3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustanataja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaan. Todistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.



Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 2. kotimainen runokirja.

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi, 7. painos, 2004 (ilm. 2003)
Kustantaja: Like
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi nostatti vuonna 2003 melkoisen kohun ja sitä myytiin runokirjaksi erikoisen paljon. Muistan kyllä kohun, mutta en muista, miksi en silloin tarttunut kirjaan. Reader, why did I marry him -blogin runohaateeseen etsin sitten käsiini kotimaisen nykylyriikan rakkausrunoja, ja teos tuli tietysti vastaan.

Kotron esikoisteos on nimensä mukaisesti kannesta kanteen rakkauden tarinaa, eikä muuta yritä ollakaan. Se on runon minän puhetta sinulle, rakastetulle. Suurimman osan aikaa rakastettu on kylläkin jo ex-rakastettu, mutta kuitenkin. Teosta pidettiin rohkeana ja suorana puheena rakkaudesta, ja siinä onkin luettavissa tietynlaisia yhteyksiä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, joka myös panee rakkaussuhteen rehelliseen, kaunistelemattomaan pakettiin. - - se oli vuosisadan virhe rakas, Kotro runoilee (s. 129).

Kotron teos on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty numeroin: Yksi (alku), Kaksi (post festum) Kolme (in vino veritas) ja Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin). Alaotsikot kertovat osien sisällöt ja rakkaussuhteen koko elinkaaren.

Yllätyin siitä, miten vähäinen osuus rakkaudella ja rakkauden sanastolla runokokoelmassa lopulta on. Odotin hekumaa ja rakkaan ylistystä, mutta suurin osa teoksesta onkin melko katkeraa tilitystä ja analyysia siitä, mikä meni pieleen. Itsesääliltä ja juopottelultakaan ei vältytä. Jokainen, joka on kokenut elämässään suuren, mutta epäonnistuneen rakkaussuhteen, voi samastua kirjan joka sivuun ja varmasti useimpiin säkeisiin aivan täysin. Onneksi kaikki päättyy kuitenkin kaipaukseen:

minä en voi lakata kaipaamasta sinua

lähdit luotani mutta
minusta et poistu koskaan - -  (s. 133).


Sanovat sitä rakkaudeksi on helppolukuinen ja selkeä, eikä sitä tarvitse liiemmälti tulkita. Naisen kirjoittamana sama teos olisi ohitettu olankohautuksella - koska Tikkanen sanoi sen jo. Miehen kirjoittamana Sanovat sitä rakkaudeksi on rohkea ja avoin tilitys ja on varmasti saanut useat miehetkin tarttumaan runoihin. Ja puhumaan rakkaudesta.

Omassa lukuhistoriassani Kotron teos vertautuu Petri Turusen rakkausrunoteokseen Oodeja kuun orvokille, joka myös kertoo erään rakkaussuhteen tarinan. Siinä, missä Kotro analysoi ja on akateemisesti rehellinen, Turunen räiskii kaiken rakkauteen kuuluvan himon ja tuskan lukijan eteen. Minua Turusen runot naurattivat ja koskettivat aidommin, mutta tunnistin itseäni toki Kotron tarkkuudestakin. Katkeruus on seurausta suhteen merkityksellisyydestä, sillä eihän niitä turhia tyttöystäviä muistella edes katkeruudella:
lähtemättömän vaikutuksen voi tehdä vain hän
joka lähtee (s.133).

Hauskimmillaan Kotro on, kun hän vertaa miehiä ja naisia. Havainnoissa on totuuden siemen. Oivallukset naurattavat, mutta sitten taas toisaalta kertovat karua tarinaa siitä, että parisuhteessa törmätään aina myös (sukupuoli)rooleihin. Mitä ympäristö meiltä odottaa ja miten se meitä tulkitsee? Miten paljon rooleissa on liikkumavaraa:
- -
kun mies syrjäytyy se on 
   hänen omaa syytään

kun nainen syrjäytyy se johtuu 
    kulttuurin patriarkaalisista rakenteista

kun mies juo liikaa hän on vastuuton ja
   terrorisoi perhettä

kun nainen juo liikaa hänellä täytyy 
    olla paha olo - -   

kun mies esittää eroottisia ehdotuksia
   hän on ahdistelija

kun nainen esittää eroottisia ehdotuksia
    hän on moderni tasa-arvoinen nainen - -  (s. 63 - 65).


