2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin, 2016

Alkuteos: Swimming Home, 2011

Suomentaja: Laura Vesanto

Kustantaja: Fabriikki kustannus

Kansi: Galina Gallo

Sivuja: 144

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Brittiläisen Deborah Levyn Uiden kotiin on läheistä sukua irlantilaisen Sally Rooneyn romaanille Normaaleja ihmisiä. Kumpaakin voi luonnehtia pesunkestäväksi eurooppalaiseksi ihmissuhderomaaniksi. Molemmat perustuvat pitkälti ihmisten kohtaamiseen ja keskusteluun, eivätkä niinkään juonen kehittelyyn. Levyn romaani on ollut Booker-ehdokkaana vuonna 2012, kuten Rooneyn romaanikin vuonna 2018. Molemmat romaanit ovat surullisen kauniita.

Eurooppalaisen ihmisuhderomaanin miljööksi ei kelpaa mikä tahansa paikka. Nyt ollaan viettämässä lomaa huvilalla Etelä-Ranskassa, Nizzan liepeillä, vuonna 1994. Helle, perhe, houkutus, petos ja rakkaus - näistä elementeistä Levy kokoaa intensiivisen romaanin, joka kasvaa paljon sivumääräänsä suuremmaksi.  

Tunnelma romaanissa kehittyy Ian McEwanin Vieraan turva -romaanin tyyliin kohti yhä synkempiä sävyjä. Päivien - viikon - kuluessa ihmisten haavoittuvaisuus paljastuu. Jokainen tuntuu olevan vereslihalla.

Levyn luomat hahmot edustavat ylempää keskiluokkaa ja sivistyneistöä. Perheen äiti Isabel Jacobs on tähtitoimittaja, joka matkustaa ympäri maailmaa vaarasta toiseen, ja perheen isä Joe (Joseph) Jacobs on kuuluisa kirjailija, jolla on tapana rakastua uusiin naisiin: Vaimon oli parempi olla keskellä viuhuvia luoteja sota-alueella kuin oman kodin suojissa, jossa joutui kuuntelemaan Joen valheita. Ja silti Joe myös tiesi, että hänen tyttärensä oli aluksi itkenyt Isabelin perään ja myöhemmin oppinut olemaan itkemättä, sillä itku ei tuonut häntä takaisin. (S. 63.)

Perheen tytär Nina on kuin ilmapuntari kaiken keskellä. Hän rakastaa molempia vanhempiaan, mutta ei voi asioille mitään. Lukijan myötunto on vahvasti hänen puolellaan, kun aikuiset tuntuvat olevan enemmän ja vähemmän hukassa itsensä kanssa. Teoksen viimeinen luku antaa puheenvuoron Ninalle. Kohtalokas kesä ei jätä häntä rauhaan: En ole koskaan oikein ymmärtänyt, milloin menneisyys alkaa ja missä se loppuu, mutta samalla lailla kuin kaupungit tallentavat mennneisyyden pronssisiin, ikuisesti samaan arvokkaaseen asentoon jähmettyneisiin patsaisiin, yritän minäkin saada menneisyyden pysymään paikallaan ja käyttätymään, mutta se kulkee ja kuiskailee mukanani joka ikinen päivä. (S. 143)

Perheen loma-asunnossa on mukana myös ystäväpariskunta, joka jää lopulta ikään kuin rekvisiitaksi, sillä tärkeimmäksi nousee uima-altaaseen ilmestyvä nuori nainen, Kitty, joka sähköistää ilman monella tapaa. Kittyn kautta myös perheen menneisyys alkaa avautua ja kipeät kohdat hiertää yhä enemmän. Kitty on Joelle houkutus ja piina, mutta kumpaa lopulta enemmän.

Lomahuvilan naapurissa asuva vanha nainen, Madeleine, tarkkailee tapahtumia terävästi ja yrittää puuttua tapahtumiin. Hän näkee kaiken selvemmin kuin draamassa eläjät itse, mutta kaikki on jotenkin liian myöhäistä: Madeleine tunsi (vaikka ei nähnyt), että Isabel oli rohkea nainen. Lääketieteellisessä hän oli nähnyt naisten valmistuvan sudänkirurgeiksi, gynekologeiksi, luusyöpäasiantuntijoiksi. Sitten he saivat lapsia ja jokin muuttui. Heistä tuli väsyneitä. Loputtoman. (S. 125.)

Promenade des Anglaise, kimaltava meri, näännyttävä helle, hotellihuone, höyhenviitta, uima-allas... Levyn romaani on äärettömän ranskalainen, kepeä ja raskas yhtä aikaa. Siitä tulee mieleen Francoise Saganin loistava romaani Tervetuloa, ikävä, jossa on samaa haikeaa tunnelmaa ja samankaltaiset puitteet. Kaikki on kovin kaunista ja samalla kauheaa. Jotain menee lopullisesti rikki. 

Uiden kotiin on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Mitä luimme kerran ja Tuijata.kulttuuripohdintoja.  

