Nobelisti-haasteen koonti

Vuosi alkaa kääntyä loppusuoralle, ja on aika panna Jokken 14 nobelistia -haaste pakettiin. Alkuperäinen, kunnianhimoinen tavoitteeni oli lukea 14 kirjaa eri kirjailijoilta, mutta en päässyt aivan 14 kirjailijaan saakka ja tavailin sitten eräältä kirjailijalta kaksi teosta, tosin toisen äänikirjana.

Etenen koonnissani historiallisessa järjestyksessä, eli listaan lukemani nobelistit siinä järjestyksessä, kun he ovat palkintonsa saaneet:


1. Björnstjerne Björnson 1903

Leonarda (1880)



2. Henrik Sienkiewicz 1905

Bartek Sankari (1882)

3. Rudyard Kipling 1907

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista (1888)

4.  Selma Lagerlöf 1909

a) Gösta Berlingin taru (1891)

b) Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (1906 - 1907)



5. William Butler Yeats 1923

Runoja (kokoelma)



6. George Bernard Shaw 1925

Pygmalion (1912)



7. Samuel Beckett 1969

Huomenna hän tulee (1949)



8. Heinrich Böll 1972

Päiväkirja vihreältä saarelta (1957)



9. Seamus Heaney 1995

Ukkosvaloa (kokoelma)



10. Mario Vargas Llosa 2010

Keltin uni (2010)



11. Alice Munro 2013

Kerjäläistyttö (1977)



Luin yhteensä 12 nobelistien kirjoittamaa kirjaa, 11:ltä eri kirjailijalta. Jokken haasteen mukaan kuulun siis nyt nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Taputan itseäni olkapäälle ja hymyilen tyytyväisenä, vaikka en tavoitteitani aivan saavuttanutkaan.

Parhaat lukukokemukset tältä listalta ovat  Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, Seamus Heanyn Ukkosvaloa ja Alice Munron Kerjäläistyttö. Parhaiden listalle pääsi siis sekä runoa että proosaa ja draamaa.

Mikään lukukokemus ei ollut pettymys. Vanhatkin teokset sisältävät niin paljon kerronnan iloa ja taitavaa tarinaniskentää, että niitä luki ilokseen. (Tosin Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin taru ja Mario Vargas Llosan Keltin uni etenivät paikoin aika hitaasti.) Kirjallisuuden Nobel-palkinto on tae laadusta.

Lukemieni Nobel-kirjailijoiden joukossa ovat kaikki irlantilaisnobelistit: Seamus Heaney, Samuel Beckett, George Bernard Shaw ja William Butler Yeats. Myös Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta ja Mario Vargas Llosan Keltin uni liittyivät Irlantiin. Irlanti oli vuoden 2014 henkilökohtainen haastemaani, koska matkustin ystävien kanssa Dubliniin elokuun alussa, ja tavoitteenamme oli valmistautua tuolle matkalle myös kirjallisesti.

Kiitän Jokkea haasteesta, jota ilman en olisi etsinyt Projekti Gutenbergista vanhojen nobelistien teoksia, enkä olisi lukenut näin monipuolisesti eri kaunokirjallisuuden lajeja. Taas kerran tuli todistettua, että lukuhaasteeseen osallistuminen rikastuttaa omaa harrastusta.

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru, 1912
Alkuteos: Gösta Berlings saga, 1891
Suomentaja: Joel Lehtonen
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: latasin kirjan lukulaitteelle Projekti Gutenbergista


Kun aloitin Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen tämän vuoden alussa, ajattelin lukevani 14 eri nobelistin teosta. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Tulin kuin tulinkin lukeneeksi Selma Lagerlöfiltä, vuoden 1909 nobelistilta, kaksi kirjaa. Koska naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on sen verran vähemmän kuin miehiä, niin ehkä sallin tämän poikkeuksen tavoitteestani. Sitä paitsi 14 nobelistiakaan ei näytä toteutuvan, joten kaikki haasteeseen sopivat kirjat on haalittava kokoon.

Lagerlöf aloitti kirjailijan uransa Gösta Berlingin tarulla vuonna 1891. Kirja kertoo virkaheitto papista, Gösta Berlingistä, joka erotetaan papinvirastaan liiallisen juopottelun vuoksi. Katuojasta hänet pelastaa majurinrouva, tehtaan patruunan leski, jonka hoivissa on ennestään kymmenkunta kavaljeeria. Kavaljeereiksi kutsuttiin entisiä kuninkaan hovimiehiä, joilla ei ollut mitään tekemistä rauhan aikana vanhoilla päivillään. Näillä miesporukoilla oli maine entisinä sankareina, joiden ympärillä ei paljon kunnollista elämää nähty. Gösta Berling siis päätyy tähän samaan seurueeseen.

Tilanne kehittyy siten, että majurinrouva jättää omaisuutensa, tehtaansa ja kartanonsa kavaljeerien vastuulle, ja niinpä paikkakunta joutuu hunsvottien armoille. Hullu aika jää historiaan Ekebyn kavaljeerien aikana, ja silloin nähtiin ja koettiin paljon kummallisia ja sopimattomia asioita. Lopulta kansa alkoi uskoa, että aika oli kirottu.

Gösta Berling ei ole ainut kirjan sankareista, mutta tavalla tai toisella hänen hahmonsa ympärille punoutuvat kaikki tarinat. Koska Gösta on naistenmies, seurataan tarinoissa myös kolmen naisen kohtaloa. Oikeastaan lähes kaikkien kavaljeerienkin elämäntarinat kerrotaan juurta jaksain. Oman osuutensa saavat myös muun muassa erilaiset 1800-luvun kulkupelit:

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli, jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kaveljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä! (S. 81.)

Kirja on kokoelma kansantarinoita ja historiallisia tapahtumia, joita kansa kertoo omin sanoin ja selityksin. Tuntuu kuin kirjailija olisi kerännyt kotiseutunsa tarinat yhteen ja samaan löyhään juonikehikkoon. Tarinat ovat suorastaan vaatineet tulla kerrotuiksi. Kerronnasta paistaa kirjoittamisen ilo ja persoonallisesti värittynyt, romanttinen tyyli. Kieli on kaunista, ja käännös tekee tekstille oikeutta suomentaja Joel Lehtosen ansiosta.

Luin Gösta Berlingin tarua puoli vuotta. Tästä voi päätellä, että kirja ei ollut kovin vetävä. Nykyaikana episodimaisesti kerrottu, uskonnollissävytteinen kansantarusto ei välttämättä ole mikään hitti, ei ainakaan minulle ollut. Toisaalta ymmärrän hyvin kotiseudun legendojen merkityksen ja tarinoiden viehätyksen. Sitä paitsi kirjalla oli sellainen vaikutus minuun, että nyt on vaikea keksiä mitään korvaavaa sen tilalle. Kävi nimittäin niin, että parempaa unilääkettä minulle ei ollut kuin tämä kirja. Jos heräsin keskellä yötä, luin kirjasta muutaman sivun ja nukahdin takuuvarmasti. Ehkä kirjassa oli jotain perinteisen sadun taikaa, ehkä tuntui kuin oma äiti olisi lukenut minulle ääneen. Kirjasta tuli varsinainen slow reading -projekti tälle syksylle, mutta kokemus jäi silti selvästi positiiviseksi.


Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Jokke itse, ja hänkin koki kirjan varsin kauniina kieleltään, mutta toisaalta myös ikävystyttävänä kerronnaltaan.

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmellinen matka, äänikirja
Alkuteos: Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige
Suomentaja: Päivö Taubert
Lukija: Inkeri Wallenius
Kustantaja: WSOY
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: oma ostos





Selma Lagerlöf (1858 - 1940) kuuluu nobelistien vähemmistöön, eli naiskirjailijoihin. Hän sai historian ensimmäisenä naisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909 ja on niitä harvoja naisnobelisteja, joita ylipäätään tunnen, saati joiden teoksia olen lukenut. Lagerlöfin lisäksi olen muistaakseni lukenut vain naisnobelisti Alice Munron novellikokoelman ja Wislava Szymborskan runoja. Lagerlöfiltäkin olen tähän asti tutustunut tähän yhteen ja ainoaan teokseen, eli Peukaloisen retkiin (mutta piakkoin saan päivittää blogiini myös toisen Lagerlöfin teoksen). Suomennosten niminä olen nähnyt ainakin näitä kahta versiota: Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja tätä Nils Holgerssonin ihmeellistä matkaa.

Peukaloisen tarina lienee suomalaisille tuttu vuonna 1980 valmistuneesta piirretystä tv-sarjasta, jota on esitetty uusintanakin useaan kertaan. Minutkin tarina tavoitti ensimmäisen kerran sitä kautta. Olin jo oikeastaan liian vanha seuraamaan piirrettyjä, mutta tuohon aikaan niitä oli tarjolla niin vähän, että kaikki animaatiot kelpasivat. Tv-sarjahan oli valloittava, se oli sopivan jännittävä ja aikanaan jopa melko vauhdikas. Myöhemmin, jo aikuisena, luin kirjan lastenkirjallisuuden tenttiin, ja sittemmin omille lapsilleni ääneen - ja nyt oli vuorossa äänikirjaversio.

Selma Lagerlöf kirjoitti Peukaloisen retket alun perin kouluihin lukukirjaksi vuosina 1906 - 1907. Lagerlöfin idea toimii valloittavasti: Nils Holgersson on ilkeä poika, joka suututtaa haltian. Haltia taikoo hänet peukaloiseksi, ja Nils joutuu perheen Martti-hanhen mukana villihanhien matkaan. Idea on suorastaan nerokas, sillä villihanhien keväisen paluumuuton seuraaminen Ruotsin Lappiin pesimään on mitä mainioin tapa käydä läpi Ruotsin maakunnat, kaupungit, järvet ja joet  - poiketaanpa myös Gotlannissa. Yläilmoista kaiken voi nähdä laajemmin.

