Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet, e-kirja, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä sain kirjan: Bookbeatista




Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet on vahva esikoisteos. Se on vahva sekä aiheeltaan että kieleltään, mutta toisaalta: voisiko pohjalaistarina muuta ollakaan!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Isoonkyröön ja päähenkilönä on Liisa, ison talon tytär. Liisa kasvaa turvallisesti omassa kodissaan, kunnes isä kuolee aivan liian aikaisin ja jättää Liisalle rankan perinnön: Pirä sinä talo suvus.

Kaikki näyttää ensin käyvän toteen kaiken hyvän mukaisesti. Omalta kylältä löytyy Kalle, jonka kanssa rakkaus syttyy tulisesti ja jonka kanssa isän työtä jatketaan. Kun kova työ alkaa painaa molempien harteita, Kalle alkaa haaveilla helpommasta elämästä rapakon takana Amerikassa, kuten niin moni muukin suomalainen 1900-luvun alussa. Sinne hän myös lähtee, mukanaan lupaus palata rahakirstun kanssa takaisin. Liisa jää pitämään kotitaloa pystyssä.

Liisahan selviytyy, vaikka äidille ei mikään riitä ja kolme lasta kiskoo helmoja. Lehmänsä kylkeen Liisa saa itkeä monet kyyneleet: ikävänsä, pettymyksensä, väsymyksensä ja kyläläisten ilkeät sanat.

Nivukoski kertoo Aamulehden haastatttelussa, että Liisan tarina on hänen isoäitinsä tarina ja sijoittuu kirjailijan kotitaloon Isoonkyröön. Juuret ovat syvällä Pohjanmaan lakeuksilla, ja multa hönkii lukijan nenään asti. Työn kuvaus sekä rakkauden ja tunteiden kuvaus sujuvat esikoiskirjailijalta häikäisevän hienosti. Kun Liisa käy kaupalla ja tarkistaa vaivihkaa, onko postin puolella Kallelta tullutta kirjettä, jännitys ja odotus tuntuu lukijankin sydänalassa. Lukija elää harvasanaisten kirjeiden sävyjä Liisan mukana, ja Kallea odotetaan kotiin.

Lukijana olin pakahtua ensimmäisten 50 sivun aikana, kun tiesin Kallen olevan lähdössä. Oman pappani isä on nimittäin tehnyt aikanaan saman tempun: lähtenyt Amerikkaan ja jättänyt vaimonsa tänne selviytymään viiden lapsen kanssa. Kun perheen äiti kuoli, pappani ja hänen sisaruksensa joutuivat huutolaislapsiksi. Perheen isää ei kuulunut silloinkaan takaisin.

Huomasin, että minun oli melkein vaikea hengittää, sillä niin vihainen olin Kallelle jo ennen kuin Kalle oli tehnyt oikeastaan mitään - ollut vaan hurmaava prinssi. En pystynyt lukemaan kirjaa kuin 10 sivun mittaisissa osissa ja märehdin oman sukuni tarinoita.

Sitten pääsin mukaan Liisan askeliin ja hengitykseni alkoi tasaantua. Toisin kuin isoisoäitini, tämä nainen selviäisi. Liisalla on ison talon voima takanaan, ja sieltä hän työllään ponnistaa eteenpäin.

Dialogeissa käytetty pohjalaismurre on kirjan suola. Se on mehevää ja vie lukijan mukaan pohjalaiseen ajatusmalliin. Aina saa hävetä, hokee Liisan äiti, mutta Liisa ei häpeä. Hän tuntee lujaa, vaikka osaa pohjalaiseen tapaan piilottaa tunteensa ja suoristaa selkänsä polttavien sanojen ja silmäysten keskellä.

Jossain vaiheessa aloin puutua kirjan kerrontaan, jossa tykitetään päälauseita toisensa perään. Ehkä niillä tavoiteltiin pohjalaista suoruutta, mutta minua ne alkoivat etäännyttää tunnelmasta. Suomalaisessa nykykirjallisuudessa päälauseista on tullut tyyli, joka kaatuu lukijan päälle. Ehkä siinä on mukana nykymaailman tahti, ja lukijan täytyisi vain suostua siihen.

Nopeasti piirretyt pilvet oli lukupiirikirja, ja siitä oli pidetty paljon. Pohjalaismurteen käyttöä kehuttiin, ja suurin osa piti sitä luontevana, sillä useammankin lukupiiriläisen juuret on revitty irti Pohjanmaan jokien mutkista. Kielenkäyttöä toisaalta myös moitittiin muun muassa teennäisen tuntuisista kielikuvista ja liiallisesta kauneuden tavoittelusta. Teksti on ikään kuin pakattu täyteen taituruuden osoittamisen tarvetta.

