Tanssiva karhu -palkinnon voittaja vuodelta 2004: Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luettua elämää -blogi on tänä vuonna ollut mukana juhlimassa Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotista taivalta. Osana juhlintaa kirjablogit julkaisevat arvioita palkinnon voittajateoksista. Tämän arvioni Merja Virolaisen runoteoksesta Olen tyttö, ihanaa! olen julkaissut blogissani jo aiemmin, mutta juhlan kunniaksi julkaisen arvion nyt toistamiseen.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaan. Todistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2013: Maria Matinmikon Valkoinen

Maria Matinmikko: Valkoinen, 2012
Kustantaja: Ntamo
Kansi: Marko von Konov
Sivuja: 100
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Linnut säpsähtävät,
mutta hengästyvät heti. Ne tipahtavat
ja liukenevat nimettömäksi suruksi, sumuksi
aamun pinnalle. (S. 34.)

Maria Matinmikon Valkoinen on Tanssiva karhu -palkinnon saaja vuodelta 2012, ja kirjoitan siitä osana Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlintaa. Ylen runopalkinto perustettiin aikoinaan täyttämään aukkoa, joka kirjalliselle kentälle jäi, kun runot jätettiin Finlandia-palkinnon ulkopuolelle.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlavuodessa sillä tavoin, että kilpailun voittajista ilmestyy bloggauksia tasaisin välein, kunnes 3.7. julistetaan kilpailun tämänvuotinen voittaja. Aikaisemmin julkaisin uudelleen arviointini vuoden 2016 voittajasta, Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän -teoksesta.

Matinmikko oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin lupauduin runojuhlintaan mukaan. Suomalaisen nykyrunouden uudet nimet ovat aina houkuttelevia. Runous elää ja voi hyvin, ja ne kokoelmat, joihin olen viime vuosina tutustunut, ovat olleet poikkeuksetta kiinnostavia. Mikä tässä ajassa suosii nimenomaan runoutta? Ehkä valeuutisten keskellä runous pitää yllä jonkinlaista yhteyttä totuuteen, johonklin yhteiseen ihmisyyteen.

Matinmikon tekstissä yhteys toimii kuvina. Näin vahvasti visuaalista runoutta en muista lukeneeni koskaan. Kuvat vaihtuvat mielessäni, jokainen runo suorastaan säteilee ja vaatii katsomaan. Pisimmät proosarunot piirtävät videotaidetta, liikkuvaa kuvaa mieleeni. Kaiken taustalla tai edessä näkyy valkoisuus, johon kuva sulautuu ja katoaa kuin sumuun. Sumua näissä runoissa on paljon, ja se on kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaakin.

Visuaalisuus on myös ongelma. Ongelma se on siinä mielessä, että kun kuva vaihtuu, edellinen kuva häviää mielestä. On hyvä, että Matinmikon teos on jaettu kolmeen osaan ja nimetty: Hevonen, Maisema ja Hiljaisuus. Näiden sanojen ympärille ankkuroituvat vahvimmat kuvat.

Kuvien hajoaminen on unenomaista ja välillä raakaa, väkivaltaista. Ihminen tuntuu repivän rajojaan: Yhtäkkiä hänen lihaksensa, luunsa, hiuksensa, hampaansa ja reikänsä näyttävät olevan mielivaltaisessa järjestyksessä! Missä asennossa hän kävelisi tai rakastelisi? (S. 13) Ihminen jää arvoitukseksi, ääriviivattomaksi massaksi luuta, lihasta ja aisteja. Ihminen ei aina sovi kuvaan, vaan rikkoo sen, häiritsee, lopulta sulautuu maisemaan: Hänen ihonsa läpi puristuu hiekkaa. Nopeasti hänestä on jäljellä pieni sileä dyyni. Hiekka häviää tuuleen. (S. 19.)

Absurdit mielleyhtymät, maiseman kokoaminen ja kadottaminen käy sanoilla ihailtavan tarkasti. Matinmikolla on kyky latoa päälauseista sellaiseen järjestykseen, että seuraava siirtää katseen jo muualle. Ja lopulta näkee vain valkoista, johon itsekin katoaa. Runon puhuja on taitava opas katseelle, joka pysähtyy juuri siihen, johon opas haluaa. Aavikkomaisemat, kamelit ja muulit sekoittuvat vaikeuksitta talveen ja lumeen.

Savanni, aavikko, meri, myrsky. Kuolema, veri. Matinmikon runokuvasto ei todellakaan ole pientä ja sievää, vaan isoja asioita. Välillä löydän runoista lorcamaisia kuvia ja tunnelmia:
Sotilaiden itku kantautuu kaikkialle.
Yö tummuu, sokea härkä.
Puhki tummuvat takit ja pensaiden ruusut. (S. 33)

Jos istuisin kirsikkapuun hentojen, valkoisten kukkien alla ja siemailisin teetä kukallisesta, hauraasta posliinimukista pikkurilli viehkesti kaarella, en ehkä haluaisi lukea näitä runoja tai edes tietää näistä. Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin (s. 41), runon puhuja selittää. Valkoisuudesta ja sumusta täytyy päästä esiin, tuntemaan ja kokemaan. Valkoisuudesta sanat ja runot huutavat näkemään jotain uutta, ne haastavat elämään. Edith Södergranin sisar, sitä Maria Matinmikko on vimmassaan ja ehdottomuudessaan. Kirjoittaminen on välttämätöntä: Kirjoitan, koska en ole hevonen (s. 79).

Runouden merkitys tiivistyy näihin sanoihin: Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi (s. 51). Entäs ihminen, joka ei kirjoita - ajatteleeko hän ollenkaan? Sanojen voima on Valkoisessa kiistaton. Sanat ovat ruumis, ne ovat ajattelu, ne ovat koko ihminen.



Valkoinen on luettu myös blogissa Kosminen K. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2016: Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Osallistun tällä kirjoituksella Ylen Tanssiva karhu -runokilpailun juhlavuoteen. Kilpailu on nyt 25-vuotias, ja palkinto jaetaan Kajaanin runoviikoilla 3.7.2019. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja heidät löydät vaikkapa täältä. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut Stina Saaren Änimlingin ja Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -teoksen.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa Tanssivan karhun juhlavuotta bloggaamalla kilpailun voittajista tasaisin välein, kunnes tuorein palkinnon saaja julkaistaan. Aikaisempien vuosien voittajat voi käydä kurkkaamassa täältä, ja samalla voi haastaa itsensä lukemaan voittajateoksia.

Tämä on uudelleen julkaistu kirjoitukseni Anja Erämajan teoksesta Ehkä liitoittelen vähän, jolla runoilija voitti Tanssivan karhun vuonna 2016.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, jolta olen nyt  lukenut runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön!