Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 

Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 

--------------------------------------------------------------------------------------

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.

Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 

Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja, 2. painos 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 32
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapselle lahjaksi


Tatu ja Patu etsivinä -kirjan äärellä totean taas kerran, kuinka laadukasta on kotimainen kuvakirjatarjonta. Sen ykkösniminä keikkuvat vuodesta toiseen Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä tietysti legendaarinen Mauri Kunnas. Heidän ansiostaan lapsen joulupakettiin voi vuosittain kääriä takuuvarman lukuilon - eikä ole aivan vähäarvoista se työ, jota nämä kirjailijat tekevät suomalaisen lukutaidon eteen.

Uusimmassa Tatussa ja Patussa päästään ratkomaan rikosta, ja voitte vain kuvitella, kuinka suurta herkkua tällainen lastenkirja on rikoskirjallisuuteen hurahtaneelle vanhemmalle. Luin kirjaa etsien joka sivulta intertekstuaalisia yhteyksiä rikoskirjallisuusgenreen. Niitähän vilisi ihan riittämiin.

Outo etsiväkaksikko keittelee heti kirjan ensimmäisellä sivulla dekkaria kattilassa, eli kovaksikeitettyyn etsivätarinaanhan tässä päädytään. Tatu ja Patu vetävät trenssitakkiensa kaulukset pystyyn ja marssivat rikospaikalle. Tehtävä vaatii naamioitumista ja matkan varrelle osuu varjoja pimeydessä, synkkiä ajatuksia ja haastavaa aivotyötä. Kaikki on kuitenkin puettu niin hassujen sattumusten sarjaksi, ettei pelkoa tarvitse tuntea. Johtolankoina toimivat muun muassa potkumopon ääni, väriliidut ja pillimehu - ei siis mitään kovin kamalaa.

Kun syyllinen - puolittaja - saadaan kiinni, on hänen sanomansa niin vilpitön, että se uppoaa kuulijakuntaan kuin veitsi voihin. Tai no, ihan kaikkea komivuotias kuuntelija ei vielä ehkä ymmärtänyt. Sen sijaan 9-vuotias poika, joka luki kirjan itsekseen, muistuttelee vähän väliä, kuinka roskien määrä pitäisi puolittaa. Ei mennyt siis ollenkaan hukkaan kirjan kasvatuksellinen oppikaan.

Kirjan kuvat ovat Tatujen ja Patujen tuttuun tyyliin täynnä pieniä yksityiskohtia, värejä ja vauhtia. Nyt muutama aukeama oli väritetty sinisen ja harmain sävyin ja jännitys väreilee ilmassa.

Joka kerta, kun näitä lastenkirjoja lukee ääneen, löytää kuvista jotain uutta ihmeteltävää, jota ei ole vielä niillä aiemmilla kymmenillä lukukerroilla huomannut. Kuvituksen yksityiskohdat puolestaan ovat tarkkaa ajankuvaa. Katsokaapa vaikka näitä syntymäpäivätarjoiluja - mokkapaloja, jäätelöä, pikkupitsoja ja irtokarkkeja.

Tatu ja Patu etsivinä on tekstinä hauskaa ja nokkelaa. Tekijät käyttävät aikuisen riemuksi myös parodiaa hyväkseen ilman että kirjasta tulee liian vaikea pienellekään lukijalle. Isommalle lapselle tämän tason parodia toimii myös: Tapaus puolittaja oli loppuun käsitelty. Laskevan auringon hehku maalasi taivaan punaiseksi. Aistin viilenevässä illassa vienon jasmiinin tuoksun, joka oli mitä ilmeisemmin lähtöisin jasmiineista. Tätä päivää en unohtaisi koskaan. (S. 31. )

Kiittelen Tatuissa ja Patuissa erityisesti sitä, että ne houkuttelevat poikia lukemaan. Voi olla, että aikuiselle lukijalle näissä on värejä, sarjakuvallisuutta, nokkeluutta ja yksityiskohtia liikaa, mutta jos vilkas poika jaksaa kuunnella tai lukea näitä uudestaan ja uudestaan, ne ovat aarteita. Voiko lastenkirjalta enempää toivoa!


Uusin Tatu ja Patu on luettu myös Lastenkirjapinossa.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen, 2013
Kuvittajat: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 32
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Taas on Tatun ja Patun aika. Myönnän, että odotan vuosittain uutta Tatu ja Patu -kirjaa yhtä innokkaana kuin lapsetkin. Joulua edeltävällä kirjakauppareissulla sain lähes kiskoa lapsiani irti tästä uutuudesta, ja irrottaminen onnistui vasta, kun sain lapset vakuutettua siitä, että joulupukki tuo kirjan aivan takuulla. Kirja on jokavuotinen toivelahja joulupukilta, ja kuten tänäkin vuonna, se oli joululahjakirjoista ensimmäinen, joka luettiin ääneen.