Suurin osa piiriläisistä oli kuitenkin tyytyväisiä kokonaisuuteen, ja varsinkin kirjan tunteiden kuvaukseen. Liisan tarina kantaa hienosti kirjan loppuun saakka, vaikka jonkun mielestä loppu oli turhan siirappinen. Suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että näin sen piti mennä. Kirjaa verrattiin jopa Tommi Kinnusen teoksiin, ja se vertaus asettaa teoksen kovaan kastiin. Kinnunenhan kirjoittaa selviytyjänaisista, ja niin kirjoitti muuten myös Heidi Köngäs uusimmassa teoksessaan, Sandrassa.

Väitän, että jokainen nykysuomalainen löytää Nivukosken kirjasta tarttumapintaa. Sen aihe koskettaa monia, sillä jokaisessa suvussa on varmasti "Ameriikan sukulaisia", mutta vielä enemmän rehellisen työn sankareita. Yleensä nuo raivaajat ja raivopäiset raatajat - voidaan aloittaa vaikka Koskelan Jussista - ovat tietysti olleet miehiä, jotka ovat saaneet toteuttaa järjettömiä urakoitaan, koska vaimot ovat laittaneet eväät mukaan ja hoitaneet sillä välin kotona kaiken muun. Nyt Liisa tarjoaa miehille naispuolisen vastuksen, sillä häneltä hoituvat lasten ja eläinten ruokkoamisen lisäksi kylvöt ja korjuut siinä missä miehiltäkin. Hänestä piirtyy tuntevan ja sinnikkään naisen muotokuva, eikä naisten muotokuvia suinkaan ole tässä maassa vielä liikaa kirjoitettu.


Nopeasti piirretyt pilvet on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirja vieköön!, Kirjarikas elämäni, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mrs Karlsson lukee ja Kirjarouvan elämää. Kuittaan teoksella Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Lukuvinkkejä 11-vuotiaalle pojalle

Lukuviikon kunniaksi olen ottanut tavakseni kirjoittaa poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on uhanlaista. Tässä sitä siis taas ollaan, tutulla otsikolla... Olen aiemmin kirjoitanut aiheesta muun muassa näillä otsikoilla: Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle, Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle ja Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?

Onko lukemisessa yhtään edistytty, nyt kun poika on jo 11-vuotias? On toki. Nyt kirjassa ei välttämättä tarvita enää kuvia! Myös lahjomisen olen voinut lopettaa... Tai no, hänellä on kännykkä käytössään iltapäivisin, joten pelaamisella lahjominen ei enää onnistu. Onneksi poika on kuitenkin koukussa lukemiseen. Hän ei kylläkään lue yhtä monpuolisesti kuin isosiskonsa, vaan jumittaa edelleen tietyissä suosikeissaan.

Viimevuotiset suosikit, Harry Potterit, ovat edelleen pojan arkipäivää. Nyt perheeseemme on kuitenkin astunut uusi jäsen, nimittäin Vesa Vierikko, jonka ääni raikuu joka ilta pojan huoneesta tai keittiöstä. Poika istuu tai makaa, pelaa kännykällä ja kuuntelee samalla Harry Pottereita äänikirjoina. Olen hankkinut hänelle perhejäsenyyden oman Bookbeatini oheen (4,90 euroa/kk), ja hankinta on kyllä joka euron väärti.

Kun säännöllisin välein (lähes joka ilta) saamme tarpeeksemme Vesa Vierikosta ja huispauksesta tai on muutenkin aika panna kännykkä pois, poika tarttuu johonkin lukuisista Aku Ankan taskukirjoistaan. Helsingin kirjamessuilla hän sai nimmarin itseltään Don Rosalta uuteen sarjakuvakirjaansa, Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit. Sarjakuvataiteilija myös kätteli poikaa. Mikä hieno hetki!

Varsinaisia uusia löytöjä hän ei ole itse tehnyt, mutta minä lainasin hänelle luettavaksi Saska Saarikosken  kirjoittaman kirjan Lauri Markkasesta. Kirja on loppusuoralla ja taitaa olla ensimmäinen tietokirja, josta hän on tosissaan innostunut. Hän pelaa itsekin koripalloa - siitä innostus.

Viime syksynä poika luki vihdoin kaikki Kepler62-sarjan kirjat läpi, ja hankinkin sarjan kirjoja aimo kasan myös kotiin. Koulusta on tullut luettavaksi Me Rosvolat -sarjan ensimmäinen kirja, jonka hän luki parissa illassa.

Ja sitten se suurin edistysaskel: poika luki Harry Pottereiden kuvattomat painokset sarjan paksuimmista kirjoista - mikä itsetunnon nousu niistä saatiinkaan! Sen jälkeen hän on kuunnellut ne läpi ainakin kaksi kertaa, enkä oikein ymmärrä, onko hänen tarkoituksensa opetella ne ulkoa, vai onko ainoastaan mahtavaa kuunnella tuttu tarinaa uudestaan ja uudestaan. (Tähän tapaan hän saattoi pienenä katsoa esimerkiksi Autot-elokuvan 10 kertaa peräkkäin.) 

