä ja toiveikkailta, siellä pienen Helenen taiteilijanlahjat kuitenkin huomattiin ja hän pääsi taidekouluun jo lapsena. Apurahojen turvin nuori taiteilija pääsi ulkomaille opiskelemaan ja maalaamaan ja loi uraa jo melko nuorena. Schjerfbeck viihtyi kansainväissä taitepiireissä ja nautti vapaudestaan. Myös hyvät ystävät ympäröivät nuorta taiteilijaa ja säilyivät elämän loppuun asti.

Teräksen kirja rakentuukin erään ystävyyssuhteen varaan. Vanha taiteilija on päässyt sodan jaloista turvaan Ruotsiin, eräänlaiseen hoitokotiin, jossa hän elää viimeisiä aikojaan. Vielä pitää saada vetää viivoja, työstää omakuvaa. Vanhuuden hämäryyteen tulee vieraaksi nuoruuden ystävä Helena Westermack, taiteilija ja kirjailija, ja naiset alkavat keskustella. Oikeasti Helena on jo kuollut, mutta Schjerfbeckille hän on läsnä. Vuorotellen seurataan Helenen elämäntarinaa ja vanhojen ystävysten keskustelua. Rakenteesta tulee kirjassa vähän turhan kaavamainen ja teennäinenkin, vaikka naisten kautta päästäänkin käsiksi esimerkiksi naisasiaan ja historian tapahtumiin.

Vaikka Schjerfbeckin uran alku oli lupaava, siitä ei kuitenkaan tullut hänen elinaikanaan loistokas, vaan taiteilija joutui ensin opettajaksi Ateneumiin ja muutti sitten äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Hän eli siellä syrjässä Suomen taiteen valtavirrasta ja miehisestä hegemoniasta. Vaikka talous oli kahden aikuisen naisihmisen talous, arkiset askareet veivät suurimman osan taiteilijan aikaa, koska heillä ei aina ollut varaa eikä halua palvelijaan. Lopulta Schjerfbeck vanhenee yksin.

- Minä aion antaa taiteelle kaiken, sanon. - Aion antaa sille sieluni koko voiman. (S. 37.) Tämä nuoruuden suunnitelma ei taiteilijan elämässä suinkaan toteutunut täydellisesti, sillä vaikka Schjerfbeck ei koskaan perustanut omaa perhettä, hänen elämäänsä kuului paljon muista ihmisistä huolehtimista, hoivaamista, kuten naisilla niin usein.

Teräksen kirja on selkeä ja sujuva kokonaisuus, mutta jäin kaipaamaan siihen sitä särmää ja säröä, jota Schjerfbeckin taiteessa on. Kiitän kirjailijaa kuitenkin Schjerfbeckin elämän ja taiteen tarkasta taustoittamisesta ja elävöittämisestä. Näin taiteilijan silmissäni romaanin sivuilla. Erityisesti ajat Pariisissa ja Englannissa tuntuivat hehkuvan intoa ja luomisen iloa.

Miten tavattoman kiinnostavaa taide onkaan, ja miten hienoa, että myös naisia arvostetaan taiteilijoina! Arvostetaan niin paljon, että heidän elämästään kirjoitetaan romaaneja. Se ei ole itsestään selvää.

Osallistun tällä tekstillä Kirjablogaajien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuijata. kulttuuripohdintoja -kirjablogi. Jäljet on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä  ja Mari A. 

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 225
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



- Takana tai rinnalla, Lina sanoi. - En ole vakuuttunut, ovatko vaimot ja lapset yleisesti ottaen kiinnostavia. Miehet pyörittävät historian rattaita, niin on aina ollut ja tulee olemaan, se on biologinen tosiseikka. Naiset istuvat kyydissä. Mutta poikkeustapauksiakin on. (S. 23.)

SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimo, Lina Heydrich (1911 - 1985) on kiinnostava vaimo, Frau. Terhi Rannela kirjoittaa hänestä niin vaikuttavasti, että luettuani romaania ensimmäiset 20 sivua aloin jo surra sitä, että minulla on enää 200 sivua jäljellä tätä lukemisen iloa. Yritin jopa hidastella kirjan lukemista, huonoin tuloksin, sillä kirja vei täysin mukanaan. Voin kai yhtä hyvin sanoa sen heti suoraan: Frau on täydellinen kirja.

Frau on Rannelan toinen historiallinen romaani ja samalla toinen aikuisten romaani. Muistan, kuinka pari vuotta sitten Rannela oli tamperelaisten kirjabloggaajien vieraana keskustelemassa Punaisten kyynelten talo -kirjastaan, joka kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Hän oli ennen saapumistaan käynyt kirjaostoksilla ja esitteli Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret -teosta, josta oli kovin innoissaan. Frau oli siis jo tekeillä, mutta puhuttiin vielä Kambodzasta.

Punaisten kyynelten talo on sekin hyvä kirja, mutta Frau on vielä parempi. Se on kerronnaltaan vielä tiiviimpi ja kirkkaampi. Rannelan kirjailijanääni on Fraussa valmis. Hän on löytänyt eleettömästä kerronnasta oman äänensä, tai oikeastaan lahjoittanut sen romaanihenkilöilleen. (Olen tosin lukenut Rannelalta toisenkin täydellisen kirjan, nimittäin  vuonna 2014 ilmestyneen Läpi yön -nuortenromaanin, josta tuli sydämeni kirja. Se on päiväkirjaromaani, joka pohjautuu kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja kertoo nuoruudesta pienesssä maalaiskylässä ja kirjallisuuden opiskelusta Tampereella jotenkin hyvin tunnistettavasti.)

