Milan Kundera: Kuolemattomuus

Milan Kundera: Kuolemattomuus, 1992
Alkuteos: Nesmrtelnost, 1990
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 414





Milan Kundera on tunnettu erityisesti romaanistaan Olemisen sietämätön keveys (1984), jonka voisin tältä istumalta nimittää täydelliseksi romaaniksi. Se on lukunautintoa kannesta kanteen, ja siinä on suurin piirtein kaikki, mitä erinomaiselta kaunokirjallisuudelta voi toivoa. Kunderan maine yhtenä Euroopan arvostetuimmista kirjailijoista ei kuitenkaan perustu vain tähän yhteen ainoaan kirjaan.

Kun silmäilee kirjastossa Kunderan kirjoja, huomaa, että mies on kirjoittanut paljon muutakin. Kaikki ne muut kirjat ovat minulta kuitenkin jostakin syystä lukematta. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui Kunderan Kuolemattomuus, olin innoissani. Kirjan takakansikuvaus lupasi hyvää: kyseessä on Kunderan ensimmäinen "suuri romaani" Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen". Ei hullumpaa.

Täyttyivätkö odotukseni? Eivät aivan, mutta melkein kuitenkin. Kuolemattomuus on tyystin erilainen kuin Olemisen sietämätön keveys. Se on postmoderni romaani, joka tekee itsestään läpinäkyvän. Kirjassa on useita päällekkäisiä tarinoita ja aikoja, ja lisäksi kirjailija tekee itsestään yhden kirjan sivuhenkilöistä. Jo alussa hän kertoo, että on keksinyt kirjan päähenkilön, Agneksen:
    Kuka on Agnes?
    Aatamin kylkiluusta lähteneen Eevan ja meren vaahdosta syntyneen Venuksen tapaan hän on peräisin altaan ääreltä uimaopettajalle vilkuttaneen kuusikymmenvuotiaan naisen eleestä, lähtöisin naisesta, jonka piirteet hämärtyvät jo muistissani. Ele herätti silloin minussa äärettömän ja käsittämättömän kaipauksen ja kaipaus synnytti Agnesiksi kutsumani naisen. (S. 13.)

Voisiko romaani oikeastaan kauniimmin alkaa? Olin myyty muutaman sivun jälkeen. Agnesin tarina on romaanin kannatteleva voima, ja hänessä on kaikki ainekset kiinnostavaksi päähenkilöksi. Korjaan kuitenkin näin: Agnesissa on kaikki ainekset kiinnostavaksi eurooppalaiseksi romaanihenkilöksi. Veikkaan, että kaikkia hänen (fiktiivisen!) elämänsä eksistentiaalisia ongelmia ei muualla maailmassa paljon vaivauduta miettimään. Tässä piilee myös romaanin paradoksi: Jos kuolemattomuus jatkaa ihmisen elämää loputtomiin, mikä hänen elämästään on enää totta? Onko historiallinen henkilö sen enempää todellinen kuin ikuisesti kaunokirjan sivuille painettu - siis kuolematon - romaanihenkilö? Entä kun kirjailija tekee historiallisista henkilöistä romaanihenkilöitä?

Agnesin tarina ei ole kirjan ainoa tarina. Sivuhekilöinä, omissa tarinoissaan, seikkailevat muun muassa Goethe, Beethoven, Hemingway ja eräs Rubens. Romaanihenkilöinä ovat myös ystävykset, muuan professori Avenarius sekä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Olemisen sietämätön keveys. Siinäpä joukko todellisia historiallisia henkilöitä ja täysin fiktiivisiä henkilöitä - muutama heistä voi olla jopa molempia. Viihdyin varsin hyvin aikahyppäyksissä: seurasin Goethen ja Bettinan suhdetta, kuuntelin Hemingwayn aatoksia haudan takaa tai puntaroin Beethovenista kerrotun tarinan todenpeärisyyttä. Samalla kertoja johdatteli pohtimaan nyky-Euroopan (siis 1980-luvun lopun Euroopan) henkistä tilaa.