Koulun lukudiplmonin poika on tehnyt kiltisti tänäkin vuonna, eikä ole suuremmin marissut mistään luetuista kirjoista eikä lukudiplomiin tehtävistä kirjallisista töistäkään. Tosin pari kohtaa tulikin suoritettua omilla suosikeilla: Keplerillä ja Harry Potterilla.

Pojan lukeminen on nyt säännöllistä. Se, että pojalle on luettu pienestä pitäen, on tehnyt lukemisesta tavan, jota ilman hän ei osaa enää olla. Myös lukunopeus on kasvanut: Jari Mäkipään uusimman Masi Tulpan hän luki ihan hujauksessa ja Neropatteja saattaa myös osua välipaloina lukulinjalle vanhan tavan mukaan. Lukeminen kuuluu iltaan ja sen avulla rauhoitutaan uneen.

Palaan asiaan taas ensi vuonna. Saapa nähdä, jäävätkö Harry Potterit jo historiaan - ja mitä ihmettä sitten luetaan? Vai luetaanko mitään? Sittenhän ollaankin jo melkein teinejä.


Tekstissä mainitut kirjat:

Siri Kolu: Me Rosvolat
Jari Mäkipää: Masi Tulppa 2, Rooli päällä
Timo Parvela ja Björn Sortland: Kepler62 1 - 6
Timo Parvela: Kepler63, Uusi maailma
Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit

J. K. Rowling: Harry Potter 1 - 7

Saska Saarikoski: Lauri Markkanen läheltä ja kaukaa

Emma Puikkonen: Lupaus

Puikkonen Emma: Lupaus, 2019
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 299
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



- Ne sanoivat, että se on kuin juusto.
- Mikä?
- Jää. Se on reikäinen kuin juusto, ja uusia reikiä tulee tuosta vaan. (s. 217)

Emma Puikkosen Lupaus on eräitä kertomuksia ilmastonmuutoksesta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on vuoden 2019 odotetuimpia kaunokirjoja, ja täyttää sellaisena kyllä kaikki odotukset. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan tänä vuonna, niin se voisi olla tämä, sillä ajankohtaisempaa aihetta ei ole olemassakaan. Vuonna 2016 Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet oli minulle tärkeä kirja, eräänlainen kirja minusta. Sellaiselta tuntuu Lupauskin.

Lupaus on lupaus suojelusta. Se on lupaus, jonka Rinnan isä on antanut Rinnalle ja lupaus, jonka Rinna antaa omalle lapselleen, Seelalle. Se on lupaus, jonka jokainen vanhempi haluaisi antaa lapselleen: "Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut." Kunpa tällaisen lupauksen voisi myös pitää.

Palavaa taloa tai uppoavaa laivaa ei ole, mutta ilmastonmuutos on täällä, ja lapsi täytyy pelastaa. Entäs kun mikään äidin teko ei riitä? Entäs kun lapsi sairastuu vakavasti ja vanhempana joutuu vain katsomaan avuttomana vierestä? Voisiko rakentaa lapselle suojan ja sulkeutua hänen kanssaan sinne piiloon pahalta maailmalta? Kun vanhemmuus ja elämä käyvät liian raskaiksi, miten käy Rinnan?

Samaan aikaan kun Rinnan maailma alkaa murentua, hänen veljensä, Robert, on äänittämässä sulavan jään ääniä Grönlannissa. Hän elää elämänsä rakkautta ja kuulee ilmastonmuutoksen korvissaan. Rakkaus on pelottavaa, mutta ehkä myös ainoa asia, joka meidät pelastaa.

Puikkosen sujuva kerronta on selkeää, samalla vakuuttavaa ja kaunista. Tunteiden ja tunnelmien  kuvaus on taitavaa, eikä yhtään teennäistä: Robert käynnistää nauhurin ja asettaa sen lähelle Neevin päätä. Hän haluaa tallentaa tämän, tallentaa Neevin ja tuulikellon ja itsensä, sen kahinan, joka hänestä tulee kun hän laittaa poskensa aivan Neevin posken viereen ja kuuntelee rakkaansa ääntä. (S. 203 - 204.)

Lupauksen episodimaisuus kutkuttaa mieltä. Se on toimivaa ja joustavaa ja tuo ihmiset yhteen, yhteiseen kokemukseen. Myös Eurooppalaisissa unissa seurattiin useamman henkilön taivalta Euroopan historian pyörteissä ja tarinat risteilivät kiehtovasti. Pidän siitä, ettei yksi tarina hallitse kerrontaa, eikä elämästä edes yritetä löytää selkeää tarinankaarta. Tapahtumia ei selitetä puhki. Kun jää murenee ja kun mieli murenee, on ehkä turha etsiä mitään ehjää tai pysyvää. Se on myöhäistä.

