Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, 2021

Kustantaja: Otava

Sivuja: 377

Kansi: Anna Tuori

Mistä sain kirjan: oma ostos

Kun kirja kertoo minulle uuden ajatuksen, etsin sen totuutta tunteistani. Ei ole eroa sillä, onko kyse luonnontieteellisestä tiedosta vai epämääräisemmästä, hyväksyn tai hylkään ajatukset tunteitteni perustella. Pääasia että koen oloni turvalliseksi, että ajattelen itsestäni hyvin. Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä. 

     Totuuden tiellä ei koskaan ole ymmärtämättömyys, vaan pelot, koetut vääryydet ja menneet kärsimykset. 

WALT (S. 103)

Jukka Viikilä voitti vuoden 2021 Finlandia-palkinnon teoksellaan Taivaallinen vastaanotto. Tiesin teoksenn sisällöstä hyvin vähän ennen kuin ostin sen itselleni Tampereen Kirjafestareilta: tiesin, että se kertoo avosydänleikkauksesta. Tämän yhden ennakkotiedon perusteella tiesin myös pitäväni kirjasta. Kun puhutaan avosydänleikkauksesta, puhutaan elämästä ja kuolemasta, ja silloin ollaan kirjallisuuden syvimpien teemojen äärellä. Oikeastaan minulla oli teoksesta muutakin ennakkotietoa: Olen lukenut myös Jukka Viikilän aiemman teoksen, Finlandia-voittajan vuodelta 2016, Akvarelleja Engelin kaupungista, ja pidin siitä. Arvasin siis senkin perusteella, että pitäisin tästä uudestakin teoksesta. Oikeastaan minulla oli varastossa kolmaskin ennakkotieto, kaikista merkittävin tieto ja se oli se huimaava tieto, että Taivaallinen vastaanotto oli voittanut Suomen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Tämä tieto sinetöi lopullisesti osto- ja lukupäätökseni. 

Ei ole siis ollenkaan merkityksetöntä, millaisen vastaanoton romaani saa. Finlandia-voitto takaa romaanille monta ostopäätöstä ja sitä myötä monta lukijaa. Kirjan vastaanotto vakuuttaa mahdolliset lukijat kirjan lukemisen mielekkyydestä tai karkottaa lukijat sen ääreltä. Jokaisella lukijalla on paljon enemmän ennakkotietoa kirjasta, kuin hän ehkä tiedostaa. Mielellään ihmiset kertovat, että he valitsevat kirjansa itse, ihan yksin, omien kirjallisten vaistojensa perusteella. Sellainen ei ole mahdollista. Kaiken lisäksi suurin osa lukijoista lukee kuin Walt, tietenkin. Niin minäkin luen. 

Taivaallisesta vastaanotosta muodostui minulle hyvin opettavainen kirja. Kun nyt kirjoitan blogikirjoitustani Taivaallisesta vastaanotosta, tiedostan myös kirjoittavani teosta nimeltä Taivaallinen vastaanotto ja tiedän tekeväni sille taivaallista vastaanottoa. Eikö Jukka Viikilän teos Taivaallinen vastaanotto ole jo valmis, niin sanotusti kirjoissa ja kansissa? Miten minä sitä kirjoittaisin, enhän ole kirjailija, vaan lukija - tässä tapauksessa lukija, joka rakastaa lukemista niin paljon, että haluaa kirjoittaa lukemistaan kirjoista muistoja ylös. Olen myös lukija, jonka ystäväpiiriin kuuluu niin paljon lukemisen harrastajia, että puhun kirjoista paljon. Olen puhunut useammankin ihmisen kanssa Taivaallisesta vastaanotosta ja myös sillä tavoin tehnyt kirjaa nimeltä Taivaallinen vastaanotto. 

Viikilän teoksessa tehdään näkyviksi kirjallisuuden kolme perustaa: tekijä, teos ja lukija, mutta lukija saa nyt keskeisimmän paikan romaanissa. Tekijä, Finlandia-voittaja-kirjailija nimeltään Jan Holm, kirjoittaa kirjaa siitä, kuinka hän joutuu avosydänleikkaukseen. Valmis kirja on romaanissa pilkottu sivunumeroina sinne tänne. Kronologisesti järjestyvää tarinaa kirjasta on turha etsiä. Sen sijaan kirjan kuvitteelliset lukijat, kirjan vastaanottajat ikään kuin kirjoittavat kirjaa omilla lukijareaktioillaan. Mutta on kirjassa tekijöitäkin enemmän kuin tämä yksi Jan Holm. Tai ehkä he ovat kirjailija-lukijoita, jotka olen tunnistavinani heidän etunimistään ja yhdistän heidän fiktiiviset ajatuksensa heidän teoksiinsa. Jos kirjassa nimimerkki Joel toteaa: "Hyvä kirjailija osaa pitää huolta myös väärinymmärryksen poluista", ajattelen heti kirjailija Joel Haahtelaa ja hänen teoksiaan. Mielessäni alkaa syntyä polkuja Taivaallisen vastaanoton ulkopuolelle, kirjallisuuden kenttään, jossa teokset (kirjailijat) käyvät keskustelua keskenään. 

Lukukokemusten ristitulessa kirja jää elämään. Kirjasta puhutaan ja kirjoitetaan. Taivaallisessa vastaanotossa kirjallisuuden kannalta uutta on se, että vastaanotettu kirja muodostuu sen kuvitellusta vastaanotosta. Koska kirja saa "taivaalllisen vastaanoton", sen täytyy olla hyvä. Vai voidaanko kirjan hyvyys mitata sillä perusteella, millaisen vastaanoton se saa? Kun kirja saa taivaallisen vastaanoton, ainakin sen vastaanotto on taivaallinen, kirja ei ehkä kuitenkaan. Voi myös miettiä, onko kirjan hyvyys tai huonous merkittävää laisinkaan, sillä jos kirjallisuuden historiaa tarkastellaan, kriteeristö vaihtelee, koska kirjaa luetaan eri tavoin historian saatossa. 

Kun 1990-luvulla opiskelin kirjallisuustta Tampereen yliopistossa, siellä tutkittiin paljon reseptioestetiikkaa, eli kirjallisuuden vastaanottoa. Tutkittiin sitä, miten eri aikoina kirjallisuutta luetaan, miten jokainen lukija lukee kirjaa omista lähtökohdistaan käsin: historiallinen aika ja aatteet heijastuvat yksittäisten lukijoiden henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin, lukukokemuksiin ja elämänkokemukseen, joiden kautta hän tulkitsee ja arvioi lukemaansa teosta. 

Nyt, kun päivälehtien kirjallisuuskritiikit ovat vähentyneet ja kirjallisuuskeskustelua käyvät yhä enenevästi tavalliset lukijat, jotka perustavat lukupiirejä, kirjablogeja ja julkisia lukupäiväkirjoja, kirjallisuuden vastaanottokin on yhä nopeampaa ja moninaisempaa. Kaikki kommentit - sekä lyttäävät että kiittävät - leviävät nopeasti satojen ja tuhansien lukijoiden silmien eteen. Kirjailijan kirjoittama taideteos elää määritelmissä omaa elämäänsä, jota kirjailija voi vain seurata kauhistuneena tai ihastuneena. Hän kirjoitti, kirja luettiin, ja vastaanottajan päässä kirja on jotain muuta, enemmän tai vähemmän sama, kuin mitä kirjailija tarkoitti. 

Taiteen tekemisen, taideteoksen ja sen vastaanoton kolminaisuus on kiinnostavaa ja alati muuttuva yhtälö. Postmodernistinen kirjallisuus toi näkyville tätä kolminaisuutta yhä selvemmin. Esimerkiksi Italo Calvinon postmoderni klassikkoromaani Jos talviyönä matkamies (1985) leikittelee näillä asemilla ja kyseenalaistaa sekä kirjailijan että teoksen vallan. Viikilän teos ottaa ikään kuin askeleen eteen päin ja keskittyy lukijoihin: Mitä kaikkea heidän ajatuksissaan syntyy? Tarvitsevatko he kirjaa oikeastaan ollenkaan? Mihin he kirjallisuutta käyttävät?  

Viikilän teos on ehkä kirjallisuudellisen teos, minkä olen koskaan lukenut. Se onnistuu olemaan kiinnostava ja hauska, mutta myös puhutteleva ja oivalluttava. Se on romaani kirjallisuudesta, lukijoista, ihmisyydestä ja vähän kirjailijastakin. 

Näin minä siis luin Taivaalllista vastaanottoa ja kirjoitin Taivaallista vastaanottoa. Luin sitä vuoden 2021 joulunpyhinä, kun vietin ensimmäistä jouluani ilman isää, jolle tehtiin avosydänleikkaus vuonna 2000. Se pelasti hänen henkensä vielä 20 vuodeksi. Ahmin Taivallisesta vastaanottosta jokaisen sanan, joka kertoi avosydänleikkauksesta. Luin kirjaa myös 1990-luvun kirjallisuudenopiskelijana, joka teki gradunsa Aino Kallaksen Sudenmorsiamen aikalaisvastaanotosta. Nyt olen kirjoittamassa Taivaallisen vastaanoton aikalaisvastaanottoa. Kirjabloggaajana, kirjagrammaajana ja kirjasomen aktiivisena seuraajana tunnistin fiktiiviset lukijareaktiot, joita Taivaalliseen vastaanottoon on kirjoitettu. Koska olen nainen, mietin lukiessani, millainen olisi naiskirjailijan avosydänleikkauksesta kertovan kirjan vastaanotto, olisiko se yhtä taivaallinen. Kaikki ne asiat, joita olen elämässäni kokenut ja tehnyt, kaikki ne kirjat, joita olen lukenut vaikuttavat siihen, miten Viikilän teosta luin. Kaikkia asioita en tietenkään tunnista, ja kaiken lisäksi luen kuin Walt. 