2 x Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Bolla

Pajtim Statovci: Tiranan sydän, 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 269
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Pajtim Statovci: Bolla, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Mirella Mäkilä
Sivuja: 239
Mistä sain kirjan: ostin omaksi



Luin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian  melko pian sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2014 ja pidin siitä paljon. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toissa kesänä näin siitä tehdyn Kansallisteatterin esityksen Tampereen teatterikesässä ja sekin oli loistava. Maagisen realismin tuntu, eläinten ja ihmisten sielujen sekoittuminen, käärmeen muotoon mukautuva pelko, kissamainen rakastaja... Jo esikoisteoksessaan Statovci osoitti taituruutensa tarinankertojana ja vaikeiden, monisyisten aiheiden käsittelijänä. Hänen teemansa ovat vahvasti kansainvälisiä: pakolaisuus, kahden kulttuurin välissä eläminen, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus. Näitä teemoja Statovci käsittelee kaikissa kolmessa teoksessaan.

Tiranan sydän, Satatovcin toinen kirja, osui silmiini junassa jonkun satunnaisen matkustajan matkakirjana, ja valitsin sen viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan "tuntematon lukee". Sain hyvän kimmokkeen tarttua kirjaan, jonka olin jo hankkinut hyllyyni. Samoihin aikoihin kirja valikoitui myös National Book Award -palkintoehdokkaaksi, joten se oli uudestaan ajankohtainen.

Syksyllä 2019 ilmestyi Statovcin kolmas teos, Bolla, joka päätyi lukupiirikirjaksi ja voitti myöhemmin Finlandia-palkinnon. Statovcin ura on jo nyt - kolmen kirjan jälkeen - menestyksekäs, ja täysin ansiosta.

Statovcilla on aivan oma tyylinsä. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja kaunista, vaikka hän kirjoittaisi rumistakin asioista, kuten väkivallasta, hyväksikäytöstä tai ahdistuksesta: En saa henkeä, sillä ilma kerääntyy märäksi villaksi kurkkuun ja aukion taukoamaton meteli saa ajatuksenkulkuni keskeytymään, ja kun laitan käteni kostealle poskelleni ja kuorin kynsilläni hien sen pinnalta, on kuin kasvoiltani irtoaisi kerros ihoa (TS, s. 13).

Tiranan sydän kertoo kahden pojan, Agimin ja Bujarin, ystävyydestä Kosovossa. Pojat kasvavat ja sodan uhka kasvaa. Lopulta pojat lähtevät sotaa pakoon ja pitävät toisistansa huolta. Tuntuu kuin heidän sielunsa alkaisivat olla yhtä.

Jossain vaiheessa kertojaksi jää vain toinen poika, mutta kumpi. Miksi vain toinen? Päähenkilö muuttaa maasta toiseen, etsii paikkaansa, pukeutuu naiseksi, on mies, on nainen, on amerikkalainen, on italialainen. Mutta ei koskaan albaani. Identiteetin vaihtaminen on raskasta mutta myös vapauttavaa. Ehkä myös elinehto. Albania, kammottava Albania jää taakse. Vai jääkö sittenkään? Esi-isien tarinat seuraavat mukana, kansan vaiheet seuraavat mukana - vaihtuvista identiteeteistä huolimatta omaa sisintään eikä omaa menneisyyttään pääse pakoon.

Kaunis ei ole uusin kotimaakaan, Suomi: Julkisilla paikoilla ihmiset puhuvat äärimmäisen hiljaa, kuin olisivat jatkuvasti sanomassa jotain rikollista, katsekontaktin saaminen on haastavaa, kuin vaikeaa matemaattista yhtälöä ratkoisi, sillä ihmiset eivät katso silmiin, tai jos katsovat, niin katse on syrjyttävä, tyrmäävä ja julma, siitä ei voi erehtyä: mene pois tieltäni, se käskee, mitä ihmettä sinä siinä seisot (s. 208).

Bollan päähenkilöt puolestaan ovat aikuisia miehiä, jotka hakevat samansukupuolista rakkaussuhdetta. He löytävät toisensa Pristinassa ja rakastuvat intohimoisesti. Sota ajaa miehet kuitenkin eroon toisistaan. Toinen päähenkilöistä, Arsim, on väkivaltainen ja itsetunnoltaan hyvin heikko, perinteiseen miehen malliin kasvatettu mies. Hän pahoinpitelee vaimoaan, eikä ota perheestään vastuuta. Myöhemmin hän ei osaa elää uudessa kotimaassa, Suomessa, eikä saa mistään otetta.

Arsimin kautta teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista, tarvetta pukea elämä sanoiksi. Arsim yrittää kirjoittaa, mutta ei tunne saavansa tekstiään eläväksi. Unelmien toteutuminenkaan ei välttämättä tee ihmistä onnelliseksi: Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on vaarjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. Se teki minut mietteliääksi, hieman surulliseksikin, silä ajattelin, että ihmisen pitäisi jotenkin varoa unelmiaan, niiden toteutumista erityisesti. Jos uneksinnan arvo on uneksijan haaveilussa, minkä arvoinen voi toteutunut haave olla? Minkä arvoinen voi olla esimerkiksi kirja, jos se julki tullessaan on kirjoittajansa pois antama unelma. (B, s. 151)

Toinen mies, Milos, on herkempi ja haavoittuvaisempi, mutta sota ei säästä häntäkään. Miesten kohtaamisissa on pajon kauneutta ja toivoa, yhteisen kauniin maailman lumoa, mutta todellisuus ei ole heidän. Velvoitteet, odotukset, yhteisöjen ja perinteiden paineet - ja lopulta myös päälle vyöryvä historia - eivät anna heille kummallekaan mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Statovcin tähänastisen tuotannon perusteella voi sanoa, että hän on Suomen kirjallisuudessa täysin omaäänisensä, rohkea kirjailija. Teemojensa kautta hän on vankasti kiinni kansainvälisessä kirjallisuudessa ja sanataituuruudessa hän on suomalaista parhaimmistoa. Statovcin virke on selkeä ja kaunis, mutta ei silti yhdentekevä.


