Jane Austen: Neito vanhassa linnassa

Jane: Austen: Neito vanhassa linnassa, äänikirja 2008 (äänitys 1999)
Alkuteos: Northanger Abbey, 1817
Suomentaja: Eila Pennanen
Kustantaja. WSOY
Lukija: Erja Manto
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: oma ostos



Jane Austenin kirjat ovat ilo. Ylpeys ja ennakkoluulo ja Järki ja tunteet ovat hauskoja ja teräviä, sopivasti romanttisia ja piikikkäitä aikansa kuvauksia. Myönnän kuitenkin, etten ole niiden perusteella täysin ymmärtänyt Austenin kirjojen ironiaa. Vasta äänikirjana kuuntelemani Northanger Abbey, eli Neito vanhassa linnassa, paljasti minulle Austenin nerouden, sillä siinä on kuvattu 1700-1800-luvun taitteen englantilaisen maalaisaateliston sosiaalisten verkostojen armottomat kuviot ehkä vielä paljaampina kuin suosituimmissa Austenin kirjoissa.

Kirjan alku on niin mainio, että kuuntelin sen useaan kertaan uudestaan. Siinä kirjailija tekee itsensä näkyväksi - kuinka modernia! - punnitsemalla tämänkertaisen sankarittarensa avuja ja puutteita. Hän toteaa, ettei Catherine Morland ole oikein sopiva sankaritar romaaniin, koska hän ei ole läpeensä hyveellinen eikä tarpeeksi kaunis. Hän on lapsena enemmäkin rasavilli eikä lainkaan kiinnostunut naisellisten piirteidensä jalostamisesta. Hänen luonteessaan on siis selviä puutteita, eikä hänen perheensäkään ole paras mahdollinen perhe sankarittaren perheeksi, koska perheen isä ja äitikin ovat luonteiltaan vääränlaisia. Teoksen loppupuolella kirjailija intoutuu jälleen kommentoimaan kirjan ratkaisevia käänteitä ja kommentit ovatkin kuin piste i:n päälle - ne ovat ironisuudessaan niin pisteliästä kulttuuri- ja aikalaiskritiikkiä, että vastaavaa saa nykypäivänä hakea.

Epätodennäköinen sankaritar Catherine Morland kuitenkin kasvaa ja pääsee lopulta astumaan seurapiireihin, kun naapuriperhe ottaa hänet mukaansa lomailemaan Bathin kylpyläkaupunkiin. Bathissa englantilainen maalaisaatelisto kävi näyttäytymässä ja kuluttamassa aikaansa erilaisissa halleissa ja tanssiaisissa, joissa luotiin monimutkaisiin käyttäytymissääntöihin perustuvia suhteita. Vilpitön neiti Morland herättää huomiota ja luo ystävyyssuhteita - ja tietysti myös ihastuu. Bathin seurapiirielämän kuviot ovat nykylukijalle mitä suurinta huvia, mutta voisin kuvitella, että Austenin tyyli on aikanaan herättänyt närkästystä. Austen paljastaa yläluokan materiaalisuuden ja laskelmoidut ihmissuhteet kaikessa karuudessaan. Northanger Abbey on Austenin esikoisteos, jolle hän sai kustantajan vasta saatuaan kritiikiltään hiukan kesymmät ja rakenteeltaan hallitummat teoksensa kaupaksi.

Rakkaussuhteiden luokkasidonnaiset koukerot ovat tietysti Austenin ydinosaamista. Neito Catherinen onneksi hänen tielleen osuu Henry Tilney, rikkaan suvun komea ja älykäs nuori mies. Kiinnostus syttyy puolin ja toisin. Catherinen ja Henryn tapaamisiin on ujutettu aimo annos kirjallisuuskeskusteluja, joissa ruoditaan romaanien lukemisen vaikutusta, erityisesti sitä, kuinka niitä pidetään turhana harrastuksena ja pahimmillaan niiden pelätään turmelevan ihmisen. Aikalaiskirjailija Ann Radcliffen goottilaiset kauhuromaanit, erityisesti The Mysteries of Udolpho (1794) on keskustelujen keskipisteenä. Teos on Catherinen lempikirja, ja kuinka ollakaan, sen vaikutuksesta Catherine päätyy käyttämään mielikuvitustaan turhankin lennokkaasti. Austen parodioi aikansa kauhu- ja rakkausromaaneja, ottaa kaiken irti stereotypioista ja iskee niistä huumoria, joka saa nykylukijankin pyrskähtelemään nauruun.