Tarinassa on monta ideaa, jotka ovat tehneet kirjasta klassikon. Ensinnäkin Lagerlöfin luoma pojan hahmo, Nils Holgersson, on aluksi varsin itsekäs ja laiska kloppi. Tarinan myötä hän kasvaa vastuuseen ja kiintymykseen, eli kyseessä on positiivinen ja opettavainen kasvutarina. Toiseksi villihanhien muuttomatka Etelä-Ruotsista Ruotsin Lappiin on kuvattu maisemia maalaillen ja niin elävästi, että ne voi nähdä silmissään. Ihmisten elinkeinot, luonnon erityispiirteet ja historialliset tarinat värittävät kerrontaa.

Kolmanneksi tarinassa on sopivasti seikkailua ja jännitystä, on taistelua luonnonvoimia vastaan, on myrskyä, sadetta, lunta ja jäätä. Ilkeä kettu, Smirre, on peukaloisen ja villihanhien perivihollinen, ja seuraa heitä pohjoiseen virittäen matkalle monta ansaa. Onneksi matkalla tavataan myös paljon hyviä ja jaloja eläimiä, kuten viisas villihanhien johtaja Akka Kebnekaiselainen, Gorgo-kotka ja Bataki-korppi. Nils oppii ymmärtämään eläimiä ja auttaa nokkeluudellaan niitä pulasta. Luonnon kunnioittamisessa kirja on entistäkin ajankohtaisempi, ja sopii edelleenkin lapsille luettavaksi.

Äänikirjan lukijana on Inkeri Wallenius, jonka äänestä tulee hyvin nostalginen olo. Hän on nimittäin kertojana myös tv-sarjassa. Walleniuksen ääni sopii erinomaisesti tarinaan, ja sitä on miellyttävä kuunnella. Rauhallinen ja lempeä äänensävy koukutti myös nykylapset kuuntelemaan seikkailuja, ja autossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun tarina eteni.


Osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Kirjasähkökäyrän Mai.

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006

Antti Heikkinen: Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006, 2. painos, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: kannen kuva Juho Juntunen, graafinen suunnittelu Kari Lahtinen
Sivuja: 463
Mistä sain kirjan: oma ostos


 Syksyn vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluu Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä, Juice Leskinen 1950 - 2006. Syitä on monia. Varmaankin tärkein syy on se, että Juice Leskisen musiikki on ollut osa nuoruuttani - jos on elänyt nuoruutensa 1980-luvun Suomessa, siltä ei ole voinut välttyä. Kenellepä ikäpolveni lapselle eivät olisi tuttuja käsitteet Manserock tai Tuuliajolla-risteily, jotka liittyvät tuohon Suomi-rockin kultaiseen vuosikymmeneen.

Olen kotoisin Nivalasta, jossa sijaitsee legendaarinen keikkapaikka Tuiskula. Siellä Juice Leskinen Grand Slam lopetti keikkailun 19.11.1983. Olin liian nuori päästäkseni paikan päälle (alle rippikouluikäisen elämässä oli rajoitteita siihen aikaan) mutta kyllähän tapauksesta kohistiin, eikä paikkakunta ole toipunut siitä vieläkään. Myöhemmin näin Juicen Nivalan Tuiskulassa muutamankin kerran, sillä eihän Leskisen ura vuoden 1983 jäähyväiskeikkaan kuitenkaan päättynyt.

Omissa muistoissani Juice kuuluu sinne, Nivalaan ja nuoruuteen. Paitsi Tuiskulassa, Leskinen vaikutti muuallakin: Kun autot pakattiin lauantai-iltaisin  täyteen nuorisoa ja suunnattiin keikkapaikoille ympäri maakuntaa, käänneltiin autoradiossa ahkerasti c-kasetteja. Useimmiten ne olivat itse nauhoitettuja "Sekalaista"-kokoelmia, joiden taltioinnit osattiin ulkoa. Juicen biisejä hoilattiin sydänverellä, kuin olisi 18-kesäisinä kovastikin ymmärretty niiden elämäntuskaa: Marilyn, Jyrki boy, Syksyn sävel, Viidestoista yö, Musta aurinko nousee...

Koko suuruudessaan Juice Leskisen ura alkoi paljastua minulle vasta Tampereella 1990-luvulla, kun muutin kaupunkiin opiskelemaan. Mikko Alatalon ja Juice Leskisen Coitus int -kokoonpanon Per Vers, runoilijaa soitettiin jatkoilla ja Juicen opiskeluajoista liikkui Tampereella edelleen villejä tarinoita. Esimerkiksi Vanhan Domuksen opiskelija-asuntola oli kulttimaineessa, ja Leenassa ja Pekassa saattoi kohdata itse maestron. Opiskeluaikojen rakkauksia siivitti kauneimmista kaunein kappale, Klaani-elokuvasta tuttu Balladi, joka on Juice Leskisen sanoittama ja Anssi Tikanmäen säveltämä.

Tämän kaiken elin uudestaan Heikkisen kirjaa lukiessani. Eikä se ole vähän, vaan se on paljon, sillä en ole muistojeni kanssa yksin. Juice on koskettanut suomalaisten elämää sekä laulujensa kautta että persoonana. Hän on Suomi-rockin perustajia, ehkäpä jopa sen kruunaamaton kuningas, jota ilman meillä ei olisi niin vahvaa suomenkielisen rock-lyriikan perinnettä kuin nykyisin on. Leskistä tekisi mieli kutsua neroksi. Hänen virtuoosimainen suomen kielen pyörittelynsä on vertaansa vailla ja kaikkien suomalaisten (paitsi ehkä itsensä) onneksi hänellä oli myös maaninen tarve suoltaa sanoja.

Lukuelämyksestä teki vaikuttavan myös Antti Heikkisen kirjoitustyyli, joka tekee kunniaa kuvattavalleen. Hänen tekstinsä on intensiivistä, lähes maanista sekin. Jo kirjan alku, jossa kerrotaan Pauli Matti Juhani "Jussi" Leskisen lapsuudesta ja nuoruudesta Juankoskella, on kirjoitettu niin värikkään savolaisesti, että pohjalaisesta lukijastakin melkein viäntyy savolainen. Leskisen opiskeluajoistakin Heikkinen maalaa lähes runollista kuvaa: Opiskelijanuorukainen istuu punkallaan Kuljussa, Tampereen kupeessa ja kirjoittaa kirjettä. Vuoteen vieressä lojuu kirjoja, Jarkko Lainetta ja M. A. Nummista, viinapullo tyhjenee yhteistyössä sängyllään istuvan kämppiksen kanssa. Tupakka ei pala, Leskinen on vielä Tampereelle muutettuaankin savuton mies, mutta kitara soi, ja välillä Juice laulaa musisointinsa mausteeksi. Sitten kynä rapisee taas piirrelläkseen ajatuksia sinisille, vihreille ja punaisille kirjearkeille. Ikkunan takana on lokakuu, tuuli lyö ruutuun alun perin maahan matkanneita sadepisaroita. (S. 93.)

Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää maalailua, vaan sisältää tarkat tiedot bändien kokoonpanoista, levyistä ja levytyksistä sekä muille artisteille tehdyistä sanoituksista. Leskisen biisien analysointia on paikoin jopa liikaa, sillä biisejähän riittää. Toki nekin muodostavat osaltaan tarinaa risaisesta elämästä, eikä Heikkisen kokoama kuva ole tosiaankaan siloiteltu. Ennen Heikkisen kirjaa en ole ymmärtänytkään, kuinka monta biisiä voi sanoittaa, kuinka monta keikkaa voi tehdä ja kuinka paljon voi juoda viinaa. (Vaikka eihän Leskinen viinaa juonut, vaan kaljaa ja viiniä. Niinpä niin.)

Risainen elämä oli syksyn lukupiirikirja, ja piirin kokoontuminen kääntyi muisteloiksi: Juicen biisit, Juicen keikat, Juicen jutut, Juicen persoona, Juicen kanssa vaihdetut sanat, Juicen merkitys kaikelle (suomalaiselle musiikille, kulttuurille, minulle...), Juicen älykkyys, Juicen elämä ja Juicen kuolema.

Heikkisen kirjassa on Juice. Siinä on paljon aitoa savolaisuutta, maalaispoikaa, mainetta, kunniaa, musiikkia, vermuttia, sanoja ja taas sanoja. Paljon on myös värikkäitä muistoja, joita Juicen läheiset ja Suomi-rockin legendat kertovat. Kokonaisuus on totta.



Heikkisen Leskis-elämäkerran ovat lukeneet myös Arja ja Ulla, ja ounastelen, että tämän joulun aikaan kirjan sivuja käännellään useassa kodissa. Voipa muutamallekin poskelle vierähtää kyynel, sillä Juicen elämä koskettaa.

Onnea Kirsi Kunnas!

Kirsi Kunnas täyttää tänään 90 vuotta. Loistavaa kirjailijaa on juhlittu sekä Helsingissä että Tampereella, ja Kunnaksen runoutta on ylistetty ympäri maan. Ja syytä onkin! Kunnaksen kaltaista sanataituria saa etsiä - suomen kieli taipuu mihin vaan hänen kynänsä kärjessä.

Minullakin on ollut onni kuulla tänä vuonna kirjailijan itsensä lausumana Tiitiäisen satupuun runoja. Kunnaksen olemuksen myötä Tampereen tapahtumien yö valaistui hetkessä.  Erityistä onnea tunsin runoilijan lausumasta Kattila ja perunat -runosta, joka on riemastuttavan vinhaa perunoitten ja suomen kielen polkkaa. Runoilija kertoi, kuinka runon rytmi syntyi äideille niin kovin tutusta äänestä, eli perunoiden kiehumisesta.

Paras tapa juhlia runoilijaa on tietysti lukea hänen runojaan. Tänä keväänä luin lapsille Tiitiäisen pippurimyllyn ja
viime vuonna pienen tauon jälkeen luin kannesta kanteen Tiitiäisen satupuun. Tänään taidan kaivaa nuo klassikot taas esiin.