Tämänvuotinen Tatu ja Patu, Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen, muistuttaa kovasti Tatun ja Patun oudot kojeet -kirjaa, jossa esitellään outolalaisten veljesten mainioita keksintöjä. Nyt veljekset kuulevat historian lehtien havinaa ja tutkivat, mitä keksintöjä ihmiset ovat eri vuosisatoina kehittäneet, alkaen kivikaudesta aina 2000-luvulle asti. Mutta Tatu ja Patu eivät olisi Tatu ja Patu, elleivät he keksisi omia ehdotuksiaan toteutuneiden keksintöjen ohelle. Niinpä heidän mielestään egyptiläiset olisivat hyötyneet egyptiläisestä aamutoimiautomaatista, joka valmistaisi niin kuningattaret ja ylipapit kuin muumiotkin päiväänsä. Viimeisenä osana automaatissa on egyptiläisasentoasetin, joka vääntää käyttäjänsä kasvot sivuprofiiliin ja vartalon napa eteen -asentoon. Näyttää hienolta! Koneesta tuli pojan suosikkikone tässäkin kirjassa. (Aamutoimiautomaattihan on alun perin klassikko jo Tatun ja Patun oudoista kojeista. Se on kone, joka meillä herättää riemua vielä noin sadannen lukukerran jälkeenkin.)

Tatu ja Patu edustavat tämänhetkisen lastenkirjallisuutemme kärkeä. Mainoskielen tapainen kielellinen paatos alkaa paikoin tökkiä tässä uutuudessa, mutta kirjan oivaltavalle kuvitukselle ja keksinnöillehän ei voi kuin nauraa. Ne ovat yksityiskohtiaan myöten niin outoja ja päättömiä, ettei niitä voi kuin ihmetellä. Havukainen ja Toivonen ovat ehdottomasti lyömättömimmät ja löylynlyömimmät lastenkirjailijamme. Mikä voisi olla käytännöllisempää kuin muurikiituri Kiinan muurille tai ruohon leikkaus- ja kampauskone 1700-luvun Ranskan kuninkaille. Poikani totesi omahuonemoduulista: "Minulla olisi kyllä käyttöä tälle laitteelle", ja tyttäreni mielestä paras laite oli renessanssihengessä suunniteltu pihapallo, josta löytyy vaikka millaista pihapuuhaa, jotka on rakennettu palloon nerokkaasti kerroksittain Leonardo da Vincin hengessä.


Omaksi suosikkikeksinnökseni nousi itselleni ajankohtainen koottava keisari. Nyt kun luen Asko Sahlbergin Herodesta, ja Rooman keisarit vaihtuvat siinä kuin liukuhihnalta, Tatun ja Patun keksintö tuntuu aivan loistavalta. Miksi valmistaa lukuisia rintapatsaita, kun yhdellä suurella olisi pärjätty? Siihen olisi varsin kätevä vaihtaa osat (nenä, silmät ja korvat) aina uuden keisarin astuessa valtaan.

Ensi katsannolla Tatun ja Patun maailma näyttää aina vähän turhankin värikkäältä ja pirstaleiselta. Niin nytkin. Yksityiskohtia on tavattoman paljon ja ne ovat nokkelia ja hauskoja. Onko niitä jo liikaa? Ei ole. Kun kirjaa alkaa lukea, uppoaa täysin sen outolalaiseen maailmankuvaan. Yhtä kirjan aukeamaa voisi ihailla vaikka kuinka kauan, ja tulen todella tekemäänkin niin useita kertoja, kuten myös lapseni, jotka saan vähän väliä kiinni kirjan katselemisesta.

Tämäkin Tatu ja Patu sopii sekä tytöille että pojille, myös aikuisille tytöille ja pojille.
Tatun ja Patun vilpittömän innostuneet hahmot ovat piirtyneet nykysuomalaislasten tajuntaan ja luoneet varmasti sellaista kiinnostusta kirjallisuuteen, että tekijöille voisi myöntää vaikka minkälaisen mitalin lukukulttuurin edistämisestä. Luulen, että myös isät innostuvat lukemaan näitä ääneen lapsilleen. Tässä uudessa Tatussa ja Patussa tarjoillaan ihmiskunnan uskomatonta kekseliäisyyttä, eli todellista tietoa keksinnöistä. Ja tieto jää takuulla lasten mieleen, koska se esitellään näin hauskasti. Mielikuvitukselle tekee hyvää yhdistää vaikkapa klassinen palikkalaatikko pyörän keksimiseen tai saada jugurttipurkkipuhelimen teko-ohjeet näinä älypuhelinten aikoina. Poika juuri esitteli minulle legoista rakentamaansa kutituskojetta - inspiroijana tämä keksintökirja.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän, 2011
Kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 104


- Risto on poika, siitähän me olemme samaa mieltä.
- Kyllä, Rauha sanoi.
- Pelaako Risto jääkiekkoa?
- Ei.
- Pelaako Risto jalkapalloa?
- Ei.
- Harrastaako Risto ylipäätään mitään, mikä sopii pojalle?
- Harrastaa, Rauha puolustautui. - Rummuttamista... ja leipomista!
- Molemmat vääriä harrastuksia, Elvi tuhahti.
- Vääriä? Rauha järkyttyi.
- Toinen liian äänekäs, toinen liian tyttömäinen! Minun täytyy sukulaisena sanoa, että hän viettää liian paljon aikaa sinun seurassasi. Missä on miehinen esikuva?