Hämmästyin erityisesti kirjan "hullu nainen ullakolla" -teemaa (madwoman in the attic), jonka sijoitin 1800-luvulle, erityisesti Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre, ilm. 1848) aikaan, mutta Jane Austen on kirjoittanut Northanger Abbeynsä jo 1798-1799 ja leikittelee romaanissaan vastaavalla ajatuskuviolla. Kyseessä on ilmeisesti jo 1700-luvun lopun goottilaisten kauhuromaanien aihe, jota viktoriaaninen aika kehitti edelleen.

Neito vanhassa linnassa on herkullista kuunneltavaa. Erja Manto lukee klassikon pehmeällä äänellä, sopivan arvokkaasti, mutta myös tyttömäisesti. Kirjaan eläytymistä auttoi myös se, että olen käynyt Bathissa ja ihastellut sen peribrittiläistä tunnelmaa ja kauniita rakennuksia. Catherine Morlandin sijoittaminen maisemaan onnistui helposti. Oikestaan minulla on jo tätä vilpitöntä tytönhupakkoa ikävä - hänestä kehkeytyi kaikesta huolimatta mitä rakastettavin romaanin sankaritar.


Neito vanhassa linnassa on luettu blogeissa Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla Mikä-Mikä-maahan, Saraseenin maailma ja Aikakirjoja. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi -lukuhaasteen kohdan 44. Klassinen rakkausromaani.

John Steinbeck: Punainen poni

John Steinbeck: Punainen poni, 8. painos, 1974
Alkuteos: valikoima teoksesta The long Valley, 1938
Suomentajat: Tuomas Anhava, Jouko Linturi ja Tauno Tainio
Kustantaja: Tammi, Kurki-sarja
Kansi: ?
Sivuja: 126
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



John Steinbeck on nobelisti, jonka tuotanto elää vahvana edelleenkin. Hänen teoksistaan on tehty ahkerasti myös elokuvia, jotka tietysti lisäävät teosten kuolemattomuutta. Jos vertaa kahta suurta amerikkalaista realistisen tyylin nobelistia, Ernest Hemingwaytä ja John Steinbeckia, voisi väittää, että Steinbeck elää teoksillaan ja Hemingway elämällään. Todennäköisesti jokainen suomalainen on lukenut peruskoulu- tai lukioaikoinaan joko John Steinbeckin Helmen tai Hemingwayn Vanhuksen ja meren. Siinäpä kirkkaita ja selkeitä pienoisromaaneja, klassikkoja, jotka kestävät aikaa. Väittäisin kuitenkin, että Steinbeckin kirjoja luetaan nykyisin enemmän kuin Hemingwayn kirjoja, sen sijaan Hemingwayn elämäkertoja luetaan takuulla enemmän kuin Steinbeckin vastaavia.

John Steinbeck on kirjailija, jonka ansiosta minusta tuli kirjallisuuden opiskelija. Lukion jälkeisenä välivuotena luin Steinbeckin suomennetun tuotannon lähes kokonaan ja innostuin lukemisesta pitkästä aikaa aivan valtavasti. Vihan hedelmissä oli kohtaus, joka on edelleen yksi kauneimmista ja kauheimmista, joita olen koskaan lukenut; Hiiriä ja ihmisiä yllätti minut täysin ja Ystävyyden talosta löysin jotain syvän inhimillistä, joka tavoitti parikymppisen nuoren naisenkin (kirjahan kertoo laitapuolen kulkijoista) ja herättää edelleen jonkinlaisen aavistuksen ihmisenä olemisen syvimmästä tarkoituksesta (tai tarkoituksettomuudesta). Lukematta on vielä Eedenistä itään, ja lukematta oli myös tämä Punainen poni.