Kertoja (Kundera) lausahtelee vakain äänenpainoin filosofisia totuuksia eurooppalaisen kulttuurin saavutuksista (joista säveltaide on kertojan mukaan ylittämätön), hän analysoi Ranskan ja Venäjän kulttuurieroja, miehen rakastelutaitojen kehittymistä ja sitä, kuinka imagologia on syrjäyttänyt ideologiat. Tuleepa hän erään romaanihenkilön suulla vakuuttaneeksi, että sodat eivät ole enää Euroopassa mahdollisia, koska ne perustuvat ideologioihin ja kukaan ei Euroopassa ole enää valmis kuolemaan isänmaansa puolesta. Eipä mennyt montakaan vuotta Kuolemattomuuden ilmestymisestä, kun tämä ennustus osoittautui vääräksi. Muutkin kertojan esittämät havainnot suhteutuvat tähän totuuteen, sillä onhan kirjan ilmestymisen jälkeen Euroopassa koettu myllerrys jos toinenkin. Onko Euroopassa enää eksistentiaalisia ongelmia vai pelkkiä talous- ja pakolaisongelmia?

Sijoitin tahallani miehen rakastelutaitojen kehitysvaiheet tuonne muiden filosofisten aatosten joukkoon. Tällaisiin pohdintoihin, kuten myös auton renkaiden viiltelyn psykologisointiin, Kundera käyttää tolkuttoman määrän sivuja. Kirjaan tulee viistoa, mustaa huumoria. Silti feministiä naurattaa ja ihmetyttää, että kenties arvostetuimman eurooppalaisen kirjailijan teokseen on piirretty pari hassua nuolikuviota, joilla kuvaillaan naisten vartalotyyppejä ja ajatusten suuntaa. Lukekaa, niin tiedätte! Kundera osaa ärsyttää. Tässä on myös ero keskieurooppalaisen ja pohjoiseurooppalaisen ajattelun välillä. Pohjoismaissa moisesta piirtelystä saisi sovinistin leiman otsaansa, ja lukupiirin kokoontumisessa Kunderalle kävikin näin. Leima on ja pysyy, ja se on piirissämme osa Kunderan kuolemattomuutta.

Piirtelystä huolimatta Kuolemattomuudessa on paljon sellaista, josta pidän. Läheisemmäksi minulle kävi luku Sattuma, jossa Kundera antaa juonen kulkea kulkuaan, eikä intoudu laususkelemaan elämän totuuksia. Hän kuljettaa juonta varmoin ottein ja osaa yllättää. Välillä nyökyttelin innoissani Kunderan terävälle mediakritiikille (mitähän sanottavaa miehellä olisi kaikesta tästä tosi-tv-touhusta) ja ihmisten pikkusieluisuuden ja turhamaisuuden kuvauksille.

Tämä romaani on ranskalainen ytimiään myöten. Ele, josta kaikki lähtee ja johon kaikki päättyy, ei voisi olla ranskalaisempi. Eurooppalainen sivistyneistöromaani, sitäkin tämä on. Lisäksi tässä on paljon Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -tyylistä ilkikurisuutta, aikalaiskritiikkiä ja kerroksellisuutta, sekä tarinat, jotka kietoutuvat yhteen. Samantyyppisiä  eksistentiaalisia pohdintoja on myös Iris Murdochin Meri, meri -romaanissa. Ranskalainen pöyhkeys ja sovinismi kuuluvat pakettiin, ja aivan varmasti kirjan kuvat pyörittävät päätäni muutamankin tovin. Esimerkiksi nyt juuri kuolemattomuus - mikä vaiva ihmiselle! Kysykää vaikka Goethelta tai Hemingwaylta, kuten Kunderakin tekee.


Lukupiirin jäsenistä Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ehti jo blogata kirjasta. Piakkoin muutkin lukupiiriläiset, eli Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, kirjoittanevat kirjasta. Lisäksi ainakin Aino on blogannut kirjasta.

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, 3. painos, 1990
Alkuteos: Båten i vassen, 1990
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 194
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viimeisen kesäpäivän tuoksu on syysleimun tuoksu.
  Leimukukan, floksin, tuoksu on omalaatuinen, samalla miellyttävä ja raskaan surullinen. Siinä on hyvin viehättävä parfyymi, mutta mukana on myös katoavaisuuden hajua, se tuo mieleen mädät omenat ja märän mustan mullan, jonka joukossa on kesäkukkien jo kellastuneita ja kuihtuneita varsia ja lehtiä.