Rannela on tutkinut uusimman kirjansa aihetta neljä vuotta ja kirjoittanut työpäiväkirjaa, joka on ladattavissa hänen kirjailijasivuiltaan. Siinä hän kertoo työnsä etenemisestä ja valottaa kirjoittamisen tuskaa ja iloa. Jo päiväkirjan ensi sivuilla hän pohtii kirjallisuuden tehtävää: Yksi kirjallisuuden tehtävistä on muistuttaa (s.13). Tutkimustyö  kuljettaa häntä ympäri Eurooppaa, ja yhtäkkiä Lina Heydrich tuntuu tulevan myös Suomen mediassa vastaan. Laurent Binetin kirja HHhH - Heydrichin salamuran jäljillä ilmestyy suomeksi ja Lina Heydrichista kirjoitetaan lehdissä. Hän kun kytkeytyy myös Suomeen, sillä hänesta tuli vuonna 1965 Lina Manninen, teatterijohtaja Mauno Mannisen vaimo. Tuo avioliitto ei kestänyt pitkään, vaan Lina palasi synnyinsaarelleen, jossa eli loppuelämänsä.

Vaikka kirjan päähenkilö on Frau, Lina Heydrich, natsipyövelin natsivaimo, Rannela ei lankea tekemään hänestä tunteetonta hirviötä, vaan antaa hänelle vanhuuden ja historian, joita lukija joutuu jakamaan. Kirja alkaa vuodesta 1984. Ollaan saksalaisessa Todendorfin kylässä Fehmarnin saarella, jossa Lina asuu vanhuuden päiviään ja keskustelee kuolleen miehensä kanssa, pyyhkii pölyjä hänen kuolinnaamiostaan ja näkee hänestä unia. Mies joutui salamurhan uhriksi toukokuussa 1942, eikä Lina ole unohtanut häntä. Hän kaipaa Reinhardia.

Fraussa jännite kehittyy Linan nykyisyyden ja menneisyyden välille vaivattomasti ja vääjäämättömästi. Vuonna 1984 toimittaja Erich Richter saapuu haastattelemaan Lina Heydrichiä ja menneisyys alkaa keriytyä auki. Vuorotellen seurataan toimittajan ja Linan keskusteluja vuonna 1984 ja siirrytään vuoden 1942 tapahtumiin Prahaan. Heydrichin salamurhan hetket ja sen seuraukset kuvataan muutaman sivuhenkilön kautta, eikä lukija voi kuin pidättää hengitystään. Jännitys ja kauhu salpaavat hengen.

Toimittaja Erich Richter haluaisi kuulla katumuksen sanoja, saada selityksiä historian julmiin tekoihin, ehkä ymmärtää jotain, mutta  Fraun omatunto on puhdas ja hänen mielensä jää arvoitukseksi - on jo liukumassa pois. Silti monessa kohtaa lukija joutuu henkäisemään syvään: kun Lina kattaa pöytään parhaat kuppinsa, joita koristavat hakaristit tai kun Linan lipaston kyljessä voi nähdä daavidintähden, joka muistuttaa lipaston alkuperäisestä omistajasta. Kylmäävää, tarkkaa, taidokasta. Antaa yksityiskohtien puhua.

Lina Heydrich, liian nuorena leskeksi jäänyt neljän lapsen äiti on vielä vanhuudessaankin miestään kaipaava nainen, eikä tunne syyllisyyttä mistään. Hän on elänyt elämänsä parhaat vuodet Böömin ja Määrin protektoraatissa emännöidessään käskynhaltijan virka-asuntoa, juutalaisomistuksesta kaapattua palatsia ja sen puutarhaa, jota juutalaisvangit muokkasivat paratiisiksi. Hän oli luomassa saksalaista unelmavaltiota ja teki pyyteetöntä työtä isänmaansa kehittämiseksi. Hän menetti niin paljon ja kysyykin häntä haastattelevalta toimittajalta: - Oletteko koskaan ajatellut, miltä teistä tuntuisi, jos vaimonne murhattaisiin (s. 49)?

Lukija esittää mielessään vastakysymyksiä: Miltä mahtoi tšekeistä tuntua, kun Heydrich, Prahan teurastaja, siivosi Tšekkoslovakian poliittista ilmapiiriä natsimyönteiseksi ja tapatti kokonaisia perheitä? Miltä mahtoi lidiceläisistä tuntua, kun SS-miehet kostivat koko kylälle Heydrichin murhan? Miltä mahtoi miljoonista vainotuista juutalaisista tuntua? Näitä kysymyksiä Lina Heydrich ei kysy itseltään.

Ei se ympäristöstä ollut kiinni, vaan ajan hengestä - olisiko sekin liian yksinkertaistava selitys, ainahan ihmisellä oli mahdollisuus valita. Oliko? Ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen. Mitä tiettynä aikana oli mahdollista ajatella ja mitä ei? (S. 116.)

Fraun kansi on hätkähdyttävän hieno. Prahan ylle sijoitettu natsityylinen fontti ja lakastuva keltainen ruusu johdattavat keskelle erään Fraun elämän onnellisimpia vuosia ja  miljoonien ihmisten kärsimystä ja kuolemaa. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on muistuttaa.



Viime vuosina olen lukenut vuoden parhaat kirjat jo keväällä, ennen varsinaista syksyn kirjasatoa. Vuonna 2013 häikäistyin jo keväällä Hannu Väisäsen Taivaanvartijoista,  vuonna 2014 vuorossa olivat Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta, viime vuonna ihastuin Petri Tammisen Meriromaaniin. Olen taas siinä onnellisessa tilanteessa, että vuoden paras taitaa olla jo tässä. Frauta on ainakin hyvin vaikea ylittää. Olen siitä yhtä vaikuttunut kuin Leena Lumi, ja kirjaa kiittelevät myös Lumiomena ja Bleue. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Riina Katajavuori ja Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori: Herra Paasio, 2014
Kuvittaja: Liisa Kallio
Kustantaja: Karisto
Kansi: Liisa Kallio
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta







Riina Katajavuoren Wenla Männistö oli sen verran riemullinen lukukokemus, että päätin etsiä käsiini myös Katajavuoren kirjoittamia lastenkirjoja. Herra Paasio odottikin Metson hyllyssä, joten se lähti kotiin luettavaksi.