Kunnas on kuitenkin jo aikoja sitten ylittänyt teostensa rajat. Luulenpa, että hänen runonsa valaisevat aika monen perheen arjen hetkiä. Meillä höpöteltiin viimeksi eilen Villeä ja Vallea ja Hera Piipoota. Kuopuksen kanssa lasken tuon tuosta varpaita: Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa... Kunnas kuuluu varmasti Suomen siteeratuimpiin kirjailijoihin.

Kiitos näistä hetkistä, Kirsi Kunnas!

Tove Janssonin juhlavuoden humua

Opuscolon Valkoinen kirahvi haastoi vuosi sitten lukemaan Tove Janssonin kirjoja taiteilijan 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Haasteen otsikkona oli mukavasti Janssonin kirjakiusaus. Samaan aikaan myös Les!Lue!-blogin Reetta kutsui lukemaan Janssonin tuotantoa. Ilmoittauduin innolla mukaan molempiin hankkeisiin, sillä ainoa kokonainen Janssonin kirja, jonka muistan lukeneeni aiemmin oli Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kuvakirja. Nyt oli korkea, ja tietysti myös mitä sopivin, aika paikata yleissivistystäni ja ruveta lukemaan kansainvälisesti tunnetuimman suomalaiskirjailijan teoksia. Ja näin juhlintani eteni:

1. Aloitin Janssonin juhlimisen hiukan varaslähdöllä ja luin jo viime vuoden puolella Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta. Kirja osoittautui selkeäksi kokonaisuudeksi ja loistavaksi inspiroijaksi. Askelsin Tove-matkalleni reppu täynnä tietoa ja odotusta.

2. Kevään mittaan luin lapsille kaikki Tove Janssonin kuvakirjat ääneen. Nehän ovat klassikkoja jokikinen: Kuinkas sitten kävikään?, Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja Vaarallinen matka. Ihailin niiden lennokkuutta, kauniita kuvia ja modernia meininkiä. Ne ovat loistavia.

3.  Aloitin keväällä myös muumiromaanien ääneenluku-urakan. Ja aloitin tietysti kirjojen ilmestymisjärjestyksessä.

Ensimmäinen romaani, Muumit ja suuri tuhotulva, oli vielä varsin hajanainen tarina, mutta Muumipeikko ja pyrstötähti tuntui jäntevämmältä. Taikurin hatusta tuli heti suosikkini. Sinä on iloa ja pientä jännitystä sekä vetävä taustatarina. Muumipapan urotyöt ei ollut mielestäni aivan yhtä ehjä kokonaisuus, vaikka onkin hauska. Kaikissa romaaneissa viehättävät Janssonin hienot piirrokset. Kuvia voisi katsella loputtomiin. Nyt on kesken Vaarallinen juhannus, joka tuntuu kovin jännittävältä ja Taikatalvi, jota kuunnellaan autossa äänikirjana.

Lapsena en innostunut muumiromaaneista yhtään. Pidin niitä synkkinä ja vähän tylsinäkin. Nyt olen lämmennyt niillekin, ja voin tunnustaa, että Vaarallinen juhannus ja Taikatalvi ovat nyt siinä vaiheessa, että haluaisin venyttää niiden lukemista, jotta muumitarinat eivät loppuisi ikinä.

4. Janssonin kirjoittamat aikuisten kirjat, Kesäkirja, Kuvanveistäjän tytär ja Reilua peliä, yllättivät modernisuudellaan. Kesäkirja osui suoraan sieluuni. Siitä tuli ehdoton Tove-suosikkini, joka päihittää jopa tähän mennessä lukemani muumikirjat ja nosti Janssonin listoillani suomalaisten modernistien ykköseksi. Kuvanveistäjän tytär vahvisti syntynyttä mielikuvaa. Reilua peliä ei ollut yhtä kirkas lukukokemus kuin nuo kaksi mestariteosta, mutta tovemainen lämmin ja terävä huumori siinäkin kukoisti.

5. Jossain välissä luin myös valokuvakirjan Outo vieras Muumitalossa, jonka tarina on Tove Janssonin kertoma ja kuvat ovat Toven veljen, Lars Janssonin ottamia. Kuvat on otettu Tuulikki Pietilän, Veikko Eistolan ja Tove Jansson rakentamasta Muumitalo-kuvaelmasta, joka on nykyisin nähtävillä Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa.


Lukemisen ohella koko perhe juhli Janssonia monella tapaa. Juhlavuoden kunniaksi vein lapset sekä Ateneumiin Tove Jansson -juhlanäyttelyyn että Tampereen taidemuseon Muumilaaksoon.

Lisäksi lasten koulun kevätjuhla oli rakennettu Janssonin tuotannon ympärille. Koulussa oli kevään mittaan piirretty muumihahmoja, luettu muumikirjoja ja nikkaroitu muumitaloja ja Merenhuiskeita. Juhlaan oli koottu muumiaiheinen näyttely: seinät olivat täynnä lasten omaa taidetta, vitriineihin oli kerätty oppilailta muumimukeja, lakanoita ym. muumituotteita sekä tietysti kirjoja ja niiden käännöksiä. (Tämän jutun kuvituksena on omien lasteni muumipiirroksia, joita koulussa oli tehty.)

Lisäksi luin vielä Muumit Rivieralla -sarjakuva-albumin, jonka anarkia nauratti kovastikin. (Bloggaus ei ehtinyt tähän haasteeseen ja tarkoitus oli mennä katsomaan lasten kanssa myös Muumit Rivieralla -elokuva, mutta taidamme odottaa sen ilmestymistä dvd:nä.) Muumi-sarjakuvia aion lukea lisääkin.

Juhlavuosi oli huikea. Kiitän Valkoista kirahvia ja Reettaa haasteista, joita ilman en olisi varmaan tässä mittakaavassa ryhtynyt Janssonin tuotantoon tutustumaan. Lapsiperheen arkeen haasteet solahtivat mukavasti, ja luulenpa, että lastenkin Jansson-tietämys kasvoi melkoisesti. Nyt on vielä muutama muumiromaani lukematta ja aikuisten novellikokoelmia lukulistalla.

Luettua Jansson-elämää kertyi 13 kirjan verran. Muumikirjakammoni hävisi ja Janssonista tuli yksi lempikirjailijoistani. Mikä vuosi - mikä taiteilija!



                                     

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, 9. painos, 2008
Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1968
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 127
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tove Janssonin omaelämäkerrallinen novellikokoelma Kuvanveistäjän tytär on jokaiselta virkkeeltään silkkaa lukunautintoa. Vertaan sitä kaunokirjallisilta ansioiltaan Kesäkirjaan, joka on hiottua, laadukasta modernismia. Millainen kirjailijanero tämä kuvataiteilija olikaan! Jos olen tähän asti arvostanut Janssonia Muumi-kirjojen luojana ja ainutlaatuisen lastenkirjailijana, nyt arvostan häntä aivan uudella tavalla kirjailijana: Kesäkirjan ja Kuvanveistäjän tyttären perusteella olen valmis nimittämään Tove Janssonin suomalaisen modernismin ja novellin mestariksi.

Kuvanveistäjän tytär kertoo väläyksiä Tove Janssonin lapsuudesta. Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkerran tietojen mukaan teoksen nimi oli alun perin Minä, kuvanveistäjän tytär (s. 242). Mutta Kuvanveistäjän tytär ei ole perinteinen muistelmateos. Se ei etene kronologisesti, eikä pyri realistisuuteen. Sen tunnelmat ovat vahvoja, aitoja ja taiten tyyliteltyjä. Lapsi on leikkien lumoissa, keskittyy, tarkkailee ja kokee.

Novellikokoelman vahvuus on siinä, että mitään ei selitetä puhki. Lapsi on leikeissään niin syvällä, että tosielämä tuntuu epätodelliselta. Pimeys on kuin eläin, kiven kanssa hengitetään samaan tahtiin, maailma uppoaa lumeen.

Lapsen äiti ja isä ovat vahvasti läsnä kokemuksissa. Kuvanveistäjäisän työ on tärkeää ja lapsikin ymmärtää, että kipsivalun hetki on suorastaan pyhä. Välillä tuntuu, että taiteilijan lemmikkiapina saa enemmän huomiota kuin oma tytär. Lapsi onkin mustasukkainen apinalle, mutta on järkeillyt isän tavoista tällaisen elämänohjeen: Työtä tehdessä on hyvä välillä kiinnostua jostakin sellaisesta joka on ystävällinen mutta ei puhu (s. 85). Äiti piirtää kirjojen kuvituksia, mutta on työkiireistään huolimatta rakastava ja läheinen. Vanhemmissa voi nähdä muumimaailman Muumipapan ja Muumimamman piirteitä. Isä rakastaa merta ja myrskyä, äiti luo turvallisuutta ja hyväksyntää ympärilleen.

Aikuisten maailmaan kurkistetaan parvelta, josta lapsi seuraa isän ja hänen ystäviensä juhlia. Juhlimisista-novellia voi lukea edelleen kuin hyvien juhlien järjestämisopasta: kaiken taustalla on improvisointi, vaika kaappiin onkin varastoitu kallistamakkaraa, pulloja, limppuja, voita , juustoa, vichyvettäkin jopa... (s.29.) Teoksen viimeinen novelli Joulu on näin joulukuussa ajankohtainen ja tunnelmaltaan niin herkkä, että tuntuu kuin olisi itse paikan päällä. Kuusen hankinta on isän ja tyttären tärkeä tehtävä ja se täytyy hoitaa aina hyvin tarkasti: Heti kun kuusi tuli ateljeehen, kaikki sai uuden merkityksen, kaikki latautui pyhyydellä joka ei ollut edes tekemisessä taiteen kanssa. Joulu alkoi toden teolla. (S. 122 - 123.)

Viime aikoina Suomessa on ilmestynyt paljon omaelämäkerrallisia romaaneja, joita varsinkin miehet ovat innostuneet kirjoittamaan. Lähimmäksi Tove Janssonin taituruutta pääsee Hannu Väisänen, jolla on sama (ehkäpä kuvataiteilijoille ominainen) taito nostaa muistonsa irti arjesta ja nähdä niissä absurdeja piirteitä. Myös Jari Tervon Esikoisessa mielikuvitus vie mennessään ja Olli Jalosen Poikakirjassa on samaa lämpöä kuin Janssonin tekstissä. Oman elämänsä voi todellakin kirjoittaa fiktioksi!