Tiranan sydäntä on luettu ainakin näissä blogeissa: Marjatan kirjat ja mietteet, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Kaikkea kirjasta, Oksan hyllyltä,  Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kaisa Reetta T. Bolla on arvioitu muun muassa näissä blogeissa: Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa, Kirja hyllyssä, Lukuisa, Bibbidi bobbidi book, Kirjarouvan elämää ja Kirsin kirjanurkka.

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuninkaan aarre

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuinkaan aarre, 2016
Kansi: Janne Kukkonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 280
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Janne Kukkosen Voron myötä pyörähtää blogissani käyntiin oma pieni sarjakuvaviikkoni. Olen lukenut loistavia sarjakuvia pienen pinon verran, mutta niistä bloggaaminen on jäänyt, ja nyt alkavat albumien palautuspäivät paukkua.

Janne Kukkosen Voro, Kolmen kuninkaan aarre voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016. Se on hänen esikoisteoksensa, mutta kaikin puolin niin hallittu ja jännittävä kokonaisuus, etten yhtään ihmettele voittoa. Aamulehden haastattelussa Kukkonen kertoo kehitelleensä sarjakuvansa käsikirjoitusta peräti 15 vuotta, ja hiominen näkyy lopputuloksesta. Kokonaisuus on taiteellisesti tasapainoinen ja juonellisesti huikaiseva.

Nythän Voroon on ilmestynyt jo seuraava osa, Tulikiven armeija, ja aion hankkia sen käsiini mahdollisimman pian. Luvassa on trilogia, joten kolmaskin osa saadaan joskus luettavaksi.

Voro kertoo Liljasta, pienikokoisesta, 10-12-vuotiaasta, ammattivoro-oppilaasta. Hän haaveilee saavuttavansa joskus Mestarivarkaan arvonimen. Lilja on sopivasti sukupuoleton hahmo, joka voisi hiippahupussaan olla kumpi vaan, tyttö tai poika. Koska ammatinvalinta on vakavasti miesten maailmaan kallellaan, ei käytös voi olla missään määrin tyttömäistä. Eikä olekaan! Lilja käyttäytyy röyhkeästi, pomottaa jopa opettajaansa ja ylpeilee taidoillaan.

Voron ammatti on vaarallinen ammatti: toisella puolella vaarana on joutua virkavallan kynsiin (hirteen), toisella puolella uhkana ovat muut lainsuojattomat, jotka eivät todellakaan ole mitään enkeleitä. Kaikki Liljan vastustajat ovat aikuisia miehiä, toinen toistaan palottavampia hahmoja, mutta Lilja kyllä pärjää...

Kirjan alussa esitellään ryöstökeikka, jossa Liljan taidot pääsevät oikeuksiinsa ja lukija koukuttuu. Varsinainen seikkailu käynnistyy, kun Lilja kuulee suojelijansa ja kiltamestarin keskustelun, jossa kiltamestari vähättelee häntä ja kieltäytyy antamasta hänelle vaativia keikkoja. Suutuksissaan Lilja varastaa itselleen keikan. Alkaa seikkailu, jossa Lilja on sekä etsijän että pakenijan roolissa. Tämä tuplarooli tekee hänen elämästään melkoisen vauhdikasta.

Sana pelko ei kuuluu Liljaan sanavarastoon. Hän kohtaa rumat pahikset, petturit ja yliluonnolliset ilmiöt pää pystyssä. Neuvokkuutensa, ketteryytensä ja rohkeutensa ansiosta hän selviytyy kiperistä tilanteista.

Voro on väritykseltään mustavalkoinen, mutta ei sävytön. Kukkosen piirrosjälki on elävää, eikä kuvista liikettä puutu. Myös keskiaikainen miljöö herää eloon albumin sivuilla. Seikkailun kehkeytyminen puolestaan on ilmiömäistä ja yllättävää, eikä lukija voi kuin ihailla taituruutta, jolla juonen monet langat punoutuvat kokonaisuudeksi. Lukija saa haukkoa henkeään Liljan puolesta.

Voro on fantasiaseikkailu, jonka toivoisi kuluvan kaikkien yli 10-vuotiaiden käsissä. Sitä nuoremmille kuvitus luurankoineen voi olla vähän pelottavaa. Erityisesti suosittelen sarjakuvaa kaikille niille aikuisille, joille sarjakuvaa edustaa Aku Ankka - kaikki kunnia Akulle, mutta muutakin sarjakuvaa on tarjolla. Voro on laadukasta, kotimaista sarjakuvaa, joka ei muuta kaipaa kuin lukijoita.