Riemastuin Viikilän kirjan viisaista aforismeista ja ironiasta, jolla kirjailija tarkastelee omaa elämäänsä ja kirjallisuuden toimijoita ja erityisesti tietysti meitä lukijoita. Kirja näyttää hajoavan ympäriinsä ja sekin on ihanaa. Ehjä tarina on illuusio, johon kirjallisuus ja ihmiselämät on opittu perustamaan. Entäs jos tarina hukkuu, hukkuuko elämäkin, loppuuko se? Onko tarinaton kirja kirja ollenkaan, onko sitä olemassakaan? Jää vain Taivaallinen vastaanotto. 

2 x Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Bolla

Pajtim Statovci: Tiranan sydän, 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 269
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Pajtim Statovci: Bolla, 2019
Kustantaja: Otava
Kansi: Mirella Mäkilä
Sivuja: 239
Mistä sain kirjan: ostin omaksi



Luin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian  melko pian sen ilmestymisen jälkeen vuonna 2014 ja pidin siitä paljon. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Toissa kesänä näin siitä tehdyn Kansallisteatterin esityksen Tampereen teatterikesässä ja sekin oli loistava. Maagisen realismin tuntu, eläinten ja ihmisten sielujen sekoittuminen, käärmeen muotoon mukautuva pelko, kissamainen rakastaja... Jo esikoisteoksessaan Statovci osoitti taituruutensa tarinankertojana ja vaikeiden, monisyisten aiheiden käsittelijänä. Hänen teemansa ovat vahvasti kansainvälisiä: pakolaisuus, kahden kulttuurin välissä eläminen, homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus. Näitä teemoja Statovci käsittelee kaikissa kolmessa teoksessaan.

Tiranan sydän, Satatovcin toinen kirja, osui silmiini junassa jonkun satunnaisen matkustajan matkakirjana, ja valitsin sen viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan "tuntematon lukee". Sain hyvän kimmokkeen tarttua kirjaan, jonka olin jo hankkinut hyllyyni. Samoihin aikoihin kirja valikoitui myös National Book Award -palkintoehdokkaaksi, joten se oli uudestaan ajankohtainen.

Syksyllä 2019 ilmestyi Statovcin kolmas teos, Bolla, joka päätyi lukupiirikirjaksi ja voitti myöhemmin Finlandia-palkinnon. Statovcin ura on jo nyt - kolmen kirjan jälkeen - menestyksekäs, ja täysin ansiosta.

Statovcilla on aivan oma tyylinsä. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja kaunista, vaikka hän kirjoittaisi rumistakin asioista, kuten väkivallasta, hyväksikäytöstä tai ahdistuksesta: En saa henkeä, sillä ilma kerääntyy märäksi villaksi kurkkuun ja aukion taukoamaton meteli saa ajatuksenkulkuni keskeytymään, ja kun laitan käteni kostealle poskelleni ja kuorin kynsilläni hien sen pinnalta, on kuin kasvoiltani irtoaisi kerros ihoa (TS, s. 13).

Tiranan sydän kertoo kahden pojan, Agimin ja Bujarin, ystävyydestä Kosovossa. Pojat kasvavat ja sodan uhka kasvaa. Lopulta pojat lähtevät sotaa pakoon ja pitävät toisistansa huolta. Tuntuu kuin heidän sielunsa alkaisivat olla yhtä.

Jossain vaiheessa kertojaksi jää vain toinen poika, mutta kumpi. Miksi vain toinen? Päähenkilö muuttaa maasta toiseen, etsii paikkaansa, pukeutuu naiseksi, on mies, on nainen, on amerikkalainen, on italialainen. Mutta ei koskaan albaani. Identiteetin vaihtaminen on raskasta mutta myös vapauttavaa. Ehkä myös elinehto. Albania, kammottava Albania jää taakse. Vai jääkö sittenkään? Esi-isien tarinat seuraavat mukana, kansan vaiheet seuraavat mukana - vaihtuvista identiteeteistä huolimatta omaa sisintään eikä omaa menneisyyttään pääse pakoon.

Kaunis ei ole uusin kotimaakaan, Suomi: Julkisilla paikoilla ihmiset puhuvat äärimmäisen hiljaa, kuin olisivat jatkuvasti sanomassa jotain rikollista, katsekontaktin saaminen on haastavaa, kuin vaikeaa matemaattista yhtälöä ratkoisi, sillä ihmiset eivät katso silmiin, tai jos katsovat, niin katse on syrjyttävä, tyrmäävä ja julma, siitä ei voi erehtyä: mene pois tieltäni, se käskee, mitä ihmettä sinä siinä seisot (s. 208).

Bollan päähenkilöt puolestaan ovat aikuisia miehiä, jotka hakevat samansukupuolista rakkaussuhdetta. He löytävät toisensa Pristinassa ja rakastuvat intohimoisesti. Sota ajaa miehet kuitenkin eroon toisistaan. Toinen päähenkilöistä, Arsim, on väkivaltainen ja itsetunnoltaan hyvin heikko, perinteiseen miehen malliin kasvatettu mies. Hän pahoinpitelee vaimoaan, eikä ota perheestään vastuuta. Myöhemmin hän ei osaa elää uudessa kotimaassa, Suomessa, eikä saa mistään otetta.

Arsimin kautta teoksessa pohditaan myös kirjailijana olemista, tarvetta pukea elämä sanoiksi. Arsim yrittää kirjoittaa, mutta ei tunne saavansa tekstiään eläväksi. Unelmien toteutuminenkaan ei välttämättä tee ihmistä onnelliseksi: Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on vaarjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. Se teki minut mietteliääksi, hieman surulliseksikin, silä ajattelin, että ihmisen pitäisi jotenkin varoa unelmiaan, niiden toteutumista erityisesti. Jos uneksinnan arvo on uneksijan haaveilussa, minkä arvoinen voi toteutunut haave olla? Minkä arvoinen voi olla esimerkiksi kirja, jos se julki tullessaan on kirjoittajansa pois antama unelma. (B, s. 151)

Toinen mies, Milos, on herkempi ja haavoittuvaisempi, mutta sota ei säästä häntäkään. Miesten kohtaamisissa on pajon kauneutta ja toivoa, yhteisen kauniin maailman lumoa, mutta todellisuus ei ole heidän. Velvoitteet, odotukset, yhteisöjen ja perinteiden paineet - ja lopulta myös päälle vyöryvä historia - eivät anna heille kummallekaan mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Statovcin tähänastisen tuotannon perusteella voi sanoa, että hän on Suomen kirjallisuudessa täysin omaäänisensä, rohkea kirjailija. Teemojensa kautta hän on vankasti kiinni kansainvälisessä kirjallisuudessa ja sanataituuruudessa hän on suomalaista parhaimmistoa. Statovcin virke on selkeä ja kaunis, mutta ei silti yhdentekevä.


Tiranan sydäntä on luettu ainakin näissä blogeissa: Marjatan kirjat ja mietteet, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Kaikkea kirjasta, Oksan hyllyltä,  Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kaisa Reetta T. Bolla on arvioitu muun muassa näissä blogeissa: Reader, why did I marry him, Kulttuuri kukoistaa, Kirja hyllyssä, Lukuisa, Bibbidi bobbidi book, Kirjarouvan elämää ja Kirsin kirjanurkka.

Kristina Carlson: Maan ääreen

Kristina Carlson: Maan ääreen, 3. painos, 1999
Kustantaja: Otava
Kansi: Leena Majaniemi
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kristina Carlsonin Maan ääreen on Finlandia-voittaja vuodelta 1999. Lienen hankkinut sen kirjahyllyyni heti seuraavana vuonna, mutta se on jäänyt jostain syystä lukematta. Nyt kun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteen myötä olen kääntänyt katseeni myös oman hyllyni lukemattomiin kirjoihin, löysin sieltä tämänkin laadukkaan romaanin.

Olen lukenut Carlsonilta aiemmin yhden teoksen, William N. päiväkirjan, ja ihastuin sen eteeriseen, viipyilevään ja samalla särmikkääseen tunnelmaan. Carlson kuvaa henkilöitään hyvin läheltä ja silti arvostavasti, vaikka lukijan eteen piirtyvät myös henkilöiden negatiiviset piirteet. Ne saattavat jopa ärsyttää.