Kun luin aikaisemmin tänä vuonna Kesäkirjan ja nyt Kuvanveistäjän tyttären, sain Tove Janssonista uuden lempikirjailijan. Janssonin juhlavuosi on ollut minulle lukemisen juhlavuosi. Esimerkkinä kirjailijan taituruudesta käyköön ote novellista Kun vesi nousi. Siinä ollaan tilanteessa, jossa isä on ryhtynyt kesäpaikan venevajassa työntekoon, kesä on kuuma ja tunnelma kiristyy kiristymistään, sillä työ ei ota sujuakseen. Vihdoin nousee myrsky:
    Sitten isä tempaisi oven auki ja ryntäsi keittiöön ja huusi: Voi piru! Kuvittele! Se on noussut venevajassa puoli metriä! Savi on ihan vellinä. Eikös pidä olla pirunmoista. Mutta minkäs teet.
    Kamalaa, sanoi äiti ja näytti yhtä iloiselta kuin isäkin. 
    Ja kuule, isä sanoi. Minä kävin ensimmäisessä lahdessa, siellä se painaa päälle ja kokonainen lankkulasti on tulossa maihin. Nyt ei auta jäädä kahville. Tullaan sitten kun keritään. 
    Hyvä on, äiti sanoi. Minä pidän lämpimänä.
    Sitten isä meni menojaan. Äiti kaatoi kahvia kaikkiin kuppeihin. Se myrsky oli paras mitä meillä on koskaan ollut. (S. 67.)


                                        



Kuvanveistäjän tytärtä on luettu blogeissa paljon ja siitä on poikkeuksetta pidetty. Sen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Koko lailla kirjallisesti Jenni, Luetut, lukemattomat Liisa, Kannesta kanteen Kaisa, Täällä toisen tähden alla Jaana, Kirjan pauloissa Paula, Kirjojen keskellä Maija, La petite lectricen Katri, Opuscolon Valkoinen kirahvi, Lurun luvut, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjakko.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt, 13. painos, 1994
Alkuteos: Muumipappas braveder, 1950
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Laila Järvinen
Kansi: Tove Jansson
Sivuja:133





Muumipapan urotyöt on ilmestymisjärjestyksessä 4. Muumiromaani. Siinä Tove Janssonin Muumien tarusto saa historiaa ja henkilögalleria sen kuin laajenee.

Nyt päähenkilöksi nousee Muumipappa, joka alkaa kertoa nuoruuden seikkailuistaan. Välillä palataan nykyaikaan, jossa Muumipeikko ystävineen kommentoi isänsä tarinoita ja kyselee niistä lisää. Seikkailuissahan ovat mukana myös Nipsun ja Nuuskamuikkusen isät.

Muumipapan urotöissä on monta klassista hetkeä. Urheat seikkailijat, eli Muumipappa, Fredrikson, Hosuli ja Juksu, lähtevät merille. Komea alus, Merenhuiske, varustetaan lähtöön ja aalloille heittäydytään drontti Edwardin avulla. Matkalla Muumipappa tulee muun muassa pelastaneeksi Hemulin tädin Mörön kynsistä, mutta sattuneesta syystä kukaan ei ole pahoillaan, kun tahmatassut myöhemmin ryöstävät tädin. Kirjassa myös perustetaan siirtokunta, eräänlainen onnellisen elämän valtio, sydämenmuotoiselle saarelle.

Tuula Karjalainen kirjoittaa Tove Jansson elämäkerrassa Tee työtä ja rakasta, kuinka Tove Jansson haaveili milloin minkäkinlaisesta taiteilijaelämästä kaukana Suomesta. Merenhuiske on kuin hänen oma toteutumaton haaveensa asuntolaivasta ja Muumipapan ja hänen ystäviensä siirtokunta on haave paratiisisaarelle muuttamisesta. (S. 154 - 155.) Karjalainen myös muistuttaa, kuinka Muumipapan kaipaus merelle heijastelee Tove Janssonin isän, Viktor Janssonin, rakkautta mereen, ukkosiin ja myrskyihin. (S. 160.)  Muumipapan esikuvana voi ilman muuta pitää Tove Janssonin omaa isää.

Muumipappa on näiden muistelmiensa perusteella hyvin miehinen ja taiteellinen persoona. Lopuksi tahdon kiittää lämpimästi kaikkia, jotka vaikuttivat aikoinaaan siihen, että elämästäni on tullut taideteos, kirjoittaa Muumipappa muistelmiensa johdannossa (s. 6). Lämmin ymmärrys, jolla Muumipapan omahyväisiin muisteloihin suhtaudutaan, värittää koko kirjan. Muumipappa on syntynyt nerouden tähtien alla ja selviää ankarasta lapsuudestaan vahvan itsetuntonsa siivittämänä. Nuoruus näyttäytyy villinä ja vapaana aikana, elämän parhaina päivinä, jolloin ystävyys on vilpitöntä ja maailma avoimena. Arjen kahleita ja yksitoikkoisuutta ei vielä näy missään.

Ja nyt vihdoin, vihdoin, tässä muumikirjassa tarinaan hyppää pikku Myy, joka syntyy juhannusyönä. Myy, joka tarkoittaa"pienin-mikä-on-olemassa" ja joka on Mymmelin lukuisan lapsijoukon kuopus. Lopulta kuullaan sekin romanttinen - ja totta kai sankarillinen - tapaus, kun Muumimamma ja Muumipappa kohtaavat.

Omalla Muumi-ranking-listallani Muumipapan urotyöt ei yltänyt Taikurin hatun tasolle, vaikka hauskoja tapahtumia ja lämmintä huumoria riittää tässäkin kirjassa. Ehkä kyse on siitä, että Muumipappa ei ole Muumilaakson asukkaista lempihahmojani. Teoksessa on kuitenkin muitakin teemoja kuin miehinen nostalgia ja vapauden kaipuu. Muumimaisesti koti on lopulta paras paikka maailmassa ja kaiken kruunaavat uskolliset ystävät. Niin, ja lopuksi on taas aihetta juhlaan - kuten Muumilaaksossa aina!


                                    

Osallistun kirjalla Opuscolon Janssonin kirjakiusaus -haasteeseen.

Muumipapan urotyöt on luettu myös blogeissa Kirjakaapin avain, Lukuisa, Jokken kirjanurkassa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjojen keskellä
ja Sallan lukupäiväkirja.

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä, 2. painos, 1990
Alkuteos: Rent spel, 1989
Suomentaja: Kyllikki Härkäpää
Kustantaja: WSOY
Kansi: Ilkka Kärkkäinen, kuva Tove Jansson
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Illalla Mari kertoi Jonnalle asioita, jotka Jonna oli kuullut jo kauan sitten mutta jotka juuri nyt tuntuivat jälleen tärkeiltä. (S.130.)

Tove Janssonin juhlavuosi lähenee loppuaan, mutta innostukseni Janssonin kirjoista sen kuin kasvaa. Ystävältäni Saralta sain lainaan Janssonin Reilua peliä -kirjan, josta en aiemmin ollut kuullutkaan. Se koostuu novelleista, jotka kertovat vanhenevan pariskunnan, Jonnan ja Marin, elämästä. Se, että pariskunnan molemmat puoliskot ovat naisia, ei ole merkityksellistä. Ystävyys, kumppanuus, jaettu elämä sen sijaan on.

Reilua peliä on helppolukuinen ja lämminhenkinen, tovemaisen viisas kirja. Silti siinä on myös mukavasti särmää, pientä kapinaa ja luonnetta, joka ujuttautuu mukaan melkein hetkeen kuin hetkeen.

Janssonin kerronta ei ole Reilussa pelissä kuitenkaan aivan yhtä modernia tai terävää kuin Kesäkirjassa, joka on yksityiskohtiaan myöten täydellinen kokonaisuus. Reilusta pelistä puuttuu Kesäkirjan vetävä ote, mutta silti siitä ei voi olla pitämättä. Kirja koostuu Kesäkirjan tapaan lyhyehköistä novelleista, joiden tapahtumilla on mitä ilmeisimmin esikuvansa oikeassa elämässä. Tuula Karjalainen kertoo aiheesta enemmänkin Tove Jansson -elämäkerrassaan Tee työtä ja rakasta (s. 273 - 274).

Kirjan päähenkilöistä  Mari on kuin Tove Jansson itse ja Jonna kuin hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilä. Kirjoitan "kuin", sillä omaelämäkerrallinen fiktio on silti ennen kaikkea fiktiota, jossa kirjailijalla on taiteellinen vapaus tyylitellä tarinoitaan kuten haluaa.

Suosikkinovelleikseni nousevat Kerran kesäkuussa, Sumussa ja Viktoria, joissa ollaan sään armoilla saaressa. Toki niissä on paljon muutakin kuin sää, jota kuvataan. Pariskunnan kahden ateljeen arki on myös mitä herkullisinta luettavaa - kun pariskunta vierailee toistensa luona, haistellaan aina ensin, millainen luovuuden tila toisella on sillä hetkellä. Taide vaatii omaa aikaa, mutta toisen ajasta voi olla myös mustasukkainen. Tuon tuosta hykertelin naurusta, kun kumppanien erilaiset luonteet kalahtavat yhteen. Oman lisänsä kirjan huumoriin heittävät kummalliset tuttavuudet, kuten nuori opiskelija, jota Jonna innostuu hyysäämään tai Marin äidin heikkohermo ihailija.

