Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu, 2011
Alkuteos: Olycksfågeln, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Schildts Kustannus Oy
atschi!-pokkarit, 2011
Sivuja: 418


Camilla Läckbergin dekkarisarjan neljäs osa, Pahanilmanlintu, on varmaa ja vakuuttavaa kerrontaa. Dekkari on hyvä, jos se saa valvomaan yöllä, ja tämä saa. Tuttuun tapaan tässäkin Läckbergissä seurataan paitsi rikostutkintaa, myös sivutarinaa syyllisen elämästä, ja tarinat etenevät sulavasti rinnakkain, kunnes lopulta yhdistyvät.

Nyt Erika Falck ja Patrik Hedström ovat menossa naimisiin ja suunnittelevat häitään. Patrik joutuu kuitenkin tutkimaan kolaria, jossa kaikki ei ole niin kuin ensin näyttää. Kun paikkakunnalle saapuu vielä tosi-tv-ryhmä kuvaamaan "Fucking Tanum" -nimistä roskasarjaa, on Tanumsheden poliisilla kohta kädet täynnä työtä. Patrik ehtii lopulta nipin napin taluttamaan ihanan Ericansa alttarille.

Pahanilmanlinnussa on kaksi teemaa ylitse muiden: Toinen teema on ilman muuta kosto, kuten rikoskirjoissa yleensä on. Toinen teema on tosi-tv-sarjojen armoton maailma. Läckberg saa nämä yhdistettyä, vaikka kuljettaa niitä myös erillään. Koston taustalla oleva tarina on köykäinen. Siinä kerrotaan kaksossisaruksista, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja alkavat etsiä rattijuoppoja, jotka ovat aiheuttaneet jonkun kuoleman. Kaksosten elämäntarina on aivan epäuskottava, mutta ajatus rattijuoppojen rankaisemisesta on varmasti aito. Kuinkahan paljon vihaa jää kytemään heitä kohtaan, jotka istuvat juovuksissa ratin taakse ja aiheuttavat viattoman ihmisen kuoleman? Jostain on mieleeni jäänyt ajatus, että "rattijuopon auto on ase".

Tosi-tv-elämästä Läckberg ottaa kaiken irti. Fucking Tanum -sarjaan valitut tyypit ovat pinnallisia ja onnettomia friikkejä. He ovat valmiit ryyppäämään ja harrastamaan seksiä kameroiden edessä saadakseen julkisuutta. Kun eräs sarjassa esiintyvistä nuorista murhataan, tv-sarjan tuottaja ja media ottavat tapahtumasta kaiken irti. Sarjaa ei keskeytetä, vaan koko pakettia myydään entistä innokkaammin. Uudet, huikeat katsojaluvut saavat tuottajan hykertelemään tyytyväisenä, vaikka nuori ihminen on kuollut. Puistattavaa.

Pahanilmanlintu ei ollut aivan yhtä hyvä, kuin Läckbergin edellinen teos, Kivenhakkaaja. Aion kuitenkin jatkaa sarjan lukemista. Silti pieni tauko on varmasti paikallaan, eli Erica ja Patrik saavat nyt nauttia hetken aikaa auvoisasta avioelämästä, ja minä tartun välillä muihin dekkareihin.

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Agnes sääli itseään sydämensä pohjasta istuessaan vanhainkodin ikkunan ääressä. Sade rummutti ikkunaan ja hän miltei tunsi sen piiskaavan kasvojaan.

--Eikö hän ollut tehnyt kaikkeaan tyttärensä vuoksi? Eikö hän ollut tyttärelleen niin hyvä äiti kuin vain osasi? Ei kaikkia vuosien varrella tapahtuneita asioita voinut panna hänen syykseen. Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän. Jos hänellä vain olisi edes joskus ollut onni puolellaan, kaikki olisi mennyt toisin.

Vaikka Agnes säälii itseään, ei lukijalta heru sääliä tätä ihmishirviötä kohtaan. "Muut olivat syyllisiä niihin, ei hän", kertoo, kuinka narsistinen ja suorastaan sadistinen mieli selittää elämänsä vastoinkäymiset. Äärettömästä itsekkyydestä on seurauksensa hirvittävä määrä pahuutta, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Kun edellisen blogitekstini lopussa siteerasin Ivanhoen Rebekan ajatusta: "-- ihmiset aina työntävät sallimuksen syyksi omien hillittömien himojensa seuraukset.", niin tässä kirjassa Agnes toimii juuri näin koko elämänsä. Vielä vanhainkodissakaan hän ei kadu mitään, vaikka on syyllistynyt elämässään käsittämättömiin julmuuksiin.

Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja (ilm. 2005) on napakymppi dekkariksi. Pokkarin kannessa kerrotaankin, että kyseessä on Läckbergin läpimurtoteos, enkä ihmettele yhtään miksi. Jos sarjan ensimmäiset osat olivat täyteen pakattuja ja ylidramaattisia, niin tämä kirja osuu joka kohdastaan onnistuneen dekkarikirjallisuuden ytimeen.

Aiemmista kirjoista (Jääprinsessa ja Saarnaja) tutuksi tullut pääpari Erica Falck ja Patrik Hedström ovat saaneet esikoislapsensa, Majan. Heti ensi sivuilla käy kuitenkin ilmi, että vauva ei ole tuonut onnea, vaan Erica kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Lukijan tekisi mieli huutaa, että hakekaa jo apua, mutta kirjan päähenkilöt vain ihmettelevät, miten vaativa vauva on ja miten hirveää on elämä. Heidän joka solunsa huutaa väsymystä.

Patrik kutsutaan töihin vauvapainajaisen keskeltä, kun Fjällbackan edustalta löytyy merestä 7-vuotiaan tytön ruumis. Saman tien kirjassa alkaa myös rinnakkaistarina, joka kertoo erään kivenhakkaajan perheen kohtalosta 1920-luvulta nykypäiviin. Murhatutkinta ja kivenhakkaajan tarina etenevät vuorotellen, ja rakenne toimii loistavasti. Molemmissa tarinoissa on tarpeeksi jännitettä lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, ja vaikka dramaattisuudelta ei vältytä nytkään, niin kokonaisuus on psykologisesti uskottava ja suorastaan hyytävä.

Kirjan lopussa rinnakkaistarinat yhdistyvät, kun Patrik ratkaisee murhan - tai oikeastaan kaksikin murhaa. Pahuus paljastuu lukijalle vielä hirveämpänä kuin Patrikille. Mutta lukija kokee myös onnea: vauva-arki helpottaa, Patrik kysyy elämänsä tärkeimmän kysymyksen, eräs avioliitto pelastuu ja eräs ihmishenki pelastuu. Silti dekkarisarja ei varmaankaan olisi sarja, jos ei lopussa olisi myös koukku, jonka takia on varmasti tarttuttava myös seuraavaan osaan...

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Saarnaaja on Läckbergin dekkarisarjan toinen osa (suom. Outi Menna). Kuten ensimmäisen osan perusteella saattoi toivoa, Erica ja Patrik ovat tässä kirjassa avopari ja odottavat esikoistaan. Nyt Erica jää sivuosaan ja tuskailee kotona 8. kuulla raskaana, kun Fjällbacka hikoilee helleaallon kurissa. Siinä missä Läckbergin Jääprinsessaan liittyi tiiviisti kylmyys ja jää, nyt hehkuva aurinko on armoton kaikille.

Patrik Hedstöm nousee tämän kirjan päähenkilöksi, eikä suotta. Sympaattinen poliisi on yhä sympaattisempi: töissä hän yrittää ratkaista kammottavia murhia ja kotona pitää tylisistyneen Erican ja kesäiset yllätysvieraat tyytyväisinä. Kotiolot tuovat kirjaan huumoria, joka tekee kirjasta helppolukuisen raskaasta aiheesta huolimatta.

Kirjan alussa ritarileikkejä leikkivä poika löytää naisen ruumiin, jonka alta paljastuvat kahden muunkin naisen luut. Selviää, että luut ovat vuodelta 1979, jolloin lähitienoolta katosi ratkaisemattomasti  kaksi nuorta tyttöä. Tutkimuksissa selviää, että uhreja on ennen kuolemaansa kidutettu julmasti. Kun Fjällbackan leirintäalueelta sitten katoaa nuori tyttö, poliisin kilpajuoksu murhaajan kanssa alkaa.

Läckbergin toinen dekkari on jo tiivimpää kerrontaa kuin esikoinen. Se on myös jännittävämpi. Kirjan  kertoja päästää lukijan seuraamaan myös uhrien tuskaa ja kärsimystä, ja aikahyppäykset istuvat luontevasti kerrontaan ja korostavat kiirettä, joka poliiseja piinaa.

