3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja, 2001 (Jälkisanat Gloria Steinem)
Alkuteos: The Vagina Monologues, 1998
Suomentaja: Annu James (Jälkisanat suomentanut Annika Eräpuro)
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Eve Enslerin Vaginamonologeja herätti paljon kohua ilmestyessään vuonna 1998, ja sitä on esitetty esimerkiksi Broadwaylla, tähtinä muun muassa Winona Ryder ja Melanie Griffith. Monologit perustuvat yli 200 naisen haastatteluihin, joista Ensler on koonnut kansainvälisesti menestyneen, draamallisen pamflettinsa. Näytelmä oli Helsingin kaupunginteatterinkin ohjelmistossa vuonna 2001. Jopa Suomessa sitä pidettiin erityisen rohkeana, koska sen kielenkäyttö oli niin suoraa.

Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Ensler on kirjoittanut kuulemiensa tositarinoiden pohjalta fiktiivisiä tarinoita. Tarinoiden välissä Ensler kertoo, mikä aihe tai mikä tarina erityisesti inspiroi häntä kirjoittamaan fiktiivisen tuotoksensa. Välissä on myös vaginafaktoja, esimerkiksi klitoriksen tarkoituksesta tai naisten sukupuolielinten silpomisesta.

Ensler kannustaa haastateltaviaan - ja samalla tietysti lukijoitaan - murtamaan tabuja ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tällaisia tabuja ovat muun muassa kuukautiset, naisten kokema väkivalta, lesbosuhteet ja synnytys. Näihin kaikkiin on liittynyt väheksyntää, väärää tietoa, nöyryytystä ja pelkoa - vielä 1990-luvullakin paljon enemmän kuin nykyään.

Enslerin kirjoittaa vakuuttavasti. On perusteltua nostaa esiin asioita, joista ei puhuta, tai asioita, joista on kyllä tietoa, mutta joitden muuttamiseksi ei tehdä mitään. Ensler teki muun muassa kolme matkaa Bosniaan haastatellakseen sodasta kärsineitä naisia: Kun palasin ensimmäiseltä matkalta New Yorkiin, olin raivoissani siitä, että 20 000 - 70 000 naista raiskattiin keskellä Eurooppaa vuonna 1993, järjestelmällisenä sotataktiikkana, eikä kukaan tehnyt mitään sen lopettamiseksi. En voinut ymmärtää sitä. Muuan ystäväni kysyi, miksi olin hämmästynyt. Hän sanoi, että yli 500 000 naista raiskattiin joka vuosi meidän maassamme Yhdysvalloissa, eikä meidän maamme ollut ainakaan sodassa. (S. 68.)

Naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kirjoittaa myös Rebecca Solnit teoksessaan Men explain things to me (2014), joka on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Miehet selittävät minulle asioita. Solnit muistuttaa myös siitä, että 1 000 amerikkalaisnaista kuolee perheväkivallan uhrina vuosittain, vaikka mitään virallista "sotaa" ei olekaan. Me too -kampanja on todellakin ollut aiheellinen maailmassa, jossa seksuaalinen koskemattomuus ei tunnu kuuluvan naisille.

Ensler julistaa teoksellaan "vaginasanomaa", eli hän haluaa nostaa vaginan puheenaiheeksi ja naisten ylpeyden aiheeksi. Hän haluaa purkaa naisen sukupuolisuuden ympärille rakennettuja ennakkoluuloja ja epätietoisuutta, ja ennen kaikkea - häpeää:  Te olette varmasti huolissanne. Minä olin huolissani. Sen vuoksi ryhdyin tähän. Olin huolissani vaginoista. Olin huolissani siitä, mitä me ajattelemme vaginoista, ja vielä enemmän siitä, että me emme ajattele niitä. Olin huolissani omasta vaginastani. Se tarvitsi toisten vaginoiden kontekstin - yhteisön, vaginoiden kulttuurin. (S. 15.)

On ilman muuta selvää, että tällaisen teosen lukeminen tekee kenelle tahansa naiselle hyvää. Vielä suositeltavampaa olisi, että miehet lukisivat teoksen. "Vaginajulistusta" tai "vaginaylpeyttä" on aivan liian vähän, sillä vaikka ei puhuttaisi edes väkivallasta, niin pelkästään seksuaalisuuteen liittyviä asioita mystifioidaan ja seksillä tehdään rahaa. Seksuaalisuus aiheuttaa aivan liian usein ahdistusta, kun sen pitäisi olla ihmiselle - myös naiselle - jotain ihan muuta.