Erityisesti kiittelen Lupauksessa sitä, miten vanhemmuutta kuvataan. Lapsen kasvaminen ja ruuhkavuosien sumu hallitsevat romaanin alkupuolta, ja niistä syntyy kipeitä, välähdyksenomaisia kuvia. Tunnistan ne hetket hyvin. Kuinka lapsi on siinä vaatimuksineen yhtä aikaa haavoittuvana, suloisena ja luottavaisena. Kuinka uupunut ja onnellinen voi lapsesta olla yhtä aikaa, ja kuinka mitään yhteisistä hetkistä ei saa talteen, vaan kaikki katoaa sekaviin muistoihin; lapsen luottavainen katse jää seuraamaan meitä vanhempia.

Vanhempia, lapsia ja rakkautta Lupauksessa on paljon. Ne kaikki on kuvattu haavoittuvina ja hauraina. Kaikki muuttuu, lapset kasvavat, jää jatkaa sulamistaan.

Elämme aikaa, joka uuvuttaa meidät kaikki: vanhemmat, lapset, päättäjät. Puikkonen rakentaa kiinnostavaa kuvaa lähitulevaisuuden Suomesta ja yhä levottomammaksi käyvästä maailmasta. Suomen pääministeri Rahim viettää Seelan kanssa yhteistä tyttöjen päivää, jonka tarkoitus on korjata pääministerin ikävää imagoa. Kahdenkeskinen hetki saa heidät kilpailemaan väsymyksen tuntemuksillaan:
 - Mä oon niin vasyny, että mun kieli puutuu ja menee löllöks, Seela vastasi. 
 - Mutta mä oon niin väsyny, että mä en jaksa nostaa kättä. 
 - Mä oon niin väsyny, että mä vajoon tästä maan sisään ja sä joudut selittään, että missä mä oon.  (S. 103.)

Mistä löytyy ihmiselle lohtu tai turva? Ei mistään, tai sitten aivan pienistä teoista. Rinnan maailma  eheytyy, kun hän saa multaa kynsiensä alle ja näkee kasvien kasvavan ja tietää jonkun jatkavan työtään. Luonnon voima on suuri, ja ihminen on pieni, muttei täysin avuton.  Puikkosen Lupaus panee kaiken toivonsa yhteen ihmiseen, jokaiseen meistä.



Lupaus on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin 22 (ilmastonmuutosta käsittelevä kirja), 40 (kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia ja 49 (vuonna 2019 julkaistu kirja).

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika, 2. painos, 2017
Kustantaja: Poesia
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



tsirp tsirp

Pauli Tapion Varpuset ja aika -runokokoelma voitti Helsingin Sanomien kirjoituskilpailun vuonna 2017. Se todettiin siis tuolloin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Mieleeni on jäänyt Pauli Tapion hieno kiitospuhe palkintojenjakotilaisuudessa. Siinä puhui runous.

tsirp tsirp

Pauli Tapion runous vie mennessään johonkin, joka on sekä nykyisyydessä että iättömässä kiinni lujasti. Runoteoksen aloitusvirke on tällainen: Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa (s. 7). Lukijan on pakko ankkuroida itsensä äärettömään aikaan, ja samalla kohdattava  ääretön pienuutensa. Ihmiset ovat kiertäneet maapallon mukana vasta mitättömän lyhyen ajan, joten päiväkirjamerkinnän näennäisen epämääräinen ajoitus on loppujen lopuksi suhteellisen tarkka.

Heti seuraavaksi runon puhuja palauttaa itsensä pienempiin ympyröihin ja tarkkaan aikaan: On maanantai, pian toukokuu, olen veloissa, mutta myös maailmaan, jossa käydään sotaa: Ukrainassa, Syyriassa, Afganistanissa, Irakissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Kurdistanissa ja Jemenissä
käytiin sotaa. - - Kaikki on täällä yhtä aikaa, yksityinen ja yhteinen, sillä: Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin. (S. 7.)

Kyyninen tosiasioiden tunnustaminen tapahtuu hämmentävän hienoin virkkein. Kun pienten ja suurten asioiden välillä liikutaan ketterästi, lukija liitää mukana katoavassa ajassa:
Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, 
mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen. (S. 11.) 