Herra Paasio on nalle, jonka sympaattiset sukulaistädit tuovat lahjaksi pienelle Rauli-vauvalle. Aluksi Herra Paasio on isompi kuin Rauli, mutta jossain vaiheessa Herra Paasio huomaa, että Rauli onkin kasvanut hänestä ohi.

Raulin ensimmäinen sana oli: "Paasio."
Jos Raulia itketti, hän huusi: "Hella Paasio!"
Tulin apuun.
Sitten hän haroi päätäni ja nukahti. 
Minäkin nukahdin.

Tarina on kerrottu herkullisesti nallen näkökulmasta. On hellyttävää seurata nallen ja pojan ystävyyttä. Nalle tuo ensin turvaa pojalle, sitten sen kanssa leikitään ja touhutaan, käydään leirillä ja leirikoulussa. Eikä Rauli hylkää Herra Paasiota, vaikka lopuksi on jo aikuinen.

Liisa Kallion kuvitus on konstailematonta, voisi sanoa että perinteistä lastenkirjakuvitusta. Värit eivät hypi silmille, vaan kuvat ovat lempeitä ja rauhallisia ja kunnioittavat herkkää tekstiä. Pojan kasvaminen on kuvitettu kauniisti, ja Herra Paasio - no, katsokaa itse, miten elävä ja sympaattinen nalleherra hän onkaan.

Kahden pienen pojan äitiä tämä kirja hymyilytti mukavasti, mutta se myös kosketti itkuhermoa. Lapsen kasvaminenhan on paitsi toivottavaa myös haikeaa seurattavaa. Mihin katoaa se pieni pallero, jota saa rutistaa kainalossaan? Miten ikinä selviän päivästä, jolloin pojan ylähuuleen ilmestyy haituvia? Entäs se päivä, kun hän pakkaa rakkaimmat tavaransa ja muuttaa pois kotoa?

Perheen kaksivuotias poika rakastaa tätä kirjaa, vaikka hän ei tekstin syvintä tarkoitusta ymmärräkään. Hän osoittaa Rauli-vauvaa ja ehdottaa: "Tuossa on Hella Paasio." Kertojana toimiva nalle on hänelle hämmentävä ajatus, hänen mielestään kertoja on pieni poika. Hämennys ei silti haittaa ihastusta - kirjaa pitää lukea uudestaan ja uudestaan. (Tosin hän hyppää mielellään viimeiset sivut yli - niissähän Rauli on jo iso mies.)

Isommat lapsetkin ovat kirjan kuunnelleet ja katselleet. Heidän mielestään Herra Paasio pyykkinarulla oli kirjan paras kohta. Kuva toi mieleeni Uppo-Nallen, ja niin oli varmaan tarkoituskin. Kaikkinensa Herra Paasio on mitä mainioin lisä maailman nallekirjojen genreen. Ihastuttava persoona tämä Herra Paasio.


Herra Paasio on luettu myös kirjablogeissa Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Sinisen linnan kirjasto.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel, 2014
Kustantaja: Karisto
Kansi: Maria Appelberg
Sivuja: 120
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta


Kimmel ajatteli saapumistaan kylään muutama tunti sitten, lentokoneen ohjaamista rankkasateessa alas taivaalta ja laskeutumista kuraiseen peltoon ja tomaattien väkevää tuoksua joka puolella ympärillä.
   Niin hänkin oli sanonut: ei mitään runollista.
   Mutta entä jos runo oli juuri siinä? (S. 111.)

Kimmel on tyttö, joka haluaa parantaa maailmaa, koska hänen vanhempansa luottavat siihen, että tyttö pelastaisi pallon. Mutta hänestä tuntuu, että tehtävä on liian suuri 16-vuotiaan elämänkokemukselle, joten hän päättää hoitaa sen pienissä paloissa, sillä maailmaan tutustutaan yksi ihminen kerrallaan (s. 5).

Koska Kimmel rakastaa pinkkiä, hänen lentokoneensakin on tietysti vaaleanpunainen ja sillä hän lähtee matkaan. Matkaseurana hänellä on vain vilkkuva Yökirja, jonkinlainen iPad, jolta hän saa ohjeet seuraavaan matkakohteeseen ja jonka kanssa hän keskustelee kohtaamistaan ihmisistä.
Kimmel tapaa matkallaan 11 erilaista persoonaa. He kaikki ovat 16-vuotiaita tyttöjä, toiset hyvinkin kovia kokeneita. Kimmel yrittää ymmärtää heitä, ystävystyä heidän kanssaan ja auttaa heitä.

Tarinan idea on hyvin pikkuprinssimäinen. Myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi tapasi matkallaan erilaisia onnettomia ihmisiä (tosin aikuisia), joita hän yritti ymmärtää - laihoin tuloksin. Kimmelin kohtaamista tytöistä kukaan ei ole onnellinen, vaan kaikkien elämät kolisevat tyhjyyttään. Kimmelin käy kuitenkin hiukan paremmin kuin Pikku Prinssin, sillä hän tuntuu kuitenkin saavan yhteyden onnettomiin tyttöihin edes hetkeksi - jotain liikahtaa: shoppaamista rakastava Hahtuva alkaa ymmärtää, että yksi, tarpeeksi tärkeä tavara voi riittää; sanoja etsivä Runotyttö saa ohjeita oman äänensä löytämiseen; yksinäinen Sementtijalkainen kohtaa edes yhden ihmisen; rakkaudessa pettynyt Miekkatyttö saa ohjeet särkyneen sydämen hoitamiseen...