Niin kävi Maan ääreen -romaanin päähenkilönkin kanssa. Nuori ylioppilas Lennart Falk on lähtenyt pakoon epämääräistä elämäänsä ja perheen asettamia odotuksia vuonna 1868. Hän on lähtenyt etsimään onneaan Amurinmaasta. Niin juuri, Amurinmaasta, eli Siperian kaukaisimmasta kolkasta. Tarkoitus on päästä käsiksi lähes asumattoman seudun kätkemiin maan rikkauksiin, kuten esimerkiksi kivihiileen - mihin tahansa, mistä saisi suhteellisen helposti käärittyä rahaa: Amurinmaa, Eldorado. Voiko onnellisemmaksi tulla? Istun puutarhassa olkihattu päässä. Koivu kuiskailee. Onko se Betula penula? Gantz tietäisi. Matkustin kauas, kauemmaksi. Se on Siperia. -- (S.90.)

Lennart Falkin Eldorado ei osoittaudukaan helpoksi paikaksi elää. Nahodkassa on yksinäistä, piirit ovat pienet ja paikka on - no, onhan se maan ääressä. Siellä on kylmää ja pimeää, ehkäpä vielä ankeampaa kuin kotimaassa: Olen yksin. Hiljaisuus humisee. Muistan kevätillan Helsingissä. - - Ulkoa lankesi valo, himmeä ja hohtava kuin heijastus hopealusikassa. Avonaisesta ikkunasta kuului pianonsoittoa. Sävelet putosivat pihakuiluun hitaasti, yksitellen. Kuvittelin näkeväni, mitkä sävelet irtoavat mustista ja mitkä valkoisista koskettimista. Ajattelin, että näin yksin en ole koskaan ollut. En tiennyt. (S. 30.)

Lennart Falk on sinisilmäinen hölmö, ajattelee lukija. Silti tästä haaveilijasta ei voi olla pitämättä, ja hänestä tuntuu pitävän myös hänen asuintoverinsa, ystävällinen lääkäri Theodor Gantz, joka on toinen kirjan kertojista. Falk rakastuu kahteen naiseen, esimiehensä vaimoon ja tyttäreen, ja lisäksi hän alkaa punoa hämäräperäisiä suunnitelmia erään isä Spirosin kanssa. Eräänä iltana hänet sitten yritetään murhata.

Murhayrityksen ympärille kutoutuu hiukan dekkarimaista tunnelmaa, joka oikeastaan jää kuin unennäöksi. Lukija aavistelee kaikenlaista, mutta Carlson onnistuu kuvaamaan nuoren Lennartin päävammasta johtuvan sekavuuden ja yksinäiset ajatukset niin aidon tuntuisesti, että lukijakin tuntee ajatustensa pyörivän. Lennart ei saa oikein otetta mistään. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen?

En ollut aiemmin tiennytkään, että Suomesta on lähdetty 1800-luvun lopulla siirtolaisiksi itään, niinkin kauas kuin Nahodkaan. Carlson kuvaa suomalaisten onnenonkijoiden rankkoja seikkailuja Amurinmaan kovissa olosuhteissa, joihin hän on ilmiselvästi perehtynyt huolella. Sain kirjasta paljon uutta tietoa, ja tunnelma oli aidosti ankaran siperialainen. Elämään tarrataan siellä kaikin voimin kiinni: kaiken mudan ja jään keskellä yhteisön naiset yrittävät pysyä viimeisimmn pariisilaismuodin mukana ja salarakkaudet tuovat jännitystä elämään, samppanjaa ei säästellä.

Carlsonin Maan äärestä tulee mieleen toinen Finlandia-voittajateos, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja sen melankolinen venäläistunnelma. Melankolia syntyy tietenkin kuvatuista olosuhteista, mutta kyllä Carlson luo sitä ennen kaikkea kielellään: Rakkaudessa ei ole lepoa, koska kiinnipitämisestä herää eron pelko. Kaipaaminen on helpompaa. Se on kuin huone, johon poissaoleva voi saapua. (S. 47.)



Kirja on luettu myös näissä blogeissa. Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari ja Luettua. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen  kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän.

Gösta Ågren: Tääl

Gösta Ågren: Tääl, 1989
Alkuteos: Jär, 1988
Suomentaja: Caj Westerberg
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 74
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Göstä Ågrenin runokokoelma Tääl voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 (tosin kannen alareunan teksti väittää sen voittaneen palkinnon vuonna 1989, mutta teoksen suomennos on vuodelta 1989 ja palkinto on saatu jo vuonna 1988). Tuolloin siis runoteoskin saattoi voittaa Suomen arvostetuimman kirjapalkinnon - sääntö muuttui vuonna 1993, mistä lähtien palkinnon on voinut voittaa vain romaani. Tääl kuuluu runovoittajiin samoin kuin Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1986.

Tääl on ensimmäinen osa samannimisestä runotrilogiasta. Sen aiheena ovat muistot lapsuudesta ja kasvamisesta, havainnot ajasta, ihmisistä  ja kirjoittamisesta. Sen suurimpana teemana on elämän merkityksen etsiminen, tai ehkä se pikemminkin kysyy, onko elämällä merkitystä? Mihin kaikki elämä lopulta katoaa?:
Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain 
elämänsä. - - (S. 31.)

Ågren on paradoksien mestari. Hänen runojensa lukeminen on vähän kuin kulkisi heikoilla jäillä. Juuri kun on saamassa ajatuksesta kiinni, runoilija heittääkin sen päinvastaiseksi ja lukija jää hämmästelemään elämän ristiriitaisuuksia. Jää ritisee ja paukkuu lukijan askelten alla, mutta se kantaa. Suosikkirunoni on Ei muuta, jossa paradokseja riittää ensi säkeistä viimeisiin:
Eläminen on sitä ettei kaiken aikaa
elä. - -
- - En löydä muuta 
kuin arkipäivän, matalan 
suojan verta ja tulta vastaan, 
tunteet suuret kuin eläimet
ja selkeät kuin sanomat, 
ja sylin, johon palaan
aina kun en jaksa
olla syntynyt. Muuta
en löydä, ja sitä juuri
etsin. (S. 65.)

Ågren tekee muistojensa ihmisitä hyvin todellisia. He eivät ole mitään kiiltokuvia, vaan muutamiin riveihin vangittuja kokonaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Valokuva-albumi-osiossa runoilija kuvaa muun muassa kaikki isovanhempansa, äidinäidinäidin ja enonsa. Paradoksi sisältyy valokuvien katsomiseenkin, jossa elävä ihminen edustaakin kuolemaa:
 - - Suurin, avoimin
silmälasein hän katsoo minua. Niin, 
nyt jälkeenpäin minä olen 
kuolema. Eihän ole 
ketään toista, 
joka voisi katsella häntä. - - (S. 39)

Ågrenin Tääl toimii minulle samaan tapaan kuiin Sirkka Turkan Tule takaisn, pikku Sheba. Molemmat kokoelmat ovat olleet hyllyssäni kauan ja tartun niihin säännöllisesti uudestaan. Joka kerta runot ovat erilaisia. Sitä mukaa, kun ikää kertyy, löydän runoista kerroksia, joita en niissä aiemmin ole nähnyt. Lempirunojani? Kyllä, nämäkin. Ehkä näitä nuoruudessa löytyneitä suosikkeja on turvallista lukea.

Ågrenin runoja lukiessani toivoisin, että olisin taitavampi ruotsin osaaja ja voisin lukea hänen runojaan ruotsiksi. Kokoelman ruotsinkielinen nimi Jär on Pohjanmaan ruotsin murteen här. Caj Westerbergin suomennos Tääl viittaa puhekieleen ja samalla myös runouteen, jossa perinteiseen runokieleen kuuluivat loppuheitot, eli sanojen loppujen lyhentäminen. Kokoelmassa Westerbergin suomennostyö toimii luontevasti, oikeastaan niin hyvin, että jotain elämän ja ajankulumisen ytimestä tuntuu olevan koko ajan lähellä.

Äiti-runossa on jotain järkyttävän kaunista:
                  - - Oikein
isot asiat eivät tapahdu; ne ovat.
Kirjoittavan käteni luona
istun nyt, kaipauksesta
liikkumattomana, mutta ilman surua.
Hän kuoli, hän vain kuoli.
Ja myrsky laantuu; 
se on jälleen vapaa. (S. 43.)

Ågrenin runoissa kohtaavat nuoret ja vanhat, syntymä - joka ei ole ihmisen oma valinta, vaan oikeastaan pelkkää väkivaltaa - elämä ja kuolema. Edelliset sukupolvet tekevät tietä uusille, ja taas uudet sopeutuvat elämäänsä ja kuolemaansa. Aika virtaa, se peittää lopulta kaiken alleen ja yksittäiset elämät katoavat siihen. En tiedä, miten Ågren pystyy kirjoittamaan niin suurista aiheista kuin hän kirjoittaa, ilman että lankeaa paatokseen. Sitä hän ei nimittäin tee vahoingossakaan. Luulen, että paradoksit - elämän ironinen perusta - kiertävät ovelasti juhlalliset totuudet. Ågrenin runot ovat täysiä, niissä on kaikki.
- - Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärässä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä. (S. 31.)