Tartuin kirjaan, koska sillä kuittaan HelMetin Kirjan vuosi -lukuhaasteen kohdan 21: Kirja, joka piti lukea koulussa, mutta jota et koskaan lukenut. Kohta oli vähän ongelmallinen, koska luin tunnollisesti ja yleensä melkoisella innolla kaikki kirjat, jotka äidinkielen opettaja ojensi luettavaksi. Oksan hyllyltä -blogin Marikalla oli sama ongelma, ja matkin häntä tällä kirjavalinnallani. Luen siis tähän kohtaan kirjan, jonka rinnakkaisluokka luki ja joka herätti jo silloin kiinnostukseni.

Steinbeckin riipaiseva Helmi on osunut käteeni Kurki-sarjan kirjana, kuten nyt Punainen ponikin, jonka löysin taannoin kirpparilta juuri samana painoksena, jona se oli yläasteen kirjaston hyllyssä. Vihreälle pohjalle kuvattu punainen poni on jäänyt mieleen. Odotin kirjan olevan samantyylinen pienoisromaani kuin Helmi, mutta yllätyin, kun ohut kirja osoittautuikin novellikokoelmaksi. En tiennyt Steinbeckin edes kirjoittaneen novelleja!

Tässä pienessä teoksessa on viisi novellia, joista jokainen on hallittu ja puhutteleva kokonaisuus. Ensimmäiset kolme novellia, Lahja, Korkeat vuoret ja Lupaus kertovat Jody-pojasta, joka elää perheensä kanssa maatilalla Salinasissa, Kaliforniassa. Pienen pojan elämässä on kolme tärkeää aikuista: isä, äiti ja perheen renki, karjapaimen Billy Buck, jonka kanssa Jody jakaa rakkauden hevosiin. Billyllä ja Jodylla on läheisemmät välit kuin isällä ja Jodylla, sillä isä on ankara ja etäinen. Kokoelman nimen mukaisesti punainen poni on Jodylle aivan erityisen tärkeä, ja kolme ensimmäistä novellia kertovat Jodyn elämän ohella myös kolmesta hevosesta.

Jodyn elämä ja kasvaminen on kerrottu sellaisella taidolla, jolla parhaat kirjallisuuden lapsikuvaukset on aina tehty: vilpittömästi lasta kunnioittaen. Tove Janssonin Kesäkirjassa tai Teuvo Pakkalan Lapsia-novellikokoelmassa on tätä samaa kunnioitusta, jota löytyy myös Tsehovin lapsinovelleissa. Lapsuutta ei romantisoida, vaan siitä tehdään tosi: Puolivälissä keväistä iltapäivää Jody poikanen asteli sotilaallisesti pensaitten reunustamaa tietä kotiranchiaan kohti. Kullanvärinen laarditölkki, jossa hän kuljetti koulueväitään, kävi oivallisesta bassorummusta, kun sitä paukutti polvella, ja pärisyttämällä napakasti kieltään hampaita vasten hän sai pikkurummut ja väliin trumpetit täydentämään soitantoa. Koululta niin rivakasti astelleen joukkueen muut miehet olivat vähän aikaa sitten poikenneet kuka mihinkin pikku kanjoniinsa ja painuneet kärryteitä pitkin omille kotirancheilleen. Nyt Jody marssi näköjään yksin, polvia korkealle nostellen ja jalkoja tömisyttäen, mutta hänen perässään tuli isot liput liehuen ja miekat välkkyen varjoarmeija, äänetön mutta kauhistava. (S. 60.)