Vaikka Sanovat sitä rakkaudeksi ei noussut lempirunokirjojeni joukkoon, siitä jäi sellainen olo, että paljon on opittu ja rakastettu vielä enemmän. Lukijan täytyy kuitenkin vähän hillitä sanomisiaan, sillä runon minä neuvoo ihan aiheellisesti kaikkia sydämensä särkeneiden hmisten ystäviä:

älkää hyvät ihmiset
  mitä vain muuta mutta

älkää hyvät ihmiset tulko sanomaan että
onnellinen sietäisi olla kun on
kokenut sellaista rakkautta jota

moni ei kai koskaan - - ( s.109).




Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Pihin naisen elämää ja Lukematon maailma.

Sanovat sitä rakkaudeksi sopisi erinomaiseti Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Itse en voi sitä siihen sijoittaa, koska luin sen jo viime syksynä.

Javier Cercas: Salamiin soturit

Javier Cercas: Salamiin soturit, 2003
Alkuteos: Soldados de Salamina, 2001
Suomentaja: Matti Brotherus
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: ystävä osti divarista



Taas on aika kiittää lukupiirejä, jotka tuovat eteen kirjallisia helmiä, joita ei osaisi itse käsiinsä etsiä. Javier Cercasin Salamiin soturit nimittäin osoittautui sellaiseksi helmeksi. Lukupiirikirjaksi sen valitsi eräs lukupiirin jäsen, joka harrastaa intohimoisesti flamencoa ja on sen myötä innostunut myös espanjalaisesta kulttuurista. Hän halusi, että lukupiirissä luettaisiin jotain espanjalaista kirjallisuutta, jota juuri kukaan ei ollutkaan lukenut. Cervantesin Don Quijote taisi olla ainut kirja, jonka kaikki osasivat nimetä espanjalaiseksi. Minäkin väitin, etten ole lukenut elämässäni yhtäkään espanjalaista kirjaa, koska se Don Quijotekin on lukematta. No, blogiarkistosta (eläköön blogiarkisto!) löysin kuitenkin kaksi espanjalaista teosta: Eduardo Mendozan Tulvan vuoden ja Alfonso Zapicon Portrait Of A Dubliner -sarjakuvateoksen, joka on loistava sarjakuva-elämäkerta James Joycesta, eli ei mitenkään kirjailijan kotimaahan sijoittuva kirja sekään.

Salamiin soturit käsittelee Espanjan sisällissotaa (1936 - 1939), joka Mendozan Tulvan vuodessakin vaikutti kirjan tapahtumiin. Ollaan siis vankasti historiassa, mutta ei ihan niinkään. Kaikki alkaa nykyisyydestä, jossa nuori toimittaja-kirjailija tuskailee aiheiden ja taitojen puutetta. Hän on jymähtävnyt toimittajaksi, vaikka haluaisi olla kirjailija. Tärkeä naissuhdekin on päättynyt ja uusi tyttöystävä on melkein se oikea, mutta myös vähän niin kuin ei olisikaan. Asetelma on kiinnostava: Voidaanko nykyisyydestä käsin enää tavoitaa historian tapahtumia sellaisina kuin ne olivat? Voiko historiaa jotenkin ymmärtää? Voisiko siitä kenties oppia jotain? Miten kohtaamamme ihmiset vaikuttava omiin valintoihimme ja tekemisiimme? Paljonko on kiinni sattumasta?

Rakenteeltaan kirja muistuttaa Laurent Binet'n HHhH-teosta, joka on kerrassaan loistava historian kirjoituksen ja fiktion sekoitus. Siinäkin kirjailijan omat elämänvaiheet ja tutkimisen palo tehdään näkyviksi. Historian selvittäminen on kuin palapelin kokoamista tai johtolankojen seuraamista, kiehtovaa ja petollista yhtä aikaa.

