Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo, 2007 (1935, julk.1963)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 577
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Noustuaan sanoi Lea itselleen usein: "Tänä päivänä ei mitään pahaa, jos voin sen estää." Mutta hän ei pystynyt estämään. Sen määräsivät hänen ulkopuolellaan olevat seikat. Pahaa tulvi kuin suurissa tulivuorenpurkauksissa laavaa, joka peittää alleen kaiken. Sitä oli ilma täynnä, sitä huokui kaikkialta, sitä hengitti sisäänsä kuin myrkkykaasua ja se sai sydämenlyönnit kiihkeiksi, koko ihminen oli kuin sen läpitunkema. (S. 298.)

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo kertoo Lea ja Eero Markun avioliitosta. Takakansi lupaa, että teos on kriittinen avioliittoromaani, mutta kriittinen on mielestäni lievä ilmaus, sillä kirja on kauhuavioliittoromaani - mitä muuta on väkivaltainen avioliitto kuin silkkaa kauhua? Älkää tulko väittämään, että kyse on rakkaudesta.

Tunnustaudun Jotuni-faniksi. Suomen kirjallisuuden opiskelijana luin hänen rohkeat ja terävät novellikokoelmansa Suhteita, Rakkautta ja Kun on tunteet. Niissä on tarkkoja huomioita naisen yhteiskunnallisesta asemasta 1900-luvun alussa ja heidän mahdollisuuksistaan rakkauden pelikentillä. Novelleissa naiset kyllä yrittävät pelata, mutta yleensä he häviävät. Mitään miellyttäviä tyyppejä Jotunin kuvaamat naiset eivät suinkaan kaikki ole, vaan heidätkin kuvataan välillä julmina ja piittaamattomina oman edun tavoittelijoina.

Jotunin sarkastiset näytelmät sen kuin korostavat asetelmaa, jossa puhtaalla rakkaudella ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai avioliiton kanssa. Miehen kylkiluu, Tohvelisankarin rouva ja Kultainen vasikka kertovat karua tarinaa ihmisten ahneudesta, vaikka komedioita ovatkin. Rakkaus näyttäytyy niissä lähinnä kaupankäyntinä. Jotunin pienoisromaani Arkielämää on puolestaan hallittua ja hienoa kaunokirjallisuutta, kerronnaltaan moderni teos.

Miten Huojuva talo sijoittuu Jotunin tuotannossa? Se on teoksena täysosuma, enkä ihmettele yhtään, että se on nostettu Jotunin pääteokseksi. En muista pitkään aikaan lukeneeni näin koukuttavaa ja rakenteeltaan täydellistä kirjaa. Se etenee vääjäämättömästi kohti kauheuksia, joiden väliin se ujuttaa piinaavia keskusteluja. Väkivalta ei jää pääasiaksi, vaan aviopuolisoiden käymä dialogi ja Lean analyyttiset pohdinnat luotaavat ihmisenä olemisen perustaa, naisen asemaa, äitiyttä, ihmisissä olevaa hyvää ja pahaa sekä oikeutta vapauteen - josta muodostuu aviomiehen kornilta kuulostava pääargumentti. Vapautensa nimissä hän saa mitätöidä, lyödä ja pettää ja kadota perheen arjesta töihinsä, suhteisiinsa ja alkoholiin.

Eeron ja Lean henkisen taantumisen kuvauksena kirja on uskottava. Siinä missä Eeron pahuus paljastuu ja syvenee pikkuhiljaa, Lean masentuminen ja lamaantuminen imaisevat lukijan pauloihinsa. Puolisoiden käymät keskustelut, joiden sävyn muutoksia vaimo yrittää ennakoida, ovat hyytävää luettavaa sairaan mielen toiminnasta. Mies on ihmisraunio ja vaatii vaimoltaan milloin myötätuntoa, milloin ymmärrystä, milloin alamaisuutta. Sinä olet minun, hän muistuttaa. Lean elämän vastapainona seurataan hänen hemmotellun ja villin Toini-sisarensa itsenäistä elämää - Toini on niin vapaa kuin nainen voi olla, mutta onko hänkään onnellinen.

Kirjailija otti teoksellaan osaa romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kilpailevansa vain voitosta. Kun romaani sitten sijoittui kilpailussa toiseksi, Jotuni kielsi sen julkaisemisen, ja se julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1963. Teoksen henkilöt ovat tunnistettavia: Eero Markussa tunnistettiin Maria Jotunin aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, ja Lea oli tietysti Jotuni itse. Kohu oli valmis, eikä ole vieläkään laantunut.

Miksi Lea ei jätä Eeroa? Tämän kysymyksen esittää nykyajan nainen ja sitä kysyvät myös teoksessa 30-luvun naiset. Naisen aseman rajat tulevat kirjassa selviksi. Taloudellinen riippuvuus miehen tuloista nöyryyttää naisen anelijaksi, ja jatkuva pelko kuluttaa ja vie vaimon voimat. Kodin ilmapiiri karkottaa kaikki ihmiset perheen ympäriltä, ja vaimo jää yksin. Jäljelle jää primitiivinen äidinvaisto, joka käskee hankkimaan lapsille ruokaa. Se vaisto rakentaa Lean ympärille vankilan muurit:  Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvaisuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi. (S. 238.)