Haluan omistaa tämän bloggaukseni Kristalle, Lukutoukan kulttuuriblogin kirjoittajalle, joka menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen maanantaina. Järkyttävä uutinen hiljensi ja osoitti elämän haurauden: nuoren ihmisen kuolema tuntuu käsittämättömältä. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain tutustua Kristaan. Hän oli unohtumaton persoona, helposti lähestyttävä ja avarasydäminen ihminen. Hän säteili lukemisen iloa, jonka toivon jatkuvan kirjabloggaajien kirjoituksissa.


Tääl on luettu myös Kirjavinkeissä ja Paljon melua kirjoista -blogissa. Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 6. painos, 1987
Kustantaja: Tammi, 1986
Kansi: Chritina Furuhjelm
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Sillä rakkaus on muukalainen vain (s. 50).

Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinnon runokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Kokoelma on ollut hyllyssäni 1990-luvun alusta lähtien ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran heti sen hankittuani ja sen jälkeen muutamankin kerran. Kun tartun siihen, se ei päästä irti, vaan elän sitä edestakaisin. Se on myös joka kerta yhtä vaikea palauttaa takaisin muiden runojen luokse hyllyyn, siitä on vaikea irrottaa. Nytkin se on vaeltanut kotini pöydillä ja laukuissani yli kuukauden.

Juuri tämä on parasta runojen lukemisessa: ne roikkuvat mukana ja välähtävät kuin salamat.

Turkan runous ei ole minulle helppoa. Välillä jokin säe kirkastuu ja toinen pakenee ja seuraavalla lukukerralla taas toisin päin. Tule takaisin, pikku Sheba ei ole ikinä sama.

Runojen säkeet katoavat paatokseen, vyörytykseen ja ylilyönteihin. Minä seuraan mukana. Annan runoilijan vouhottaa ja uhota. Ehkä hän vouhottaa nyt rakkaista eläimistään, ehkä hän kuuntelee musiikkia, ehkä hän on vain riemuissaan. Minua naurattaa:
- -
on minulla tunteita, runoutta päässä, 
on tahmaisia pulloja ja sormenjälkiä jäässä. 
       Niin on kristityn tie 
                kivetty kananmunilla, hänen elämänsä
                    siunattu ruskeilla lampailla. - -  (s. 13.)

Paraskaan lähilukemisen yritykseni ei aina auta, vaan säkeet laajenevat ja pakenevat minulta palatakseen kohta takaisin aivan kirkkaina. Parasta on luottaa runoilijaan, joka kertoo asiat, kuten ne ovat. Hän ei ole sanoillaan loukannut ketään, joten annetaan hänen olla:

Jos kerran runoilijan mukaan kuulla
           on norsun muisti ja kukat
   ovat pimeitä, kuu kirkas, niin mitä
      te siinä haikailette ääni angiinan
          valkoiseen huopaan käärittynä.
Kaikki fariseukset ja janukset
         pellon ja metsän rajalla,
             yhtä ja samaa porukkaa.
   - -
      Jeesuksen metsässä kuljin,
             en oksan oksaa taittanut,
      tikkua ristiin pannut. (S. 22.)

Syksy on tämän kokoelman vuodenaika, vaikka muitakin vuodenaikoja koetaan. Syksy kusee vasten tuulta, mutta toisaalta syksyn sadekin voi rakastaa. Syksyyn kaikki myös päättyy:
Ja minä tahdon, että sinä
           lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
           nostaa siivilleen kesän,
                     sen joutsenet - - (s 54).

Turkan runoudessa luonto tulee liki. Luontokuvaus onkin lähes ainut piirre, joka sitoo hänet suomalaisen runouden perinteeseen. Kaikki muu on hänen omaansa ja uutta, häikäsevää. Runoissa on paljon eläimiä ja lintuja, heti kokoelman ensimmäisessä runossa kurki, tiikeri, villisika ja gepardi. Myöhemmin hevoset ja koirat, rakkaimmat eläimet. Sitten vielä varpuset, kukot, joutsenet... Jotain alkuvoimaista ja selkeää tässä kaikessa on.

Tule takaisin, pikku Sheba on myös rakkauden ja kaipauksen tarina. Senkin sieltä voi lukea, jos haluaa. Ja minähän haluan. Ensi kerralla haluan ehkä lukea sieltä taas jotain ihan muuta. Saan haluta, sillä runoilija kyllä kertoo:
- -
Runoilijan turpaahan ei kahdella
              tonnilla tukita, kahdella shekillä (s. 19). - -

Miten minusta tuntuu, etten melkein kestä tätä runokokoelmaa. Taas naurattaa niin, etten meinaa pysyä nyt tässä tuolilla. Sanat ovat vapaita, kun Sirkka Turkka ne asettaa.



Turkan kokoelmasta on kirjoitettu myös Kirjavinkeissä. Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen, johon luetaan nyt koko vuosi runoja. Mahtavaa! Haasteen tunnuslause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin juuri tästä kokoelmasta. Kuittaan teoksella HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 213
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



1. huhtikuuta 1816

Kuluneet viikot olen vain piirtänyt. Varhaisesta aamusta olen istunut piirustusteni ääressä, ja kun aurinko nousee - talvisaikaan se tapahtuu hetkeä ennen lounasta - minulla on yleensä jo jotakin Ehrenströmille näytettävää, jos ei muuta niin akantuslehtiaiheinen kipsinauha tai tuolin jalka. Kaupungin rakentamnen on aloitettava jostakin. Metsä kasvaa kaikista kohdista yhtä aikaa. Samalla tavalla pidän työn alla useaa samanaikaista hanketta. (S. 13.)

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on tämän kevään kirjallisia helmiä. Se kertoo saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä (1778 - 1840), jonka keisari palkkasi rakentamaan Helsingin. Suomen sodan (1808 - 1809) seurauksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen ja Helsingistä tuli Suomen uusi pääkapunki, koska Turku oli liian lähellä entistä emämaata. Helsinki piti myös rakentaa komeaksi, keisarin valtaa korostamaan. Engel saa siis tehtäväkseen jokaisen arkkitehdin unelman: Minä pääsin rakentamaan kaupungin, mutta niitä ei riitä kaikille arkkitehdeille (s. 123).

Työ alkaa. Kuuden vuoden päästä palataan Saksaan, Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, joka ei viihdy pimeässä ja kylmässä merenrantakaupungissa. Kuinka käykään? Rakennettavaa riittää, ja Engelin kaupunki alkaa kohota. Saksaan ei koskaan palata.

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani. Engel kirjoittaa sitä öisin, eli se on oikeastaan yöpäiväkirja, johon hän merkitsee ajatuksiaan ja töidensä etenemistä. Ajatukset lentävät, kuten pitääkin: Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. (S. 146.)

Kaikki Engelin ajatukset eivät ole kauniita. Häntä palelee, hänen töitään arvostellaan, tytär sairastaa, vaimokin on onneton. Mutta Engelin luomat rakennukset ovat kauniita, ja Viikilän Engelille lahjoittama kieli on häikäisevän kaunista. Virkkeet helisevät ja soivat. Niissä on myös onneksi taidokasta ironiaa: Minun ammatillinen tavoitteeni on päästä niin kauas omista taipumuksistani, että jonain päivänä tulen ylistäneeksi omaa rakennustani muistamatta, että olen sen itse suunnitellut (s. 86).

Viikilän teosta on kehuttu kirjablogeissa koko kevään ajan, ja tartuinkin kirjaan melkoisin odotuksin pääsiäisenä. Huomasin kuitenkin, että kirja uhkasi jäädä minulle etäiseksi. Kaunis kieli ei päästänytkään lähelleen. Kävi vähän kuin Riikka Pulkkisen teoksia lukiessa: kieli vie kaiken huomion eikä sen takaa tunnu tavoittavan mitään. Toisaalta muistelin myös Kristina Carlsonin päiväkirjaromaania William N. päiväkirja, jossa henkilökuva alkoi piirtyä vasta vähitellen. Päiväkirjamerkinnöille pitää antaa aikaa - päiviä, kuukausia, vuosia.

Onneksi ymmärsin myös ruveta googlettamaan Engelin rakennuksia. Miten paljon niitä onkaan! Yhtäkkiä Helsinki nousi silmieni eteen ja aloin kuvitella sen rakentamisen etenemistä. Löysin netistä akvarelleja, joita Viikilän teos sanallistaa. Historia vei mennessään.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirkasta kaunokirjallisuutta. Se on myös yleissivistävä kirja ja historian ja arkkitehtuurin harrastajan aarre. Kuka olisikaan parempi opas 1800-luvun alun Helsingin kallioille ja tuuliin kuin kaupungin luoja itse - ja kyllähän tuolla ahkeralla miehellä on myös jokunen ajatus työn merkityksestä ihmiselle:

 14. tammikuuta 1820 

En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisiin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? (S. 55.)

Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club,  Kirjakko ruispellossa, Kaikkea kirjasta, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T. ja Hullu arkkitehti, jonka blogista löytyy niitä akvarelleja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron, 2015
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen (ulkoasu), Aki-Pekka Sinikoski (kuva)
Sivuja: 432
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Laura Lindstedtin Oneiron on syksyn mielenkiintoisimpia kirjauutuuksia. Lindstedtin esikoisteos Sakset oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2007, ja kirjailija on kirjoittanut tätä uutta kirjaansa 8 vuotta. Työ tekijäänsä kiittää, ja kyllä kiittää lukijakin.