Pariskunnan elämä on kuvattu lempeästi. Kumppanit tuntevat toisensa läpikotaisin, suutahtavat, leppyvät ja arvostavat. Elämään kuuluu yhteiseloa saarella, matkustamista, taiteen tekemistä ja siitä nauttimista. Erittäin hyvää elämää, josta ei puutu oikeastaan mitään. Seikkailua, myrskyä ja taidetta on sopivissa määrin. Ne, jotka haluavat lukea Reilua peliä paljastuskirjana, tulevat kohtaamaan pariskunnan, jonka arki on tuiki tavallista vanhenevan pariskunnan arkea. Tai no, ehkä taiteellisempaa kuin keskiverto pariskunnalla on. Toisaalta kuvauksessa henkii pitkään yhdessä olleen parin keskinäinen rakkaus, joka kertoo siitä, että kannattaa sinnitellä rakkaussuhteessaan ja vanheta yhdessä.



                                   

Kirjan ovat lukeneet myös P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, joka tietysti piti kirjasta ja sen tovemaisuudesta (Kiitos lainasta, Sara!) sekä Kirjainten virrassa -blogin Hanna, joka löysi lempeyttä ja viisautta, mutta myös ponnettomuutta. Lisäksi kirja on luettu myös Hyönteisdokumentissa, jossa sitä verrattiin Kesäkirjaan, joka on vielä parempi.

Ihminen sodassa -haasteen koonti

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoi vuosi sitten lukemaan sota-aiheisia kirjoja. Tartuin tietysti haasteeseen, sillä luen paljon kotimaista kirjallisuutta, jossa aihetta ei voi välttää. Toisaalta luin vuonna 2013 hyvin paljon jatkosodan aikaan sijoittuvia opuksia, joten olin haasteen aloittaessani kahden vaiheilla, jaksanko tarttua enää vuonna 2014 yhteenkään (jatko)sotaisaan kirjaan. Ikävä kyllä jatkosodan lisäksi maailmassa on käyty muitakin sotia, joten luettavaa kertyi tänäkin vuonna.

Lukemani sota-aiheiset tai sotaa sivuavat kirjat siinä järjestyksessä, kun ne vuoden aikana luin:


Kjell Westö: Kangastus 38 (sodan uhka vuonna 1938, Suomen sisällissota 1918)

Kjell Westö voitti Kangastus 38 -teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938, ja vaikka Suomessa ei tuolloin ollut vielä sota, Euroopassa oli vahva sodan uhka, koska Saksa laajensi aggressiivisesti alueitaan. Kirjassa kerrotaan todentuntuisesti tuonaikaisesta Suomen ilmapiiristä, mutta palataan myös vuoteen 1918. Sisällissodan traumat vaikuttavat olennaisesti kirjan henkilöiden elämään.


J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat (Suomen sota 1808 - 1809)

Tämä klassinen runoteos 1800-luvulta on edelleenkin yllättävän helppolukuinen. Teos muovasi perustavalla tavalla käsityksen suomalaisista, sankarillisista sotilaista ja nostatti kansallishenkeä. Vasta Väinö Linna pystyi Tuntemattomassa sotilaassaan murtamaan runebergiläistä ihannekuvaa.


Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Venäjän vallankumous, I ja II maailmansota)

Riikka Pelon kauniissa Finlandia-voittajassa ei varsinaisesti kuvata sotaa, mutta ihmisten elämä on muuttunut perusteellisesti Venäjän vallankumouksen ja I maailmansodan takia. Runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä elävät vallankumouksen jälkeen maanpaossa, mutta palaavat myöhemmin Neuvostoliittoon. Kirjan lopussa eletään vuotta 1941, jolloin taustalla riehuu II maailmansota.


Jelena Kuzina: Anna Ahmatova, koditon (I ja II maailmansota)

Jelena Kuzinan kirjoittama Anna Ahmatova, koditon -elämäkerta on raastavaa luettavaa runoilijasta, joka jäi Neuvostoliittoon Venäjän vallankumouksen jälkeen. Ahmatova kuvasi runoissaan Stalinin vainoja ja II maailmansodan aikaista Leningradin piiritystä sellaisella intensiteetillä, että lukija mykistyy. Ahmatova puhui itsestään ja aikalaisistaan kadotettuna sukupolvena, joka joutui kokemaan kaksi maailmansotaa


Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut (Suomen sisällissota 1918)

Lehtosen Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, jonka kaikki novellit eivät suinkaan ole sotanovelleja. Teoksen yhtenä teemana kulkee kuitenkin köyhälistön ja herrakansan välinen juova, joka syveni sisällissodaksi vuonna 1918. Yhdessä novellissa kuvataan Aapeli Muttisen sotakokemuksia valkoisten riveissä.


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (jatkosota)

Kinnusen hieno esikoisteos Neljäntienristeys kuvaa kuusamaloissuvun historiaa kolmen sukupolven ajalta. Sotaa kuvataan sekä rintamalla että kotirintamalla.


Rascal ja Sophie: Tinka (Korean sota)

Belgialaistekijöiden lastenkirja kertoo Tinkasta, jonka synnyinmaassa käydään sotaa ja pieni vauva lähetetään ulkomaille turvaan. Teoksesa kuvataan kauniisti adoptiolapsen elämää ja hänen sopeutumistaan menneisyyteensä.

Mario Vargas Llosa: Keltin uni (I maailmansota, Irlannin pääsiäiskapina 1916)

Argentiinalainen nobelisti Mario Vargas Llosa kertoo Keltin unessa irlantilaisesta maailmanparantajasta, Roger Casementistä. Casement matkusti ensin töihin Belgian Kongoon kumiviljelmille ja myöhemmin Amazoniaan. Hänen näkemänsä kauhukuvat ja ihmisten alistaminen herättivät hänessä vahvan kansallistunteen, sillä hän näki myös synnyinmaansa Irlannin kärsivän Iso-Britannian vallan alla. Hän osallistui Irlannin pääsisäisviikon kapinaan vuonna 1916 ja hänet teloitettiin maanpetturina. Ihmeellinen elämäntarina.


Anni Kytömäki: Kultarinta (Suomen sisällissota 1918)

Anni Kytömäen kaunis esikoisteos Kultarinta kertoo isän ja tyttären tarinan. Heidän elämänkohtaloihinsa vaikuttaa Suomen sisällissota.


Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat (jatkosota)

Kaitajärven esikoisteos Rikotut kuvat kertoo Neuvostoliiton sotavankeudesta vapautetun suomalaismiehen tarinaa. Kuvauksen kohteena on myös kotirintamaelämä sekä venäläisten sotavankien kohtalo.


Henryk Sienkiewiz: Bartek sankari  (Saksan - Ranskan sota 1870)

Nobelisti Sienkiewizin Bartek Sankari on Runebergin sankarin, Sven Tuuvan hengenheimolainen. Bartek Sankari joutuu historian tapahtumien pyörteisiin ja tempaistaan mukaan Saksan-Ranskan sotaan. Sotilaana hän onkin melkoinen menestyjä, vaikka ei älynlahjoiltaan ole mitenkään mainittava tapaus.


Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli (jatkosota)

Keijo Korhonen muistelee lapsuuttaan kainuulaiskylässä. Lapsuuden taustalla vaikuttaa Suomen jatkosota, joka painaa leimansa perheen arkeen. Siitä huolimatta lapsuus on turvallinen.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Kambodzan - Vietnamin sota 1970)

Rannelan Punaisten kyynelten talo on kirjailijan ensimmäinen aikuisten kirja. Rannela kertoo kauhistuttavan tarinan punakhmerien vallan ajasta Kambodzassa. Kirjaan jää kuitenkin toivo, joka antaa syyn jatkaa elämää.


Ihminen sodassa -haastetta varten tuli luettua yhteensä 13 kirjaa, joten ansaitsin haasteessa majurin arvon. Haaste oli inspiroiva, ja sodankuvauksia tuli vastaan paljon, vaikka en tietoisesti niitä ensin hakenut. Haaste eli omaa, vahvaa elämäänsä - eikä aihe näytä häviävän ihmiskunnan todellisuudestakaan.

Kiitän Suketusta mainiosta haasteesta!

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin oppimateriaalikeskuksesta


Tämän syksyn kirjapinooni on ujuttautunut Salla Simukan Lumikki-trilogia. Kiinnostuin sarjasta jo viime vuonna, mutta nyt kun palasin työelämään, se tuli ajankohtaiseksi. Ammatin iloihin (ja ikuisiin saloihin) kun kuuluu nuorison lukutaidon varmistaminen ja jonkinlaisen lukuinnon herättäminen. Helppoakos se on, kun saa luettaa oppilailla hyviä kirjoja!

Simukan kirjoittama vauhdikas nuorten trillerisarja on koukuttanut jo monta oppilastani. Kirjailija ansaitseekin jättiläismäisen kiitoksen työstään. Tampereen oppimateriaalikeskus on puolestaan tehnyt myös oivallista työtä ja hankkinut kirjasarjan lainattavaksi. On melkoinen ilo jakaa kokonaiselle luokalle uunituoreita kirjoja luettavaksi.

Valkea kuin lumi on Lumikki-trilogian toinen osa. Sen tapahtumapaikkana on Praha, jonka turistivirtaan Lumikki on heittäytynyt rankan talven jälkeen. Tuntematon, nuori tyttö kuitenkin lähestyy häntä ja lausuu seikkailun avaussanat: Jag tror att du är min syster. Tytössä, Zelenkassa, on jotain vetoavaa ja Lumikki alkaa muistaa välähdyksiä lapsuudestaan.

Zelenkalla on kuitekin toinenkin perhe, Valkea perhe, jolla on omat sääntönsä: Me olemme samaa perhettä. Me olemme äitejä ja isiä, siskoja ja veljiä, tätejä ja setiä, enoja ja serkuja. Meissä virtaa sama veri ja sama usko, joka on vahvempi kuin vuoret ja syvempi kuin joet. Jumala on uonut meidät saman perheen, saman pyhän seurakunnan jäseniksi. (S. 14.)  Zelenka tempaisee Lumikin keskelle uhkaavaa vaaraa.

Siinä missä Punainen kuin veri -kirjassa seikkailtiin Tampereella hyytävässä pakkasessa, nyt seikkaillaan Prahassa armottomassa helteessä. Lumikin mieltä polttaa myös muisto rakkaudesta.