Kirjan loppu ei täysin vastaa kirjan muita kaunokirjallisia ansioita, mutta täytyyhän taideteokseen jokin särö jäädä. Kokonaisuus on vaikuttava ja unohtumaton. Kun vielä muistaa kirjan kirjoittamisajankohdan, eli 1930-luvun, se näyttäytyy modernina ja rohkeana, feministisenä teoksena. Se on silkkaa timanttia.

Tartuin Huojuvaan taloon Kirjabloggaajien 6. klassikkohaasteen innoittamana, sillä olen osallistunut tähän mennessä kaikkiin klassikkohaasteisiin, eikä tätäkään siis voinut jättää väliin. Tässä aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva

Huojuva talo on virunut hyllyssäni lukemattomana monta vuotta, enkä voi kuin harmitella, etten ole tätä(kään) klassikkoa aiemmin lukenut. Nappaan teoksella nyt ensimmäisen pisteen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Lisäksi Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 4 (kirjan nimessä on paikka), 9 (kirjan kansi on yksivärinen), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Huojuva talo on luettu useissa kirjablogeissa  ja linkitän tässä Kirjasähkökäyrä-blogiin, jossa blogeja on luetteloitu enemmänkin. Suosittelen myös Tampereen teatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää Huojuva talo. Siinä asetelma on käännetty niin, että avioliittotyrannin rooli on annettu naiselle ja tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Aihe ei ikävä kyllä taida koskaan vanheta.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Jukka Behm: Pehmolelutyttö, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siinä kohtaa, jossa istuin, oli vain kuoreni. Minä olin jossain muualla. Oikeastaan en tiennyt, kuka olin, olin joku, joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä. (S. 183.)

Jukka Behm on tarttunut vaikeaan ja kammottavaan aiheeseen kirjassaan Pehmolelutyttö. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka vähän kuin vahingossa alkaa myydä aikaansa miehille. Emiliasta kiinnostuneita miehiä netissä riittää.

Behmin tapa käsitellä seksuaalista hyväksikäyttöä, ei missään nimessä ole aiheella mässäilevää. Vihjaava kerrontatapa riittää, ja on itse asiassa puistattavan tehokasta. Aihe ahdistaa, mutta siltä ei saa sulkea silmiään: jos aikuinen ahdistuu, niin miltä mahtaa tuntua nuoresta, joka oikeasti joutuu kokemaan hyväksikäyttöä.

Emilia on onneksi kuvattu selväpäiseksi tytöksi, eikä pelkästään uhriksi. Hän tuntee aluksi jopa hallitsevansa tilanteen. Vähitellen hän kuitenkin alkaa inhota itseään, eivätkä netissä tavatut kontaktit tunnukaan enää hölmöiltä miehiltä vaan alkavat vaivata mieltä. Emilian itseinhon tunteet sekoittuvat nuoruuden yleiseen epävarmuuteen ja hyväksytyksi tulemisen haluun.

Pehmolelutytössä ei saarnata. Emilia kertoo kokemuksiaan pehmoleluilleen, jotka tuntuvat olevan hänen ainoat kuuntelijansa. Hän menestyy koulussa hyvin ja kaikki näyttää olevan päällisin puolin hyvin, mutta nuoren sisäinen myllerrys kertoo, että asiat alkavat luisua hänen käsistään. Kaiken kaikkiaan Emilian tuntoja on kuvattu niin taitavasti, että kirja oli aivan ansiosta Finlandia Junior -palkintoehdokkaana viime vuonna.

Enemmän kuin Emilian seksuaaliset kokemukset, minua ahdistivat tytön yksinäisyys ja perhesuhteiden etäisyys. Jukka Behm on osannut ujuttaa tarinaan valtavan yksinäisyyden tunteen, joka taitaa vaivata aivan liian monta nykynuorta. Ei ole ketään, kenelle puhua, eikä osata luoda ystävyyssuhteita. Netti vetää mennessään ja todellinen elämä on aivan avutonta pyristelyä ja vääriä valintoja.

Kirja kertoo myös aidon tuntuisesti perhesuhteista. Nuoret ja aikuiset eivät keskustele, aikuiset eivät keskustele, eivätkö lapsetkaan keskustele kuin pehmolelujensa välityksellä. Emilia osaa tehokkaasti myös torjua vanhempiensa lähentymisyritykset:
Isä avasi huoneeni oven ja astui sisälle, mutta pysähtyi heti kun ärähdin hänelle. Tein sen ihan periaatteesta.
  En jaksanut häntä ja hänen typeriä juttujaan. Tarvitsin jonkun, jolle murahtaa ja isä oli sopiva kohde, sillä hän oli rauhantahtoinen eikä pystyisi julistamaan minulle sotaa. (S. 163.)