Enslerin kirjoitustyyli muistuttaa paljon journalismia, jossa haastateltavan taustat tehdään näkyviksi ja annetaan hänen kertoa tarinansa omin sanoin, mutta myös kuuntelija (toimittaja tai kirjailija) tekee itsensä näkyväksi. Enslerin aikalainen, Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš, kirjoittaa samaan tapaan teoksissaan Tšernobylistä nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (joka on minulla kesken).

Enslerin teoksen ilmestymisen jälkeen feminismi on muuttunut paljon. Suomessa tällainen julistamistyyli, jossa vaginaa tai pillua toitotetaan ja sitä pidetään jotenkin vallankumouksellina ja erityisen rohkeana ilmiönä, ei enää esiinny. Toisaalta myöskään vaginan palvonta ei istu suomalaiseen mentaliteettiin. Ensler kuvaa teoksessaan nimittäin myös eräänlaisten vaginavoimaryhmien toimintaa. En yhtään halua väheksyä tällaisen puhetyylin terapeuttista vaikutusta sellaisella naiselle, jonka seksuaalisuutta on loukattu tai jonka itsetunto on monin tavoin pirstaleina, mutta silti minua naurattaa: Vaginani on simpukka, pyöreä vaalenpunainen simpukka, joka avautuu ja sulkeutuu, sulkeutuu ja avautuu. Vaginani on kukka, eksentrinen tulppaani, sen keskus väkevä ja syvä, tuoksu hieno, terälehdet hellät mutta vankat. (S. 51.)

Koskettavat tarinat, joita Ensler kertoo, kannattaa huomioida, vaikka teos onkin osittain vanhentunut. Toisaalta tämä teos toimisi varmasti näyttämöllä paljon paremmin kuin luettuna. Se voisi toimia samaan tapaan, kuin Anna Paavilaisen Play rape -näytelmä, jonka näin Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Kipeiden asioiden, väkivallan ja vähättelyn esiin nostaminen on tärkeää.

Oman aikansa (amerikkalaisen) feminismin kuvauksena Enslerin teos on ylittämätön. Sen päivitettynä versiona näkisin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvateoksen, jossa asioista myös puhutaan suoraan ja lisäksi niistä piirretään havainnolliset kuvat. Strömquistkin on julistaja, mutta hänen teoksensa on myös poskettoman hauska. Tabujen murtamiseen ei ole lopulta muuta tietä kuin tieto.


Vaginamonologeja on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa ja Tahdon lukea kirjan. Osallistun teoksella paitsi Helmetin lukuhaasteeseen (kohta 19, en pidä kirjan nimestä) myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen.

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio, 12. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998
Suomentaja. Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 365



J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio on Harry Potter -kirjasarjan toinen osa. Luen kirjasarjaa lapsilleni ääneen, joten elämä on yhtä mielikuvituksen juhlaa koko perheellä. Ääneenluku-urakkani jatkuu yhä vaan, sillä kolmas osa on aloitettu saman tien.

Salaisuuksien kammio on vielä jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa eli Harry Potter ja viisasten kivi. Nyt jännitystä kesti myös pitempään kuin ensimmäisessä osassa, vaikka edelleen taikamaailman kummallisuuksen esittelyynkin kului monta kappaletta. Mutta eipä siinä mitään - taikamaailma on yllätyksellinen ja tällaista tavallista jästiäkin kiinnostava paikka, sillä niin täynnä se on kaikkea hauskaa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio alkaa tuttuun tapaan Harry Potterin jästiperheen, eli Dursleyn perheen luota Harryn taas yhtenä surkeana syntymäpäivänä. Vernon-sedälle on tulossa tärkeitä vieraita, ja perheen häpeäpilkku Harry on määrätty omaan huoneeseensa. Kuinka ollakaan, Dobby-kotitonttu tulee järjestämään mekkalaa ja sedän bisnekset menevät myttyyn. Pian Weaslyn veljekset ryöstävät Harryn vierailulle perheensä luo Kotikoloon, joka on aito velhokoti. Harry on siellä kunnioitettu vieras ja viihtyy erinomaisesti. Perheen kuopus, Ginny, on aivan ihastunut Harryyn. Hän onkin aloittamassa Tylypahkan ensimmäisen luokan seuraavana lukuvuotena.