Kokoelman kaksi viimeistä novellia, Krysanteemit ja Pako ovat itsenäisiä tarinoita, mutta sijoittuvat myös Salinasin seudulle, josta Steinbeck on kotoisin. Karu maaseutu, karjatilojen elämä ja vuoret ovat keskeisiä motiiveja näissä novelleissa, eikä voi välttää ajatusta, että Steinbeck on kirjoittanut näihin omia lapsuusmuistojaan tai havaintojaan kotiseutunsa ihmisistä. Krysanteemit-novellin tunnelma on yhtä taidokkaasti ja herkästi hyppysissä kuin mestarinovellisti Raymond Carverin novelleissa konsanaan. Pako puolestaan tuo mieleen Helmen. Novellien suomentajat Tuomas Anhava, Jouko Linturi ja Tauno Tainio ovat tehneet taidokasta työtä, sillä teksti soljuu vaivattomasti.

Kokonaisuutena Punainen poni oli hieno jatko John Williamsin Stonerin jättämälle tunnelmalle. Steinbeckin varma, konstailematon tyyli on helppolukuista, mutta syvää. Siinä on tasoja, joille lukija johdatetaan huomaamatta, kuin vahingossa. Kerronta luo vahvat kuvat lukijan eteen, ja yhtäkkiä sitä huomaa istuvansa pala kurkussa tamperelaisessa bussissa, vaikka vasta silitteli punaisen ponin kylkeä Kaliforniassa.



Punainen poni on luettu ainakin Sheferijm-blogissa.

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon, 2004
Alkuteos: Frá ljósi til ljóss, 2001
Suomentaja: Tapio Koivukari
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: J. Karjalainen jr.
Sivuja:168
Mistä sain kirjan: oma ostos






Kesällä oli aikaa lukea jotain uutta, täysin erilaista ja valtavirrasta poikkeavaa. Minulle valtavirtaa on kotimainen kirjallisuus, joten olen suorastaan hämmästynyt, että olen koko loppukesän lukenut käännöskirjallisuutta. On ollut Hobitti, on ollut Kunderaa, on ollut Stoner, joka oikeastaan aiheutti pienoisen blogijumin. Se vei ajatukset niin täysin mennessään, etten ole oikein tähän näppäimistölle taipunut.

Kaiken keskellä löysin käsistäni myös tämän pienen kirjasen, jonka kansi houkutteli lukemaan. Lukuinto vain kasvoi, kun hoksasin, että tämä uppoaisi pariinkin lukuhaasteeseen: HelMetin Kirjan vuosi -haasteen kohtaan 24. Kirja maasta, jossa olet aina halunnut käydä ja lisäksi Anna minun lukea enemmän -blogin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa. (Olen lukenut vasta yhden ruotsalaisdekkarin tänä vuonna, joten pohjoismaalainen kirjallisuus on vähän vaiheessa...)

Nyt siis tartuin islantilaiseen kirjaan. Islantilainen kirjallisuus... Mitä siitä tulee mieleen? Tietenkin Salka Valka, nobelisti Halldór Laxnessin tunnetuin teos. Sen luin joskus parikymppisenä ja pidin tietysti (sanokaapa kirja, josta en olisi parikymppisenä pitänyt), mutta saisin siitä nyt paljon enemmän irti, veikkaisin. Näin siitä tehdyn tv-sarjan joskus nuorena, ja se oli myös vaikuttava. Laxnessilta olen lukenut jotain muutakin, hyvin hidastempoista ja kivikkoista, mutta kirjan nimeä en muista. Lisäksi olen lukenut Arnaldur Indridasonin jonkin dekkarin ja Hallgrímur Helgasonin 101 Reykjavik -teoksen, josta ei jäänyt paljon mitään mieleen, Jonkinlaista nuoren miehen ahdistusta siinä muistaakseni oli. Siinäpä ne - kokemukseni islantilaisesta kirjallisuudesta. Eipä ole paljon hurraamista, mutta on sentään jotain, mistä ponnistaa.

Vigdís Grímmsdóttirin Valosta valoon on trilogian ensimmäinen osa. Se osoittautui erikoiseksi, suorastaan eksoottiseksi kirjaksi. Eksotiikka syntyi täysin yllättäen New Mexicosta, Santa Fen kaupungista. Sitä luulee saavansa islantilaisia geysirejä, merta ja kivikkoa ja päätyykin Yhdysvaltojen kuumimpaan ja kuivimpaan osavaltioon. Toki suurimmaksi osaksi oltiin Islannissa, mutta kojoottiromantiikkaakin tarjottiin.