Pehmolelutyttö on kirja, joka jokaisen varhaisteinin ja teinin vanhempien pitäisi lukea. Suosittelen kirjaa myös teini-ikäisille itsellen, sillä kirja ei ole synkkä, vaikka aihe sitä onkin. Se kuitenkin ravistelee huomaamaan monia arjen tilanteita, joissa voisi enemmänkin yrittää kurkottaa sukupolvien välisen kuilun yli ja oikeasti kiinnostua nuoren elämästä. En voi mitään sille, että koko kirjan ajan ajattelen  - ehkä naiivisti - että rakkaus pelastaisi Emilian kaikelta rumalta. Hän tarvitsisi ystäviä, perheen välittävää rakkautta ja sisältöä elämäänsä. Aikuisilla olisi hänen elämässään vielä paljon suojeltavaa.



Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Luetaanko tämä? ja Kirjakko ruispellossa, josta löytyy vielä lisää kirjasta kirjoittaneita blogeja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii ainakin kohtiin 11 (kirjassa käy hyvin), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 21 (kirja ei ole mukavuusalueellani), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen pelotti).

Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing time, 2017
Alkuteos: Swing Time, 2016
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 463
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Työn tärkeys, siitä isä piti kiinni yhtä lujasti kuin äiti käsityksestään, että kulttuuri ja ihonväri olivat kaikkein tärkeimmät määritteet. Meikäläiset, meikäläiset. (S. 318.)

Zadie Smithin Swing time on hotkaistava kirja. Vaikka se ei aiheiltaan ole helppo, se ei missään vaiheessa heittäydy liian vaikeaksi tai ylivoimaisen syvälliseksi. Oikeastaan hämmästelen sen melko pinnalliseksikin jäävää tuntua. Toisaalta siinä on paljon puhetta ystävyydestä, ruskeiden tyttöjen identiteetistä, etnisestä alkuperästä, vanhemmuudesta, naiseudesta ja jopa maailmanlaajuisesta epätasa-arvosta kehitysmaiden ja länsimaiden välillä, mutta silti kaikki pysyttelee jotenkin etäisenä. Tämä ei kuitenkaan ole moite kirjaa kohtaan. Se nimittäin herättelee pohtimaan monenlaisia globaaleja kysymyksiä jyräämättä lukijaa moraalisen taakan alle.

Eniten minua kirjassa kosketti ja kiinnosti tyttöjen välisen ystävyyden kuvaus, joka saa koko kirjan lentoon heti ensisivuilta. Alku vetää vertoja Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, lapsuuskuvaukselle. Kirjan päähenkilön (joka jää nimettömäksi) ja Traceyn  ystävyydessä on maagista tunnelmaa alusta lähtien: Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana. Ihomme ruskea vivahde oli juuri sama - ikään kuin meidät molemmat olisi leikattu yhdestä kullanruskeasta kangaspalasta -, ja pisamamme olivat keskittyneet samoihin paikkoihin, ja olimme yhtä pitkiä. (S. 17.)

Siinä missä Ferranten ystävättäret pysyttelevät Italiassa ja kohtaavat kansalliset yhteiskunnalliset muutokset, kärsivät naisten tukahduttavasta yhteiskunnallisesta asemasta ja perheyhteisöjen määräävästä vallasta, Smithin ystävättäret yrittävät kamppailla ulos ihonväriinsä ja köyhään asuinalueeseensa liitetyistä rajoituksista. Toinen onnistuu ja toinen ei - vai onnistuuko lopulta kumpikaan? Kuten Ferranten kirjassa, myös Smithin kirjassa kantava teema on ihmisen onnen etsintä: pystyykö nainen ylittämään hänelle asetetut rajat ja löytämään onnen elämässään?

Swing time johdattaa lukijan Lontoosta New Yorkin kautta Länsi-Afrikkaan pieneen kylään perustamaan tyttöjen koulua ja tekemään hyvää. Matkalla tavattujen ihmisten kautta etsitään myös itseä. Pop-ikoni Aimee edustaa länsimaista itsekkyyttä ja pinnallisuutta, todelliset ihmiset tuntuvat löytyvän Afrikasta. Tanssin kautta päästään ajoittain osaksi jotain kaunista ja yhteistä sekä ystävien että kansojen välillä. Smith onnistuu kiinnittämään lukijan huomion hienoihin hetkiin, joihin ujuttaa välillä myös mustaa huumoria ja ironisia havaintoja. Tähtikultin työläs ja rahaa nielevä ylläpito on kuvattu suorastaan herkullisesti.

Smithin kirjaa on pakko verrata myös viime vuonna ilmestyneeseen Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriöön. Molemmissa kirjoissa käsitellään vahvoja yhteiskunnallisia teemoja ja lukijaa ravistellaan hereille. Molemmat romaanit ovat myös lukunautintoja, koska ne ovat taiteellisesti kunnianhimoisia ja kypsiä teoksia. Smithin teos on kuitenkin helppolukuisempi eikä pääse koskettamaan henkilöillään aivan yhtä viiltävästi kuin Royn elämän kolhimat hahmot.