Tämä runoteos vaatii siteeraamaan melkeinpä joka säettään. Se sinkauttaa lukijansa yhtä aikaa lähelle ja kauas, melankoliseen ihmisenä olemiseen. Onneksi on varpuset. Melkein joka runossa ne ovat hyvin lähellä.

tsirp tsirp

Runo Inferno on raju ajan ja aikojen sekoitus, jossa runon puhujan päiväkirjamerkinnät limittyvät uutisiin, joissa pakolaiset hukkuvat Välimereen. Ajallista perspektiiviä tarjoavat historiassa tapahtuneet toinen toistaan julmemmat teloitukset. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään? Miltä kaikelta se sulkee silmänsä?

6.8.2015  

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta. (S. 52.)

Lakonisista laueseista syntyy hiljainen hetki kuolleiden muistolle. Jää ihmetys. Kautta historian ihmisiä on kuollut ja tapettu mitä kamottavimmilla tavoilla, ja sama jatkuu yhä. Tapion runous ei pakene paikalta, vaan jää katsomaan tätä kaikkea.

Toinen yhtä vahvasti yhteiskunnallinen runoilija on Claes Andersson, joka kirjoittaa kokoelmassaan Sisäänhengitys, uloshengitys päiväkirjamerkintöjä sykyltä 2014. Niissäkin uutiset sekoittuvat omien päivien kulkuun. Sekä Tapion että Anderssonin runoissa on vahva tunne siitä, että ympäröivä elämä ja yhteiskunnalliset, maailmanlaajuiset tapahtumat, eivät ole kuin kosketuksen, ajatuksen päässä. Se mikä tapahtuu yhdelle meistä, tapahtuu meille kaikille. Tai vielä pitemmälle ajateltuna: mikä on tapahtunut joskus yhdelle meistä, tapahtuu koko ajan meillekin.

Tapio osaa myös leikkiä. Runot Sestina ja Kohde leikittelevät  säkeiden järjestyksellä ja niitä saa lukea monin eri tavoin yhä uudestaan. Tarinat vaihtuvat, puhe muuttuu. Runoissa on myös huumoria, mustaa tietysti, mutta sellaisena juuri osuvaa.

Ihminen on järjetön olio, tuhon aiheuttaja, Olkiluodon rakentaja  (virheitä, energiantuotanto on virhe), jota aika paiskii ajasta iäisyyteen ja ikuiseen Koti-ikävään: 
Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät, 
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain, 
mutta minä en usko ihmeisiin (s. 83).

On sanomattoman lohduttavaa, että kun ihmisiä ei enää ole, jotain jää Lappeenrannan torille: 

tsirp tsirp  



Varpuset ja aika on luettu muun muassa blogeissa Tekstiluola, Kirjasta kirjaan, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Kosminen k. on kirjoittanut teoksesta Runoreaktion. Helmetin lukuhaasteessa asetin teoksen kohtaan 5, kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

2 x loistavaa sarjakuvaa: Alison Bechdel: Lepakkoelämää ja Äideistä parhain

Alison Bechdel: Lepakkoelämää, 2000
Alkuteos: Dykes to Watch Out For - the Sequel, 1992; The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993
Suomentaja: Stina Grönroos
Kustantaja: Kääntöpiiri
Kansi: Janina Aire
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama, 2012
Alkuteos: Are You My Mother, A Comic Drama, 2012
Suomentaja: Anu Turunen
Kustantaja: Like
Kansi: Alison Bechedel
Sivuja: 290
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Alison Bechdelin Hautuukoti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se on tarina Alison Bechdelin  lapsuuden perheestä, erityisesti isästä, surusta ja oman identiteetin löytymisestä. En tiennyt sellaista sarjakuvaa olevan olemassakaan, sillä niin syvälle se tuntui kuljettavan hymyttömän perheen kipeisiin ja tragikoomisiin muistoihin. Omaelämäkerrallinen sarjakuva oli vaikuttavaa luettavaa.

Bechdel on amerikkalainen sarjakuvataiteilija, joka on tullut tunnetuksi Lepakkoelämää-sarjakuvistaan, joita on julkaistu  sanomalehdissä 1980-luvulta lähtien. Hautuukoti on ilmestynyt  vuonna 2007, ja se sai heti sarjakuvien Oscarin, eli Eisner-palkinnon ja nosti Bechdelin suuren yleisön tietoisuuteen. Hautuukodin luettuani halusin Lepakkoelämää-sarjakuvan suomennoksen käsiini, ja se veikin minut mukanaan aivan täysin.

Lepakkoelämää kertoo lesbokommuunin elämästä. Päähenkilö on Mo, Alison Bechdelin alter ego, joka elää vakavassa parisuhteessa Harrietin kanssa. Suhteesta alkaa kuitenkin loppua kipinä, kun Mo syventyy liikaa omaan menneisyyteensä, ja arki on muutenkin jo vakiintunut tavallisiin kuvioihinsa.