Simukka on rakentanut teoksensa taitavasti. Vaikka trilleri on ennen kaikkea jännittävien ja vauhdikkaiden juonenkäänteiden varassa, tarinaan on saatu myös sopivasti nuoriin vetoavaa syvyyttä. Päähenkilön kokema kiusaaminen on kuvattu viiltävästi ja rakkaus on mutkikas juttu. Lumikki on kuitenkin selviytyjä. Hän on rohkea, vaikka onkin herkkä. Herkkyyttä on tullut hahmoon lisää tässä sarjan toisessa osassa. Lumikkiin on helppo samaistua.

Kiittelin myös tapaa, jolla Simukka on kuvannut Prahan. Olen käynyt kaupungissa kaksi kertaa ja Simukan selkeän kerronnan ansiosta tutut paikat piirtyivät silmieni eteen (ja herättivät tietysti hirveän matkakuumeen). Takaa-ajokohtaus Kaarlensillalla oli piste i:n päälle.

Simukan trillerisarja on virkistävä lisä tämänhetkiseen nuortenkirjatarjontaan. Suosittu fantasiakirjallisuus on nuorten kirja-ahmattien ja useimmiten tyttöjen laji. Suuret sivumäärät ja taikuus eivät sovi kaikille. Nykynuorten vaikeuksista kertovat realistiset kirjat ovat usein liiankin synkkiä tai tulevat ehkä liian lähelle. Pojille eivät tahdo kelvata nekään. Nuorten trillerille on selvästi kysyntää. Ilkka Remeksen Aaro-hahmon rinnalle oli hyvä saada toiminnan tyttö. Lisää tällaista!


Valkea kuin lumi on luettuu useissa blogeissa: Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kultturiblogi, Amman lukuhetki, Anna minun lukea enemmän, Sonjan lukuhetket ja Nenä kirjassa.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: (kirjaston lappu peittää harmittavasti kannen suunnittelijan nimen - kansihan on mitä onnistunein)
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luin Jari Järvelältä jo toisen tänä vuonna ilmestyneen kirjan. Keväällä ilmestyi vetävä dekkari Tyttö ja pommi, joka nousi suosikkidekkarieni joukkoon saman tien. Hämmästyin melkoisesti, kun blogeissa alkoi vilahdella arvioita Särkyvää-nimisestä Järvelän uutuuskirjasta. Blogeissa sitä kehuttiin, mutta hiukan epäilin, voiko se olla yhtä onnistunut kuin taitavasti rakennettu Tyttö ja pommi. Kärsiikö laatu, jos kirjoja tulee kuin liukuhihnalta? Eipä kärsi laatu, ei. Järvelän sato vuonna 2014 on paitsi runsas myös laadukas.

Särkyvää kertoo vankasti keski-ikäisestä suomalaismiehestä, jonka avioliitto on ohi, lapset ovat etäisiä ja elämä muutenkin lähinnä sarja epäonnistumisia - viimeisimpänä epäonnistunut kotitalon tuhopolttoyritys. Teemu kerää tappionsa symbolit pahvilaatikkoon ja suuntaa isänsä Ladalla kohti Pamplonaa, jossa aikoo heittäytyä härän sarviin. Mikäs sen komeampi itsemurha!

Nyt aion saada elämäni takaisin itselleni. Teen itsemurhan härkien edessä, annan niiden seivästää itseni. Joka vuosi härät seivästävätkin juoksijoita, varmin tapa joutua niiden maalitauluksi on pysähtyä niiden eteen ja heilutella käsiään. Kun yli puoli tonnia painava peto survaisee täydessä vauhdissa teräaseen keuhkoista tai vatsalaukusta läpi, on henki heti pois. Ja tässä miehessä on osumapintaa, vatsakumpuun voisin vielä piirtää tussilla tikkataulun renkaat. Keskellä häränsilmä. (S. 67.)

Järvelä sekoittaa tekstissään totisuutta ja tunarointia sellaisella otteella, että lukija odottaa kauhunsekaisin tuntein, mitä Teemun elämästä seuraavaksi paljastuu, miten matka etenee ja kuinka Pamplonassa käy. Olin koukussa tarinaan kirjan ensi sivulta lähtien - siinä Teemu toivottaa varsin värikkäästi sekä lukijat että ex-vaimonsa tervetulleiksi seuraamaan elämäkerrallista blogiaan. Kerronnassa vaihtelevat Teemun blogipäivitykset ja itsemurhamatkan eteneminen.

Särkyvää on ilman muuta "on the road" -genren (jos sellaisesta voi kirjallisuudessa puhua) perillisiä. Matkaseuraa täytyy tietysti olla, ja sellaista Teemu poimii tienvarresta: mukaan tarttuu Agnes, päämäärättömästi liftaava suomalaistyttö. Särkyvää-teosta voi verrata Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen sekä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -teokseen. Näistä poiketen Järvelä on kuitenkin suunnannut autonnokan etelään, kohti Eurooppaa, Suomen rajojen ulkopuolelle. (Mieleeni palautui myös muutama vuosi sitten lukemani Wolfgang Herrndorfin mainion Ladaromaanin, jossa menopelin voi arvata jo nimestä.)

Kuten "on the road" -menoon kuuluu: matka on vähintään yhtä tärkeä kuin itse päämäärä. Suomalainen ahdistus ei hellitä Moselin laaksossa, Atlantin rannalla eikä Espanjan härkäjuhlissakaan. Turistinakin suomalainen on kansallisen perusolemuksensa vanki, koheltaa kännissä ja kommunikoi tökerösti kaikilla osaamillaan vierailla kielillä. Elävästi Järvelä kuitenkin kuvaa Euroopan viiniköynnösrinteet, luolamaalaukset, Atlantin mainingit ja härkien sorkkien jyminän. Kalevalan mahtihärkäkin nostaa päätään ja kaikessa on mukana aimo annos suomalaisen miehen uhoa, surkuhupaisaa räpellystä ja katkeruuden kuonaa. Matkaseura Agnes tai ex-vaimo Heli eivät luo kovin kaunista kuvaa suomalaisnaisistakaan, joten ehkä ollaan sujut. Suomalaiset ovat juroa ja jurnottavaa kansaa, jota ajaa eteenpäin jonkinlainen kieroutunut sisu.

Järvelän kielenkäyttö on parhaimmillaan nokkelaa ja vaivatonta luettavaa. Tekstistä paistaa kirjoittamisen ilo ja tarinankertomisen into, joka imee lukijan mukaansa.

Jos minun olisi pakko valita Järvelän vuoden 2014 sadosta suosikkini se olisi kuitenkin Tyttö ja pommi, jonka yhteiskunnallisuus teki siitä minulle tärkeämmän kirjan. Särkyvää-romaanissa nautin hulvattomasti kerrotusta elämäntarinasta ja eurooppalaisesta maisemasta, jota vasten suomalaisen ihmiselon ihanuus ja kurjuus paljastui.

Särkyvää-romaanin pariksi sopisi Meri Kuusiston esikoiskirja Amerikkalainen. Siinäkin seikkailee omintakeinen parivaljakko, jonka mielenterveys on liikahtanut sijoiltaan. Sekä Kuusiston että Järvelän teoksista jää kuitenkin toiveikas olo. Kauneutta on lopulta jokaisen matkan varrella.

Särkyvää-kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Mari A., Booksy, Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Tuija Kulttuuripohdinnoissaan.

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona, 4. painos, 1974 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä






Jos Ilona olisi rikas, niin rikas, että tuhannen markan seteli tuntuisi vain yhden päivän maitokaupparahalta, niin totta totisesti hän menisi ja ostaisi Lampulaan tuhat metriä erilaisia kankaita, pilkullisia, raidallisia, kukallisia, ristikkäitä, silkkiä, villaa, musliinia, pumpulia, samettia ja harsoa. Kaupungin paras ompelija saisi valmistaa toinen toistaan ihastuttavampia mekkoja, rimsullisia, puhvihihaisia, leveitä ja liehuvia, nauhoin ja pitsein koristettuja. Ja jokaiselle pojalle tahtäisiin kauluspaita. (S. 71.)

Kaija Pakkasen Vimperin pihan Ilona on tyttökirjaklassikko, jonka nimestä tulee jo hyvä mieli. Kirja onkin kaikin puolin onnellinen, vaikka koskettaviakin hetkiä siinä on.

Kirjan päähenkilö, Ilona, on 13-vuotias tyttö, joka on ystäviä vailla. Hän on sokea, joten hän joutuu ponnistelemaan ansaitakseen tasavertaisen paikan pihapiirin lasten joukossa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja kekseliäs tyttö, joka järjestää itselleen ja muille lapsille monenlaista pientä seikkailua. Paras idea on, kun hän keksii ruveta keräämään rahaa, jotta kaupungin orpokodin asukkaille saadaan uudet, värikkäät asut. Pian koko kulmakunta häärii hyväntekeväisyystouhuissa, joista ei kommelluksiakaan puutu.

Kirja on ollut hyllyssäni iät ja ajat ja seurannut mukanani joka muutossa. Olen saanut sen varmaankin alun perin äidiltäni lahjaksi. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin vierähtänyt tovi jos toinenkin. Nyt kirja istui kuin nakutettu iltalukemiseksi omille tyttärilleni. Sokean tytön arki 50-luvulla hiljensi nykylapset melko tehokkaasti. Ilona on nimittäin hahmona esimerkillisen reipas ja oma-aloitteinen, eikä häntä voi kuin ihailla. Säälille ei ole sijaa, eikä oikein aikaakaan, koska koko ajan tapahtuu jotain. Lisäksi Vimperin pihan lasten leikit tuntuivat toisaalta tutuilta, toisaalta hyvin omatoimisilta seikkailuilta. Mitä kaikkea puuhaa lapset ovat ennen joutuneetkaan keksimään ihan itse, koska ei ole ollut televisiota eikä pelikoneita!