Oneiron sijoittuu tuonpuoleiseen, ja teoksen alaotsikkona on määritelmä: Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Hyvä, että on määritelmä, sillä Oneiron pakenee kaikkia tavanmukaisia, totuttuja proosan määritelmiä. Suostun siis lukijana siihen, että kirja on fantasia, ja se onkin erikoinen, puhutteleva ja häiritsevän hyvä fantasia. Perusidea on tässä: seitsemän naista seitsemästä eri maasta kohtaa loputtomassa valkoisuudessa ja yrittää selvittää, miten he sinne päätyivät. Näyttää siltä, että mystikko Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) taivasnäkymä on toteutunut ja he ovat kuolleet. Tilanteen kanssa on vain elettävä - tai oikeastaan kuoltava lopullisesti.

Oneironin alku oli vähällä näännyttää minut. Sinä-passiivissa kirjoitetut ensi sivut ja väkivalta saivat minut ymmälleni. Onko tällaista pakko lukea? Mitä tästä tulee? Kirjailija paiskaa lukijankin tuonpuoleiseen, ja siitä tuleekin sitten vaikka mitä. Sivut alkoivat kääntyillä melkoista tahtia, kun naisten elämäntarinat alkoivat purkautua. Viimeistään tässä kohtaa olin myyty: Ei nimittäin ole olemassa ainuttakaan elävää olentoa, jolla ei olisi salaista surua vollotettavanaan, ei ketään, joka ei sisimmässään odottaisi lupaa päästää suruaan irti (s. 44).

Oneiron on paljon. Se voi olla liikaakin. Se voi olla liikaa kuolemaa, tai ehkä pikemminkin liikaa elämää, jos se tuonpuoleisessa jatkuu. Oneiron haastaa nykyihmisen: kuoleman keskelle kun ei millään ehtisi pysähtyä ahdistumaan, mutta kuolemaa tätä kirjaa lukiessa on pakko miettiä. Mutta Oneiron on paljon muutakin. Se on loistokasta tarinankerrontaa, yllätyksiä ja älyä, jotka tekevät lukemisesta nautinnon. Kulttuurisista viittauksista voisi saada ähkyn, mutta voi myös keskittyä tarinoihin, joissa voi nähdä itsensä monestakin kulmasta ja juuri keskellä omaa arkeaan ja matkaansa tuonpuoleiseen, koska Oneiron kertoo naisista, siis minustakin.

Lindstedt on velho. Seitsemän tarinaa keritään taitavasti esiin. Eri maista tulevat naiset ovat persoonia, jotka kantavat tarinoissaan kaikkien naisten tarinoita. Voisiko afrikkalaisnaisen unelma olla mitään muuta kuin Maimunalla on - ainut mahdollisuus? Millainen slaavilaismaatuska Polina polisija onkaan! Entäs hollantilainen, mököttävä syöpäpotilas Vlbgis! Näin järkevä Nina valmistautuu kaksosten äidiksi. Rosa Imaculadalla on puolestaan sydän paikallaan. Satumetsän nuori, kaunis keijukainen, Ulrike - kuinka paljon elämätöntä elämää häneltä jääkään.

Suurimman palan kerronnasta haukkaa amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Slomith. Hänen tarinassaan ei ole kyse pelkästään juutalaisen naisen tarinasta, vaan naisen mahdollisuuksista patriarkaalisuuteen perustuvassa maailmassa ylipäätään. Millaisia rajoja naisilla on ylitettävänään? Millaisiin malleihin pitää sopia?

Oneiron ei suostu rajoihin. Unessa, tuonpuoleisessa, naisten tarinat kuullaan, ja ne halutaan kuulla. Ne ovat arvokkaita, ja lopulta ne täytyy kokea loppuun asti. On rumaa, on kaunista, on juoppoa, on sairasta, on yksinkertaista sydäntä ja älykästä luentoa. Välillä on runoa ja välillä on näytelmämuotoista dialogia, kuten Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jossa romaani vielä haki muotoaan. Nyt on myös lehtileikkeitä, uutisia, kirjeitä ja kuolinilmoitus. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa.

Oneiron haastaa katsomaan naisia silmiin. Se on feministinen romaani kiireestä kantapäähän, sen huumorikin on perifeminiinistä, syvän mustaa: Polina luki itseään varten. Hän ei, esimerkiksi, odottanut elämänsä miestä, jonka korvaan valuttaisi kuiskutellen sivistyksensä hunajan, sillä hän tiesi hyvin, että Venäjällä naisia oli kymmenen miljoonaa enemmän kuin miehiä ja että parhaat oli jo viety päältä, siitä hän oli tehnyt runsaasti empiirisä havaintoja. Hän ei kaivannut rinnalleen Ketä Tahansa. Ei juoppoja työttömiä surkimuksia, elättivariksia, hyväksikäyttäjiä, roistoja. Hän luki itseään varten, niin kuin jotkut naiset laittautuivat vain itseään varten. (S. 198.)

Kirja oli lukupiirikirja, joka jakoi mielipiteet kahtia. Kolme lukijaa piti kirjasta, kolme ei pitänyt, eikä jakauma noudattanut sukupuolijakaumaa. Romaanin liika oli liikaa kolmelle, kirjaan kaivattiin huumoria ja sitä pidettiin liian tehtynä. Kolme ihailijaa antoivat naisten tarinoiden viedä, löysivät kirjasta huumoria ja ihastelivat kulttuurisia viittauksia, erityisesti juutalaisuuden tuntemusta.

Minä iloitsen siitä, että Oneiron on romaani, joka rikkoo romaanikerronnan perinteitä, sen maskuliinista maailman kokemusta ja järkeä, sillä Oneiron on älykkäästi ja tuntevasti feministinen teos. Pelkään pahoin, että siinä on liikaa naisia joillekin mieslukijoille - ja ikävä kyllä myös monelle naislukijalle. Tottumuksista on vaikea oppia pois, ja romaanitaiteen sisäisestä miehisestä äänestä on vaikea luopua. Ja totta kyllä, minäkin rakastin John Williamsin Stoneria ja hämmennyin Laura Lindstedtin Oneironista. Mutta tämä hämmennys tekee tavattoman hyvää. Riemastun siitä.


Oneiron on luettu ainakin näissä blogeissa: Ilselä, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan kulttuuiblogi.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, 2014
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
Mistä sain kirjan: oma ostos




Hän tajusi toivovansa, että kaikki voisivat kertoa yhtä, yhteistä tarinaa eikä jokainen omaansa. Vaikka sotkuista ja hankalaa, epätäydellistä ja epäjohdonmukaista, mutta kaikki samaa. (S. 124.)

Nyt on pakko vähän hengitellä rauhallisesti, sillä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -Finlandia-voittajan jälkeen on ollut melko voipunut olo. Lukukokemusta voisi verrata tehosekoittimeen.

He eivät tiedä mitä tekevät, lausutaan Valtosen teoksessa muutaman kerran. Tietämättömyys on kohtalokasta yksilölle, yhteisölle, kansakunnalle ja koko maailmalle. Tieto on valtaa - vai onko sittenkään? Kenen tieto on totuus? Lopulta näyttää siltä, että raha on kuninkaitten kuningas ja maapallon tulevaisuus on vankasti ahneuden armoilla.

Valtonen on kirjoittanut romaanin, joka johdattaa länsimaisen ihmisen painajaisiin. Kirja vetoaa vastuuseen, joka jokaisella koulutetulla ihmisellä on, mutta samalla se osoittaa, kuinka kykenemättömiä ihmiset ovat vastuuta kantamaan. Se myös pakottaa katsomaan läheltä nykymaailmaan rakennettuja totuuksia, jotka paljastuvat silkaksi silmänlumeeksi. Tassut korvilla me nykyihmiset kuljemme kohti yhä täydellisempää kulutusyhteiskuntaa, jossa aivot turrutetaan viihtymään ja jossa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma on jo totta. Valtonen kuvaa yliopistomaailman ja tieteen tekemisen raadollisuutta, pörssiyhtiöiden valtaa ja mainonnan otetta ihmisen psyykestä sellaisella vimmalla, että lukija hymähtelee ensin huvittuneena, mutta melko pian hymy hyytyy huulille.

Olisi mukava ajatella, että kirja on dystopia, joka sijoittuu tulevaisuuteen ja meillä olisi vielä vapaus valita, toteutuuko se. Pelkäänpä kuitenkin, että kirja on enemmän olevaisuutta, kuin kukaan haluaisi tunnustaa: Emmehän me antaudu järjestelmällisen mainonnan armoille, vaan teemme valintamme tiedostavina kuluttajina aivan itse? Kuka meidän digikäyttäytymisestämme olisi kiinnostunut? Emmehän me aja lapsia sieluttomaan kilpailuun tehokkuudessa ja yltiösosiaalisuudessa? Onhan meillä vielä yhteys lapsiimme, onhan?