Valosta valoon on jollain tavalla kuitenkin hyvin islantilaisesti kerrottu, tai niin ainakin kuvittelen. Se on kirjoitettu kauniisti, suorastaan naiivisti - ehkä siinä on ikiaikaista sagojen kerronnan rytmiä. Kun teoksen aiheena on rakkaus, on jopa siirappisuuden mahdollisuus hyvin lähellä. Silti kirja välttää kliseet ja karikot ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon. Kerronta on tuoretta, vaikka se voisi keikahtaa liian imeläksi.

Kirjan henkilöt ovat rakkaudessaan vahvoja persoonia. Heitä on rakastettu ja he osaavat rakastaa:
  - Sinäkin löydät tien valosta valoon.
  Ehkä juuri näiden sanojen tähden Rósa yritti aina elää elämänsä pehmeässä ja yksinkertaisessa kirkkaudessa. Tai sitten hän tunsi lähestyvänsä paremmin sitä salattua lakia, joka teki hänestä sekä rakkauden että lemmen lapsen. (S. 8.)

Ilman murheita henkilöt eivät selviä. Rakkaus on kuitenkin heidän kantava voimansa, eikä se haavoita heitä, vaikka se tuo surua ja kaipausta kylkiäisenään. Rakkaus on valoa ja johtaa valosta valoon. Kirjan päähenkilö on Rósa, joka kasvaa isänsä kanssa hyvin onnellisesti äidistä kerrottujen kauniiden tarinoiden keskellä. Isä Lenni nousee omalla tarinallaan kirjan toiseksi päähenkilöksi. Voisin kuvitella, että trilogian jatko-osissa jotkut muutkin kirjan värikkäistä persoonista pääsevät enemmän esiin, enkä pane sitä ollenkaan pahakseni, sillä kaikki he ovat kiinnostavia ja vahvoja ihmisiä. Taidanpa tarttua trilogian jatko-osiinkin, jos ne vain osuvat kohdalle.

Rakkauden mukana tulee tietysti seksi, enkä muista lukeneeni näin traumatonta seksuaalisuuden kuvausta missään. Seksi on kuin kukkaan puhkeamista, elämän tarkoituksen löytämistä. Mietin jo mielessäni, että jos nuorten sukupuolivalistus pystyisi jonain päivänä tähän, meillä olisi paljon vähemmän ahdistuneita ja masentuneita nuoria. Tosin ehkäisystä tässä kirjassa ei puhuta mitään, joten voi olla, että seksivalistus ei pääse tällaiseen hurmioon ikinä. Ja sitten tulee kirjan loppu, joka lyö jalat alta ja joka näyttää kaiken täysin eri valossa - myös kirjan nimen.



Tämän islantilaisteoksen ovat lukeneet ainakin Erja, Margit, Maukka, Anki ja Kirjanainen, joka toteaa kirjan olevan väkevä. Sitä se juuri on.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner, 2015
Alkuteos: Stoner, 1965
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar, e-kirja
Kansi: kuva Getty Images / Stephen Carroll Photography
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: oma ostos





Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi. (S. 106.)

Stoner rakastaa kirjallisuutta ja se riittää. Se kantaa yhden elämän.

Loppukesäni lämpö on tullut paitsi auringosta myös kytevästä palosta, jonka Stoner aiheutti. John Williamsin kirjoittama realistinen elämäntarina kirjallisuuden tutkijasta ja yliopisto-opettaja Stonerista on kaiken kehunsa ansainnut. Kuka ikinä ymmärsikään nostaa tämän teoksen historian pölystä, teki palveluksen lukijoille ympäri maailman. Vuonna 1965 ensi kerran ilmestynyt kirja on saanut uuden elämän, ja Ilkka Rekiaron suomennos on Stonerin hengitystä.