Kaija Pakkanen (1915 - 2003) oli tuottelias lastenkirjailija. Vimperin pihan Ilona lienee hänen tunnetuin teoksensa, vaikka hän kirjoitti vielä 1980-luvullakin ahkerasti. Pillipiipari-lastenrunokokoelmaa olen lueskellut lapsilleni, kun he olivat pieniä, ja nyt oli Ilonan tarinan vuoro. Syttyipä tässä halu tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin. Outi Pakkanen, Kaija Pakkasen tytär, taitaa olla nykylukijoille kuitenkin tutumpi kirjailija.

Kirja on luettu ainakin Sheferijm-blogissa. Osallistun kirjalla Kirjakaapin avain -blogissa pyörivään Nostalgiset nuortenkirjat -haasteeseen.

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon, 2. painos 2010
Kuvittaja: Virpi Talvitie
Kustantaja: Tammi
Kansi: Virpi Talvitie
Sivuja: 107
Mistä sain kirjan: omasta (lasten) hyllystä




Timo Parvelan Maukka ja Väykkä -kirjat ovat aarteita. Näin voin todeta kahden luetun kirjan perusteella.

Maukka on kissa ja Väykkä on koira. He asuvat sinisessä talossa mäen harjalla - paitsi että sininen talo on nyt valunut mäen rinteeseen ja asukkaiden elämä on hankalaa, koska pitää tottua vinoon elämään. Niinpä ystävät päättävät siirtää talon takaisin mäen päälle. Ensin yritetään huijata aurinkoa, jotta saadaan talvioloista kaikki hyöty irti:

- Ymmärtäväkö kaikki nyt varmasti? Maukka kysyi painettuaaan sitä ennen oman piponsa Väykän pään peitoksi. - Me käyttäydymme niin kuin talvi olisi tulossa. Teemme tismalleen samat asiat kuin joka syksy ja saamme auringon luulemaan, että se on erehtynyt. Se lakkaa sulattamasta lunta ja me ehdimme kasata jäljellä olevan lumen laduksi ja hinata talon takaisin mäelle vielä ennen kesää. Onko kysyttävää? (S.15.)

Lopulta täytyy tunnustaa tosiasia ja ottaa työläämmät keinot käyttöön. Voi vain arvata, kenen tehtäväksi talon purkaminen ja kokoaminen jää. Tietenkin Väykän, tuon toimeliaan ja pyyteettömän puurtajan. Maukka tietysti yrittää parhaansa mukaan auttaa, mutta hänen ideansa ovat niin lennokkaita, ettei niistä ole käytännön hyötyä. Ja luonteva laiskuuskin vaivaa.

Parvela saa vangittua näihin satuhahmoihinsa niin paljon inhimillistä luonnetta että lukiessa on pakko myhäillä tyytyväisenä. Juuri näin se menee: toiset haaveilevat ja taiteilevat, toiset tarttuvat toimeen. Molempia tyyppejä tarvitaan, jotta elämässä olisi elämän makua. Miten käykään, kun Maukka syyttää Väykkää mielikuvituksen puutteesta? Ja keitä ovat juhannusyön viuhahtajat?

Vaikka Maukka välillä ärsyttää itsekkyydellään, on hän myös haavoittuva, herkkä taiteilija. Väykän toimeliaisuus puolestaan on turvallista ja varmaa. Virpi Talvitien kuvituksessa hahmot ovat niin ilmeikkäitä, että heidät voi kuvitella eteensä juuri sellaisina kuin he ovat - kerrassaan viehättävinä persoonina.

Hyppäsimme vielä sarjan kakkososan, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo, yli ja säästelemme sitä joulukalenteriksi. Se on alun perin sellaiseksi suuniteltu ja pianhan onkin joulukalenterin aika.

Kirjojen keskellä - blogin Maija  ja Opuscolon Valkoinen kirahvi ovat näihin Parvelan sankareihin yhtä ihastuneita kuin minä ja lapset. Suosittelen Maukkoja ja Väykkiä sekä lapsille että aikuisille. Ne toimivat melkoisina parisuhdeoppainakin:

- Mutta ystävän minä kyllä tarvitsisin, Väykkä sanoi, kun Maukka oli puolivälissä pihaa. Maukka pysähtyi. Ja kääntyi.
- Millaisen ystävän?
- En minä tiedä. Erilaisen kuin minä, Väykkä sanoi.
- Sellaisen kuin minä?
- Vaikka.
- Vaikka minä en osaa rakentaa ja minä olen välillä rasittava?
- Vaikka minä en osaa laulaa ja minä olen tylsä ja tavallinen, Väykkä vastasi. (S. 105.)

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 254
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Miksi meitä tallennetaan näin järjestelmällisesti? Tietojen kerääminen ja valokuvaaminen viittaavat siihen, että tällä paikalla on arkisto. Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)

Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo pakottaa ajattelemaan sellaista, josta ei oikeastaan olisi halunnut tietää mitään. Mutta jos kukaan ei ajattele, eikä halua tietää, maailma ei muutu. Historiasta on pakko oppia jotain, muuten kärsineiden elämä on ollut turhaa.

Punaisten kyynelten talo kertoo Kambodzan julmasta historiasta. Sen alku sijoittuu Demokraattiseen Kamputseaan punakhmerien vallan aikaan 1974 - 78, jolloin kaupungit ja perheet oli lakkautettu. Ihmiset oli siirretty pakkotöihin maaseudulle, jossa toteutettiin puhdasta kommunismin aatetta.

Tosiasiassa ihannevaltiossa kärsittiin: näännyttiin nälkään ja raatamiseen. Ja kuten totalitarismiin kuuluu, toisinajattelijat eliminoitiin, jotta paratiisi saattoi kukoistaa. Vankilat täyttyivät ilmiannetuista naapureista ja sukulaisista, kun puolue toteutti ihannettaan ja siivosi omia rivejään.

Julmuuteen alistettu kansa katsoi vierestä, kun riisisato vietiin Kiinaan, jotta saatiin sieltä aseita sodankäyntiin Vietnamia vastaan. Jos nälkää näkevä työntekijä söi pellolta riisinjyvänkään, hänet saatettiin tappaa siihen paikkaan, koska jokainen jyvä tarvittiin aseiden ostamiseen. Näin puolue laajensi utopiaansa maan päällä.

Kaakkois-Aasian historialliset tosiasiat tuntuvat etäisiltä ja järjettömiltä, mutta ne tulevat iholle asti, kun Rannela kertoo kirjassaan erään kamputsealaisen perheen tarinan. Tarina on fiktiivinen, mutta se voisi olla totta. Kirjan alkuosa järkyttää, mutta toisessa ja kolmannessa osassa päästään kiinni toivoon, joka voittaa käsittämättömät julmuudetkin. Chey Chan, Vanna ja Chanda jäävät sukupolvien ketjuna vahvasti mieleen. Ja nyt kun kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt hetki, kirjan vaikutus on vain voimistunut. Rannela kirjoittaa eläytyen ja selkeästi.

Kirjailija Terhi Rannela haluaa muuttaa maailmaa. Olen ollut kuuntelemassa hänen ajatuksiaan sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuilla. Hän oli myös Tampereen kirjabloggaajien vieraana tänä syksynä kertomassa tästä kirjastaan.

Kirjan taustalla on valtava tutkimustyö, jonka kirjailija oli tehnyt Kambozan matkansa jälkeen. Matkallaan hän oli vieraillut vankilamuseossa, jonka seinällä ollut kuva ei ollut jättänyt häntä rauhaan. Kuva esitti Chan Kim Srunia ja hänen poikaansa, jotka surmattiin julmasti Tuol Slengissä. "Kerro minun tarinani", oli Chan Kim Srun pyytänyt kuvassaan. Terhi Rannela teki sen.

Meidän nimillämme on jollekin merkitystä. Meistä jää jälki. (S. 35.)



Kirjan ovat lukeneet myös Annika K., Notkopeikko, Mari A, Bleue, Maija, Mai, Maria, Elegia ja Lukutoukka.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima, 2014

Kustantaja: Nordbooks

Kansi: Iines Partanen

Sivuja: 192

Mistä sain kirjan: kustantajalta

Läksyjä tehdessäni päätin, että ryhdyn isona onnelliseksi, että järjestän elämäni juuri niin kuin tahdon, enkä ikinä valita väsymystä tai nurise tyytymättömänä. Kirjoitin uskonnonvihkon sisäkanteen muistiin "ONNELLINEN!" ja alleviivasin sanan vielä kahteen kertaan paksulla tussilla. Mumma on kehottanut kirjoittamaan kaikki elämän tärkeät päätökset muistiin, etteivät ne ajan myötä unohtuisi. Minusta se oli hyvä neuvo. (S. 115.)

Taru Kumara-Moision Maan vetovoima on lempeästi ravisteleva kirja, joka saa aikaan pieniä muutoksia. Tai ainakin minun elämässäni se sai sellaisia aikaan - piponi nimittäin löystyi jokusen millin sitä lukiessani. Niinpä uskallan suositella kirjaa kaikille kotiäideille ja työssäkäyville äideille ja kaikille nykynaisille ikinä. Oikeastaan kirja sopii jokaiselle onnen tavoittelijalle.

Kirjan päähenkilö Noora on kasvatustieteiden maisteri, joka on ollut jo jonkin aikaa (liian kauan, jos minulta kysytään - ja tässä puhuu nyt kokemuksen syvä rintaääni) kotiäitinä. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta sekä kaunis koti metsänreunassa - periaatteessa hänen elämänsä on aivan mallillaan. Mutta jokin hiertää tässä idyllissä. Ja hiertää niin herkullisesti, että lukijaa hirvittää ja naurattaa yhtä aikaa.

Tuskin on sattumaa, että Noora on juuri Noora, Henrik Ibsenin Nukkekodin (1879) Noran kaima. Naisen roolistahan tässäkin on kyse. Tämän nyky-Nooran nukkekoti on kuitenkin hänen itsensä luoma vankila, eikä suinkaan yhteiskunnan odotusten ja lakien luoma häkki. Kuinka tässä nyt näin on päässyt käymään? Eikö nukkekotia jo voisi purkaa?