Olin koukussa romaanin ihmisten elämään heti kirjan alusta lähtien. Nuoret ja älykkäät Alina ja Joe ja heidän herkkä rakkautensa, suomalaisen yliopistomaailman nurkkakuntaisuus ja suomalaisten töykeys on kuvattu oivaltavasti ja lämpimän sarkastisesti (jos tällainen huumorin laji on edes mahdollinen). Amerikanjuutalainen neurotieteen professori Joe Chayefski kohoaa kuin kohoaakin 2010-luvulla uskottavaksi päähenkilöksi suomalaisessa romaanissa, vaikka hän itse pohtii 1990-luvulle heitettynä romaanihenkilönä, että ulkomaalainen päähenkilö ei olisi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ikinä mahdollinen.

Vähän silti epäröin. Onko tämä 500-sivuinen järkäle tässä? Pelkäsin teoksen jäävän älymystöromaaniksi ja kuvaavan koulutettujen ihmisten postmodernia ahdistusta. Alinan ja Joen avioliiton kuvaus on kuitenkin vasta alkusoittoa. Teos kohoaa siivilleen, se paketoi yksityisen ja yleisen - kotiäidin yksinäisyyden, rakastamisen vaikeuden, kulttuurierot, eläinkokeet ja tieteen moraalin sekä viihteen ja mainonnan salakavalan huumeen - sellaiseksi kokonaisuudeksi, että jäin haukkomaan henkeäni.

Suurin syy järkytykseeni on kuitenkin tässä: He eivät tiedä mitä tekevät osoittaa armottomasti sen tosiasian, että hylätessään lapsensa ihmiset eivät tiedä, mitä tekevät. Kiireiset ja itsekkäät vanhemmat pakenevat vastuutaan. Isä hylkää poikansa ja seuraa avuttomana vieressä, kuinka tytär katoaa virtuaalimaailmaan. Äidit arkailevat liikaa tai hankkivat pyssyn. Luopuvatpa vanhemmat lapsistaan mistä tahansa syystä, teko on anteeksiantamaton.

Valtosen kielenkäyttö vaihtelee lyyrisestä kerronnasta pamflettimaiseen julistukseen ja mainonnan kieleen, ja silti jännite säilyy koko teoksen ajan. Juonikin on paikoin silkkaa trilleriä. Kirja on pakko elää, suorastaan ahmia. Lopulta kirja on myös viiltävän koskettava.

Vaikka Valtosen teoksessa riittää teemoja, sitä ei kannata pelästyä. Kannattaa luottaa kirjailijaan, sillä hän pitää langat käsissään ja pyörittää lukijaa tuskallisen nautinnollisesti. Valmiita vastauksia on kuitenkin turha etsiä. Siinäpä se - vaikutavan lukuelämyksen viimeinen silaus.

Kirja on ehditty lukea useissa blogeissa, muun muassa näissä: Kulttuuri kukoistaa, Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Morren maailma, Tuijata ja Reader, why did I marry him. Ilman Finlandia-palkintoa teos olisi jäänyt suurelta yleisöltä, myös minulta, täysin pimentoon, mutta nyt kirja pääsee hämmentämään monen ihmisen arkea. Hyvä niin.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013
Kustantaja: Teos
Kansi: Camilla Pentti
Sivuja: 522
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Tässä unessa on myös valoa, Marina seisoo keltaisessa valossa, sellaisessa jota on vanhoissa ikoneissa, niin vanhoissa että säteilevä kulta on murtunut jo tummankeltaiseksi.
  Seisomme ahtaalla käytävällä. Emme mahdu kulkemaan eteen emmekä taakse. Tuntuu etten voi hengittää. Mutta näen murtuneen keltaisen valon, joka tulvii hänen selkänsä taitse. (S. 469.)

Tämä ei ole kirja, tämä on elämä. Riikka Pelon Finlandia-palkittu kirja Jokapäiväinen elämämme ylittää sanat ja kohoaa siksi, mitä nimessään lupaa - elämäksi.

Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, kävin kuuntelemassa kirjailija Riikka Peloa Tampereen kaupungin pääkirjastossa, Metsossa. Tiesin siis etukäteen kirjan rakenteesta jo jotain: on kaksi paikkaa ja aikaa, joihin sitoudutaan - toinen on tšekkoslovakialainen kylä, Všenory, vuonna 1923 ja toinen on neuvostoliittolainen kylä, Bolševo, lähellä Moskovaa vuonna 1939. On kaksi naista, äiti ja tytär. Äiti, runoilija Marina Tšvetajeva ja tytär, toimittaja Ariadna (Alja) Efron. Kirjailijan mukaan äidin ja tyttären suhteen piti ensin riittää romaanin aiheeksi, mutta sitten tulivat perheen kohtalo ja Neuvostoliitto. Ne oli pakko kirjoittaa, koska niistä on olemassa dokumentit - niitä ei voinut ohittaa.

Äidin ja tyttären suhde on ensin symbioottinen, myöhemmin ristiriitainen. Vuonna 1923 he ovat Ilves ja Hippo. He tuntevat toisensa läpikotaisin, hengittävät samaan tahtiin, elävät runoutta todeksi, kirjoittavat jokapäiväistä elämäänsä yhteiseksi kirjaksi, huolehtivat toisistaan. Marinan äitiys on tunnistettava ja tosi - itsekästä, kipeää, rakastavaa. Vuonna 1939 tytär Alja on tulossa äidiksi. Hän on onnellisesti rakastunut ja raskaana. Hänenkin tunteensa ovat tunnistettavia ja tosia - innostusta, onnea, luottamusta. Molemmat naiset rakastavat Leijonaa, Serjožaa, Marinan aviomiestä ja Aljan isää, joka elää naisten arjessa hylättyinä kenkinä ja rujona pelakuuna. Perheeseen on kuulunut neljäskin jäsen, Irina, jota jokainen suree yksin. Surukin on niin totta - syyllistävää, kaipaavaa, riipaisevaa. Muri, pikkuveli, on perheelle annettu uusi mahdollisuus rakastaa lasta täydellisesti.

Venäläiseen tapaan kulttuuri on osa jokapäiväistä elämää. Elämä tunnetaan syvästi, kauneus havaitaan arkenakin. Se nähdään vedelle antautuvassa pyykissä, se tunnetaan silittämisen rytmissä. Runoilija ja hänen tyttärensä elävät sanoista, ja runoilija tunnustaa vain kielen kotimaakseen. Onnettomuus nähdään Puškinin runouden valkoisena hevosena. Missä ihmiset kohtaavat, puhutaan taiteesta, näytelmistä, runoudesta, musiikista.

Kirjailija Boris Pasternakin ja Aljan kohtaaminen puistossa on yksi kauneimpia kohtaamisia, joita olen koskaan lukenut. Siinä ovat läsnä mennyt ja tuleva, muistot ja nykyisyys, kaikki - appelsiineissa, keskustelussa, läheisyydessä. Pasternakin romaanin, Tohtori Zivagon, syntysanat lausutaan siinä, ja myöhemmin Alja saa kirjasta otteita vankileirille. On suorastaan nerokasta luoda kohtaaminen puiston penkille, Neuvostoliiton salaisen poliisin silmien alle. Mikä osoitus se on taiteen voitosta!:
      Pyörivätkö ne sinun mielessäsi? Säkeet, lauseet?
      Ehkä joku ihmisen helma, etäinen hauras sattuma, pellon ylitys, mutta ei niistä kirjaa vielä tehdä, ei ainakaan romaania. 
     Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.
      Kuin se olisikin niin helppoa. Kutsua se luokseen niin kuin kutsuu jonkun ihmisen. Ei, niin helppoa se ei ole. 
      Kirjoita se minulle, sanoin. Minä haluan lukea sen, vaikka se olisi pelkkä helma, ohut päärme. (S. 117-118.)

Kirjassa elää vahvana kaipuu vanhaan Moskovaan, entiseen elämään, johonkin menetettyyn. Vaikka se on konkreettisesti kaipuuta aikaan ennen vallankumousta, sen tunnistaa: se on samaa kaipausta kuin Tšehovin Kolmessa sisaressa. Onhan olemassa Moskova, jossa kaikki oli hyvin ja jossa kaikki voi vielä olla hyvin, onhan? Niille venäläisille emigranteille, jotka etsivät vallankumouksen jälkeen kotia Euroopassa, ei ollut paljon vaihtoehtoja. Fasismin nousu alkoi kurjistaa myös henkistä olotilaa, jos toimeentulo oli muutenkin vaikeaa. Jopa kommunistisena entinen isänmaa alkoi näyttää Eurooppaa paremmalta vaihtoehdolta. Työtä ja vapautta tarjoava Neuvostoliitto suorastaan säteili isä Aurinkoisen lupauksissa ja Hitlerin uhan alla. Mutta lupausten Moskovasta maksetaan kova hinta.

Kirjassa keskustellaan tšehovilaisesta tunnelmasta ja lasketaan siitä leikkiä. Sen läsnäolo kielletään, mutta lukijalle tšehovilainen tunnelma on totta puutarhajuhlassa ja kesän viimeisessä päivässä. Venäläisyys voittaa järjestelmän, ja kun runoilija lausuu männyn alla viimeisimmän runonsa, hänen sanansa uhmaavat kaikkea totalitarismia ja nousevat kaiken kärsimyksen yläpuolelle. Ne ovat kuin joutsenlaulu ennen lopullista antautumista elämälle.