Sen sijaan Clarice ja Toni tuntuvat elävän suhteensa kukoistuskautta ja päättävät yrittää lapsen hankkimista, kun taas Lois, Sparrow ja Ginger etsivät edelleen sitä oikeaa. Romanssien syttymistä ja sammumista sekä yhteisön jäsenten elämänvaiheita on kiinnostavaa seurata. Esimerkiksi lapsen tekoon ja odottamiseen sekä synnyttämiseen on saatu aivan uutta väriä, kun odottajina on lesbopari. Perusasetelma on tuttu pelkoineen ja toiveineen, mutta ympäristö tuo aiheeseen omat mutkansa.

Stripit kertovat ajasta, jolloin lesbokulttuuri etsi omaa olemistapaansa, laillisuutta ja näkyvyyttä. Lepakkoelämää kuvaa tuota aikaa lämpimän huumorin kautta. Esimerkiksi kirjakauppa Moninainen, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät, on tarkka imagostaan, mutta tosielämän ratkaisevat käänteet rakastumisineen ja eroineen vaikuttavat henkilöihin aivan kuten kehen tahansa. Sarjakuvissa on paljon yhteiskunnallisuutta ja ajankohtaisia poliittisia aiheita, jotka punoutuvat vaivattomasti henkilöiden välisiin keskusteluihin ja arkeen. Voiko tästä sarjakuvasta olla pitämättä?

Lepakkoelämää-sarjakuvaa on suomennettu useamman albumillisen verran, ja aionkin lukea ne vähitellen kaikki. Stina Grönrosin suomennos on sujuvaa, ja tarinoita on helppo seurata. Kiinnyin Bechdelin luomiin tyyppeihin, nauroin välillä ääneen ja lopulta myös itkin.

Äideistä parhain palaa taas Bechedelin lapsuuden perheen pariin. Se on sarjakuva Bechdelin äidistä,  ja samalla siitä tulee kuvaus taiteilijan pitkästä matkasta omaan itseensä. Hautuukodin lukeneena tiesin, että mitään kevyttä luettavaa ei olisi luvassa, ja hymyttömiin tyyppeihin tässäkin törmätään. Sarjakuva on realistisemmin kuvattu kuin Lepakkoelämää, ja yleisilme on paljon synkempi. Hautuukodin vihertävään harmauteen on kuitenkin tullut yksi väri lisää, ja se on punainen sävy. Lieneekö kyse kuitenkin lämmöstä, jota yhdistää äidin ja tyttären, vaikka se onkin syvällä piilossa.

Sarjakuvan kerronta perustuu muutaman tukipilarin varaan. Päähenkilö Alison soittaa säännöllisin välein äidilleen ja alkaa jossain vaiheessa kirjoittaa äidin puheluita muistiin. Hän huomaa, että äiti ei oikeastaan koskaan puhu hänestä vaan lähinnä itsestään tai tyhjänpäiväisistä asioista. Äitiä ja tytärtä yhdistää rakkaus lukemiseen ja kirjallisuuteen, ja äiti tietää olevansa kerronnan kohteena. Hän suhtautuu asiaan viileästi - kirjallisuuden ystävänä hän ymmärtää, että tyttären on pakko kirjoittaa kirja, mutta hän tuntee myös alistunutta surua siitä, että tytär kertoo hänen elämäänsä vääristäen. Tyttären lesboutta äiti ei ole koskaan täysin hyväksynyt, eikä ilmeisesti siksi halua tietää tyttärensä elämästäkään juuri mitään. Ilmassa on myös kateutta siitä, että tytär toteuttaa taiteilijana äidin suurta, toteutumatonta unelmaa.

Sarjakuva on jaettu seitsemään osaa, ja jokainen osa alkaa merkittävällä unella. Puhelut äidin kanssa limittyvät päähenkilön terapiakäyntien ja unien kanssa. Terapeuteista tulee päähenkilölle äitihahmoja, joiden kautta hän tutustuu myös psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin ajatuksiin. Teoriat ja unet vievät tarinaa eteenpäin syvällisiin analyyseihin ja äitisuhteen purkamiseen. (Winnicott on muuten sama psykologi, jonka ajatuksia riittävän hyvästä äitiydestä Maggie Nelson lainaa Argonautit-kirjassaan.)

Kieltämättä Winnicottin tulkinnat äitisuhteen merkityksestä lapselle tuntuvat kiehtovilta ja järkeviltäkin, mutta mietin, onko elämässään mahdollista löytää tasapaino vasta pitkällisen tutkimisen ja analysoinnin kautta. Miksi äideiltä vaaditaan niin paljon ja miksi he yrittävät ja uhraavat niin paljon, mutta tekevät niin paljon myös väärin? Sarjakuvassa on paljon tekstiä, joka juoksee kuvissa monella tavalla: keskusteluna, kirjeissä, muistiinpanoina ja kirjoituskoneessa. Anu Turusen suomennos on sujuvaa ja monisävyistä luettavaa, ja erittäin tärkeää nimenomaan näin tekstipainotteisessa sarjakuvassa.

Vaikka Äideistä parhain on saanut alaotsikokseen nimityksen koominen tarina, en kokenut tätä tarinaa kovin koomisena. Tietysti tällainen rehellinen oman elämän paljastaminen tuo esiin paljon  myös naurettavia ja pikkumaisia yksityiskohtia, jotka näyttäytyvät koomisina, mutta perussävy tässä omaelmäkerrallisessa sarjakuvateoksessa on kovin surullinen. Ilman vapauttavaa ja kaunista loppua olisin varmastikin pakahtunut, mutta nyt teos jätti kaiken jonkinlaisen rauhan tilaan.

Ihailen Alison Bechdelin analyyttistä ja vaikuttavaa tapaa piirtää ja kertoa tarinaa. Hän osaa pysäyttää kuvat ja kerronnan tunnelmiin, jotka porautuvat lukijan mieleen. Lepakkoelämää on kerronnaltaan vapautunutta ja hauskaa, mutta Äideistä parhaimman omaelämäkerrallisuus puolestaan niin syvää ja rehellistä, että sydäntä puristaa. Toivon, että Bechdel jatkaa uraansa vielä pitkään, sillä hänellä on paljon sanottavaa.


Lepakkoelämää on luettu ainakin näissä blogeissa. Todella vaiheessa,  Yöpöydän kirjat ja Reader, why did I marry him? Äideistä parhain on luettu muun muassa näissä blogeissa:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa ja Kirjojen keskellä. Helmetin lukuhaasteeseen nämä sopivat kohtaan 11 (kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa) sekä Äideistä parhain kohtaan 29 (kirjassa nähdään unia). Osallistun kirjoilla myös Bookishteapertyn Luetaan lukemattomia naisia -haasteeseen.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Hosseini Silvia: Pölyn ylistys, 2018
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 185
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on poltellut minua Helsingin kirjamessuilta lähtien. Kirjailija esiintyi siellä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden joukossa, ja hänen kirjansa kuulosti kiinnostavalta: naisen kirjoittama esseekokoelma, jonka nimi on Pölyn ylistys. Kirjaa kuvailtiin rohkeaksi, koska kirjailija kertoo muun muassa avoimesti seksuaalisuudestaan. Odotin suoraa puhetta naisen elämästä, koska tulkitsin Pölyn ylistyksen heti kotoisan pölyn ylistykseksi. Hosseinin käsittelyssä pöly nousee kuitenkin korkealle, ja esseiden aiheina ovatkin pääasiassa miehet ja heidän luomansa kuvat tai tekstit.

Pölyn ylistys on ansiokasta esseetaidetta, jossa ajatus kulkee kirkkaana ja jossa esseistin oma elämä ja omat intohimot käyvät älykästä vuoropuhelua teorioiden ja ympäröivän maailman kanssa. Pölyn ylistys on sekä virkistävää että oivalluttavaa luettavaa, ja se tarjoaa aiheistaan monitahoista analyysia joka sivullaan. Silti se jää minulle etäiseksi, ja syynä on se, että en koe Hosseinin aiheita kiinnostaviksi. Se ei vähennä esseiltä niiden kirjallista - ja vielä vähemmän älyllistä - arvoa. Oikeastaan en haluaisi myöntää, että aiheet eivät kiinnosta minua, koska lähtökohtaisesti olen luullut, että kaikki inhimillinen kiinnostaa minua. En ehkä olekaan aito humanisti, vaan leikin vain sellaista.

Teokseen on koottu yhdeksän toinen toistaan terävämpää esseetä. Aloitusessee Lifestyle-torakat kritisoi kuluttamista ja brändäämistä. Seuraava essee Vähän saa kuristaa lähtee liikkeelle tv-sarjasta Sons of Anarchy, pohtii väkivallan erotiikkaa ja päätyy esseistin oman seksuaalisuuden analysointiin. Kolmas essee käsittelee Leonard Cohenin musiikkia ja erityisesti hänen huonointa levytystään. Neljäs essee käsittelee Al Pacinon tähdittämiä elokuvia, ja etsii ylevän olemusta. Perversioita enemmän kannattaisi pelätä tavallisuutta, myös omaansa, kirjoittaa Hosseini (s. 53), ja huomaan, että tavallisuus alkaa kiinnostaa minua, koska sellaista nähdään mielellään vain jossain itsensä ulkopuolella. Onko sitä siis oikeasti olemassakaan? Vai onko esseiden kirjoittaminenkin lopulta epätoivoista pakoa tavallisuudesta?