Salamiin sotureissa nuori toimittaja kuulee tarinan kirjailija Rafael Sánchez Mazasin teloituksesta ja ymmärtää heti, että tässä on hänen aiheensa. Mazas oli falangisteja ja yksi sisällissodan keskeisiä ideologeja. Hänen filosofiansa ja isänmaallinen eetoksensa oli luomassa sodalle henkistä pohjaa ja ajoi kokonaisen kansakunnan vuosikymmenten kärsimyksiin, ensin sotaan ja sitten Francon diktatuuriin: Kuitenkin sodan itämisaikana Sánchez Mazasin levittämät iskulauseet vetosivat vielä hehkuvalla nykyaikaisuudellaan nuoriin, hyvistä perheistä tuleviin ja väkivaltaisia ihanteita vaaliviin isänmaanystäviin, jotka edistivät niiden vakiinnuttamista (s. 101).

Mazas joutui tasavaltalaisten vangiksi, ja kun sodan loppuvaiheessa tasavaltalaisjoukot ottivat tärkeimpiä vankeja mukaansa perääntyessään kohti Ranskan rajaa, myös Mazas oli vankien joukossa. Vangit päätettiin teloittaa sekavassa perääntymisvaiheessa, mutta Mazas onnistui pakenemaan. Eräs sotilas löysi hänet metsästä ja tähtäsi jo häntä, mutta ei ampunutkaan. Miksi? Kuka tuo sotilas oli? Voisiko hänet vielä tavoittaa?

Nuori kirjailija selvittää Mazasin piileskelyn vaiheet ja etsii ensin käsiinsä Salamiin sotilaat, tasavaltalaiset, jotka suojelivat Mazasia hänen "teloituksensa" jälkeen. Hän tapaa tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet sodan melskeisiin, mutta pystyneet kaiken keskellä myös inhimillisiin tekoihin. Etsintä kuitenkin jatkuu: missä on se armelias sotilas, joka säästi Mazasin hengen?

Tarvitaan vielä eräs chileläinen kirjailija ja eräs pasodoble, jotka johdattavat kirjailijan oikeille jäljille. Lopulta hän löytääkin oikean ihmisen ja uskomattoman tarinan. Tarina voi olla totta, mutta se voi olla myös paljon muuta - ja siitä tulee paljon muuta.

Salamiin soturit toimi lopulta kuin Tuntematon sotilas, vaikka se on rakenteeltaan aivan erilainen. Cercas onnistuu tavoittamaan historian ja ihmiset, jotka siellä ovat eläneet ja tehneet valintojaan. Kirja kertookin siitä, että  jokainen ihminen on osa historiaa, myös kaikki he, jotka ovat painuneet unohduksiin.



Kirjan on lukenut myös Kirjojen lumon Mia. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 21. Sankaritarina.

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät

Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät, 2003 (Novellit-kokoelmateoksessa, 2010)
Kustantaja: Otava
Kansi: Maija Vallinoja
Sivuja: 104
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Sinäkin yönä hän heräsi äkkiä ja heti aivan valveilla ollen, ja kelloon katsomattakin hän tiesi, että oli yön pimein hetki, se hetki vuorokaudesta, jolloin kuolema hengitti hänen omaa hengitystään (s. 611).

Raija Siekkinen (1953 - 2004) on novellitaiteilija, jonka tuotantoon en ole tutustunut aiemmin. Nyt hänen viimeiseksi jäänyt kokoelmansa Kalliisti ostetut päivät valikoitui lukupiirikirjaksi. Tartuin siihen melkoisin odotuksin, sillä Raija Siekkisen yhteyteen liittyy sellainen vaatimaton määritelmä kuin huippunovellisti.