Swing time on toinen romaani, jonka olen Zadie Smithiltä lukenut. Valkoiset hampaat vuodelta 2002 jäi mieleeni vaikeana lukukokemuksena, mutta silti pidin siitä niin paljon, että jätin sen kirjahyllyyni - se pitäisi varmaankin lukea uudestaan. Swing time onnistui kuitenkin tulemaan minua kertaheitolla lähemmäksi. Irmeli Ruuska on tehnyt vakuuttavaa käännöstyötä, ja kirjaa piti välillä suorastaan ahmia. Lopussa sivut lähes lensivät, kun ajalliset juonet lähestyivät toisiaan ja lopulta selvisi, mihin kamaluuteen päähenkilö oli syyllistynyt.

Paljastan vielä lopuksi, että Smithin kirjassa on minulle eräs sankari ylitse muiden. Se on päähenkilön äiti, juuriltaan jamaikalainen nainen, joka sivistää itseään määrätietoisesti ja sanoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia sekä tyttärelleen että yhteisölleen ja lopulta koko brittiyhteiskunnalle. Hän kasvattaa tyttärensä katsomaan ympärilleen ja näkemään - ja tytärhän oppii näkemään. Vaikka äiti ei ole virheetön, eikä kaikin ajoin kovin rakastettavakaan, hänen tarinansa on (kaikenvärisille) naisille voimaannuttava ja esimerkillinen.



Swing time on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirjapolkuni, Reader, why did I marry him, Kirsin book club ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa ja 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustanataja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaan. Todistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.



Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 2. kotimainen runokirja.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt, 2015
Alkuteos: Een dwaze maagd, 1959
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Francesca Leoneschi
Sivuja:190
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Ida Simonsin Tyhmä neitsyt ilmestyi Hollannissa vuonna 1959 ja sai tuolloin kiitosta ja huomiota osakseen. Sitten kirja unohtui vuosikymmeniksi, kunnes 2010-luvulla se nostettiin historian pölystä jälleen lukijoiden iloksi ja siitä otettiin uusi painos. Kirjan kohtalo kuulostaa John Williamsin Stonerin kohtalolta, ja lukijana voi olla iloinen, että tällaisia uusiolöytöjä tehdään.

Tyhmä neitsyt on pieni helmi. Se sijoittuu 1920-1930-luvun Eurooppaan ja kertoo juutalaisperheen tyttärestä, Gittelistä. Gittel havainnoi vanhempiensa ja heidän tuttava- ja sukulaispiiriensä elämää tarkkaavaisesti, vaikkei kaikkia merkityksiä täysin ymmärräkään. Vaikka kertoja muistelee tapahtumia, hän malttaa jättää jälkiviisauden: hän ei selitä 12-vuotiaan Gittelin havaintoja puhki, vaan antaa lukijan täyttää aukot. Kerronta on herkullisen vähäeleistä, mutta silti paljonpuhuvaa, ja Sanna van Leeuwenin suomennoskin tuntuu laatutyöltä.

Juutalaisyhteisön käyttäytymissäännöt ja perheiden keskinäiset hierarkiat täytyy tuntea, jotta suhteet pysyisivät hyvinä. Niistä saadaankin paljon huvia irti: Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. Saksasta tulleet juutalaiset halveerasivat puolalaisia, jotka puolestaan ylenkatsoivat hollantilaisia, joiden mielestä roskaväkeä taas olivat kaikki muut, joten kaikki voivat olla tyytyväisiä. (S. 49.)

Gittelin isän ja äidin avioliitto noudattaa omia kuvioitaan. Isä on epäonninen liikemies, josta äiti saa välillä tarpeekseen, pakkaa matkalaukut ja muuttaa tyttärensä kanssa sukulaistensa luo Antwerpeniin. Siellä hän kestää urhoollisesti aikansa, kunnes saa puolestaan tarpeekseen omasta suvustaan. Oleskelumme Antwerpenissa noudatti aina tiettyä kaavaa (s. 87).

Gittel soittaa pianoa, sopeutuu ja oppii elämästä kaikenlaisia totuuksia. Hän ystävystyy tuttavaperheen tyttären kanssa ja todistaa tietämättään kiellettyä leikkiä, joka antaa hänelle hänen siihenastisen elämänsä suurimman opetuksen.

Tarina ei ole mitenkään järistyttävä, eikä kirjassa tapahdu sinänsä suuria (kuten ei Stonerissakaan). Simonsin kerrontatyyli on kuitenkin älykästä ja kepeän ironista - erittäin eurooppalaista. Taustalla vilahtavat Rubensin maalaukset sekä Schumann, Bach ja Beethoven, joiden teoksia päähenkilö harjoittelee. Romaania voisi kai kuvata myös sanalla hienostunut, mutta sana johtaa sillä tavalla harhaan, että mistää tylsästä sievistelystä ei ole kyse.

Tyhmä neitsyt on lukunautinto. Sen viehätys on henkilökuvauksessa ja ihmissuhteissa, jotka aina jaksavat kiinnostaa minua kirjallisuudessa enemmän kuin kekseliäät juonet tai yllätykselliset käänteet. Kirjasta tulivat mieleeni sekä Anne Frankin päiväkirjat että Francoise Saganin Tervetuloa ikävä. Kaikissa näissä voi seurata nuoren tytön kasvamista kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta.