Voro, Kolmen kuninkaan aarre on luettu kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, Yöpöydän kirjat ja Kirjojen pyörteissä, josta löytyy lisää linkkejä.

Dekkariviikon kunniaksi: Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Pierre Lemaitren Alex

Pierre Lemaitre: Alex, 2016
Alkuteos: Alex, 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Kustantaja: Minerva
Kansi: Taittopalvelu Vivecan
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: oma ostos

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin, 2016
Alkuteos: Det henger en engel alene i skogen, 2013
Suomentaja: Päivi Kivelä
Kustantaja: Otava
Kansi: Shutterstock.com ja Scandinavian Stock
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirjablogit ovat tällä viikolla mukana viettämässä Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoa. Blogien piirissä tapahtumaa emännöi Lukeva peikko -blogi, josta voi käydä kurkkaamassa mukana olevien kirjablogien listan. Niistä kannattaa käydä poimimassa jännittäviä lukuvinkkejä kesälomalleen.

Pierre Lemaitren Alex ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ovat molemmat oikein päteviä dekkareita, joiden seurassa aika ei käy pitkäksi ja yöunetkin häiriintyvät mukavasti. Kesälukemiseksi siis voi suositella molempia. Molemmat ovat kirjailijoidensa ensimmäisiä suomennoksia, ja Minä matkustan yksin aloittaakin oman dekkarisarjansa, kun taas Alex on dekkarisarjan toinen osa. Lemaitren dekkaritrilogian kaksi muutakin osaa on suomennettu, ja ainakin Lukuneuvoja-blogissa suositellaan kirjojen lukemiseen erilaista järjestystä, kuin mitä itse ymmärsin tehdä. Alexista aloittaminen ei sinänsä haitannut, sillä vihjeitä sarjan ensimmäiseen osaan, Irèneen, tulee kyllä riittävästi.

Ranskalainen Lemaitre on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hänen tuotantonsa on noussut Suomessakin arvoonsa. Blogeissa on kehuttu erityisesti hänelta suomennettua Näkemiin taivaassa -teosta, jolla hän on voittanut Ranskan Concourt-palkinnon. Muistan Alexinkin saaneen paljon blogihuomiota ilmestyttyään.

Alex alkaa vauhdikkaasti ja paiskaa lukijansa keskelle lähes sietämätöntä jännitystä. Pariisissa siepataan nainen keskellä kirkasta päivää ja ylikomisario Camille Verhoeven kehittää tapauksesta itsellensä pakkomieleteen: hänen on saatava nainen vapaaksi. Henkilökohtaisista syistä tapaus tuntuu Verhoenista murskaavan raskaalta, ja juuri Verhoenin raskasmielisyys tekee hänestä suomalaislukijaan vetoavan hahmon. Mieleen tulee myös ranskalaisen Fred Vargasin luoma Jean-Baptiste Adamsberg, mutta toisaalta, hilpeitä poliisihahmoja on dekkarikirjallisuudessa ylipäätään aika vähän. Aina heillä tuppaa olemaan henkilökohtaisia (rakkaus)huolia ja koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien taakka harteillaan.

Alexissa kertojanäkökulma vaihtuu pian siepatun naisen näkökulmaski ja siitä alkaa lukijan piina, sillä vangittuna, nälissään ja rottien riivaamana kituvan naisen, Alexin, kärsimyksiä on kauhea kokea. Ja vaikka kehunkin dekkaria päteväksi dekkariksi, en voi kehua pitäneeni siitä oikeastaan ollenkaan, ja syynä on liiallinen raakuus. On tietysti hassua moittia dekkaria raakuudesta, sillä dekkarit nyt ylipäätään ovat dekkareita, koska niihin liittyy väkivaltaisen kuoleman uhka. Silti, tämä oli nyt minulle liikaa.

Lemaitren puolustukseksi täytyy sanoa, että hän kyllä kehittää juonta aivan omaan, järjettömän nopeaan tahtiinsa ja yllättää lukijansa moneen kertaan. Tietysti on myös Verhoenin hahmo, josta ei voi olla pitämättä, eikä poliisilaitokselta löytyvissä kollegoissakaan ole moitittavaa. Työryhmä on persoonallinen kokoonpano, kuten kunnon nykydekkarissa kuuluu ollakin. Sirkka Aulangon suomennostakin voi kehua, sillä teksti juoksee kuin ajatus.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin saa myös minulta sekä kehuja että moitteita. Moitteet annan tässäkin tapauksessa raakuudesta. Metsästä nimittäin löytyy nukenvaatteisiin puetun pienen tytön ruumis. Vaarana on, että ruumiita alkaa tulla lisää, ja tapausta selvittävä poliisi Holger Munch joutuu taistelemaan armotonta aikaa vastaan.

En tiedä, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut, mutta vuosi vuodelta minun on vaikeampi lukea rikoskirjallisuutta, jossa väkivallan kohteena on lapsia. Perusasetelma kammoksutti tässäkin dekkarissa, mutta tiedän, että nykydekkarien sekaan on piiloutunut myös helmiä, joita etsin jatkuvasti. Dekkariharrastukseni voi kai laskea alkaneen Enid Blytonin Viisikko-sarjasta, eikä se ole vieläkään kokonaan sammunut, vaikka selvästi onkin hiipunut.