Noora on niitä naisia - tai ehkä pitäisi sanoa: meitä nykynaisia - joilla riittää suoritettavaa. Pitää kasvattaa lapset, hoitaa parisuhdetta ja pelastaa maailma ympäristökatastrofilta. Kaunis ja kiiltävä koti kuuluu tietenkin tähän kauppaan. Mikä tässä yhtälössä mättää? Se yksinkertainen tosiasia, että kaikkeen ei ihminen - edes nainen - pysty. Lapset, aviomies, maailma tuntuvat karkaavan käsistä, eivätkä toimi yhtään kuten Noora haluaisi, vaikka hän totta vieköön yrittää ohjata kaikkea oikeaksi katsomaansa suuntaan. Kaiken lisäksi isoäitikin, rakas mumma, kuolee ja muuttuu taas mullaksi - "maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Näiden tosiasioiden  ymmärtäminen suistaa Noora-paran lähes tolaltaan.

Esikoiskirjailija Taru Kumara-Moisio on ilman muuta taitava humoristi. Maan vetovoiman huumori on salakavalasti vaikuttavaa tragikomiikkaa. Noora on melkoinen 2000-luvun pirttihirmu. Tosin tietämättään - ja siitä syntyy hykerryttäviä tilanteita, joista voi löytää itsensä. 

Kun Nooran mumma kuolee, nousevat esiin Nooran lapsuusmuistot, joissa mumma edustaa turvaa ja selkeyttä, vahvaa matriarkkaa, jolla on ohje jos toinenkin, joilla selviytyä elämästä. Mumma latoo pohjalaismurteellaan vankkumatonta viisautta, jolle Noora on elämänsä perustanut. Ei sillä, etteivätkö Nooran omat vanhemmat olisi olleet ihan järjellisiä ihmisiä, mutta pikkuhiljaa alkaa vaikuttaa siltä, että aivan onnellisia he eivät ole olleet. Ja siinäpä onkin Nooran elämän tavoite: olla onnellinen! Mumma on kasvattanut Nooraa reippauteen ja sellaisella otteella Noora rakentaa omaa ja lähimmäistensä onnea.

Ainakin tämän pohjalaissukuisen, reippautta arvostaneen entisen kotiäidin on jotenkin helppo ymmärtää Nooran elämäntapaa: Nämä ajatukset on ehdottomasti kirjattava muistiin kokonaisvaltaisen otteen sarakkeeseen, jotta saan ne jäsennettyä. (S. 116.) Ehkä onnellisuus on kuitenkin jossain muualla kuin kokonaisvaltaisessa otteessa.

Kirjailija Taru Kumara-Moisio on opiskelukaverini, ja tunnen hänet parinkymmenen vuoden takaa. Maan vetovoimasta tuli blogini ensimmäinen arvostelukappale ja on jotenkin mukavaa ajatella, että tunnen kirjailijan ja saan kehua hänen kirjaansa. Kiitän kirjailijaa mainiosta lukuelämyksestä ja kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu myös Oksan hyllyltä -blogissa.

Vuosi kuvina -haasteen viimeinen kuva

Haiharan kartanon ranta 5.10.2014 kello 10.00 Kaukajärvellä

Vuosi kuvina -haaste on tullut kierroksensa loppuun. Tai oikeammin - se tuli loppuunsa jo kuukausi sitten. Hävettää myöntää, mutta tämä kuva on otettu jo lokakuun alussa, mutta pääsee blogiin vasta nyt. Syynä on lähes koko lokakuun jatkunut blogitauko, joka ilmaantui tyhjästä ja toivottavasti häviääkin yhtä yllättäen.

Ainakin blogattavaa riittäisi - varmaan 20 kirjaa odottaa tuossa arviotaan ja koko ajan luen lisää. Osallistun nimittäin Facebookissa pyörivään Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on lukea 30 sivua päivässä. Siihen haastan nyt kaikki lukijanikin mukaan.

Lukemisiin!

Messuhuumaa

Helsingin kirjamessut on lukemisen harrastajan paratiisi. Tänä vuonna messuilla oli suorastaan hauskaa. Hauskuudesta vastasivatkin yllättäen omat lapseni, jotka olivat niin intoa piukassa, että oma kirjamaniani melkein kalpeni näiden fanittajien rinnalla.

Jo menomatkalla näytti tältä...  Eli ekaluokkalainen uppoutui täydestä sydämestään kirjaan. Mistään maailmankirjallisuuden helmestä ei todellakaan ole kyse, mutta Kapteeni Kalsari -kirjojen kirjoittajalle, Dav Pilkeylle, ojentaisin heti sylillisen lukemaan innostamispalkintoja. (Ja olen myös äärettömän onnellinen, että poika lukee näitä jo itse, eikä minun tarvitse enää lukea näitä hänelle ääneen.)



Oma sydämeni alkoi sykkiä innosta Messukeskuksen kirjapinojen äärellä. Kokonainen halli täynnä kirjoja tekee ihmiselle jotenkin tavattoman onnellisen olon. Myös jälkikasvu kävi sujuvasti taloksi ensimmäisen metrilakumyyntipisteen kohdalla.

Ikävä kyllä saavuimme Messukeskukseen sen verran myöhään, että en ehtinyt näkemään Salla Simukkaa ja Jari Järvelää lavalla, vaikka olin niin suunnitellut. Ryntäsinkin sen sijaan tapaamaan kirjabloggaajia Boknäsin kotoisassa sohvanurkkauksessa. Ja olipas heitä mukava tavata! Puhe helskyi iloisesti ja toinen toistaan kuumemmat tärpit vaihdettiin saman tien.

Seuraavaksi olikin vuorossa Tarinalaakso-sessio. Tässä kohtaa on kiiteltävä messujärjestäjiä loistavasta lasten alueesta. Lapsiparkki näytti viihtyisältä ja isolta. Siellä oli tekemistä jos sun jonkinlaista. Mutta suurin kiitos tulee väljästä pöytä- ja tyynyosastosta, jossa mahtui hyvin kulkemaan lastenvaunuilla. Varsinaiset kirjailijahaastattelut oli sijoitettu pienehköön telttaan, jossa lapset loikoilivat tyynyillä ja kuuntelivat esityksiä.

Ja mitä lastenkirjailijoita meillä onkaan! Sami Toivonen ja Aino Havukainen saivat lapset seuraamaan esitystään silmät tapillaan. Aino Havukainen keräsi yleisöltä ideoita, jotka Sami Toivonen piirsi saman tien fläppitaululle. Viimeisimpänä ja vaikeimpana tehtävänä Toivonen toteutti kahdeksan ideaa samaan kuvaan. Ällistyttävää, vai mitä!

Ja vaikka en nähnyt Salla Simukkaa lavalla, bongasin hänet ja pari muuta kirjailijaa Tarinalaaksossa. Sain nämä ihanat, sympaattiset kirjailijat samaan kuvaan. Vasemmalla on Me rosvolat -kirjojen kirjailija Siri Kolu, keskellä on Supermarsu-kirjailija Paula Noronen ja oikealla Lumikki-trilogian kirjoittaja Salla Simukka.

Olin ikionnellinen, kun sain kiitellä Simukkaa henkilökohtaisesti hyvistä kirjoista ja siitä, kuinka hän on trilogiallaan innostanut nuoria lukemaan. Tamperelaisesta lukiolaisesta kertova jännistyskirjasarja on saanu paikalliset nuoret suorastaan ahmimaan kirjoja. Siri Kolua kiittelin omien lasteni lukuinnosta samoin kuin Paula Norosta.

Seuraavaksi Noronen ja Kolu esiintyivätkin Tarinalaakson teltassa. Heillä oli melkoinen meno päällä, kuten kuvasta näkyy. Yleisöä nauratti kovasti. Saatoin aistia lukuinnon kasvun, kun nämä kirjailijat ottivat yleisönsä.

Kävin myös nopsasti ostamassa naisten uusimmat teokset, jotta saimme kirjoihin omistuskirjoitukset. "En koskaan pese tätä kynää", huokasi kolmasluokkalainen, joka lainasi kynää Siri Kolulle.

Kaiken hälinän keskellä juniori vetäisi yli kahden tunnin päikkärit - mikä sekin oli mainio yllätys. Päikkäreiden aikana kiertelin divariosastoa ja tein löytöjä. Toki divariosastolla olisin voinut viettää muutaman tunteroisen enemmänkin, mutta ehkä oli ihan hyvä, että minulle ei jäänyt liikaa aikaa tyhjentää tiliäni.

Kaiken kaikkiaan kirjahankintani olivat tänä vuonna lähinnä lastenkirjoja. Pari kirjaa piilotin joulupukinkonttiin ja muutaman kirjan ostin ystäville lahjaksi. Mieskin sijoitti kirjallisuuteen ja käytti lapset Sanoma Median osastolla valitsemassa kolmen euron Aku Ankan taskarit!

Lopulta lapset jäivät vielä kuuntelemaan Timo Parvelaa, kun minä säntäsin seuraamaan Terhi Rannelan haastattelua Louhi-lavalle. Rannela esitteli siellä uusinta kirjaansa Läpi yön, joka kertoo masennuksesta kärsivän nuoren tarinan.

Rannelan haastattelijoina oli Kallion ilmaisutaidon lukion nuoria, jotka selviytyivät toimestaan hienosti. Sydämellinen Rannela oli toki mitä vilpittömin haastateltava. Hän kertoi, että hän on käyttänyt kirjassa paljon omia muistojaan ja päiväkirjamerkintöjään. Kun ilmaisutaidon lukion oppilas esitti otteen kirjasta, koko yleisö oli hyvin vaikuttunut. Esitys oli koskettava ja aito, ja luulen, että kirjasta on apua monelle masentuneelle.

Ja lopuksi: Kun palasin omilta kierroksiltani, minua odotti Tarinalaaksossa tällainen näky. Kaiken messuhälinän keskellä lapset osasivat keskittyä olennaiseen - lukemiseen... Tästähän tässä on lopulta kyse.



Kiitos Helsingin kirjamessuille bloggaripassista!

Ensi vuonna uudestaan!