Tylypahkan velhokoulun lukuvuosi alkaa, mutta Ron ja Harry myöhästyvät junasta, koska eivät pääse portista laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. He päättävät käyttää Weasleyn isän lentävää autoa apunaan ehtiäkseen kouluun. He laskeutuvatkin koulun pihaan, mutta suoraan tällipajun syleilyyn. Koko lukuvuosi on siitä lähtien suorastaan hengenvaarallinen. Pian koulun käytävillä alkaa tapahtua kangistuksia, eivätkä oppilaat voi liikkua vapaasti. Koulun seinille ilmestyvistä seinäkirjoituksista selviää, että salaisuuksien kammio on aukaistu ja pahan voimat ovat valloillaan, kuten 50 vuotta aiemmin. Luihuisen perillinen haluaa päästä eroon kaikista kuraverisistä, eli noidista ja velhoista, joiden suonissa virtaa jästiverta.

Hagridia pidetään taas syyllisenä kammion aukaisemiseen ja hänet viedään Azkabanin vankilaan. Myös rehtori Dumbledore erotetaan toistaiseksi virastaan. Katseet kääntyvät pimeiltä voimilta suojautumisen opettajan suuntaan: omahyväiseltä julkkisvelholta, Gilderoy Lockhartilta, odotetaan rohkeita tekoja. Mutta kun mies paljastuu huijariksi, ollaan pulassa. Kukapa koulun pelastaisi, ellei Harry, vaikka vastassa on Hämäkäk, kiero Malfoyn perhe, tappava basiliski ja lopulta taas itse Voldemort. Mutta Harry onkin velhojen velho, joka taitaa kärmeskielen ja on rohkelikoistakin rohkein. Hän ei tosiaankaan ole mikään surkki!

J. K. Rowlingin luoma taikamaailmaa on Jaana Kaparin suomentamana päässyt täyteen kukoistukseensa. Voi että minä nautin oivaltavista suomennoksista: hormipulveri, tällipaju, riiviöryhmy, monijuomaliemi, kuolemapäiväjuhlat, surkki... Näistä ei tunnu tulevan loppua. Taikamaailma herää eloon kaikkine kiehtovine kummallisuuksineen.

Tarinan henkilöhahmot täydentävät mukavasti toisiaan. Ronin, Hermionen ja Harryn ystävyys sen kuin syvenee. Julkisuudenkipeä Gilderoy Lockhart ja murjottava Myrtti ovat tämän tarinan uusia tuttavuuksia, joiden luonteista saadaan paljon hupia. Kaiken kaikkiaan tilannehuumorikin tuntuu olevan kirjailijalla hanskassa. Lapset nauroivat ääneen monessa kohtaa ja niin nauroin minäkin. Esimerkiksi Ronin rikkinäisen taikasauvan aheuttamat harmit saivat meidät kikattamaan vähän väliä. Lopussa puolestaan oli niin jännittävää, että minun piti muistuttaa viisivuotiasta siitä, että tarina on keksitty, eikä maailmassa oikeasti ole noin isoja hämähäkkejä eikä käärmeitä.

Satun luetuissa Harry Pottereita on kuunneltu äänikirjoina ja Satuakin tuntuu haittaavan puheenvuorojen passiivimuodon käyttö verbin monikon I persoonamuodon paikalla. Sitä on edelleen myös vaikea lukea ääneen keskellä muilta osin kirjakielistä tekstiä. Salaisuuksien kammiosta en huomannut enää kovin monta lyöntivirhettä, mutta muutama töksähti lukiessa eteen. Silti tämä sujuu kuin tanssi - meitä viedään ja lujaa kohti seuraavaa seikkailua!

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, 15. painos, 2001
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 335


J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi ei paljon esittelyjä kaipaa. Harry Potter -kirjasarjan ensimmäinen osa räjäytti potin - ja loppu on historiaa. Kirjasarja on varmasti yksi maailman tunnetuimmista ja käännetyimmistä kirjallisista ilmiöistä. Harry Potter huumaa on kestänyt kirjojen ilmestymisestä lähtien, mutta minä hyppäsin kelkkaan aika myöhään. Sain luettua sarjasta vain ensimmäisen osan 2000-luvun alussa ja jäin odottamaan aikaa, jolloin voisin lukea kirjat yhdessä lasten kanssa. Ja nyt tuli meidän perheessämme aika ruveta lukemaan niitä lapsille.

Koska kirja lienee kaikille tuttu, päätin kirjoittaa teoksesta siltä kannalta, miten se soveltuu ääneen luettavaksi iltasaduksi. Koeyleisönä minulla oli 7-vuotiaat kaksostytöt, joita suunnittelin pääyleisökseni. Tytöt olivat koulussa kuulleet Harry Potterista luokkakavereiltaan, joilla on isompia sisaruksia.