Kimmelin ja hänen kohtaamien tyttöjen näennäisen kepeät keskustelut paljastavat paljon julmasta maailmasta tyttöjen ympärillä. Tytöt ovat paenneet rooleihinsa kestääksen elämän kovuuden. Kimmelistäkin tulee yhä onnettomampi näiden tyttöjen tapaamisten myötä, mutta Yökirjalleen hän voi purkaa tunteitaan. Kirjan lukija jää kuitenkin melko yksin. Ainakin minulle tuli lukiessa niin surullinen olo tyttöjen puolesta, että olisin kaivannut pientä pysähtymistä ja syventymistä.

Kirjan herkullisen näköinen kansi johtaa osuvasti harhaan. Tämä pieni kirja sisältää paljon enemmän kuin miltä pinnalta näyttää - samoin kuin nuorten tyttöjen pinkit unelmat ovat vain pintaa, jonka alle on piilotettu paljon yksinäisyyttä ja pelkoja. Kirkkaana ja kovana hehkuva kuori pitäisi saada edes säröilemään, jotta jotain aitoa ja koskettavaa löytyisi. Kirjan keskusteluihin kätkeytyy paljon filosofiaa ja yritystä ymmärtää erilaisuutta ja maailmaan kätkettyjä suruja, joita 16-vuotiaille on ehtinyt kertyä luvattoman paljon.

Tietenkin Huotarisen kirjassa on lopulta myös paljon toivoa. Tytöt voivat löytää yhteyksiä toisiinsa ja taistella yhdessä elämän ja aikuisten välinpitämättömyyttä vastaan. Kimmeleitä tarvitaan.

Olen aikaisemmin lukenut Vilja-Tuulia Huotariselta kaksi runoteosta, Sakset kädessä ei saa juosta ja Seitsemän enoa. Molemmista pidin kovasti. Luin viime vuonna myös Huotarisen nuortenromaanin Valoa valoa valoa, joka sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siinä oli hyvin synkkä kuva nuoruudesta, eivätkä nämä Kimmelin kohtaamat 12 nuorta elämää paljon valoisammilta näytä. Huotarisen runoissa näen paljon huumoriakin, mutta juuri sitä jään kaipaamaan näihin hänen nuortenkirjoihinsa, joista en ole yhtään niin innostunut kuin hänen runoistaan. Silti toivon hänen kirjoilleen paljon nuoria lukijoita.

Saralle on tullut Kimmelistä mieleen myös Oiva Paloheimon Tirlittan ja tuntuu hyvältä, että Tirlittan on saanut Kimmelistä nykyaikaisen isosiskon. Kimmel on luettu myös blogeissa Kirjakko ruispellossa, Opuscolo ja Kirjoja ja kakkuja.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Miksi meitä tallennetaan näin järjestelmällisesti? Tietojen kerääminen ja valokuvaaminen viittaavat siihen, että tällä paikalla on arkisto. Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)

Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo pakottaa ajattelemaan sellaista, josta ei oikeastaan olisi halunnut tietää mitään. Mutta jos kukaan ei ajattele, eikä halua tietää, maailma ei muutu. Historiasta on pakko oppia jotain, muuten kärsineiden elämä on ollut turhaa.

Punaisten kyynelten talo kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Sen alku sijoittuu Demokraattiseen Kamputseaan punakhmerien vallan aikaan 1974 - 78, jolloin kaupungit ja perheet oli lakkautettu. Ihmiset oli siirretty pakkotöihin maaseudulle, jossa toteutettiin puhdasta kommunismin aatetta.

Tosiasiassa ihannevaltiossa kärsittiin: näännyttiin nälkään ja raatamiseen. Ja kuten totalitarismiin kuuluu, toisinajattelijat eliminoitiin, jotta paratiisi saattoi kukoistaa. Vankilat täyttyivät ilmiannetuista naapureista ja sukulaisista, kun puolue toteutti ihannettaan ja siivosi omia rivejään.

Julmuuteen alistettu kansa katsoi vierestä, kun riisisato vietiin Kiinaan, jotta saatiin sieltä aseita sodankäyntiin Vietnamia vastaan. Jos nälkää näkevä työntekijä söi pellolta riisinjyvänkään, hänet saatettiin tappaa siihen paikkaan, koska jokainen jyvä tarvittiin aseiden ostamiseen. Näin puolue laajensi utopiaansa maan päällä.

Kaakkois-Aasian historialliset tosiasiat tuntuvat etäisiltä ja järjettömiltä, mutta ne tulevat iholle asti, kun Rannela kertoo kirjassaan erään kamputsealaisen perheen tarinan. Tarina on fiktiivinen, mutta se voisi olla totta. Kirjan alkuosa järkyttää, mutta toisessa ja kolmannessa osassa päästään kiinni toivoon, joka voittaa käsittämättömät julmuudetkin. Chey Chan, Vanna ja Chanda jäävät sukupolvien ketjuna vahvasti mieleen. Ja nyt kun kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt hetki, kirjan vaikutus on vain voimistunut. Rannela kirjoittaa eläytyen ja selkeästi.

Kirjailija Terhi Rannela haluaa muuttaa maailmaa. Olen ollut kuuntelemassa hänen ajatuksiaan sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuilla. Hän oli myös Tampereen kirjabloggaajien vieraana tänä syksynä kertomassa tästä kirjastaan.

Kirjan taustalla on valtava tutkimustyö, jonka kirjailija oli tehnyt Kambozan matkansa jälkeen. Matkallaan hän oli vieraillut vankilamuseossa, jonka seinällä ollut kuva ei ollut jättänyt häntä rauhaan. Kuva esitti Chan Kim Srunia ja hänen poikaansa, jotka surmattiin julmasti Tuol Slengissä. "Kerro minun tarinani", oli Chan Kim Srun pyytänyt kuvassaan. Terhi Rannela teki sen.

Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)



Kirjan ovat lukeneet myös Annika K., Notkopeikko, Mari A, Bleue, Maija, Mai, Maria, Elegia ja Lukutoukka.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi:Tuija Kuusela
Sivuja: 175
Mista sain kirjan: lainasin kirjastosta


   Vuosi oli 1986 ja Tsernobyl oli juuri räjähtänyt.
   Jos ette tienneet sitäkään, hävetkää. Se on kaikkien yhteinen onnettomuus.
   Minulle siitä tuli kesä jolloin lakkasin puhumasta vanhemmilleni. Siitä tuli kesä josta minun piti vaieta elämäni loppuun asti.
   Paitsi että nyt kerron kaiken teille.
   Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siitä lähtien se on ollut lukulistallani, ja löytyi nyt kirjaston hyllystä mökkilukemiseksi. Luin juuri Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelman Seitsemän enoa, josta pidin valtavasti. Tartuin siis Valoa valoa valoa -kirjaan suurin odotuksin valoisina juhannusöinä.

Kirjan juoni sijoittuukin kesäaikaan, joten lukuajankohtani oli otollinen. Mutta valoisat kesäyö eivät tuoneet valoa kirjaan. Heti alussa kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, esittäytyy ja alkaa kertoa Tsernobyl-kesästä 1986, jolloin hän oli 14-vuotias. Silloin hän tutustuu Mimiin ja lupaa näytellä tämän ystävää. Ystävyydestä tuleekin rakkaussuhde, mutta rakkauskaan ei suojele kaikelta. Kirjassa ydinvoimalaonnettomuus ja nuoren itsemurha rinnastuvat: olisiko onnettomuuksille voinut tehdä jotain, olisiko pitänyt nähdä paremmin tai toimia toisin? Kyllä paljon olisi ollut tehtävissä, jos ei olisi oltu niin piittaamattomia ja jos kirjan aikuiset olisivat toimineet ajoissa. Toisaalta, voisiko säteilylle - radioaktiiviselle tai toisesta ihmisestä lähtevälle - yhtään mitään. Säteily on vastustamatonta valoa.

Mariia siis rakastuu Mimiin, 14-vuotiaaseen tyttöön, joka asuu valkoisessa talossa isoäitinsä, tätinsä ja kahden sukulaissedän kanssa. Mimin äiti saa nimen Ulla Kolla, koska hän on tehnyt talon ullakolla itsemurhan, ja Mimi suree häntä edelleen. Mimin isä on etäinen, eikä asu talossa. Mariian kodissa on sairas äiti, sekä etäiset isä ja isoveli. Yleisimmin siellä sanotaan "shh". Eipä siis ihme, että nuoret löytävät toisensa ja rakkauden.

Kirja teki minut pohjajuuria myöten surulliseksi. Kahden 14-vuotiaan lapsen elämässä ystävyys ei enää riitä, vaan vain seksi tuntuu tuovan onnen ja ainoan aidon yhteyden toiseen ihmiseen. Vaikka seksikohtaukset oli kuvattu kauniisti ja nuorten yhteys hyvin runollisesti, ajattelin vain koko ajan, että nämä ovat vasta lapsia. Kirja on ilman muuta nuortenkirja, mutta se on niin läpeensä surullinen ja seksuaalisuudessaan syvällinen, että en luettaisi sitä alle 16-vuotiaalla.

Runous, kaunis kieli on osa teoksen viehätysvoimaa, mutta se on samalla myös sen kompastuskivi. Koska lähes jokainen kappale on vain virkkeen mittainen (tai toisin voisi sanoa, että lähes jokainen kirjan virke on eri rivillä, kuten runon säkeet), niistä tulee niin painavia ja merkityksellisiä, että lukijaa hengästyttää. Kaipaisin lisää ilmaa sekä tarinaan että kerrontaan.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli kirjoitusprosessin näkyväksi tekeminen. Se toi tarinaan edes jonkinlaisia hengähdystaukoja. Kertoja vähättelee itseään, ennakoi lukijan odotuksia, antaa lukuohjeita ja uhmaa yleisiä kirjoittajakoulutuksen sääntöjä. Kertoja saattaa puhutella lukijoitaan suoraan: "HYVÄT LUKIJAT!" Välillä hän muistuttaa vallastaan:
    EDELLISESSÄ LUVUSSA tapahtui kamalan paljon.
    Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.
Samantyyppinen kertojahahmo pilkisteli myös Huotarisen runokokoelmassa, ja minä nautin tällaisesta lukijan pompottelusta.

Loppuun poimin kirjan keskeisimmän elämänohjeen:

  Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
  Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.

Ja vielä muistutus surullisten tarinoiden lukijoille tai kuuntelijoille:

  Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:
  Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.


Kirja on luettu myös blogeissa Kirjainten virrassa, Sonjan lukuhetkissä, Kirjanurkkauksessa, Opuscolossa ja monessa monessa muussa.

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Kirsti Kuronen: 4 x 100, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 179


Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla.

Kirsti Kurosen 4x100 on tämän kevään uutuuskirjoja. Se kertoo Viippolan Virin 15-vuotiaiden tyttöjen viestijuoksujoukkueesta. Tyttöjen yhteishenki on rikkumaton, mutta sitten Jemina joutuu muuttamaan paikkakunnalta ja hänen tilalleen joukkueeseen tarvitaan uusi tyttö. Yllättäen uusi tyttö on vasta seiskaluokkalainen, menninkäistä muistuttava, pienikokoinen Siri, jota juokseminen ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan, vaikka hän on uskomattoman nopea.