Benedict Zilliacuksen (1921 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta on täydellinen kirja. Ei sen enempää eikä vähempää. Miten näin hienosta kirjasta voi oikeastaan kirjoittaakaan? Mieli on täynnä syvää, harrasta tunnelmaa: rakastan tätä kirjaa.

Benedict Zilliacus oli ammatiltaan toimittaja, käsikirjoittaja ja kääntäjä, joka kuoli viime keväänä 92 vuoden ikäisen. Hän työskenteli Hufvudstadtsbladetissa vuosina 1948-1982. Kertomus kadonneesta saaresta on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti kadonneesta saaresta, Viipurinlahden Hapenen saaresta. Hapenen saaren omisti Benedict Zilliacuksen isä, Emil Zilliacus (antiikin kirjallisuuden professori ja runoilija), ja siellä sijaitsi Hapenen kartano, jossa perhe vietti kesänsä ja joulunsa. Kertomus kadonneesta saaresta on Benedict Zilliaucksen omaelämäkerrallinen muistelmateos saaresta ja siellä vietetystä ajasta. Kirja sijoittuu vuoteen 1934 ja kuvaa saarta ja sen elämää 13-vuotiaan pojan näkökulmasta. Oikeastaan se ei sijoitu vain yhteen kesään, vaan on kertomus lapsuuden kesistä ja kertomus lapsen rakkaudesta saareen.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kertomus kadonneesta saaresta, se on myös kertomus kadonneesta kartanosta, kadonneesta Karjalasta ja kadonneesta Viipurista. Se on kertomus kadonneesta elämäntavasta. Mutta se ei ole kertomus kadonneesta lapsuudesta, sillä Benedict Zilliacuksen lapsuus elää tässä kirjassa, sen jokaisessa sanassa ja lauseessa.

Kun Benedict Zilliacus juoksee pienenä poikana Hapenen saaren rannoilla ja metsissä, hänet voi nähdä siellä ja hänen leikkeihinsä voi osallistua: hän kääntelee rakentamansa laivan ruoria, ajaa pyörällä omaa rallirataansa tai leikkii siskonsa kanssa puumajassa. Samalla tuntee hänen leikkinsä jännityksen ja innon.

Koko saaren, koko onnellisen lapsuuden, voi aistia. Kun antaa mielensä seurata pojan havaintoja, näkee kaiken edessään: ruokojen välissä puikkelehtivat salakat, hohtavat sudenkorennot.  Saaren voi haistaa: Lämmin jyväntuoksu leyhähtää tuulessa joka puhaltaa ulapalta.  Lapsuuden voi tuntea  ihollaan: Ja minä istun pitkät ajat myllytornin hiljaisuudessa pöydän ääressä ja annan käteni tutkiskella, mitä hopeanharmaan pöytälevyn syyt saattaisivat kertoa kartanon menneisyydestä.

Onnellisen lapsuuden taustalla on suomalainen kartanoelämä ja sivistyneistön elämäntyyli 1930-luvulla. Vaikka perheen varallisuus on romahtanut, elämänlaadusta pidetään kiinni. Kartanossa on paljon työntekijöitä, rakennuksia ja puisto sekä uutena yrityksenä hedelmätarha. Vieraita käy paljon ja heille tarjotaan parasta. Tuntuu, että kaikelle toimelle on talossa aikansa ja paikkansa, historian ja hyvien tapojen tuoma varmuus ja ripaus eurooppalaista sivistystä.

Luonto on läsnä kaikessa, mitä ihmiset tekevät: veneillään, telttaillaan, uidaan, puita käydään tervehtimässä ja jopa syödään pihalla tammen alle katetussa pöydässä. Aikuiset hoitavat vastuunsa ja velvollisuutensa, mutta myös nauttivat elämästään. Ja voi sitä saunomisen rauhaa, joka tässä kirjassa kuvataan! Jotain suomalaisuudesta on menetetty, kun meillä on kiire joka paikassa.

Kirja on täynnä lapsen elämisen riemua, herkkyyttä ja onnellisuutta. Siihen on vangittu tasapaino, joka syntyy oman paikan tuntemisesta ja turvallisuudesta: Yläilmojen musta hiljaisuus poreilee ja laulaa, jokaisen tähden paikka taivaankannella on sinä hetkenä merkitystä täynnä, ja minä itse ja minun perheeni ja tämä hankiin hautautunut karjalainen kartano olemme osa sfäärien ja ajan arvoituksellista vuorovaikutusta.