Tyhmän neitsyen ovat lukeneet muun muassa Katja, Mari A, Sari, Kaisa V, Tuija, Laura, Susa, Kaisa Reetta T, Niina T. ja Maija. Lähes poikkeuksetta kirjaan on ihastuttu.  Kirja sopii Helmetin vuoden 2018 haasteen kohtaan 42 (kirjan nimessä on adjektiivi) tai 47 (kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta).

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta, 2016
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Elli Soininen
Sivuja: 65
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pirkko Soinisen Avataan siiven alta kuuluu niihin ilahduttaviin runoteoksiin, joihin törmäsin viime vuonna haaliessani Ompun runohaastetta varten luettavaa. Etsin kirjaston runohyllystä varta vasten sellaisia runoilijoita, joiden teoksiin en ole aiemmin tutustunut.

Sanon, että Avataan siiven alta on ilahduttava, vaikka se käsittelee surua. Siinä valmistaudutaan jättämään kuolevalle hyvästit. Voisipa hänet avata siiven alta ja päästää lentoon, pois:
pian saat lentolupakirjasi (s.11). Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa kietoutuvat yhteen siten, että alussa surutyö on luopumista, lopussa muistojen täyttämää haikeutta, ehkäpä rauhaakin.

Teos ei ole kuitenkaan pelkkää surutyötä, vaan myös tarinaa rakkaudesta ja toivosta. Luonto peilaa tunteita ja tunnelmia, kuten usein suomalaisessa runoudessa. Kokoelman nimi lupaa, että siivekkäät olisivat keskeinen osa runokuvastoa, ja siksikin teos ilahdutti - olen nimittäin pienestä pitäen bongaillut lintuja. Lintujen kautta runoissa kerrotaan hellyydestä ja rakkaudesta: Kylkiluidesi alla sata varpusta laulamassa; ja elämän hiipumisesta: luusi ovat kuin lintujen luut (s. 11.) Surutyötä reunustavat muistot. Ne on kuvattu kauniisti ja hauraina, kuin nopeina siiveniskuina.

Teoksen toinen osa on päiväkirjamuotoinen ja otsikoitu päivämäärillä syykuun 4. päivästä seuraavan vuoden helmikuun 5:nteen. Merkinnöistä tulee proosarunoa, luetteloita ja havaintoja matkalta. Niissä on vahva elämän tuntu, vaikka puhuttaisiinkin linnuista: Pesäpakoiset kuoriutuvat silmät auki, pesäviipyiset kuoriutuvat silmät kiinni. Ei ole vaikea arvata, kumpaa lajia sinä edustat ja kumpaa minä. (s. 31.)

Huumoriakin kirjaan on hivuttautunut, mutta se on vaivihkaista ja yllättävää. Teoksen ensimmäinen runo kertoo lintutieteilijä C. H:sta, joka vuosikymmenen odotuksen jälkeen näkee linnun, jota oli etsinyt vuosikymmeniä ja sitten hän tappaa linnun, sillä mitä ihmettä hänen olisi sitten pitänyt tehdä (s. 7). Ihminen ei sitten muuta keksi, kun hänellä on unelmansa käsissään - hän tuhoaa sen ja aikoo ilmeisesti täyttää harvinaisuuden kokoelmiinsa. Erääseen runoon onkin koottu ohjeita lintujen täyttäjälle. Ohjeista löytyy myös kirjan nimi: Lentoasentoon täytettävä avataan siiven alta (s. 13).

Kävin ennen joulua katsomassa Veljekset von Wright -näyttelyn Ateneumissa ja vaikutuin veljesten lintumaalauksista. Jotta veljekset saivat linnut ikuistettua niin elävästi kuin ne on ikuistettu, he ovat ensin täyttäneet ne, jolloin malli on pysynyt paikallaan. Yksi näyttelyn kohokohtia oli, kun 4-vuotias poikani piirsi Magnus von Wrightin 1800-luvulla täyttämän pulmusen. Pulmunen yhdisti meidät aikaan yli 100 vuotta sitten, mutta sen kohtalo on ollut julma.

Soinisen runoissa linnuilla on tärkeitä tehtäviä. Samoin Anni Kytömäen teoksessa Kivitasku lintu on yhteydessä elävien ja kuolleiden maailman välillä. Lukiessa muistelin myös Marja-Liisa Vartion romaania Hänen olivat linnut, jossa (täytettyjen) lintujen kautta kuvattiin ihmissuhteiden kipeitä ja osin naurettavia asetelmia. Lintuihin liittyy paljon uskomuksia ja symboliikkaa, joista kaunokirjallisuuteen riittää aiheita. Soinisen teokseen ne luovat aimo annoksen lohduttavaa tunnelmaa.