Minä matkustan yksin edustaa taattua, pohjoismaista dekkarilaatua. Holger Munch saa rikostutkintaan avukseen Mia Krügerin, nuoren tutkijan, joka kamppailee mielenterveytensä ja järkyttävän suuren surunsa kanssa. Parin yhteistyö on tehokasta, ja vaikka tapaus näyttää aivan toivottamalta, ei se tietenkään tälle kaksikolle sellainen ole.

Minä matkustan yksin on kirjoitettu vetävästi. Dialogi on täpäkkää, ja teksti etenee muutenkin ilman turhia mutkia. Pohjoismainen taloudellisuus hallitsee kerrontaa, ja Päivi Kivelän suomennos toimii. Pyskologisen jännärin ystäville on tarjolla sopivasti koukkuja, mutta liiallisesta syvällisyydestä (tätäkään) dekkaria ei tarvitse moittia.



Alex on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Hemulin kirjahylly. Minä matkustan yksin on luettu puolestaan seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Mrs Karlsson lukee ja  Les! Lue!.

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2016: Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Osallistun tällä kirjoituksella Ylen Tanssiva karhu -runokilpailun juhlavuoteen. Kilpailu on nyt 25-vuotias, ja palkinto jaetaan Kajaanin runoviikoilla 3.7.2019. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja heidät löydät vaikkapa täältä. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut Stina Saaren Änimlingin ja Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -teoksen.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa Tanssivan karhun juhlavuotta bloggaamalla kilpailun voittajista tasaisin välein, kunnes tuorein palkinnon saaja julkaistaan. Aikaisempien vuosien voittajat voi käydä kurkkaamassa täältä, ja samalla voi haastaa itsensä lukemaan voittajateoksia.

Tämä on uudelleen julkaistu kirjoitukseni Anja Erämajan teoksesta Ehkä liitoittelen vähän, jolla runoilija voitti Tanssivan karhun vuonna 2016.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, jolta olen nyt  lukenut runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön!

3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.

2 x kunpa saisi olla oma itsensä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattila: Järistyksiä

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, 2016 Kustantaja: Otava
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Riina Mattila: Järistyksiä, 2018
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Nuortenkirjojen aiheet seuraavat nopeasti ajankohtaisia ilmiöitä ja parantavat osaltaan maailmaa, sillä ne tarjoavat nuorten mietittäväksi moraalisia kysymyksiä, herättelevät empatiaa ja avartavat maailmankuvaa. Kun saa lukea erilaisia elämäntarinoita, alkaa ymmärtää elämää.

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattilan Järistyksiä kertovat molemmat sukupuoli-identiteetin löytymisestä ja siitä, kuinka sen kanssa oppii elämään, jos se ei olekaan totutun normin mukainen. Ympäristön odotukset ja vallitsevat ajatusmallit puristavat, eivätkä tunnu itselle sopivilta. Kuinka siis saada rohkeutta olla oma itsensä, kuinka olla oma itsensä, kun valmiita malleja ei juurikaan ole?

Sekä Kolun että Mattilan kirjoja lukiessani ajattelin, kuinka tarpeellisia nämä tarinat ovat. Samaan tapaan kuin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt lukiessani ajattelin, kuinka hienoa on, että kirja tekee näkymätöntä näkyväksi, nostaa ruskeat tytöt esiin. Kukaan ei saisi jäädä yksin ja eristetyksi, pahimmillaan syrjityksi tai kiusatuksi sukupuolisen suuntautumisensa tai ihonvärinsä takia, mutta täydelliseen, tasa-arvoiseen maailmaan on vielä matkaa, ja siksi tarvitaan paljon puhetta, kirjoitusta ja näkyvyyttä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka odottaa syksyistä sukupuolenvaihdosleikkausta. Hoidot on jo aloitettu, ja leikkaus jännittää. Peetu ei onneksi ole yksin, vaan hänen rinnallaan ovat ihana tyttöystävä Aamu ja rauhallinen ja turvallinen isä. Peetun suhde äitiin on vaikea, sillä äiti ei tunnu millään hyväksyvän Petran muuttumista Peetuksi.

Peetun isä vie Peetun kesän aikana 10 kertaa lentämään purjelentokoneella, ja lentojen aikaiset keskustelut vahvistavat heidän suhdettaan ja kasvattavat molempia. Kirja on kerronnaltaa kaunis ja lohduttava, vaikka Peetun elämästä ei säröjäkään puutu.

Järistyksiä on puolestaan kertomus Eeliasta, joka ei tunne kuuluvansa kumpaankaan sukupuoleen. Hän ei ole poika eikä tyttö. Eelialle helpotuksen tuo muuttaminen, sillä uudessa koulussa kaukana kotoa hän saa vapauden olla oma itsensä. Kotona on vaikea olla, sillä vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan.

Uudessa koulussa Eelia löytää elämänsä suuren rakkauden, joka saa kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen, ja kirja kertookin ehkä herkimmän rakastumisen tarinan, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Ihana Isla on vapaa ja aito, ja vapauttaa Eeliankin välittömyydellään. Myös turvallinen, uusi ystävä Karhu, hyväksyy Eelian täydellisesti, ja kun Eelia on valmis, hän matkustaa kotiin kertomaan vanhemmilleen tärkeän uutisen.