Kirjassa ei ole kuvia, joten ajattelin, ettei 5-vuotias poikani jaksa siihen keskittyä. Toisin kuitenkin kävi. Poika kuunteli tarkkaavaisesti jännittävää tarinaa. Koko kirjan kuunteli myös kahden kuukauden ikäinen poikavauvamme, joka valvoi kaikki lukuhetket joko syöden tai muuten vain korvat höröllään. 

Alkupuoli kirjasta kuluu Dursleyn perheen kanssa. Ilkeät ja pelokkaat jästit kuvaillaan värikkäästi, mutta minua lukijana häiritsi se, kuinka paljon Dudleyn lihavuudesta vitsailtiin, ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä entistä tyhmemmän ja ahneemmaan pelkurin. Toivoin, että kuuntelijani eivät tarttuisi kovin hanakasti sanaan "läski".

Onneksi myös taikuus on mukana aavistuksena jo ensi sivuilta lähtien. Professori McGarmiva ja Albus Dumbledore tulevat tutuiksi jo ensimmäisessä luvussa, mutta lapset odottivat näyttämölle Harry Potteria - kestää siis aika kauan, että päästään itse asiaan. Toinen, jota odotettiin, oli viisasten kivi. "Milloin se viisasten kivi oikein tulee? Mikä se on?" tytöt kyselivät.

Kirjan pääasia ei olekaan itse seikkailu, johon kuluu oikeastaan vain kirjan kolme viimeistä lukua. Tärkeämpää on pohjustaa kirjasarjan ystävyyssuhteet, esitellä Tylypahkan opettajat ja oppilaat ja kertoa velhojen elämästä ylipäätään. Huispaus on tietysti yksi  kirjan kohokohdista. Lisäksi hyvän ja pahan voimien taistelusta saadaan paljon tietoa, mutta siten, että salaperäisyys säilyy koko kirjan alusta loppuun. "Vol-- tiedät-kai-kuka" mainitaan niin usein, että nimi on varmasti lukijalle tuttu. 

Ehdottelin lukemisen aikana monet kerrat ekaluokkalaisille, että he saisivat itse ruvata lukemaan kirjasarjan loppuun. Toinen tyttö lukikin jo tästä kirjasta sivuja eteenpäin, jos jäimme illalla johonkin jännittävään kohtaan, mutta toinen oli sitä mieltä, että kirjan nimiä on vaikea lukea. Niitä oli myös hankala ääntää lukiessa. Ääneen lukijaa häiritsivät myös lukuisat lyöntivirheet, joita kirjaan oli jäänyt. Olisiko vielä yksi oikolukukerta häivyttänyt ne pois? Ihmettelin myös, miksi Tylypahkan oppilaat eivät teitittele opettajiaan, vaikka kyseessä on peribrittiläinen sisäoppilaitos. Lisäksi äänenlukemista haittasi puhekielisyys: monikon 1. persoonamuodon tilalla käytetty passiivimuoto on yllättävän vaikea lukea ääneen. Vaati aikamoista keskittymistä lukea lasten keskusteluja ja Hagridin puhetta. Muutenhan kirjaa luki mielikseen. Käännös on sujuvaa, taitavaa ja oivaltavaa: Tylypahka, huispaus, Likusteritie, Viistokuja, professori McGarmiva ovat niin toimivia suomennoksia, että lukijaa hykerryttää.

Kirjan loppu on täyttä toimintaa. Silloin myös viisivuotias poikani oli jännityksestä kalpeana. Kolmipäinen koira ja Voldemortin pelottavat kasvot olivat kaikista hirveimmät, mutta muutkin viisasten kiven suojaksi laaditut taiat jännittivät. Toinen tyttö vakuutti, että Harry Potter on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat tylsiltä. Meidän piti heti aloittaa seuraava osa.

Kirja olikin äärimmäisen koukutava sekä aikuiselle että lapsille. Lapset piti joka ilta häätää puoliväkisin omiin sänkyihinsä ja seuraavana päivänä he ehdottelivat pitkin päivää, että voisimmeko jo mennä lukemaan Harry Potteria - näin usein tehtiinkin. Niinpä kirjan lukemiseen kului yllättävän vähän aikaa, vain vajaat kolme viikkoa, vaikka kerralla luettiin korkeintaan yksi luku. Seuraava osa onkin jo sellainen, jota en minäkään ole aiemmin lukenut. Jännittävää.