Kirja humahtaa syvälle sieluun. Se herättää lukijan omat, onnelliset lapsuusmuistot. Lukija tuntee paljaat varpaansa peltotiellä, näkee ojanpientareiden kukat, tuntee ihollaan viileän veden, joka pinnalta on paljon lämpimämpää kuin syvemmällä jaloissa,  kuulee oman lapsuutensa pääskysten liverryksen mummulan pihalla.

Kertomus kadotetusta saaresta oli kesän lukupiirikirja. Lukupiirikokoontumisessa keskusteltiin vilkkaasti, ei pelkästään kirjasta vaan omista lapsuusmuistoista. Yhdelle kuvausta oli kuitenkin liikaa - kartanon lukuisat veneet ja niiden tarkka kuvailu oli jo turhan tarkkaa. Varsinaisesti toimintaa on viimeisen 15 sivun ajan. Mutta suurin osa piiriläisistä oli vaikuttunut kirjasta ja suorastaan kiintynyt siihen. Teosta oli luettu nautiskellen.

Tästä tuli kirjahyllyni aarre - lukunautinto, jonka toivoisin omien lasteni lukevan. Lukiessani muistelin oman lapsuuteni onnellisia hetkiä, ja toivottavasti hekin muistavat aikanaan samanlaisia, kirkkaita, kauniita ja hohtavia hetkiä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen oloni on seesteinen ja onnellinen - lähes pyhä. Haikeana mietin kaikkea rakastamaani ja sen katoamista. Kunpa mahdollisimman moni löytäisi tämän kauniin taideteoksen.

Nawal El Saadawi: Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja

Nawal El Saadawi: Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja, 1990
Englanninkielinen alkuteos: Death of an Ex-Minister, 1987  (Kokoelman novellit on kirjoitettu vuosina 1969-1979, ilmestyneet kokonaisuutena 1980.)
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Leila Nieminen
Sivuja: 94
Mistä sain kirjan: lahja ystävältä


Lukumaratonin kitalaenpuhdistusnovelleina luin Nawal El Saadawin novelleja kokoelmasta Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja. Kirja on ollut hyllyssäni kauan, 20 vuotta, enkä ole saanut sitä luettua. Nyt egyptiläinen kirjallisuus tuntui erittäin ajankohtaiselta.

Kirjailija Nawal El Saadawin (1931) elämä on ollut melkoista taistelua. Hän on syntynyt Egyptissä ja on koulutukseltaan lääkäri. Hän on tunnettu feministi, joka on kirjoittanut sekä faktaa että fiktiota naisten asemasta arabikulttuurissa. Erityisesti hän on tehnyt töitä naisten ympärileikkauksen kieltämisen puolesta ja puolustaa naisten tasa-arvoa Epyptissä. Yhteiskunnallisten mielipiteidensä takia hänet erotettiin aikanaan Egyptin julkisen terveydenhuollon johtajan virasta. Hän muutti Yhdysvaltoihin, koska hän joutui fundamentalististen muslimiterroristijärjestöjen tappolistalle. Presidentti Anwar Sadatin aikana hän joutui myös vankilaan, josta hänet vapautettiin, kun Sadat murhattiin ja valta vaihtui. (Tiedot koottu Wikipediasta ja haastatteluista ym. internetlähteistä.)

Saadawin tunnetuin teos on arabinaisten asemasta kertova Eevan kätketyt kasvot (1977). Muita suomennoksia ovat Nainen nollapisteessä (suom. 1988) ja Imaamin tuho (suom. 1989). Saadawin tuotantoon kuuluu mm. omaelämäkerta, näytelmiä, romaaneja ja tietokirjallisuutta. El Saadawi on edelleen poliittisesti aktiivinen ja vaatii Egyptiin demokratiaa ja tasa-arvoa.

Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja sisältää seitsemän novellia, joista neljä on selkeästi naisten alistettua asemaa kritisoivia, kaksi on rakkausnovelleja ja yksi on Yksityinen kirje taiteilijaystävälle, jossa taiteilija pohtii omaa identiteettiään - taidetta ja naiseutta. Kokoelman rakkausnovellit jäivät minulle etäisiksi. Enemmän pidin feministisistä novelleista, joista paljastuu patriarkaalisen maailmankuvan vankila ja tyhjyys. Miten epätoivoista miesten onkaan pitää valtaa käsissään!

Kokoelman niminovelli, Hänen ylhäisyytensä ex-ministerin kuolema, on rakennettu siten, että ex-ministeri makaa kuolinvuoteellaan ja kertoo elämänsä suuresta järkytyksestä äidilleen. Hänen elämänsä on suistunut raiteiltaan, kun hänen alaisensa, nainen, uskaltautui katsomaan häntä silmiin ja vastustamaan hänen mielipidettään.

Suuri rikos -novellissa lapsi joutuu todistamaan, kun hänen isänsä tappaa hänen äitinsä. Novellissa yritetään piirtää miehinen maailmankuva, eli selittää se, miten mies pystyy väkivaltaan. Novelli Miehinen tunnustus pyörii saman teeman ympärillä: Minä rakastin miehuuttani ja tajusin alusta alkaen, että se oli syy minun etuoikeutettuun asemaani. Minun oli jatkuvasti todistettava se, julistettava sitä, osoitettava se ihmisille jotta se olisi selvä ja näkyvä ja niin luja, ettei jäisi epäilyn sijaa. (S. 45.); Siksi avioliitto on olemassa. Miten mies voisikaan ilmaista suuttumustaan ellei avioliittoa olisi? Miehistä köyhinkin menee lopulta kotiin vaimonsa luokse olemaan vihainen ja tuntemaan että on mies. (S.47.)

Suuri rikos -novellissa on ehkä kaunein rakkaudentunnustus äidille, mitä olen koskaan lukenut: Mutta minun rakkauteni äitiin ei ole loppunut. Vain epätodelliset asiat ovat loppuneet, todelliset asiat eivät lopu koskaan. Minun rakkauteni äitiini oli niin todellinen, että ajattelin usein että minun äitini on minä. Se ei ollut vain uskomus vaan varmuutta hipova tunne. Hänen ruumiinsa ja minun ruumiini olivat yhtä. Tuo side minun ja äitini välillä on yhä olemassa, niin kuin silloin kun olin lapsi, sillä se mikä on todellista jää meille. (S. 32.)

Oikeudessa-novellissa ollaan oikeussalissa, jossa nainen istuu syytettynä hallitsijan vastaisista mielipiteistään. Kertojanäkökulma vaihtuu syytetystä ja raiskatusta tuomittavasta hänen äitinsä ja isänsä näkökulmiin. Äiti ja isä istuvat oikeussalissa kuuntelemssa tuomiota, ja käyvät läpi raskaita ajatuksiaan, kuten lähes tiedoton syytettykin. Äidin tuska tyttären kärsimyksestä on vahvahduttavaa: Vaikka he hautaisivat sinut maan uumeniin, tai rakentaisivat ympärillesi muurin savesta ja raudasta, tuntisin silti ilmanhenkäyksen sinun ihollasi kuin omallani. Joskus mietin, synnytinkö todella sinut, vai oletko sinä yhä minun sisälläni. Miten muuten voisin tuntea ilman kun se koskettaa sinua, ja nälän kun se raastaa sinua. Sinun kipusi on minun kipuni, kuin tuli joka polttaa minun rintaani ja vatsaani. Taivaan ja maan Luoja, miten sinun ruumiisi ja minun ruumiini kesti sen kaiken?

El Saadawin novellikokoelman novellit eivät ole kaunokirjallisesti erityisiä. Mutta niiden aiheet ovat puistattavia. Tällainen pohjoismaisessa demokratiassa ja tasa-arvossa kasvanut nainen ei voi edes kuvitella, millaista on elää alistettuna ja vaiennettuna. Arabimaiden kuohunta johtaa toivottavasti demokratian voittoon. Demokratia on nähdäkseni ainut keino myös naisten aseman paranemiselle arabikulttuureissa. Rohkea, ihailtava nainen tämä Nawal El Saadawi!