Kirjan alku siirtää lukijan 1800 - 1900-luvun taitteen Keskilänteen, Missourin savisille pelloille, vaiteliaan illallispöydän ääreen. Elämään tyytyminen on siinä: on työ, on tarkoitus. Kuka tarvitsee enempää, kuka tohtisi vaatia enempää?

Stoner ei vaadi, mutta hän saa: hän saa kirjallisuuden ja hän saa sanat. Ne saavuttavat Stonerin vaivihkaa, mutta ne muuttavat kaiken. Vai muuttavatko ne lopulta mitään? Sanoista Stoner saa työn ja tarkoituksen. Hänestä tulee opettaja, jonka opettajuus on häikäisevää, kun hän uskaltaa paljastaa rakkautensa ylpeästi. Saviset pellot eivät kuitenkaan katoa, elämään tyytyminen ei katoa, vaiteliaisuus ei katoa.

Stonerin elämäntarina edustaa miehisen ja vahvan amerikkalaisen realismin perinnettä. Williamsin tyylissä on John Steinbeckin selkeyttä ja varmuutta ja Raymond Carverin tarkkuutta. Williams on kerronnassaan kuitenkin myös modernisti, pelkistäjä, ja siinä on hänen vaikutuksensa tinkimättömyys. Kun kaikki elämän tapahtumat todetaan virtana, yhtenä tapahtumien ketjuna, lukija joutuu itse töihin. Täytyy itse nostaa ne sanat, ne pienet vihjeet, joihin takertua ja joista roikkua kuin henkensä hädässä, sillä Stonerin elämä on kerrottu kuin ohimennen. Sanat etenevät, kerronta on huomaamatonta, mikään ei korostu. Williams luottaa sanoihin, jotka sopivassa järjestyksessä toisten sanojen kanssa kertovat elämän.

Stoner oli lukupiirikirja, joka oli liikuttanut tai ahdistanut (tai molempia) lähes kaikkia lukijoita. Teoksen vaikutus oli vavahduttava. Silti kaksi lukupiiriläistä oli onnistunut välttämään vavahdukset. Stonerin avuttomuus perhe-elämässä oli heille liikaa. Miten voi asettaa kirjallisuuden kaiken oikean elämän edelle? Riittääkö se?

En tiedä. Stonerin elämässä ei jäänyt vaihtoehtoja: normien mukainen elämä ei tuonut hänelle onnea, vaan hänen onnensa löytyi kirjallisuudesta, opettajuudesta, epäsovinnaisesta romanssista. Yritän kuvitella hänen elämäänsä ilman kirjallisuuteen syttynyttä rakkautta - sanat, opettajuus ja tasavertainen rakkaus olisivat jääneet kokematta. Stonerin intohimo on lopulta paljon enemmän kuin moni elämässään koskaan saa. Stoner löytää kirjat, Stonerin tytär löytää alkoholin, Stonerin vaimo jää etsimään - ja hänen etsintäänsä on tuskallista seurata.

Nyt käytän sanaa, jota olen käyttänyt jo kerran tänä vuonna, ja se sana on 'armollinen'. Käytin sitä kuvaamaan Petri Tammisen Meriromaania, joka myös kertoo erään miehen elämäntarinan. Stonerkin on armollinen kirja. Jollekulle toiselle Stoner voi olla armoton ja karu kirja elämästä, jonka pitäisi olla jotain enemmän. Minulle Stonerin elämä riitti sellaisena kuin sanat sen kantoivat. Toinenkin adjektiivi nimittäin pyrkii esiin, ja se on tässä: 'kaunis'. Stoner on niin kaunis, että moni kaunis tarina on sen jälkeen ruma, kuin elämän pilkkaa.


Stoner on tämän vuoden käännöskirjallisuuden tapaus. Kirjablogeissa sitä on luettu paljon: Kulttuuri kukoistaa,  Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Ei vain mustaa valkoisella. Lukutoukan kulttuuriblogi, La petite Lectrise, Amman lukuhetki ja Kirjojen keskellä.