Kurosen kirja kertoo viestijoukkueen valmistautumisesta kesän SM-kisoihin. Jeminan lähtö tekee kipeää, eikä uusi tyttö, Siri, oikein tahdo päästä joukkueeseen mukaan. Vain kirjan minäkertoja Isla on kiltti ja huomaavainen Sirille, vaikka muut tytöt ovat välillä suorastaan töykeitä hänelle. Siri kiehtoo Islaa jotenkin selittämättömästi. Yhteisellä uintiretkellä sitten sattuu jotain sellaista, joka sekoittaa Islan pään, vaikka Isla seurusteleekin vakaan ja mukavan Tommin kanssa. Kirjan kohokohtana on tietysti SM-kisat, joissa saadaankin uusi ennätys - mutta millä kokoonpanolla?

Kirjassa juostaan paljon, mutta toisin kuin kuvittelin, juokseminen ei olekaan mitenkään tiukkapipoista touhua. Tytöt nauttivat juoksemisesta, harjoituksista ja yhdessä olosta. Urheilu on vain yksi osa heidän nuorta elämäänsä. (Verrattuna Miika Nousiaisen Maaninkavaaran nuoreen juoksijatyttöön, näiden nuorten juoksijoiden elämä on sentään inhimillistä.)

Kirjan kieli on helppolukuista. Tapahtumat on kerrottu preesensissä, ja ne etenevät kronologisesti keväästä SM-kisoihin saakka. Mitään erityistä haastetta lukijalle ei ole: ei takaumia, ei näkökulmamuutoksia, ei vaikeaa sanastoa, ei kuvauksia tai pohdintoja. Kirja perustuu melkein pelkkään dialogiin tai tapahtumien selostukseen, ja selostajana on tosiaan Isla, 15-vuotias, kunnollinen nuori. Tärkeimmaksi asiaksi nousee se, että Isla saa muutaman uuden näkökulman elämäänsä.

Jäin kaipaamaan jotain särmää tähän kirjaan. Islan ja Sirin suhde alkoi mukavasti kipinöidä, mutta kaikki jäi kesken. Isla jatkoi seurusteluaan Tommin kanssa, vaikka suhde oli suorastaan tylsä. Hän pohtii, ettei ehkä kuitenkaan osaisi seurustella tytön kanssa. Olisipa mielenkiintoista lukea kirjan henkilöistä kymmenen vuotta vanhempina: kuka silloin kipinöi ja kenelle? Sinisen linnan kirjaston Maria piti kirjan valoisuudesta ja päähenkilö Islasta. Minun suosikikseni nousi Seela, joka laukoo kirjan hauskimmat repliikit.

Päätän nuortenkirjaviikkoni tähän. Hellevi Salmisen Hello, I love you ja Kirsti Kurosen 4x100 olivat kevyitä ja helppoja luettavia, ehkäpä liiankin kevyitä minun makuuni. Molemmissa sipaistiin vaikeaa aihetta, eli nuoren seksuaalista heräämistä homouteen, mutta aihe jäi molemmissa melko pinnalliseksi. Ehkä tarkoitus olikin tehdä asiasta helppoa, ei liian ahdistavaa. R. L. Stevensonin Musta nuoli oli historiallisena romaanina ihan kelvollinen kirja. Viikon parhaaksi kirjaksi nousi ehdottomasti Laura Lähteenmäen Iskelmiä, jonka luettaisin mielelläni omilla oppilaillani. Niin ja tietysti, Harry Potter, joka painii omassa sarjassaan aivan ylivoimaisena.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa, 2012
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 31



Ja äkkiä hän kuuli äänen, kuin pienten tähtien helinän. Hän avasi silmänsä ihmeissään, ja siinä hän makasi, liplattavan lammen rannalla, auringhon lämmössä. Joutsenet uivat hänen ohitseen ylpeät kaulat kaarella ja valtava lehmus levitti viileän varjonsa ruusupensaiden ylle. Kaukana mäen päällä loisti kartano kuin suunnaton helmi.

Enna Airikin Haavemaa on kaunis kirja. Kuvitus on herkkää ja romanttista ja kulkee tarinan kanssa hienosti, sillä tarinakin on hyvin perinteinen ja kaunis kertomus Haavemaasta, eli mielikuvituksen mahdollisuuksista. Kuvitus muistuttaa minusta Art Nouveau -tyyliä, se hivelee silmää ja herättää Haavemaan eloon.

Haavemaa on hyvässä mielessä vanhanaikainen satu. Oli ilahduttavaa lukea välillä jotain rauhallista nykykirjaa kirkkaiden värien ja vauhdikkaiden temmellyskirjojen keskellä. Teoksen päähenkilö on orpotyttö Aana, joka makaa sairaana vuoteessaan. Oili-täti hoitaa häntä lempeästi, mutta tyttö vain hehkuu kuumeisena. Kun täti antaa Aanalle syntymäpäivälahjaksi sulkakynän ja hopeakuvioisen kirjan, alkaa tyttö kirjoittaa kirjaan kuvitelmiaan Haavemaasta. Siellä Aana löytää ihanan lammen ja Helmikartanon, hän saa kauniita nukkeja ja pukuja, suloisen koiran ja hyvän ystävän. Lopuksi hän löytää Haavemaasta myös kaikkein tärkeimmät: äitinsä ja isänsä.

Luin kirjasta ensimmäisen kerran Annan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan-blogista ja ihastuin kuvitukseen. Kirjabloggaajat äänestivät kirjan viime vuoden toiseksi parhaaksi lasten ja nuortenkirjaksi ja sitä kehuvat mm. Tarinauttisen hämärän hetken Elma Ilona ja Lumiomenan Katja. Kun sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, lainasin sen oitis. Halusin ehdottomasti lukea sen tyttärilleni. Kuten arvasinkin, kuvitus sai 7-vuotiaat tytöt huokailemaan. Aanalla on toinen toistaan sievempiä pukuja ja pienen tytön unelmamaailma ympärillään: "Minä haluan olla tuo Aana!" toinen tytöistäni huudahti. "Ja haluaisin, että koko meidän perhe asuisi tuolla Haavemaassa!"