Tämän keskustelun seurauksena Rauha laatii sanomalehteen ilmoituksen, jossa hän hakee Ristolle isähahmoa. Alakerran naapuri Lennart Lindberg on loukkaantunut, koska hän ei tunnu tehtävään kelpaavan. Kun Rauha sitten haastattelee isähahmoehdokkaita, Lennart päättää pelastaa Riston ja hakea paikkaa - valepuvussa. Niinpä näyttämölle astuu jääkiekkovarusteissaan Lennart Lindberg nimeltään nyt Lennu Lehmuskallio, joka kelpaakin Riston isähahmoksi. Pian näyttää jopa siltä, että Rauha ihastuu Lennuun, ja tämähän on Lennart Lindbergille mustasukkaisuuden paikka.

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä saa isän on taattua Räppääjä-meininkiä. Dialogi on nasevaa ja meno vauhdikasta. Jännitystä syntyy kuin itsestään, kun tapahtumat alkavat tuttuun tyyliin lähteä käsistä. Nimittäin Lennart ja Lennu eivät tietenkään pääsee Rauhan luokse kahville yhtä aikaa, ja lopulta Lennartin on pakko "paeta ulkomaanmatkalle" kiusallisia tilanteita. Hän jää asuntoonsa ja esiintyy vain Lennu Lehmuskalliona, mutta miten hänelle saadaan sinne ruokaa - asunnon kun pitäisi olla tyhjä? Taas on mietittävää. Lisäksi, kun Elvi-tädin epäilykset heräävät, ollaankin jo pulassa, ainakin melkein.

Risto Räppäjien lukeminen on aina yhtä riemullista. Kaikki kolme lastani rakastavat näitä kirjoja, ja vaikka ekaluokkalaiset lukevat näitä osittain itsekseen, he haluavat myös kainaloon näitä kuuntelemaan. Kalle-pojalle (5-vuotias) jännittävät valepuvut ja salajuonet toimivat hienosti. Aikuista naurattaa dialogi.

Kaiken ohessa käsitellaan taas tärkeitä aiheita: Pitääkö pojan harrastaa poikien lajeja? Pitääkö lapsen ylipäätään hirveästi harrastaa - ainakaan vastoin tahtoaan? Kelpaako ihminen sellaisena kuin hän on, eli kelpaako Risto Ristona tai Lennart Lennartina vai pitääkö heidän esittää jotain muuta kuin he ovat?

Tässä kirjassahan oli vielä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen oivaltava ja hauska kuvitus, mutta uusimmassa Risto Räppääjässä kuvittaja on vaihtunut. Saapa nähdä, miten uusi Räppääjä uppoaa yleisöön? Joulupukki toi senkin lapsille, ja toinen ekaluokkalainen sai kirjan luettua parissa päivässä ja oli ihastunut, joten jään innolla odottamaan sopivaa lukuhetkeä.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla, 2012
Kustantaja: Otava
Sivuja: 128



Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu pihalla on outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä. Se on 10. Tatu ja Patu -kirja ja kooltaan pienempi kuin aikaisemmat Tatut ja Patut. Käsikirjakokoisen teoksen voi ottaa vaikka retkelle mukaan, mitä jo lasten kanssa suunnittelimmekin.

Kirjassa on havainnolliset ja hauskat kuvat, jotka opastavat erilaisiin pihaleikkeihin: hiekkakakun tekemiseen, tikkujen, keppien, käpyjen ja heinien käyttöön, puuhun kiipeämiseen, lätäköiden ja purojen leikkikäyttöön, kauppaleikkiin sekä kukkaseppeleen, majan, lumiukon ja lumienkelin tekemiseen. Osa puuhista on tietysti tuttuja, mutta kun kirjassa esitellään myös, miten kaikki voidaan tehdä väärin, niin lasten nauru on taattu.

Uusia ideoitakin kirjassa on. Siellä on mukavat tehtävälistat luontoretkeilyyn sekä metsässä että kaupungissa. Meillä lapset innostuivat aivan valtavasti näistä listoista. Tehtävät ovat mm. tällaisia: Kun kuulee metsässä linnun laulua, niin pitää panna käsi korvan taakse ja huutaa: "Kuuntele, leijona!"; Tai jos vastaan tulee koira, niin sille pitää vinkata silmää. Tämän meidän viisivuotias jo toteuttikin...