Toivoisin, että sekä Kolun että Mattilan kirjoja luettaisiin ahkerasti. Suosittelisin näitä molempia kirjoa 13-20-vuotiaille nuorille, siis sekä nuorille että nuorille aikuisille. Ne ovat suhteellisen ohuita kirjoja ja niiden kerronta on selkää, vaikkakaan ei ihan helppolukuista. Ne ovat kaunokirjallisesti ansiokkaita, mutta niissä on myös vankka tietopohja. Kolun kirjan lopusta löytyy linkkilista sivustoille, joista voi hakea lisätietoa sukupuolten moninaisuudesta. Mattilan kirja nousi viime vuonna WSOY:n nuortenkirjakilpailussa toiseksi, ja kirjalija kertoo Lukufiiliksen haastattelussa kirjan pohjaavan osin hänen omiin kokemuksiinsa.

Seksuaalisuutta ja seksiä näissä molemmissa kirjoissa kuvataan kauniisti. Kun oikea, rakas kumppani on löytynyt, läheisyys on luontevaa. Sen sijaan suhteet vanhempiin on kuvattu ristiriitaisiksi. Lapsen rakastaminen sellaisena kuin hän on, on vanhemmille vaikeaa, jos lapsi ei sovikaan muotteihin.

Kirjat muistuttavat teemoiltaan Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaania Valoa, valoa, valoa, joka voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2011. Se kertoo tyttöjen välisestä rakkaudesta vuonna 1986, ja sen yleissävy on erittäin synkkä, vaikka rakkaus on kuvattu siinäkin väkeväksi. Suhtautuminen sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden moninaisuuteen on muuttunut yhä vain suvaitsevammaksi ja kehitys näkyy aiheen käsittelyn vapautumisena. Sekä Kolu että Mattila kuvaavat nuoria, joilla on rohkeutta kasvaa omaksi itsekseen.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on luettu näissä kirjablogeissa: Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä?  ja Kirjapöllön huhuiluja.  Järistyksiä on luettu näissä kirjablogeissa:  Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, 2. painos, 2018 (ilm. suomeksi 2016)
Alkuteos: Kunskapens frukt, 2014
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos




Naistenviikon kunniaksi ollaan nyt olennaisen äärellä ja tartutaan aiheeseen nimeltä naisen sukuelin. Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja toimittaja Liv Strömquist on laatinut aiheesta opettavaisen ja havainnollisen sarjakuva-albumin nimeltä Kielletty hedelmä, jonka toivoisin kuluvan jokaisen naisen -  tyttären, äidin ja mummon käsissä. Vielä enemmän toivoisin sen kuluvan miesten käsissä.

Miksi näin? Koska tämä kirja poistaa naisen elämästä paljon turhaa häpeää. Sillä häpeäähän meidät on opettettu sukuelimestämme kantamaan. Siitä ei puhuta ääneen, siitä ei tiedetä mitään (tai "tiedetään" väärin) ja sen tuomaa nautintoa vähätellään tai se ohitetaan. Strömquist on koonnut teokseen muun muassa 10 (!) sivua Eevan tunnustuksia, joissa tämä kertoo sukupuoleensa liittyvistä häpeän aiheista. Viimeisimpänä villityksenä nuoret naiset haluavat häpyhuulten pienennysleikkauksiin. Väitän, että häpeä johtuu tiedon puutteesta, ja Strömquist tarjoilee nyt tutkittua tietoa.

Strömquist piirtää ja kirjoittaa naisen sukuelimet lukijan silmien eteen ja poistaa monta tabua niin tehdessään. Hän tuo historiasta esiin kohtia, joissa naisen seksuaalisuutta on ruvettu suitsimaan, koska se on pelottavaa tai patriarkaatille uhka. Noitavainot ovat ehkä tästä helpoin esimerkki, mutta eihän tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja nähdä netissä rehottava misogynia. Huorittelu tai raiskausuhkaukset - naisen sukupuolisen itsemäärämisoikeuden uhkaaminen - ovat tehokkaita keinoja sulkea naisten suut. Tästä nykyajan noitavainosta kertoo Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen hieno sarjakuvajournalistinen teos Vihan ja inhon internet - joka niin ikään kuuluisi jokaisen ihmisen lukea.

Naisen sukupuolisuudessa oma lukunsa ovat kuukautiset, jotka entisestään lisäävät naisen häpeää. Niistäkin on tehty saastaisuuden tai epäpuhtauden merkki. Ne eivät saisi näkyä, eikä niistä saisi puhua. Strömquist lataa ruutuun listan kuukautissuojamainosten sanastosta, joka lupaa ennen kaikkea varmuutta ja raikasta oloa kuukautisten ajaksi, jos käyttää juuri kyseistä tuotetta. Mistä pitäisi olla varma? Strömquist kysyy. Siitä, ettei kukaan vain saisi tietää, että naisella on kuukautiset. (S. 102.)