Kalliisti ostetut päivät lunasti lupauksensa, ja oikeastaan vielä enemmänkin. En ole ikinä lukenut mitään vastaavaa suomalaisessa kirjallisuudessa - olenko missään? Siekkisen tyyli on täysin omanlaisensa, hänen rytminsä on hengityksen rytmiä, ajattelemisen rytmiä. Novellit ovat niin kirkkaita ja surullisia, että niitä ei pysty ahmimaan, vaan ne vaativat tilaa ympärilleen. Jokaiseen tekstiin sukeltaa kuin pinnan alle ja tuntee pidättävänsä hengitystä. Novellin loputtua jää kellumaan surumieliseen tunnelmaan, joka näyttää ympäristön ja elämän hyvin hauraana.

Kaikissa kokoelman 10 novellissa on päähenkilönä nainen, jonka elämässä on ollut mies. Tai miehiä - väärä ja oikea. Lisäksi on usein talo, joka tuntuu myös hengittävän. Nainen elää nykyhetkeä ja muistoja. Hän aistii ja havainnoi ympäristöään tarkasti, eikä voi estää muistojen vääjäämättömyyttä, sitä, miten ne johdattavat kohti luopumista. Sillä luopumista näissä novelleissa on paljon ja yksinäisyys on niiden polttoaine. Jokainen kohtaaminen, havainto tai muisto, vaikka onnellinenkin, tuntuu vain korostavan yksinäisyyttä.

Päähenkilö on joka novellissa eri niminen, mutta suurin piirtein samanikäinen. Hänestä kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, yksikön kolmannessa persoonassa. Lukijalla on sellainen olo, että yhtä hyvin nainen voisi joka novellissa olla samanniminen - että hän on sama. Nainen voisi olla myös minäkertoja, ehkäpä Raija Siekkinen itse, niin intensiivisiä ja koetun tuntuisia hetket ovat. Mutta jokin etäisyys tai rytmi katoaisi, jos kertoja kertoisi tarinoita minän näkökulmasta. Ja oikeastihan näissä ei ole tarinoita, ei juonellisia huippuja tai selkeitä lopetuksia. Nämä novellit ovat jonkun naisen elämän hetkiä, muistoja, aavistuksia.

Novelleista on vaikea valita parasta, niin tasalaatuisia ne kaikki ovat. Omiksi suosikeiksini nousivat Vene, Talo joka oli ja kokoelman viimeinen novelli, Hänen elämänsä parhaat vuodet. Tosin viimeinen novelli on niin intensiivinen masennuksen kuvaus, että se suorastaan puistattaa: Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään: hän katseli vaatekasaa. Nyt sen sekasortoisuus tuntui kertovan hänestä kaiken. Kuka hän oli, millainen, oliko hän elänyt aivan väärän elämän, harhaisen kuvitelman vain? - - Hän katseli ympärilleen asunnossa. Milloin oli ajatus luopumisesta, lähtemisestä, syntynyt, vähitellenkö, vai jonkin tapahtuman seurauksensa, milloin se oli uponnut alitajuntaan kuin siemen maahan ja siellä alkanut hänen tietämättään kasvaa ja vasta pitkän ajan kuluttua noussut pintaan? (S. 638.)

Lukupiirikirjana Siekkisen novellikokoelma toimi loistavasti. Keskustelu liikkui syvissä vesissä. Lisäksi novellit toimivat kuten Dostojevskin Rikos ja rangaistus aikoinaan: naiset pitivät kovasti, mutta miehet eivät kokeneet kirjaa omakseen. Ehkä näissä oli enemmän naisten ajattelun rytmiä, sillä eräs miesjäsen totesi, ettei saanut ajatuksesta kiinni, eikä päässyt sisälle tekstiin. Naispuolinen lukupiiriläinen puolestaan totesi, että haluaisi osata kirjoittaa, kuten Siekkinen kirjoittaa.

Siekkisestä ei tullut lempikirjailijaani, mutta olen onnellinen, että omistan teoksen, jossa ovat kaikki hänen novellinsa. Kun on oikea aika, voin lukea novellin - vain yhden kerrallaan - ja upota sen mukana aistimaan merkittävät hetket. Yksi novelli riittää, sillä Siekkisen estetiikka on raskasta estetiikkaa. Siinä kaikella on merkitys ja paino - tai tarkemmin: paino on kaikessa siinä, johon nainen kääntää katseensa tai muistonsa. Silti kerronta on kirkasta, niin kirkasta, että se soi.