Soinisen teoksen on lukenut myös Leena Lumi. Osallistun teoksella Ompun vuoden 2017 runohaasteeseen, ja yritän saada näitä hienoja runoteoksia blogattua nyt alkuvuodesta, jotta voisin tehdä jonkinlaisen koonnin viime vuonna lukemistani kotimaisista runoteoksista. Helmetin tämän vuoden haasteeseen tämä sopisi tietysti kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna, 2017
Kustantaja: Like
Kansi: ?
Sivuja: 195
Mistä sain kirjan: ostin itselleni joulukahjaksi



Rosa Liksomin Everstinna oli minulle syksyn odotetuimpia kirjoja ja hankinkin sen lopulta itselleni pikkujoululahjaksi, koska en millään jaksanut odottaa pukin vierailuun asti. Luin kirjan sitten nopsaan tahtin ja aatonaaton aamuna sain sen loppuun. Mikään varsinainen joulutunnelman tuoja se ei tosiaan ollut, sillä se ei ollut mitään knapsakkaa luettavaa - sen verran totisia aiheita siinä käsitellään.

Everstinnan esikuvana on kirjailija Annikki Kariniemi, ja kirja kertoo fiktiivisesti hänen elämästään ja väkivaltaisesta avioliitostaan jääkärieversti Oiva Willamon kanssa. Kirja ei siis missään nimessä ole elämäkerta, vaan vankkaa, taidokasta romaanitaidetta. Räväkkä minäkertoja ja hänen käyttämänsä murre ankkuroivat kirjan vahvasti kaunokirjallisuudeksi.

Minulle kirjan antoisin osuus oli lopulta sen kieli. Liksomin kirjoittama peräpohjalaismurre leviää kuin räkkäsavu lukijan ympärille. Se on totista, lujaa ja luontevaa, eikä sen lukeminen ole missään kohdassa vaikeaa. Kun saksalaisnimet kirjoitetaan, kuten ne peräpohjolaisittain sanotaan, täytyy nykylukijan vetää suutaan hymyyn. Köppels, Köörinki ja Vyyreri eivät kuulosta yhtään pelottavilta tyypeiltä, vaikka pitivät maailmaa polvillaan. Fasistinen aate näyttäytyy kirjassa naurettavana kukkoiluna, vaikka se tekee syvän vaikutuksen suomalaisiin, myös Everstinnaan.

Everstinnan elämä jättääkin minut osittain kylmäksi. En pystynyt ymmärtämään hänen valintojaan oikein missään kohtaa. Lapsuus ja nuoruus Lapissa on vielä onnellista aikaa, mutta siinäkin on jotain, mitä nykylukija ei tahdo käsittää. Se on fasistisen aatteen palo, joka tuntuu  jo nuoren Everstinnan luissa ja ytimissä: Vihasimma temokratiaa, liperalismia, ryssiä ja kommunisteja, kannoima huolta oman rakhaan isänmaan kohtalaosta talouellisen kriisin kynsisä ja unelmoima nationalistisesta ihannevaltiosta, missä on vain yksi puolue, yksi johtaja ja yksi kansa. (S. 35.)

Aikuisen naisen elämä on myös hyvin dramaattista, sillä Everstinnan avioliitoista jokainen tuntuu käsittämättömältä. Everstin vaikutuspiirissä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse valinnasta, vaan silkasta nuoruuden hulluudesta ja hullaantumisesta sekä naiiviudesta: Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee. Nuoruuen kaikkivoipasuuessa mie toitotin itteleni, että pystyn kääntähmään Everstin syämen kohti hyyää. (S. 67.)

Olkoon Everstinnan aatemaailma ja rakkauselämä kuinka rajua tahansa, ne eivät ole kirjan ainoat tasot. Kielen lisäksi luontokuvaus on kirjassa niin vahvaa, että lukijalle tulee tunne kuin näkisi posoaapoja, nevoja ja jänkiä silmissään. Everstinna vie myös Everstinsä luontoon rauhoittumaan. Erämaassa heidän rakkautensa on parhaimmillaan eikä sinne yllä mikään heitä häiritsemään.

Liksomin teos on kuin pyörremyrsky. Everstinna tulee ja sekoittaa lukijan pään omalla värikkäällä ja epäsovinnaisella elämällään, tarjoaa muutamat suvantokohdan erämaassa ja jatkaa eteenpäin elämän koskissa.



Everstinna on luettu useissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran,  Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Pihakuiskaajan puutarha. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii ainakin kohtaan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Kirjassa myös muutetaan ja (1) ja siinä luetaan kirjaa (16).

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi, 7. painos, 2004 (ilm. 2003)
Kustantaja: Like
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi nostatti vuonna 2003 melkoisen kohun ja sitä myytiin runokirjaksi erikoisen paljon. Muistan kyllä kohun, mutta en muista, miksi en silloin tarttunut kirjaan. Reader, why did I marry him -blogin runohaateeseen etsin sitten käsiini kotimaisen nykylyriikan rakkausrunoja, ja teos tuli tietysti vastaan.