Kirjan lopussa on lisäksi esimerkki siitä, kuinka koko piha muuttuu seikkailumaisemaksi. Tatu ja Patu julistavat siinä suureen ääneen: Tämä ei ole oikeasti piha! Ja niinpä piha muuttuu Sandriakan laaksoksi, jossa on mm. pelottava rotko, jähmettyneitä asukkaita, krokotiili ja autiomaa. Tämä seikkailu on pitänyt lukea jo useita kertoja 5-vuotiaalle pojalle. Samoin häntä huvittaa kaikki "tuhoaminen", jota kirjassa esitetään, esimerkiksi hiekkakakun ja lumiukon rikkomistavat.

Meillä osataan kaikki Tatut ja Patut lähes ulkoa ja kirjoja on paikattu teipillä useaan kertaan, koska ne on luettu riekaleiksi. Koko perheen saa hyvälle tuulelle sana "aamutoimiautomaatti", jota arkiaamuisin kaivattaisiin tai "mustavalkoinen-vastamulkoinen" -unihahmo, joka naurattaa takuuvarmasti. Tatuissa ja Patuissa riittää naurun aihetta sekä aikuisille että lapsille ja tuntuu, että kuvat ovat ehtymättömiä. Aina löytyy jokin uusi yksityiskohta, jota ei ole kymmenillä aikaisemmilla lukukerroilla huomannut. Vaikka kuvat ovat tässä kirjassa nyt pelkistetympiä ja vähemmän kiiltäviä ja värikkäitä kuin aikaisemmissa kirjoissa, ne toimivat hyvillä ideoillaan. Tämäkin kirja siirtyi kestosuosikkien listalle vaivattomasti.

Hilpeä Hilpuri Tilli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli, 8. painos, 2011

Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi, 2004

Sivuja: 96

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Risto Räppääjiä ei voi kehua liikaa! Tämäkin lomalukeminen sai tyrskimään ääneen niin lapset kuin aikuisetkin meidän perheessämme. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004) perustuu samoihin tuttuihin ja taattuihihn viihdytyskeinoihin kuin muutkin Räppääjät: hilpeisiin väärinkäsityksiin ja nasevaan dialogiin. Tätä luettiin ääneen viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla, hyvä että maltettiin nukkua muutama tunti lukuhetkien välissä.

Riston kotiolothan ovat hieman boheemit, joten Rauha Räppääjä kutsutaan koululle tekemään tarkempaa selvitystä mm. Riston ravinnon laadusta. Risto on vastannut koulukyselyssä syövänsä kotona aina hernekeitteoa, ja tämä on huolestuttanut kouluviranomaiset lopullisesti. Koululle saapuva Rauha päätyy Riston luokkaan sijaiseksi nimellä Hilpuri Tilli.

Rauha osoittautuu omaperäiseksi ja antaumukselliseksi opettajaksi, joka ei tiedä oikeastaan mistään mitään, mutta lapset pitävät hänestä ja hän saa jopa rehtorin pitämään itseään "pätevänä naisihmisenä". Niinpä hän saa vastuulleen koko koulun luontoretken vetämisen. Rauha värvää Riston esittämään ampiaista luontoretkelle. Silloin Riston ja Nellin on pakko ryhtyä toimeen, jotta Risto ei joutuisi luokkatoverien silmissä lopullisesti nolatuksia, ja he saavatkin oikean Hilpurin Tillin lopulta paikalle pelastamaan tilanteen.

Risto Räppääjien suosio on täysin ansaittua. Pienillä sanakäänteillä kirjailijat saavat aikaan mainioita tilanteita. Tässä pieni esmerkki eräästä puhelinkeskustelusta, jossa Risto ja Nelli yrittävät tavoittaa oikeaa Hilpuri Tilliä:

- Mikä nimi? Risto kysyi.

- Nimikö? Tilli.

- Ai, mikä? Risto kysyi. -Tillikö?

- Juu, Tilli

Risto sulki puhelimen.

- Ei se ollut se.

- Eikö?

- Ei. Se oli joku Juutilli.

Tätä on lastenkirjallisuus parhaimmillaan. Meillä on luettu tai kuunneltu äänikirjoina lähes kaikki Risto Räppääjät, emmekä ole pettyneet kertaakaan. Jäipä kerran eräs Risto Räppääjä -äänikirja mummulaan, ja mummu pyysi lainaksi lisää näitä hauskoja tarinoita. Autossakin on yleensä hiiskumaton hiljaisuus (ah), kun Risto Räppääjä kuuluu cd:ltä. Loistavaa, aina vaan!