Strömquistin tapa tehdä sarjakuvaa on riemastuttava. Kuvat ovat pääasiassa tehokkaan mustavalkoisia - paitsi kun ollaan Paratiisissa Aatamin ja Eevan kanssa. Välillä asia on niin suurta, että ruudun täyttää iso teksti. Esimerkiksi kun kuningatar Kristiinan (onnea tämän päivän nimipäiväsankari!) hauta avattiin 1960-luvulla, jotta voitiin tutkia, oliko hän nainen ollenkaan vai kenties "pseudohermafrodiitti" Strömquist kirjoittaa ruutuun: WHAT? Nimenomaan.

Käyttämänsä lähteet Strömquist kirjoittaa ruutujen sivuihin, ja sarjakuva onkin yhtäkkiä hyvin vakuuttava. Tällaista sarjakuvaa on ilo lukea - keksittyä tarinaa ei tarvita, kun todellisuus ja historia ovat täynnä toinen toistaan kummalisempia uskomuksia. Välillä sivut ja ruudut täyttyvät tekstistä, välillä yksi kuva saattaa täyttää koko sivun.

Kun Strömquist piirtää vulvan näkyviin ja kertoo historiasta esimerkkejä siitä, kuinka sitä on joskus käytetty ja näytetty voiman välineenä, jokainen nainen saisi tuntea sukuelimistään suoranaista ylpeyttä. Siis oikeasti ylpeyttä häpeän sijaan. Voimaannuttavaa - sitä tämä sarjakuva on!



Kielletty hedelmä on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskellä,  Todella vaiheessa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Reader, why did I marry him?

Osallistun teoksella kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Lisäksi saan pisteen Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen upotan kirjan kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Naisen sukuelimen katseleminen kirjan sivulta ei tuntunut mukavalta ajatukselta etukäteen, mutta nyt tiedän, että sekin tunne on osa häpeää, jota nykykulttuuri on naiselle opettanut.

Kaksi kotimaista lastenromaania: Salla Simukka: Sisarla ja Vuokko Hurme: Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus, 2017
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille



Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.

Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)

Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.

Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.

Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava  myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.

Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.

En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.

Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.

Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!



Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuiluja. Kiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, ja näin Lukuviikon kunniaksihan sopii blogata lempirunoistaan, eikö vain? Olen nyt puolen vuoden aikana lukenut Erämajan runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön! Osallistun teksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan Helmetin lukuhaasteesta kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta, 2016
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Elli Soininen
Sivuja: 65
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pirkko Soinisen Avataan siiven alta kuuluu niihin ilahduttaviin runoteoksiin, joihin törmäsin viime vuonna haaliessani Ompun runohaastetta varten luettavaa. Etsin kirjaston runohyllystä varta vasten sellaisia runoilijoita, joiden teoksiin en ole aiemmin tutustunut.

Sanon, että Avataan siiven alta on ilahduttava, vaikka se käsittelee surua. Siinä valmistaudutaan jättämään kuolevalle hyvästit. Voisipa hänet avata siiven alta ja päästää lentoon, pois:
pian saat lentolupakirjasi (s.11). Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa kietoutuvat yhteen siten, että alussa surutyö on luopumista, lopussa muistojen täyttämää haikeutta, ehkäpä rauhaakin.

Teos ei ole kuitenkaan pelkkää surutyötä, vaan myös tarinaa rakkaudesta ja toivosta. Luonto peilaa tunteita ja tunnelmia, kuten usein suomalaisessa runoudessa. Kokoelman nimi lupaa, että siivekkäät olisivat keskeinen osa runokuvastoa, ja siksikin teos ilahdutti - olen nimittäin pienestä pitäen bongaillut lintuja. Lintujen kautta runoissa kerrotaan hellyydestä ja rakkaudesta: Kylkiluidesi alla sata varpusta laulamassa; ja elämän hiipumisesta: luusi ovat kuin lintujen luut (s. 11.) Surutyötä reunustavat muistot. Ne on kuvattu kauniisti ja hauraina, kuin nopeina siiveniskuina.

Teoksen toinen osa on päiväkirjamuotoinen ja otsikoitu päivämäärillä syykuun 4. päivästä seuraavan vuoden helmikuun 5:nteen. Merkinnöistä tulee proosarunoa, luetteloita ja havaintoja matkalta. Niissä on vahva elämän tuntu, vaikka puhuttaisiinkin linnuista: Pesäpakoiset kuoriutuvat silmät auki, pesäviipyiset kuoriutuvat silmät kiinni. Ei ole vaikea arvata, kumpaa lajia sinä edustat ja kumpaa minä. (s. 31.)

Huumoriakin kirjaan on hivuttautunut, mutta se on vaivihkaista ja yllättävää. Teoksen ensimmäinen runo kertoo lintutieteilijä C. H:sta, joka vuosikymmenen odotuksen jälkeen näkee linnun, jota oli etsinyt vuosikymmeniä ja sitten hän tappaa linnun, sillä mitä ihmettä hänen olisi sitten pitänyt tehdä (s. 7). Ihminen ei sitten muuta keksi, kun hänellä on unelmansa käsissään - hän tuhoaa sen ja aikoo ilmeisesti täyttää harvinaisuuden kokoelmiinsa. Erääseen runoon onkin koottu ohjeita lintujen täyttäjälle. Ohjeista löytyy myös kirjan nimi: Lentoasentoon täytettävä avataan siiven alta (s. 13).