Milan Kundera: Kuolemattomuus

Milan Kundera: Kuolemattomuus, 1992
Alkuteos: Nesmrtelnost, 1990
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 414





Milan Kundera on tunnettu erityisesti romaanistaan Olemisen sietämätön keveys (1984), jonka voisin tältä istumalta nimittää täydelliseksi romaaniksi. Se on lukunautintoa kannesta kanteen, ja siinä on suurin piirtein kaikki, mitä erinomaiselta kaunokirjallisuudelta voi toivoa. Kunderan maine yhtenä Euroopan arvostetuimmista kirjailijoista ei kuitenkaan perustu vain tähän yhteen ainoaan kirjaan.

Kun silmäilee kirjastossa Kunderan kirjoja, huomaa, että mies on kirjoittanut paljon muutakin. Kaikki ne muut kirjat ovat minulta kuitenkin jostakin syystä lukematta. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui Kunderan Kuolemattomuus, olin innoissani. Kirjan takakansikuvaus lupasi hyvää: kyseessä on Kunderan ensimmäinen "suuri romaani" Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen". Ei hullumpaa.

Täyttyivätkö odotukseni? Eivät aivan, mutta melkein kuitenkin. Kuolemattomuus on tyystin erilainen kuin Olemisen sietämätön keveys. Se on postmoderni romaani, joka tekee itsestään läpinäkyvän. Kirjassa on useita päällekkäisiä tarinoita ja aikoja, ja lisäksi kirjailija tekee itsestään yhden kirjan sivuhenkilöistä. Jo alussa hän kertoo, että on keksinyt kirjan päähenkilön, Agneksen:
    Kuka on Agnes?
    Aatamin kylkiluusta lähteneen Eevan ja meren vaahdosta syntyneen Venuksen tapaan hän on peräisin altaan ääreltä uimaopettajalle vilkuttaneen kuusikymmenvuotiaan naisen eleestä, lähtöisin naisesta, jonka piirteet hämärtyvät jo muistissani. Ele herätti silloin minussa äärettömän ja käsittämättömän kaipauksen ja kaipaus synnytti Agnesiksi kutsumani naisen. (S. 13.)

Voisiko romaani oikeastaan kauniimmin alkaa? Olin myyty muutaman sivun jälkeen. Agnesin tarina on romaanin kannatteleva voima, ja hänessä on kaikki ainekset kiinnostavaksi päähenkilöksi. Korjaan kuitenkin näin: Agnesissa on kaikki ainekset kiinnostavaksi eurooppalaiseksi romaanihenkilöksi. Veikkaan, että kaikkia hänen (fiktiivisen!) elämänsä eksistentiaalisia ongelmia ei muualla maailmassa paljon vaivauduta miettimään. Tässä piilee myös romaanin paradoksi: Jos kuolemattomuus jatkaa ihmisen elämää loputtomiin, mikä hänen elämästään on enää totta? Onko historiallinen henkilö sen enempää todellinen kuin ikuisesti kaunokirjan sivuille painettu - siis kuolematon - romaanihenkilö? Entä kun kirjailija tekee historiallisista henkilöistä romaanihenkilöitä?

Agnesin tarina ei ole kirjan ainoa tarina. Sivuhekilöinä, omissa tarinoissaan, seikkailevat muun muassa Goethe, Beethoven, Hemingway ja eräs Rubens. Romaanihenkilöinä ovat myös ystävykset, muuan professori Avenarius sekä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Olemisen sietämätön keveys. Siinäpä joukko todellisia historiallisia henkilöitä ja täysin fiktiivisiä henkilöitä - muutama heistä voi olla jopa molempia. Viihdyin varsin hyvin aikahyppäyksissä: seurasin Goethen ja Bettinan suhdetta, kuuntelin Hemingwayn aatoksia haudan takaa tai puntaroin Beethovenista kerrotun tarinan todenpeärisyyttä. Samalla kertoja johdatteli pohtimaan nyky-Euroopan (siis 1980-luvun lopun Euroopan) henkistä tilaa.