Joni Skiftesvik: Tuulenpesä

Joni Skiftesvik: Tuulenpesä, 4. painos, 1995
Kustantaja: WSOY, 1990
Kansi: Olavi Hankimo
Sivuja: 203



Hän ajatteli, ettei tässä ollut mitään järkeä; lapsen piti kärsiä isänsä takia vilua ja olla kuoleman vaarassa aaltojen paiskottavana.
   Joku soimasi häntä itseään. Soimaajalle hän sanoi uudelleen ja uudelleen, ettei se tiennyt lähimainkaan kaikkea, jos se katsoi vain tätä päivää ja heitä kolmea ihmistä aaltojen välissä. Katseen piti kantaa kauemmas, puhkaista monta seinää, kääntää monta selittäin seisovaa ihmistä, katsoa niitä silmiin, kysellä ja kuunnella, mitä niillä kaikilla oli sanottavaa.

Joni Skiftesvikin Tuulenpesä iski minulta jalat alta. Kirja on kertomus eräästä avioliitosta, tai oikeastaan kahdesta. Se on myös selviytymistarina ja tarina isästä. Se on väkevästi kerrottu, toisaalta eleetön ja koruton, mutta toisaalta niin täynnä ihmisten karua elämää, että siihen ei voi olla eläytymättä.

Kirjan alussa Ruotsissa asuva Pauli Häikiö jää työttömäksi ja palaa kotiseudulleen Suomen pohjoiseen rannikkopitäjään. Hän käy isänsä haudalla Kemissä ja etsii käsiinsä isänsä kuolemaan liittyvät kuulustelupöytäkirjat. Hän haluaa selvittää, mitä oikein tapahtui vuonna 1942, kun hänen perheensä lähti venepakolaisiksi Ruotsiin.

Tarina etenee kaikkitietävän kertojan kertomana Paulin, Paulin isän ja äidin näkökulmista. Paulin isä ja äiti, Jahvetti ja Niina, elävät niukkaa elämää Niinan äidin vanhassa mökissä meren rannalla vuonna 1942. Mökki on kuin tuulenpesä, siellä on kylmää ja märkää ja tuuli käy sen läpi. Vaikka Jahvetti on arvostetun kirvesmiehen poika, häneltä eivät korjaustyöt suju. Hän kulkee lastausmiehenä satamissa. Jahvetti on kotiutettu jatkosodasta iäkkäänä miehenä, mutta kesällä 1942 hän saa kutsukirjeen takaisin rintamalle. Sinne hän ei kuitenkaan tahdo, vaan haluaa pelastaa perheensä Ruotsiin.

Tähän asti kaikki kuulostaa varsin hyvältä. Mutta Jahvetin ja Niinan rakkaus on tukehduttava: Jahvetti on äärettömän mustasukkainen, väkivaltainen ja ailahteleva. Niina olisi hänet hylännytkin jo seurustaluaikana, mutta ei kerta kaikkiaan päässyt miehestä enää irti, varsinkin, kun hänen kampurajalkainen äitinsä kehottaa häntä ottamaan lusikan kauniiseen käteensä.

Jahvetin mustasukkaisuuden taustalla on hänen isänsä Kaunon ja äitinsä Selman avioliitto. Selma pettää jatkuvasti miestään, mutta hyväluontoinen Kauno ei  edes yritä lähteä, vaikka Jahvetti pyytää isäänsä jättämään Selman. Jahvetti vihaa äitiään ja palvoo isäänsä ja on mustasukkainen isänsä puolesta. Tämän kaiken hän vie mukanaan omaan avioliittoonsa - sekoittaa välillä äitinsä ja vaimonsa, näkee näkyjä.

Kaikki kulminoituu venepakolaismatkaan. Matka on pakahduttavaa luettavaa, kuten koko perheen elämä on ollut siihenkin asti. Perhe joutuu tietenkin myrskyn riepottelemaksi, ja kaikki kärjistyy katastrofiksi. Lopulta jää vain soutuvene: Kun Pauli painautui häntä vasten, hän ei enää noussut tuhdolle soutamaan ja kerjäämään lisää voimaa, hän siveli poikaansa verisin kämmenin ja antoi kaakkoistuulen kuljettaa venettä.

Tuulenpesä on ollut Finlandia-ehdokkaana vuonna 1990, jolloin voiton vei Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi. Skiftesvikin kirjoja on kertynyt hyllyyni, mutta jostain syystä olen jättänyt ne tähän asti lukematta. Kiittelen Facebookin haastetta "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013", joka sai minut vihdoin tarttumaan näihinkin lukemattomiin kirjoihin. Olin tästä löydöstä enemmän kuin vaikuttunut. Loistava kirja!


Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-lukuhaasteeseen.