Kun etsin Siekkisen teosten arvoita, en löytänyt kuin yhden blogiarvion. Se oli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran teksti Siekkisen Se tapahtui täällä -romaanista. Saran arviosta saa myös aavistuksen Siekkiselle ominaisesta melankoliasta.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni, 3. painos, 2012
Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999
Suomentaja: Ilkka Malinen
Kustantaja: Tammi, 2003
Sivuja: 252
Mistä sain kirjan: oma ostos


Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanalaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen.

Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä? Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni alkaa lukemisen ylistyksellä ja siitä tulee lukemisen juhlaa. Kuinka lukeminen yhdistää ihmiset ja kuinka rakkaus erottaa heidät.

Kirjailijanurasta haaveileva Sumire ja nuori opettaja K ovat ystäviä, vaikka K on rakastunut Sumireen ja toivoisi jotain enemmän. (K on jopa lahjoittanut Sumirelle Nuuskamuikkus-mukin!) Sumire puolestaan rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan naiseen, Miuhun. Rakastumisen myötä Sumire muuttuu. Hänen sisäinen ja ulkoinen minänsä alkaa etääntyä K:sta, kunnes hän katoaa kokonaan.

Kun Sumire todellakin katoaa pienellä kreikkalaisella saarella, K lentää sinne etsimään häntä. Hän löytääkin jotain - mutta mitä? Oikeastaan hän löytää tarinan toisestakin kadonneesta.

Sumire ja K ovat intohimoisia kaunokirjallisuuden lukijoita, kun taas tyylikäs bisnesnainen Miu lukee aivan eri tavalla: Miu tuskin vilkaisikaan kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta tyhjänpäiväisiä viihdekirjoja ajankuluksi. En koskaan pääse eroon ajatuksesta, että se on kaikki keksittyä, hän selitti, joten en koskaan pysty tuntemaan minkäänlaista empatiaa henkilöhahamoja kohtaan. Olen aina ollut sellainen. Tästä syystä hänen lukemisensa rajoittui kirjoihin, joissa todellisuutta käsiteltiin todellisuutena. Enimmäkseen kirjoihin, joista oli apua hänen työssään.

Jos Miun onkin vaikea tuntea empatiaa "keksittyihin ihmisiin", niin kaunokirjallisuuden ystävillä on aivan päinvastainen ongelma. Välillä minunkin on vaikea muistaa, että kirjallisuuden hahmot eivät ole eläviä. Nytkin jännitin ihan tosissani, voisiko Sumiren ja Miun rakkaussuhde onnistua, vaikka heidän ajatusmaailmansa ovat niin erilaiset? Onko heidät tuomittu ikuisesti kiertämään omia ratojaan avaruudessa, pysymään Sputnik-rakastettuina toisilleen? Lopulta jäin pohtimaan, mitä Sumirelle oikein tapahtui.

Sumire yrittää sulautua Miun maailmaan ja alkaa muistuttaa häntä. Japanilaisesta boheemista alkaa tulla Miun kaltainen tyhjä kuori. (Se, että japanilaistyttö katoaa nimenomaan Kreikassa, länsimaisen sivistyksen kehdossa, on ehkä symbolista. Tai sitten ei. Ehkä Kreikan saaristoon on helppo kadota tai ehkä se on vain yksinkertaisesti ihanimpia paikkoja maapallolla.) Näin K kuvailee eurooppalaistunutta Miuta: Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet. Jokin tavattoman tärkeä seikka - sama joka veti Sumirea puoleensa kuin pyörremyrsky, joka ravisutti sydäntäni seistessäni lautan kannella - oli kadonnut Miusta iäksi. Jäljelle ei ollut jäänyt elämä vaan sen poissaolo. Ei mitään elävästä olennosta, vain hiljainen muisto.