Hosseinin esseekokoelman idea on, että on luvallista kirjoittaa huonosta, koska on olemassa myös hyvää huonoa. Tällaisen periaatteen nojalla esseisti voi latoa lukijan eteen kaikki elämänsä banaaleimmatkin yksityiskohdat ja tehdä niistä analyysin arvoisia asioita. Esseisti voi ja saa - ja Hosseinin tapauksessa myös osaa - kirjoittaa matalasta korkeaa.

Hyvä esimerkki tästä on Hosseinin taiturimainen essee Aavikkolabyrintin vangit, joka purkaa Dubain syvintä olemusta. Dubain syvin olemus on tyhjää täynnä: Ainoastaan kuluttaminen tuo ihmiset yhteen. Se on kauheaa ja hurmaavaa. Miten helppoa ostamisen vimmaan onkaan ajautua! Miten vaistomaiselta tuntuu halu astua putiikkiin, näyttää tyylikkäältä ja olla luonteva, kepeä ja rajoittamaton sillä tavalla kuin mainokset opettavat. (S. 123.) Kun Hosseini luo visioita Dubain viimeisistä hetkistä, hän päästää kaunokirjalliset kykynsä valloilleen. Syntyy apokalyptisiä kuvia: Se nielee hotellinsa, kauppakeskuksensa, autonsa ja tavaransa, täyttyy sisältäpäin, ja sen kolossaaliset rakennukset repeävät kuin ylensyöjän vatsalaukku. Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjtät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan. (S. 131).

Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä Hosseini analysoi Camus'n Sivullista. Hosseini pohtii sivullisuuden tunnetta yleisesti ja tuo klassikkoon uusiakin näkökulmia. Tämä essee tuli aiheeltaan minulle läheisimmäksi, koska olen Sivullisen nuorena lukenut ja siitä kovasti silloin vaikuttunut. Muistan elävästi, kuinka kirjan vastenmielinen päähenkilö Mersault sai minulta myötätuntoa osakseen ja  tunsin ymmärtäväni häntä. Myöhemmin olen lukenut sivutolkulla analyyseja tästä maailmankirjallisuuden kaanonin kulmakivestä. Jostain osui silmiini myös ajatus siitä, että Mersault on psykopaatti. Harmittaa, että en muista kuka tämän dignoosin esitti, sillä hän tappoi Mersault'n mielestäni, enkä pysty näköjään enää innostumaan tästäkään aiheesta.

Kokoelman viimeinen essee Pölyn ylistys on hieno teksti elämän katoavaisuudesta, ja sellaisena kehotus nauttia elämästä nyt kun se meillä on tässä elettävänä. Pöly peittää meidät kaikki joskus ja suurimmatkin meistä unohdetaan. Pölyn historia on nöyrtymisen historiaa, kirjoittaa Hosseini (s. 173). Tällaisia helmiä on ilo poimia tekstistä, ja näistä havainnoista jaksan innostua.

Esseekokoelmaa lukiessani oivalsin, miten miehinen esseetaiteen maailma on. Sen on oikeastaan oltavakin sellaista, sillä jos esseisti ruotii itselleen merkittäviä taidemaailman tai pop-kulttuurin ilmiöitä, ruotiminen on silloin lähtökohtaisesti (ja historiallisten tosiasioiden takia) miesten luomien kuvien, taideteosten ja arvojen analysointia. Sivistynyt nainen on historiallisessa perspektiivissä kummajainen, uutuus, joka etsii vielä paikkaansa. Tästäkin Hosseini kirjoittaa: Minulla on ristiriitainen suhde omaan sivistyneisyyteeni. Tunnen voimakasta, elitististä vastenmielisyyttä junttiutta kohtaan, mutta kärsin samanaikaisesti jatkuvasta huijarisyndroomasta. Vaikka erotan fauvisimin naivismista, minusta tuntuu useimmiten siltä, etten tee tiedoillani mitään, ja vielä useammin siltä, etten oikeastaan tiedäkään mistään mitään. 
   Osittain syy on itsekriittisyydessäni, osittain siinä, että olen niin monesti yrittänyt osallistua keskusteluun, jossa miehet puhuvat toisilleen pääni yli. (S. 165 - 166.)

Hosseinin esseekokoelma on esseekokoelma, jonka ylitse eivät miehet puhu. Se on osoitus laajasta sivistyksestä sekä ajattelemisen ja kirjoittamisen taidosta. Koska nämä olivat esseitä hyvistä huonoista, jään odottamaan Hosseinin esseitä hyvistä hyvistä. Luvassa on varmasti häikäisevää tekstiä.



Pölyn ylistystä on luettu kirjablogeissa paljon. Tässä muutama blogi: Lumiomena, Tekstiluola, Mitä luimme kerran, Marjatan kirjat ja mietteet, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa ja Opus vei.