Kertoja (Kundera) lausahtelee vakain äänenpainoin filosofisia totuuksia eurooppalaisen kulttuurin saavutuksista (joista säveltaide on kertojan mukaan ylittämätön), hän analysoi Ranskan ja Venäjän kulttuurieroja, miehen rakastelutaitojen kehittymistä ja sitä, kuinka imagologia on syrjäyttänyt ideologiat. Tuleepa hän erään romaanihenkilön suulla vakuuttaneeksi, että sodat eivät ole enää Euroopassa mahdollisia, koska ne perustuvat ideologioihin ja kukaan ei Euroopassa ole enää valmis kuolemaan isänmaansa puolesta. Eipä mennyt montakaan vuotta Kuolemattomuuden ilmestymisestä, kun tämä ennustus osoittautui vääräksi. Muutkin kertojan esittämät havainnot suhteutuvat tähän totuuteen, sillä onhan kirjan ilmestymisen jälkeen Euroopassa koettu myllerrys jos toinenkin. Onko Euroopassa enää eksistentiaalisia ongelmia vai pelkkiä talous- ja pakolaisongelmia?

Sijoitin tahallani miehen rakastelutaitojen kehitysvaiheet tuonne muiden filosofisten aatosten joukkoon. Tällaisiin pohdintoihin, kuten myös auton renkaiden viiltelyn psykologisointiin, Kundera käyttää tolkuttoman määrän sivuja. Kirjaan tulee viistoa, mustaa huumoria. Silti feministiä naurattaa ja ihmetyttää, että kenties arvostetuimman eurooppalaisen kirjailijan teokseen on piirretty pari hassua nuolikuviota, joilla kuvaillaan naisten vartalotyyppejä ja ajatusten suuntaa. Lukekaa, niin tiedätte! Kundera osaa ärsyttää. Tässä on myös ero keskieurooppalaisen ja pohjoiseurooppalaisen ajattelun välillä. Pohjoismaissa moisesta piirtelystä saisi sovinistin leiman otsaansa, ja lukupiirin kokoontumisessa Kunderalle kävikin näin. Leima on ja pysyy, ja se on piirissämme osa Kunderan kuolemattomuutta.

Piirtelystä huolimatta Kuolemattomuudessa on paljon sellaista, josta pidän. Läheisemmäksi minulle kävi luku Sattuma, jossa Kundera antaa juonen kulkea kulkuaan, eikä intoudu laususkelemaan elämän totuuksia. Hän kuljettaa juonta varmoin ottein ja osaa yllättää. Välillä nyökyttelin innoissani Kunderan terävälle mediakritiikille (mitähän sanottavaa miehellä olisi kaikesta tästä tosi-tv-touhusta) ja ihmisten pikkusieluisuuden ja turhamaisuuden kuvauksille.

Tämä romaani on ranskalainen ytimiään myöten. Ele, josta kaikki lähtee ja johon kaikki päättyy, ei voisi olla ranskalaisempi. Eurooppalainen sivistyneistöromaani, sitäkin tämä on. Lisäksi tässä on paljon Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -tyylistä ilkikurisuutta, aikalaiskritiikkiä ja kerroksellisuutta, sekä tarinat, jotka kietoutuvat yhteen. Samantyyppisiä  eksistentiaalisia pohdintoja on myös Iris Murdochin Meri, meri -romaanissa. Ranskalainen pöyhkeys ja sovinismi kuuluvat pakettiin, ja aivan varmasti kirjan kuvat pyörittävät päätäni muutamankin tovin. Esimerkiksi nyt juuri kuolemattomuus - mikä vaiva ihmiselle! Kysykää vaikka Goethelta tai Hemingwaylta, kuten Kunderakin tekee.


Lukupiirin jäsenistä Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ehti jo blogata kirjasta. Piakkoin muutkin lukupiiriläiset, eli Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, kirjoittanevat kirjasta. Lisäksi ainakin Aino on blogannut kirjasta.