Sputnik-rakastettuni ei ole täydellinen kirja. Se on kaukana siitä. Rakenteeltaan se on vähintään epätasainen ja rosoinen. Siinä on kaksi päällekkäistä rakkaustarinaa, ja kolmannestakin vähän tunnelmia. Siinä liikutaan Tokiossa ja Kreikassa, rakastetaan kirjoja ja kirjoitetaan intohimoisesti, kunnellaan musiikkia, rakastutaan vääriin ihmisiin ja ollaan vähän opettajana ja rakastajanakin. Siinä on maagista realismia ja yritystä ymmärtää käsittämätöntä. Välillä heitetään suuria ajatuksia, välillä kuvaillaan piinallisen tarkasti naisten asuja. Ja silti - silti, sen rosoihin on mukava sovitella itseään, hämmästellä identiteetin rakentumista ja katoamista, tai jopa identiteetin jakautumista. Ehkäpä ymmärtää taas jotain rakastamisen vaikeudesta ja jostain omastakin kadonneesta rakkaudestaan.

Kirja sisälsi myös yllättäen sellaisen määritelmän opettajuudesta, joka kolahti minulle enemmän kuin mikään muu määritelmä ikinä: Seisoin luokkani edessä opettaen sille kielen, elämän ja maailman perusasioita, ja huomasin samalla opettelevani itse näitä perusasioita uudelleen näiden lasten mielen kautta. Oikein tehtynä tämä oli elähdyttävä kokemus. Suorastaan syvällinen. (S. 71.)

Sputnik-rakastettuni on samalla tavalla kuulas ja haikea kuin Murakamin Norwegian Wood. Kirjojen teemat ovat pitkälti samat: identiteetin etsintä, sielun mureneminen, nuori rakkaus, haparoivat ihmissuhteet. Siinä missä Norwegian Wood oli rakenteeltaan hallitumpi ja selkeämpi, Sputnik-rakastettuni viehätti rosoisuudellaan, enkä osaa panna kirjoja paremmuusjärjestykseen. Ehkä minun ei tarvitsekaan - kunhan vaan annan kirjojen henkilöiden elää.

Kirjablogeissa Murakamin kirjoja rakastetaan ja luetaan paljon. Eikä suotta. Ainakin Lumiomena,  Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more,  P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto ovat arvioineet tämän kirjan. Mielipiteet vaihtelevat hyvästä loistavaan. Jos joku haluaa kruunata kesänsä vielä yhdellä hyvällä lukuelämyksellä, niin Sputnik-rakastettuni on varmasti sellainen.

Robert Louis Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille

R. L. Stevenson: Huomispäivän laulu. Satuja täysikasvuisille, 2003
Alkuteos: Fables, 1894
Suomentaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Basam Books 2003
Sivuja: 100


Robert Louis Stevensonin (1850-1894) Huomispäivän laulu on kummallinen, pieni kirja, joka sisältää 20 lyhyttä tarinaa. Se on ilmestynyt alun perin nimellä Fables, "Faabelit", joka kuvaa näiden tarinoiden olemusta hyvin.

Nimifaabelissa "Huomispäivän laulu" kuninkaan tytär saa elämäänsä huolen huomispäivästä ja yrittää sen jälkeen elää piilossa linnassaan. Pelkäämiseen kuluu vuosia. Lopulta hän saa elämänuskonsa takaisin: Ja Duntrinen kuninkaan tytär meni siihen osaan rantaa, missä oli tapahtunut muinoin ihmeellisiä asioita, ja siellä hän istui alas. Meren vaahto pyyhki hänen jalkojaan ja kuolleet lehdet parveilivat hänen selkänsä takana, ja huntu liehui hänen kasvojensa ympärillä kun tuuli puhalsi. Ja kun hän kohotti katseensa, hänen edessään oli kuninkaan tytär, joka käveli rannalla. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kultaa ja silmänsä kuin joen syvänteet, eikä hänellä ollut huolta huomispäivästä, eikä valtaa tämän hetken yli, sen enempää kuin yksinkertaisilla ihmisillä.

Kirjan kieli on sadunomaista ja parhaimmillan oikein kaunista. Vanhahtava tyyli on säilynyt myös suomennoksessa. Useissa kirjan tarinoissa teemana on rohkeasti eläminen. Stevenson tuntuu ihmettelevän, miksi ihmiset pelkäävät niin paljon kuolemaa tai kohtaloa tai Jumalaa, että eivät uskalla elää. Tarinoiden kertoja kehottaa elämään hetkessä ja hyvin, ilman elämää rajoittavia pelkoja ja uskomuksia.

Huomispäivän laulun jälkisanoissa Virpi Hämeen-Anttila kertoo tarinoiden taustoista, ja hyvä niin, sillä satiirinen faabeli on minulle hiukan vaikea laji, ja nyt kun on kyse yli satavuotiaista kertomuksista, niin paljon niiden merkityksistä jää täysin hämäriksi. Tarinoissa seikkailevat prinsessat, kuninkaat, matkamiehet, merimiehet, eläimet, henget ja noidat - perinteisten satujen hahmot. Mutta mitään onnellisia, helppoja satuja nämä eivät ole. Faabelien opetusten miettiminen vaatii ainakin minulta pohdintaa, ja silti jää epävarma olo: ymmärsinkö asian sinne päinkään?

Välillä faabelit tosin yllättävät moderneilla aiheillaan. Esimerkiksi tarinassa Neljä maailmanparantajaa koko keskustelu tuntuu hyvinkin tutulta. Siinä neljä maailmanparantajaa keskustelevat, miten maailman tila kohentuisi: "Meidän täytyy hävittää köyhyys", sanoi ensimmäinen."Meidän täytyy hävittää avioliitto", sanoi toinen. "Meidän täytyy hävittää Jumala", sanoi kolmas." Muutamia parannusehdotuksia lueteltuaan maailmanparantajat päätyvät lopputulokseen: "Ensiksi", sanoi toinen, "meidän täytyy hävittää ihmiskunta."

Rujoudestaan huolimatta eräs tarina kosketti minua erityisesti. Tarinan nimi on "Ressukka". Siinä yksinkertainen kalastaja tapaa kotonaan henkiolennon, jota hän alkaa puhutella: "Puhu minulle suoraan", sanoi mies, "ja kerro mikä on nimesi ja millainen on luontosi." "Minun nimeäni", lausui toinen, "ei ole annettu, eikä minun luontoni ole vielä varma. Sillä olen osaksi mies. Olin osa sinun esi-isiäsi ja menin kalastamaan ja taistelemaan heidän kanssaan muinaisina aikoina. Mutta nyt ei ole minun vuoroni vielä tullut: minä odotan kunnes olet saanut vaimon, ja sitten olen sinun pojassasi, ja olen rohkea osa häntä, ja iloitsen miehuullisesti siitä kun suuntaan veneeni hyökyihin, pitelen taidolla peräsintä ja olen väkevä mies siellä missä saartorengas sulkeutuu ja iskuja vaihdetaan."

Käy ilmi, että rutiköyhä ja ruma kalastaja saa kuin saakin vaimon, ja lisäksi vieläpä juuri tämän pojan, jonka hän tapasi henkiolentona. Poika ei ole lopulta ollenkaan ressukka. Kuka tietää, kuinka paljon henkiolentoja kohtaammekaan menneisyydestämme tai tulevaisuudestamme, mutta emme osaa heitä tunnistaa?

R. L. Stevenson on skotlantilainen kirjailija, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilman muuta Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886) sekä Aarresaari (1883). Tohtori Jekyll ja Herra Hyde teki minuun pari vuotta sitten vaikutuksen, ja mielestäni kirja on ansainnut paikkansa kauhukirjallisuuden klassikkona. Nyt innostuin lainaamaan Stevensonin kirjoja enemmänkin lukupiirin skottiteemaa varten. Tämäkin erikoinen kirja siis tarttui käteeni lukupiirin ohjaamana.