Aikuiselle on kuitenkin alusta asti selvää, että Aana on hyvin sairas. Jokaisella kirjan aukeamalla on kaunis, Haavemaahan liittyvä kuva, joka on kokonaisen sivun kokoinen. Aukeaman toisella sivulla, tekstin alla on Aanan todellisen elämän kuvia mustina siluetteina. Niistä käy ilmi Oili-tädin huoli ja lääkärin käynti. Ja jos Haavemaa-kuvia katsoo tarkasti, niin niissä jokaisessa on jotain mustaa ikään kuin muistutuksena todellisuudesta. Tai niin, kumpi maailma lopulta on Aanalle enemmän totta? Lopussa Aana nimittäin siirtyykin Haavemaahansa, jossa hänen äitinsä ja isänsä ovat häntä vastassa.

Jouduin selittämään tyttärilleni, mitä tarinassa tapahtui, että Aana kuoli ja pääsi taivaaseen äitinsä ja isänsä luokse. Tutkimme kuvat vielä oikein tarkasti, ja selitin, mistä niin voi päätellä. Kirjasta jäi tytöille selvästi ristiriitainen olo, ja luulenpa, että kirjaa luetaan ja katsellaan vielä monta kertaa. Kirja ei kuitenkaan ollut ahdistava ja kuvitus on niin hieno, että kuolemastakin voi puhua rauhallisesti - tai jättää puhumatta.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 204



Tytön äiti oli kaunis, ja isä rakasti sitä. Joskus iltaisin he juoksivat kolmisin pitkin Rinnetietä siihen kohtaan, missä näkyi Näsijärven rannaton ulappa ja melkein koko Tampere. Siinä isä sanoi, että kattos plikka kaupungin valoja, ja Näsijärven rannalle kohosi Nyyjorkki.

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä herättää 1950-luvun Pispalan henkiin. Lukiessani minusta tuntui, kuin olisin elänyt Pispalan arkea. Ympärilläni olivat Pispalan ihmiset, kunnon työläiset: kuulin heidän puheensa ja heidän askeltensa äänen sorateillä, näin heidät kulkemassa puutalojensa pihojen poikki. Ja Pispalan maisema on aina kaunis, sillä joka suunnassa siintää järvi: pohjoisessa karu Näsijärvi ja etelässä tyyni Pyhäjärvi.

Kirja on kerrottu päähenkilön, Railin näkökulmasta. Raili on pieni tyttö muuttaessaan Pispalaan ja käy lopuksi vielä aikuisena katselemassa Pispalan tuttuja maisemia. Vain pieni väläys katsotaan Railia mummun näkökulmasta. Kirjaa voisi pitää siis tamperelaistytön kasvutarinana tai muistelmina.

Aluksi ovat Mirjami ja Aimo, surullinen tyttö ja iloinen poika. Heidän tiensä kohtaavat ja kohtauksesta syntyy Raili. Aimo yrittää unohtaa Mirjamin ja Railin olemassaolon, mutta Aimon äiti määrää poikansa kantamaan vastuunsa. Ja Aimo kantaakin, eli Mirjami ja Raili tulevat Pispalaan mummun taloon asumaan. Siitä alkaa Railin onnellinen lapsuus. Pispalasta löytyy kavereita, pihaleikkejä ja onnellinen perhe. Ja ennen kaikkea löytyy ihana mummu, jonka kultasilmä Railista tulee heti ensinäkemältä.

Sitten Pispalaan muuttaa Eedit, joka tuo mukanaan palan Pariisia. Eikä mikään tule enää entiselleen, sillä Eedit tuo mukanaan myös vapauden kaipuun. Raili ei olekaan enää isän tyttö, vaan isä alkaa katsoa ohi. Isän huutaminen ja äidin itku alkavat kuulua yhä useammin, ja lopulta Pispalan seinät murenevat ja lapsuus loppuu.

Mirjami ja Aimo yrittävät toki pitää rakkautensa kasassa, mutta Mirjamin ahdistus ei hellitä eikä Aimon ilo pysy neljän seinän sisällä. Äidin surumielisyys pakahduttaa Railin ja pakahduttaa lukijan: Kun isä lauloi, äiti suli. Ja nauroi. Äiti nauroi sitä uutta naurua, mitä Raili oli alkanut vahtia. Sitä varten piti vähän väliä juosta ylös ja alas rappuja tarkastamassa, kestikö se, pysyikö nauru. Piti juosta yhä useimmin ja nopeammin, koska piti varmistaa, ettei ole hätää.

Onneksi Raililla on mummun syli, johon on ihana käpertyä ja joka on siinä aina. Mummu on turvallinen ja viisas ihminen: -Mitä sää nyt semmottia. Ei tässä kukaan ole toistaan paremmin osannu ja ollu. Tämmöstä tää on tää ihmisen elämä. Tulee sanotuks semmosta mitä ei tarttis, eikä tu sanotuks taas semmosta mitä tarttis. Siinä sitten kolhitaan ja satutetaan vaikkei tarkoteta, ku ei me osata toinen toistemme kolhuja ja syvempiä haavoja tiätää.

Voi, että minä nautin tästä kirjasta! Lukemisen jälkeen pispalalaisten arkielämä hyrrää edelleen korvissani mehevänä Tampereen murteena. Vaikka arki on kovaa, se ei näännytä, sillä Pispalassa elämä hyväksytään sellaisena kuin se eteen tulee. Pienillä pihoilla kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa salaisuudet. Välillä maristaan ja haukutaan naapuria, mutta tosipaikan tullen autetaan jokaista, sillä elämä on kaikille perimmältään yhtä tiukkaa: Tavalliset ihmiset eivät voineet, tavallisten ihmisten oli pakko ja tavallisten ihmisten piti kestää ja selviytyä. Se oli niitten elämän tarkoitus.