Kotron esikoisteos on nimensä mukaisesti kannesta kanteen rakkauden tarinaa, eikä muuta yritä ollakaan. Se on runon minän puhetta sinulle, rakastetulle. Suurimman osan aikaa rakastettu on kylläkin jo ex-rakastettu, mutta kuitenkin. Teosta pidettiin rohkeana ja suorana puheena rakkaudesta, ja siinä onkin luettavissa tietynlaisia yhteyksiä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, joka myös panee rakkaussuhteen rehelliseen, kaunistelemattomaan pakettiin. - - se oli vuosisadan virhe rakas, Kotro runoilee (s. 129).

Kotron teos on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty numeroin: Yksi (alku), Kaksi (post festum) Kolme (in vino veritas) ja Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin). Alaotsikot kertovat osien sisällöt ja rakkaussuhteen koko elinkaaren.

Yllätyin siitä, miten vähäinen osuus rakkaudella ja rakkauden sanastolla runokokoelmassa lopulta on. Odotin hekumaa ja rakkaan ylistystä, mutta suurin osa teoksesta onkin melko katkeraa tilitystä ja analyysia siitä, mikä meni pieleen. Itsesääliltä ja juopottelultakaan ei vältytä. Jokainen, joka on kokenut elämässään suuren, mutta epäonnistuneen rakkaussuhteen, voi samastua kirjan joka sivuun ja varmasti useimpiin säkeisiin aivan täysin. Onneksi kaikki päättyy kuitenkin kaipaukseen:

minä en voi lakata kaipaamasta sinua

lähdit luotani mutta
minusta et poistu koskaan - -  (s. 133).


Sanovat sitä rakkaudeksi on helppolukuinen ja selkeä, eikä sitä tarvitse liiemmälti tulkita. Naisen kirjoittamana sama teos olisi ohitettu olankohautuksella - koska Tikkanen sanoi sen jo. Miehen kirjoittamana Sanovat sitä rakkaudeksi on rohkea ja avoin tilitys ja on varmasti saanut useat miehetkin tarttumaan runoihin. Ja puhumaan rakkaudesta.

Omassa lukuhistoriassani Kotron teos vertautuu Petri Turusen rakkausrunoteokseen Oodeja kuun orvokille, joka myös kertoo erään rakkaussuhteen tarinan. Siinä, missä Kotro analysoi ja on akateemisesti rehellinen, Turunen räiskii kaiken rakkauteen kuuluvan himon ja tuskan lukijan eteen. Minua Turusen runot naurattivat ja koskettivat aidommin, mutta tunnistin itseäni toki Kotron tarkkuudestakin. Katkeruus on seurausta suhteen merkityksellisyydestä, sillä eihän niitä turhia tyttöystäviä muistella edes katkeruudella:
lähtemättömän vaikutuksen voi tehdä vain hän
joka lähtee (s.133).

Hauskimmillaan Kotro on, kun hän vertaa miehiä ja naisia. Havainnoissa on totuuden siemen. Oivallukset naurattavat, mutta sitten taas toisaalta kertovat karua tarinaa siitä, että parisuhteessa törmätään aina myös (sukupuoli)rooleihin. Mitä ympäristö meiltä odottaa ja miten se meitä tulkitsee? Miten paljon rooleissa on liikkumavaraa:
- -
kun mies syrjäytyy se on 
   hänen omaa syytään

kun nainen syrjäytyy se johtuu 
    kulttuurin patriarkaalisista rakenteista

kun mies juo liikaa hän on vastuuton ja
   terrorisoi perhettä

kun nainen juo liikaa hänellä täytyy 
    olla paha olo - -   

kun mies esittää eroottisia ehdotuksia
   hän on ahdistelija

kun nainen esittää eroottisia ehdotuksia
    hän on moderni tasa-arvoinen nainen - -  (s. 63 - 65).


Vaikka Sanovat sitä rakkaudeksi ei noussut lempirunokirjojeni joukkoon, siitä jäi sellainen olo, että paljon on opittu ja rakastettu vielä enemmän. Lukijan täytyy kuitenkin vähän hillitä sanomisiaan, sillä runon minä neuvoo ihan aiheellisesti kaikkia sydämensä särkeneiden hmisten ystäviä:

älkää hyvät ihmiset
  mitä vain muuta mutta

älkää hyvät ihmiset tulko sanomaan että
onnellinen sietäisi olla kun on
kokenut sellaista rakkautta jota

moni ei kai koskaan - - ( s.109).




Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Pihin naisen elämää ja Lukematon maailma.

Sanovat sitä rakkaudeksi sopisi erinomaiseti Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Itse en voi sitä siihen sijoittaa, koska luin sen jo viime syksynä.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 645
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Anni Kytömäki on kertoja vailla vertaa! Hänen esikoisteoksensa, Kultarinta, nousi Finlandia-ehdokkaaksi ilmestyessään vuonna 2014 ja nyt tämä toinen teos, Kivitasku, lunastaa kaikki lupaukset suuresta tarinankertojasta. Kytömäki kertoo satua ja historiaa. Hän johdattaa lukijan  luontoon, tekemään tarkkoja havaintoja, kuulemaan kuuset, tuntemaan laineet ja lämpimät kalliot. Kaiken päälle tulevat salaperäiset hahmot, ihmiset, joilla on omat kipunsa ja salaisuutensa.