Jokapäiväinen elämä, voiko sitä elää runouden, sanojen ehdoilla. Pragmaattinen tytär, boheemi äiti - kumpi on oikeampi tapa elää? Metsossa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa erään yleisön edustajan mielestä tytär oli selviytyjä, käytännöllinen sopeutuja, joka halusi tulla kunnon neuvostoliittolaiseksi. Hyvä ystäväni puolusti äitiä, runoilijaa, joka ei alistunut järjestelmälle missään vaiheessa.

Riikka Pelo kertoi, että äidin ja tyttären oman äänen löytyminen vei häneltä kauan. Hän etsi oikeaa hengitystä ja läsnäoloa molemmille naisille. Äidin, Marinan, ääni on kirjoitettu 3. persoonamuodossa (hän), mutta kuvaa kaiken vain Marinan näkökulmasta. Tyttären ääni on minäkertojan ääni. Vuoden 1923 kertojan näkökulma on Marinan ja vuoden 1939 kertoja on Aljan. Lisäksi kirjassa on otteita ikään kuin Aljan päiväkirjasta, lapsen muistiinpanoja, joista syntyy proosarunoa. Katkelmat täydentävät aukkoja, joita kahden paikan ja kahden ajan väliin jää. Tärkeitä päiviä yhdistää myös helle, myrsky ja petollinen mies. Se, mihin en ollut varautunut, oli kirjan loppu, jossa joudutaan vielä kahteen uuteen paikkaan. Tyttären kerrontakin muuttuu muutaman virkkeen mittaisiksi kappaleiksi, hätäiseksi huohotukseksi, jossa lukija joutuu huohottamaan mukana - nytkö, nytkö elämä nujertaa kielen, runouden, sanat?

Kun aloitin kirjan, sen kerronnasta pomppasivat silmilleni samaan virkkeeseen ahdetut päälausejonot, joita en voi sietää. Luin 40 sivua ja aloitin kirjan alusta. Antauduin kirjan rytmille - oliko minulla vaihtoehtoa: Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun.  - - Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta. (s. 19.) Tämän jälkeen päälausejonot muuttuivat hengitykseksi, osaksi jokapäiväisen elämän yläpuolelle nousevaa tunnetta, joka kantoi. Hengitys kiihtyi ajoittain sellaisiksi kielikuviksi, että oli juostava mukana ja hypättävä lentoon.

Kun olin lukenut teosta kaksi viikkoa, alkoi uupumus. Luin pari sivua ja nukahdin. Huomasin, että olin siirtynyt Moskovaan, huomasin, että olin siirtynyt Tšekkoslovakiaan. Halusin pois, uneen, uniin, omiin uniini. Luin kaiken tiedon, mitä perheen kohtalosta oli suomeksi tarjolla internetissä. Ymmärsin, että perheen kohtalonhetket lähestyivät ja tragedian uhka alkoi tuntua joka sivulla. Näin painajaisia, valvoin. Tunsin äitiyden painon, symbioosin, tunsin olevani raskaana, rakastunut - ja koko ajan pyykkäsin, silitin, tiskasin, laitoin ruokaa - kaikki, mitä kirjassa kuvattiin. Katsoin peiliin ja ylipitkän otsatukkani alta näin kirjan kansikuvan runoilijan.

Miten tässä näin kävi? Minähän olin kuuntelemassa kirjailijaa etukäteen. Olin hyvin valmistautunut lukemiseeni. Pääsin kirjan maailmaan vaivattomasti, tunsin henkilöt, tiesin Serjožan, Boriksen, Aljan ja Muljan. Tunsin paikat etukäteen, tunsin kylät ja talot, olin jopa nähnyt Bolševon talon kirjailijan silmin, kuten hän siitä kertoi. Historia oli lempiaineeni koulussa. Minun piti tietää, minun piti olla varautunut. Mutta silti: miten elämä minut järkytti!

Lopulta lensin kirjan loppuun. Suljin kirjan kannet, otin sakset käteeni ja leikkasin otsatukkani. Päästin irti erään perheen jokapäiväisestä elämästä ja palasin omaani.

Kirjan ovat lukeneet ja siihen ovat ihastuneet venäläisen kirjallisuuden ystävät Leena Lumi, jonka arvio hengittää kirjan tahdissa, ja Jaana, jonka arvio jo viime keväänä kiinnitti huomioni ja vaati kirjan lukemista. Ilselän Minna tempautui myös kirjan rytmiin ja Kaisa Reetta T., Rakkaudesta kirjoihin, Kirjan pauloissa, Opuscolo, Luettua, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa pitivät myös paljon kirjasta. Cafe Voltairen arviossa Päivi Kosonen yhdistää teoksen upeasti naiskirjallisuuden jatkumoon. Lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja, Lukutoukka ja Kirjakaapin kummitus.

Pelon kirja voitti vuoden 2013 Finlandia-palkinnon ja tuli kolmanneksi vuoden 2013 Blogistanian Finlandia -äänestyksessä. Vietän blogissani runokuukautta ja tämä runoilijan elämästä kertova romaani on osa runouden juhlaa.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät, 4. painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2007
Finlandia-voittaja 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tehdas oli kaupungin viimeinen ylpeys. Tiesin, että elämässäni olisi jotain ennen räjähdystä ja sen jälkeen. Sinne meni lapsuus, mitä siitä oli jäljellä. Nyt pitäisi alkaa kantaa nuoruutta. Tehtaan räjähdys ravisti kaksitoistavuotiaan nahan nopeamminen pois kuin käsi rukkasen. (S. 84.)

Hannu Väisäsen Toiset kengät on lukunautinto. Luin kirjan nyt toisen kerran, ja kyllä kannatti. Tällä kertaa en aloittanut Väisäsen omaelämakerrallista romaanisarjaa alusta, vaan luin Toiset kengät itsenäisenä kaunokirjana. Nyt se pääsi vielä enemmän oikeuksiinsa, sillä kun aikoinani luin Vanikan palat ja Toiset kengät peräkanaa, se jäi vähän ensimmäisen osan varjoon, ja Väisäsen kirjoitustyyli alkoi ehkä vähän puuduttaa. Nyt kirja tuli luettua rauhassa, hitaasti ja parhaita kohtia kerraten - ai jai, mitä lukemisen iloa se oli. Väisäsen suomen kieli on elävää ja nautinnollista luettavaa.

Toiset kengät jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Nyt siirrytään kasarmialueelta omakotitaloon Oulun Vainiolle asumaan. Maailma avartuu. Yksinhuoltaja-upseerisisä jatkaa lasten kasvattamista kymmenen käskynsä voimin, ja lapsethan kasvavat. Perheen neljä poikaa oikovat rakennustyömaalla nauloja, makaavat lumihangessa katsomassa naapurin televisiota, pääsevät lehden etusivulle, nauttivat köyhän miehen elokuvista ja auttavat isää jouluna joulupukin työssä. Siskokin on mukana, jos ei kaikissa miesten töissä, niin sitten valvomassa unettomia öitä. Paljon koetaan yhdessä.

Mutta päähenkilö ja minäkertoja Antero alkaa saada yhä enemmän omia kokemuksia. Lapsuus jää taakse ja nuoruus polttelee. Tulevat teinihipat, haparoivat seurustelut, Lentävä lautanen -baari, taiteilijapiirit: Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää vain kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta, joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa. Minulla oli oma mieli ja sen kylkiäisenä ruumis, jonka nyt siis omistin kokonaan. - -Tunsin olevani vapaa rihmastosta, joka siihen asti oli säädellyt kasvuani ja vuosieni kulkua. (S.131.)

Tärkeässä sivuroolissa koko kirjan ajan on tietysti kotipaikka Oulu. On lunta ja pakkasta, makeistehdas, nahkatehdas ja typpitehdas, on kasarmi, on siltoja, on nujakoivat tiernapojat. Ja nuorelle pojalle kotikaupunki on tuttu, niin tuttu, että se alkaa käydä ahtaaksi sekin.

Toiset kengät toi mieleeni kaksi muutakin loistavaa kirjaa. Ensinnäkin on kohtalokas kirjastonhoitajatar, joka ymmärtää Anteroa. Samanlainen seireeni mullisti päähenkilö Billy Abbottin elämän John Irvingin uusimmassa Minä olen monta -kirjassa. Molempiin kirjastonhoitajattariin yhdistyy salaperäinen tarinoiden ja kirjojen maailma. He ojentavat kirjoja luettaviksi kuin jumalattaret. (Ojennetuista kirjoista tulee päähenkilöiden elämässä tärkeitä.) Sen lisäksi he ovat kauniita nuoren pojan ihastuksen kohteita. Hannu Väisäsen Antero intoutuu maalaamaan kirjastonhoitajalle lahjaksi ikonin. John Irvingin Billy Abbottin fantasiat toteutuvat neiti Frostin kanssa. Lopulta molempiin suhteisiin ladatut unelmat saavat nolon, suorastaan häpeällisen lopun - ja taas on otettu kipeä askel kohti aikuistumista.