Kirjan kerronta on elämänmakuista ja silti kaunista. Pienet hetket, puheet, tunnelmat ja tekemiset on kuvattu ilman suuria eleitä, mutta niin, että lukija välillä häikäistyy tavallisen ihmisen elämän hienovireisyyttä ja kipuja. Pispalan naisten kahvittelun keskellä lapselle tulee eimitäänhätää-olo ja yhteisymmäryys naisten välillä piirretään muutamin lausein:  -No voi yhren kerran sun kanssas Kerttu, mummu jatkoi vähän ajan kuluttua eri äänellä kuin ensin, ja kummatkin katselivat toisiaan eivätkä pitkään aikaan sanoneet mitään, eikä Raili ollut koskaan nähnyt sellaista hiljaisuutta, jossa oli niin paljon sanoja. Kahvipöydässä tuntui olevan kermanekan, pullanpalojen ja vanhojen nuhraantuneiden lautasliinojen lisäksi mukana myös Kertun ja mummun pitkät elämät.

Ihmettelen, jos tämä kirja ei ole tämän vuoden esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Tarinauttisen Elma Ilona on myös ehtinyt lukea Pispalan kiviä ja piti aivan yhtä paljon lukemastaan. Tarttukaa, hyvät ihmiset - varsinkin tamperelaiset - tähän kirjaan!

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Ann Cleeves: Kuolonkukkia, 2012
Alkuteos: Hidden Depths, 2007
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 347



Ann Cleevesin Kuolonkukkia sijoittuu Koillis-Englantiin. Kirjan päähenkilö on omalaatuinen komisario Vera Stanhope. Cleeves on kirjoittanut hänen ympärilleen viisiosaisen Vera-dekkarisarjan, josta Kuolonkukkia on kolmas osa. Kirja on ilmeisesti suomennettu sarjasta ensimmäisenä, koska Vera Stanhope tutkii -tv-sarja alkoi jaksolla, joka perustui juuri tähän kirjaan.

Olen lukenut aiemmin Ann Cleevesin neliosaisen Shetlanti-sarjan, josta pidin aivan valtavasti. Se sijoittui eksoottisille Shetlannin saarille ja päähenkilönä oli sympaattinen komisario Jimmy Perez. Siinä missä Perez oli mukava mies, Vera Stanhope on puolestaan juro, keski-ikäinen nainen. Hän on ylipainoinen ja perso viinalle. Alaisiaan hän kohtelee ronskiin tyyliinsä, eikä aina muista olla kovin ystävällinen. Hänellä on kuitenkin eräs luonteenpiirre, joka tekee hänestä hyvän poliisin: hän on utelias.

Kuolonkukkia alkaa karmaisevasti, kun Julie Armstrong löytää 16-vuotiaan poikansa murhattuna kotinsa kylpyammeesta. Pian löytyy myös toinen ruumis: kaunis Lily Marsh makaa kalliolammikosta samaan tapaan kuristettuna. Murhia yhdistää se, että tekijä on koristellut ruumiit luonnonkukilla.

Tapahtumat liittyvät jollakin tavalla nelihenkiseen ystävapiiriin. Miehet ovat olleet ystäviä jo vuosien ajan ja tutustusteneet lintuharrastuksen myöstä. Vera Stanhopellekin lintumaailma on tuttu, sillä hänen ankara isänsä on myös harrastanut lintuja, vaikkakaan ei aina aivan laillisesti. Joka tapauksessa Veran paikallinen lintuharrastuksen tuntemus lopulta pelastaa yhden ihmishengen.

Cleeves kirjoittaa pätevää dekkaria. Hän onnistuu siirtämään agatha christiemäistä tunnelmaa nykypäivään. Piirit ovat pienet ja syyllistä etsitään tavallisten kansalaisten joukosta. Väkivallalla ei mässäillä missään kohtaa, vaan enemmän keskitytään ihmisten arkeen ja ihmissuhteisiin. Myös miljöö on tärkeä: meri, dyynit, majakka, lintuasema, asuinalueet, linnut. Brittiläisen rannikkokaupungin tunnelma välittyy lukijalle.

Kuolonkukkia oli sujuvaa luettavaa. Kääntäjä on tehnyt hyvää työtä, eikä kieli takkuile missään kohtaa. Tosin teos on sen verran helppolukuinen, että aloin jo haaveilla loppujen Vera-kirjojen lukemisesta englanniksi. Tähän haaveeseen liittyy myös Sallan lukupäiväkirjan postaus, jossa Salla perusteli hienosti englanninkielisen kirjallisuuden lukemista. Ehkäpä kykenisin lukemaan Cleevesin kirjoja alkuperäiskielellä.

Veran hahmo on sopivan säröinen, jotta hän säilyy mielenkiintoisena persoonana. Häneen myös kiintyy, sillä hänen yksinäisyytensä herättää myötätuntoa. Vera ei kuitenkaan ole millään muotoa säälittävä hahmo, vaan taitava poliisi. Komea, nuori Joe Ashworth hänen läheisimpänä alaisenaan edustaa normaalia elämää. Epäsuhtaisen työparin yhteistyöstä saadaan irti myös huumoria. Kirjan juoni sisältää koukkuja ja kiemuroita sen verran, että lukijan mielenkiinto säilyy ja syyllinenkin yllättää. Cleeves hallitsee brittidekkarin perusteet oikein mallikkaasti.

Kuolonkukista ovat pitäneet muun muassa  Kirsi, Annika K. ja Anneli. Tällaista taitavasti rakennettua perusdekkaria lukee vallan mielikseen.