Siinä missä Kultarinta kertoi isän ja tyttären tarinan, Kivitasku kertoo sukutarinaa 1800-luvun puolivälistä nykypäiviin. Se ei kuitenkaan ole suoraviivainen historiikki vaan yllätyksiä täynnä. Kuka on Helena? Kuka on Sergei? Kuka on Veka? Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ensin hennosti, mutta lopulta monin säikein. Koska he kaikki ovat vieraita myös itselleen - ainakin ajoittain - heidän tarinoihinsa punoutuu taikaa, joka kantaa sukupolvesta toiseen. Lopulta kaikki on selvää, koska he olivat, keitä he olivat ja elivät sellaisen elämän kuin elivät. Kaikki he elävät samaa kohtaloa.

Kivitasku on lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Helenan tarina pakahduttaa heti ensi sivuillaan. Sergein tarina puolestaan heittää keskelle 1800-lukua niin vetävästi, että olisin halunnut jäädä sinne. Veka, jonka salaisuudet säilyvät pitkään, kamppailee hänkin ihmisenä olemisen kanssa. Heidät sitoo yhteen kallio, kivet, kivitasku.

Kivitasku ei ole hätäisen lukijan kirja. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta palkitsee hienoilla kuvilla, yllättävillä juonenkäänteillä ja koskettavilla ihmiskohtaloilla. Kun nyt kertaan kirjan tapahtumia, en oikeastaan voi edes valita vaikuttavinta kohtaa kirjasta. Niitä on monta. Kytömäelle on taito kietoa lukija tarinan poimuihin ja herättää lukijan uteliaisuus. Kansanperinteen uskomukset ja luonnon kunnioittaminen huokuvat kirjan joka sivulla. Ne ovat läsnä kaikessa, mitä ihminen tekee:
- Kerro alisesta maailmasta. Mitä muuta kautta sinne pääsee kuin järven pohjasta?
Maaria on pitkään vaiti. Heidän hengityksensä sekoittuvat yhdeksi huminaksi.
- Arvaa itse, Maaria kuiskaa lopulta. - Sen sanon, että ahtaita kaikki reitit ovat.  (S. 217.)

Lukiessani pohdin ihmisen oikeutta muuttaa maisemaa, räjäyttää ikiaikaista kalliota, raivata vesille uusia reittejä ja rakennuttaa palatseja. Koko maailma kuuluu kuitenkin yhteen: sademetsistä meille kulkeutuu sieniä; kivipatsaan voi rakentaa suomalaisen järven rantaan tai Pääsiäissaarelle ja siinä se vartioi ihmisiä. Kaikista ihmisten teoista jää jälki, joita kivet jäävät todistamaan. On olemassa jotain pyhää, kallioon kätkettyä elämää, jota ihmiset ovat osanneet kunnioittaa, mutta tuntevatko ihmiset sitä enää.

Kirjan koskettavin teema liittyy mielen sairauteen ja terveyteen. Onko niiden välillä rajaa ja missä se raja kulkee? Kytömäki kuvaa taitavasti ihmisen mielen järkkymistä ja rajoja, joita ei ehkä olekaan. Raja tämän maailman ja alisen maailman välillä on joillekin ihmisille tutumpi kuin toisille, mutta se on heille raskas taakka.

Kivitasku on myös surun kirja. Se kertoo ihmisten välisisyä yhteyksistä, joita syntyy ja joita on, vaikka kuinka kaipaisi yksinäisyyteen eikä oikein osaisi ollakaan muiden seurassa. Jokaisen ihmisen jälkeen jää kaipaus:
- - Äiti alkaa hyräillä. Yö ohenee, ulkona ritisee pakkanen, pirtissä lämpöpatteri. Keskityn kuuntelemaan äitiä. Hän hyräilee Kertun laulua, jonka sanoja en enää muista. Laulu kuulosti ikivanhalta jo lapsena. Virsi se kai on, jotain siinä aneltiin. Kerttu veisasi sitä, kun kävimme keväisin Riutanlahden hautausmaalla.
   En kuule sanoja, mutta muistan niiden kaiun.
   Joku on kadonnut pimeään. Häntä lauletaan palaamaan. (S. 86.)

Kytömäen kerronta on varmaa ja taidokasta. Se on kauniisti vanhanaikaista, satujenkerronnan perinteelle rakennettua tarinan punontaa ja notkeaa, runsasta sanastoa. Juonenkäänteisiin on upotettu valtava määrä tietoa historiasta, luonnosta ja kansanperinteestä. Voiko lukija oikeastaan muuta kuin huokailla onnellisena?



Kivitasku on luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Sivutiellä, Tekstiluola, Tuijata, Kirja hyllyssä, Amman lukuhetki, Kirjojen keskellä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä, Opus eka ja Jokken kirjanurkka.

Koska sain kirjan loppuun 29.12.2017, eli samana päivänä jolloin uusi Helmetin lukuhaaste julkaistiin, aloitan Kivitaskulla vuoden 2018 lukuhaasteen kuittaamalla siitä kohdan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Komea aloitus, vai mitä!