Paikoin Toiset kengät on ehtaa Seitsemää veljestä. Poikien kasvattaminen ja kasvaminen on raivokasta: se on painia, selkäsaunoja, saapasnahkatorneja, hikeä ja kyyneliä. Kielenkäyttö on yhtä rehevää ja haukkumasanat samaa, värikästä suomen kielen ilolaulua kuin Aleksis Kivelläkin:  - Keneltä puuttuu vielä joku kelvottomuus, keneltä? Kuka on olevinaan muita parempi? Paskaukkoja olette kaikki. Jos yhden saat kiinni, muut juoksevat karkuun ja sontivat minne kerkiävät. Siinä räkänokka, siinä vasikka, siinä luomistautinen, ja tuolla vielä yksi sammunut lättähattu! (S. 319.) Sitten painitaan ja mennään saunaan: Jonkun runon isä kohottikin löylyn sekaan, mutta lausui sen niin liikuttuneena ettei saanut selvää liittyikö runo sotaan vai rakkauteen. Sitten taas hikoiltiin ja itkettiin yhdessä. (S. 320.)

Luin viime keväänä Hannu Väisäsen uusimman teoksen, Taivaanvartijat, ja se oli mielestäni taivaallinen kirja. Toiset kengät ei ole aivan yhtä lennokas kuin Taivaanvartijat. Väittäisin, että Väisäsen ilmaisu on suorastaan villiintynyt Taivaanvartijoissa. Toiset kengät on vielä tiukasti kiinni muistoissa sellaisina kuin ne on koettu, mutta taiteilijakutsumus näkyy siinäkin jo monessa asiassa: Antero nauttii täplikkäästä valosta juuttisäkin sisällä, käy maakuntamuseossa ihailemassa lohipadon pienoismallia, ihastuu elokuvan ristikuviin, seuraa lumoutuneena mustetahrojen leviämistä vesipullossa... Ja niin tekee lukijakin. Väisäsellä on taito pukea aistimukset sanoiksi.

Kirjan todellisen elämän ja taiteilijankutsumuksen ristiriidan huipentuma on mielestäni siinä, kun Antero pyytää uudet peitevärit sovituslahjaksi katkenneista solisluistaan. Toiset kengät on täynnä kasvamisen ristiriitaa, jossa tempoillaan perheen, kotikaupungin sääntöjen ja oman itsen välillä, ja ehkä lopuksi opitaan hyväksymään ne kaikki sellaisina kuin ne ovat.

Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen kirja -äänestyksessä Toiset kengät sijoittui 34:nneksi. Kirja on osa Hannu Väisäsen omaelämäkerrallista sarjaa, joka jatkuu edelleen. Itselläni on lukematta vielä Kuperat ja koverat, eli sarjan kolmas osa. Kokonaisuutena ja osina sarja on 2000-luvun kaunokirjallinen tapaus ja suuri ilo lukijoille. Myös Lumiomenan Katja ja Lurun luvut kehuvat Toisia kenkiä, ja kyllä se on kehunsa ansainnut.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää, 3. painos, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentaja: Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Finlandia-voittaja 2012



-- ja pastori on liian hyvä tähän elämään. Miten hän vaimoaan hoivaakaan! Se on esikuva kaikille, jos ihmiset vain älyäisivät ottaa hänestä esimerkkiä. Koko pappi on kuin saarna, on ihailtavaa, että nuori ihminen tietää jo niin paljon siitä, miten elämä kuuluu elää.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on kuin "saarna", josta voisi ottaa oppia siihen, "miten elämä kuuluu elää"! Jos odotukseni olivatkin korkealla, kun sain kirjan käsiini, ne jopa ylittyivät. Ulla-Lena Lundbergin Jää on viisas ja kaunis kirja. Sitä lukiessa tulee hyvä olo.

Alussa on Suomen läntinen saaristo, Luodot, jonka kirkkosaareen posti-Antonin vene rantautuu. Hänellä on kyydissään uusi pappisperhe: nuori pastori Petter Kummel, pastorska Mona ja heidän pieni tyttärensä Sanna. Luotolaiset ovat laiturilla heitä vastassa, ja kaikki hymyilevät. Ja he hymyilevät toisilleen siitä lähtien, sillä ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen siteet solmitaan siinä, kirkkosaaren laiturilla.

Pappilan seuraelämä on vilkasta vuoden ympäri, mutta erityisesti kesällä kirkkosaareen virtaa vieraita: sukulaisia, seurakuntalaisia ja kesävieraita, purjehtijoita ja aika ajoin tietysti kirkkoneuvosto. Heitä kaikkia Mona nurisematta kestitsee. Eletään sotavuosien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua, jolloin elämä on palautumassa entiselleen. Saarelaisilla on yhteisöllisiä hankkeita, mm. terveystalo ja silta, joitten toteuttamiseen myös pastori osallistuu.

Pastoria tarvitaan tietysti ennen kaikkea kirkollisissa tilaisuuksissa ja hänen kanssaan pysähdytään juttelemaan - hänen päivänsä venyvät pitkiksi. Entäs pastorskan elämä? Se on täynnä naisten näkymättömiä töitä, mutta Mona onkin mitä toimeliain pappilan emäntä, vaimo ja äiti: Sillä aikaa kun pappi oleilee kylällä, syö herkkuja ja juo vatsan täydeltä kahvia, puhuu ja veisaa virsiä, papinrouva on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoon, käyttänyt separaattoria, kuurannut keittiön lattian jolle mies arvelematta astuu, sytyttänyt saunan padan alle tulen, nostanut kaivosta vettä, pyykännyt hurjana saunassa ja huuhtonut pyykit meressä, ravinnut itsensä ja Sannan sopivin väliajoin, ajanut tiehensä torpparin lehmät jotka ovat murtautuneet ulos aitauksesta, juntannut demonstratiivisesti kivellä maahan pari tolppaa saamatta hiukkaakaan huomiota torpan asukkailta joista ei näy ikkunassa vilahdustakaan.

Pariskunnalla riittää töitä, joita he tekevät yhdessä ja erikseen, mutta työntäyteistä pitää elämän ollakin! Heitä yhdistää vahva rakkaus ja usko yhteisen elämän rakentamiseen. Pian heille myös selviää, että he haluavat jäädä Luodoille loppuelämäkseen. Pappi suorittaa pastoraalitutkintonsa ja hänet vihitään Luotojen kirkkoherraksi, toinenkin tytär syntyy. Papin oma usko vahvistuu saarella ja kirkastaa ympäröivän elämänkin.

Luotojen asukkaat näyttävät pappilan väelle parhaat puolensa, ja he saavat paljon ystäviä, mm. lukkarin, suntion, opettajattaren ja tohtorin, joilla kaikilla on oma historiansa, mutta joiden luottaumuksen pappi voittaa. Posti-Anton toimittaa postin perille säällä kuin säällä, ja osaa lukea vettä ja jäätä, mutta ennen kaikkea hän näkee ympärillään henkiolentoja, joilta osaa pyytää apua. Antonin kautta lukija saa pieniä vihjeitä tulevasta.

Talvella kirkkosaari on jään eristämä ja luotolaiset elävät hiljaiseloa. Silti pappilan väellä riittää töitä. Elämä tuntuu täydeltä ja onnelliselta. Eikö Paratiisissa ole säröäkään? Onko onni siellä turvassa kuin Luodot jään keskellä? Toki siellä on säröjä, mutta papin asenteella nekin tuntuvat siedettäviltä: Sillä tottahan se on, että kuolemansynnit rehottavat kylissä, hyveet ovat pilkattuja varjokuvia. Mutta ne asustavat sellaisen kansan keskellä, joka on kykeneva myös sääliin ja myötätuntoon, luottamukseen ja suopeuteen. He eivät voi elää ilman muita ihmisiä ja ottavat sen tähden tarkasti vaarin yhteisön säännöistä, joita vastaan ei saa rikkoa. Päiväpuoli ja yöpuoli, avoimia kuin kirja, salaisuuksia tulvillaan. Hymyileviä, poiskääntyneitä. Hyviä, pahansuopia. Ei koskaan pelkästään jompaakumpaa.

Lundbergin Jää nousee elämän yläpuolelle. Sen selkeään, kauniiseen kieleen ja sen ihmisten elämään sukeltaa kuin höyhenpeittoon. Lukija antautuu huutomerkkien virtaan, nousee arjen yläpuolelle, kohti jotain pyhää. Ja kun väistämätön tapahtuu, ei sille mitään voi, koska on antanut itselleen luvan elää Luodoilla ja hymyillä pappilan väelle.

Jää on Finlandia-palkintonsa ansainnut. En kylläkään ole lukenut kuin kaksi Finlandia-ehdokasta, mutta muita tämän vuoden romaaneja kyllä. Mm. Pulkkisen Vieras, Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Ollikaisen Nälkävuosi (jonka bloggaan lähipäivinä) ovat kaikki olleet hienoja lukukokemuksia, mutta tässä oli vielä jotain selittämättömän kiehtovaa. Tekisi mieli vain hykerrellä tyytyväisenä - mikä onni kirjasta!

Jäätä on blogattu paljon, ja poikkeuksetta ihastuneena. Ainakin Kirsi ja Tuulia pitivät kirjasta kovasti. Toivottavasti Jää löytyi monesta, monesta joulupukin paketista ja toivottavasti sitä myös luetaan paljon, sillä luulisin, että maailma olisi sen jälkeen vähän parempi paikka.