Kävin ennen joulua katsomassa Veljekset von Wright -näyttelyn Ateneumissa ja vaikutuin veljesten lintumaalauksista. Jotta veljekset saivat linnut ikuistettua niin elävästi kuin ne on ikuistettu, he ovat ensin täyttäneet ne, jolloin malli on pysynyt paikallaan. Yksi näyttelyn kohokohtia oli, kun 4-vuotias poikani piirsi Magnus von Wrightin 1800-luvulla täyttämän pulmusen. Pulmunen yhdisti meidät aikaan yli 100 vuotta sitten, mutta sen kohtalo on ollut julma.

Soinisen runoissa linnuilla on tärkeitä tehtäviä. Samoin Anni Kytömäen teoksessa Kivitasku lintu on yhteydessä elävien ja kuolleiden maailman välillä. Lukiessa muistelin myös Marja-Liisa Vartion romaania Hänen olivat linnut, jossa (täytettyjen) lintujen kautta kuvattiin ihmissuhteiden kipeitä ja osin naurettavia asetelmia. Lintuihin liittyy paljon uskomuksia ja symboliikkaa, joista kaunokirjallisuuteen riittää aiheita. Soinisen teokseen ne luovat aimo annoksen lohduttavaa tunnelmaa.




Soinisen teoksen on lukenut myös Leena Lumi. Osallistun teoksella Ompun vuoden 2017 runohaasteeseen, ja yritän saada näitä hienoja runoteoksia blogattua nyt alkuvuodesta, jotta voisin tehdä jonkinlaisen koonnin viime vuonna lukemistani kotimaisista runoteoksista. Helmetin tämän vuoden haasteeseen tämä sopisi tietysti kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti, 2016

Alkuteos: What Alice forgot, 2010

Suomentaja: Helene Bützow

Kansi: Amor Y Casialidad / Getty Images

Sivuja: 495

Mistä sain: oma ostos (Vinhan kirjakaupasta Ruovedeltä)

Kesäkirjojeni pinoon eksyi vähän kuin vahingossa Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Olin kesäretkellä Ruovedellä ja Mäntässä ja poikkesin ystävieni kanssa Ruoveden keskustassa Vinhan kirjakauppaan, joka on myynyt kirjoja yhtäjaksoisesti 114 vuotta. Kuvitelkaa! Kirjakauppa, jossa oikeasti myydään ennen kaikkea kirjoja (ei askartelutarvikkeita, ei pelkkiä best sellereitä eikä pelkkiä pokkareita, vaan ihka oikeita kirjoja) oli niin rauhoittava kokemus, että innostuin ostamaan kirjan jos toisenkin. Moriartyn kirja lähti mukaan myös siitä syystä, että sen muoto viehättää minua. Se on pehmytkantinen, mutta kovakantisen kirjan kokoinen. Toisin sanoen sen teksti on suhteellisen isoa, mutta se on silti kevyt. Näitä haluan lisää. 

Itse asiassa kävi myös niin, että innostuin Moriartyn tyylistä. Nainen joka unohti on viihdekirja, mutta ei kuitenkin täyttä hömppää. Sen alkuasetelma on teatraalinen: Alice palaa tajuihinsa kaaduttuaan steppitunnilla kuntokeskuksessa ja on unohtanut 10 vuotta elämästään. Hän luulee olevansa raskaana ja päättömän onnellisesti rakastunut aviomieheensä Nickiin vuonna 1998. Todellinen elämäntilanne on kuitenkin kaikkea muuta. Oikeasti hänellä on kolme lasta ja riitainen avioero vireillä vuonna 2008.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Alice ja hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tunnustuskirjeitä terapeutilleen. Välillä äänen saa myös sisarusten "isoäiti", Frannie, joka kirjoittaa blogia. Hänen kauttaan kirjaan saadaan huumoria, sillä Alicen ja Elisabethin elämät eivät järin huvittavilta vaikuta. Alicen viimeiset 10 vuotta ovat tehneet hänestä suorittaja-kotiäidin, joka treenaa juoksua ja organisoi mammuttimaisia hyväntekeväisyystapahtumia. Elisabeth puolestaan kärsii lapsettomuudesta, ja hänen kirjeistään välittyy lapsettomuuden tuska niin paljaana, että huomaan itkeväni. (Eikös tämän pitänyt olla viihdettä?) Sisaret ovat myös etääntyneet toisistaan, vaikka Alicen muistoissa he jakoivat vielä kaiken.

Moriarty esittelee elämän raadollisuuden hyvin realistiseen tyyliin. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan harvoin ruuhkavuosia elävistä äideistä yhtä todellisesti kuin Moriarty tekee. Teennäisen tuntuinen alkuasetelma on vain kulissi, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen. Kun mielestä pyyhkiytyy 10 elettyä vuotta, on sydäntäraastaavaa huomata, mikä railo on unelmien ja totuuden välillä, menneen minän ja nykyisen minän välillä. Elämään on pakkautunut ristiriitoja, jotka viiltävät syvältä.

Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?

Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -,  laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)

Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.


Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).