Poliisin johtolangat päätyvät aina Hultien perheeseen. Perheen isoisä on ollut tunnettu saarnaaja ja ihmeparantaja, joka oli valjastanut omat poikansa tekemään ihmetekoja, eli parantamaan sairaita. Myöhemmin veljekset, jotka ovat kuin Kain ja Aabel, joutuvat riitoihin ja sukuhaarat erkanevat toisistaan. Kummallisia yhteyksiä ja salaisuuksia sukuhaarojen väliltä kuitenkin paljastuu tutkinnan edistyessä. Loppu onkin karmaiseva, ja saarnaajan perintö suorastaan kammottava.

Tunnelma ei onneksi jää täysin epätoivoiseksi, sillä Erican ja Patrikin lapsi alkaa syntyä ja lukija jää odottamaan sarjan seuraavaa kirjaa, jossa toivottavasti paljastuu, miten Erican ja Patrikin perhe-elämä vauvan kanssa sujuu. Toisaalta Erican sisko Anna palaa väkivaltaisen miehensä luo, ja lukija jää miettimään myös hänen ja hänen lapsiensa kohtaloa. Huomaan lukijana, että olen jo koukussa tähän dekkarisarjaan. Jään kuitekin myös odottamaan, että ylidramaattiset perhemysteerit saisivat vähän ilmaa ympärilleen. Epäuskottavat perhesalaisuudet murhien motiiveina syövät lukunautintoa, mutta toisaalta, tämä kirja toimi jo paremmin kuin ensimmäinen. Luen siis varmasti näitä lisää!

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Camilla Läckbergin Jääprinsessa (ilm. 2004, suom. Outi Menna) on Läckbergin rikosromaanisarjan ensimmäinen osa. Nythän kirjakaupoissa on hänen uusin kirjansa Majakanvartija, ja kun nyt olen pitkästä aikaa hurahtanut dekkareihin, aloitin tämän sarjan aivan alusta.

Jääprinsessa sijoittuu Fjällbackaan, Ruotsin länsirannikon pikkukaupunkiin. Erica, tukholmalaistunut kirjailija, palaa paikkakunnalle järjestämään lapsuudenkotinsa tavaroita vanhempiensa kuoleman jälkeen. Yllättäen hän joutuu keskelle murha-arvoitusta, kun hänen lapsuudenystävnsä Alex löytyy kuolleena omasta lapsuudenkodistaan.

Alexin ja Alexin perheen salaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa. Murhatutkinnan edetessä Erica tapaa lapsuudenkaverinsa, poliisi Patrik Hedströmin, jonka vastuulle murhan selvitys jää. Erican ja Patrikin välille syttyy rakkaussuhde, ja sen heille kummallekin suo täydestä sydämestään, sillä he ovat oikein sympaattinen pari.

Vaikka pääpari on kliseisen ihana (Erica on älykäs ja kaunis, Patrik on komea ja rakastettava), on heidän rakastumisensa mukavaa luettavaa. Jos vertaa Patrik Hedströmiä esimerkiksi Jo Nesbon dekkareiden päähenkilöön Harry Holeen tai Åke Edwardsonin Erik Winteriin, voi todeta, että Patrik on luotettavan tavallinen mies. Hän ei ole yhtä nerokas rikoksen ratkaisija kuin Hole tai Winter, vaan pikemminkin ahkera ja tunnollinen työntekijä sekä vilpitön, turvallinen kaveri ilman suurempia henkilökohtaisia traumoja.

Kirjan juoni on puolestaan liiankin täynnä. On kuin kirjailija ei olisi luottanut siihen, että pystyy koukuttamaan lukijan. Kirjassa on murhia, itsemurha, tuhopoltto, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, tunteeton ottolapsi, ei-toivottu ja toivottu raskaus, alkoholismia, rikkautta ja köyhyyttä sekä epäuskottavan dramaattisia perhesalaisuuksia. Lisäksi Erican siskon väkivaltainen avioliitto tuo vielä perheväkivallan teemankin ikään kuin sivujuoneksi kirjaan. Tämä osuus oli erittäin uskottavasti kuvattu.

Puutteistaan huolimatta kirja oli viihdyttävä, hyvä dekkari. Se kannatti ehdottomasti lukea ja välillä se jopa koukuttikin. Mietinkin, että eivätköhän kaikki dekkarit ole tavalla tai toisella hyvinkin epäuskottavia juonenkäänteiltään ja henkilöhahmoiltaan. Kyse on ehkä koko paketista.Tässä dekkarissa arkinen, mutta kaunis Fjällbacka ja päähenkilöiden romanssi pelastivat kokonaisuuden.