Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen, 10. painos, 2007 (ilmestynyt suomeksi 1961)
Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960
Suomentaja: Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 411
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa - he eivät kykenisi olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kyseessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioista. (S. 321.)
Kun tällainen sitaatti löytyy vuonna 1960 ilmestyneestä teoksesta, toivoisi, että voisi sanoa sen kuvaavan menneisyyttä. Sen sijaan on pakko kysyä, onko oikeastaan mikään maailmassa muuttunut. Ovatko ihmiset pystyneet parantamaan maailmaa ja tekemään siitä tasa-arvoisemman paikan?
Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on amerikkalainen klassikko, joka voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961. Useampikin ystäväni on kehunut kirjaa yhdeksi parhaimmista ikinä lukemistaan kirjoista, ja sellainen siitä tuli minullekin monesta syystä. Ensinnäkin se on yksi parhaista lapsuuden kuvauksista, joita olen lukenut, mutta se on myös vahva kannanotto tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puolesta. Siinä esiintyy myös yksi maailmankirjallisuuden suurista sankareista, josta tekee suuren se, että hänessä ei ole mitään sankarin elkeitä.
Teoksen tapahtumapaikkana on Maycomb-niminen pikkukaupunki Alabamassa 1930-luvulla. Kirjan päähenkilö on Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Hän on 8-vuotias rasavilli tyttö, joka kasvaa ilman äitiä ja osallistuu veljensä mukana poikamaisiin leikkeihin. Sisarusten kanssa seikkailee Dill, joka saapuu kesäisin naapuriin tätinsä luokse asumaan. Kesät ovat hauskaa aikaa, vapaata mielikuvituksen ja leikin juhlaa, ja lukijalle tulee ikävä aikoja, jolloin ruutu ei hallinnut lasten elämää.
Scoutilla on viisas isä, joka yrittää kasvattaa lapsiaan, Scoutia ja 13-vuotiasta Jemiä, eli Jeremyä, parhaansa mukaan. Eikä se ole ollenkaan vähän. Perheen taloutta puolestaan hoitaa mustaihoinen Calpurnia, jonka huolenpito on taattua, ehkä vähän kiukkuistakin, mutta varmasti rakastavaa. Voisi sanoa, että Scoutin lapsuus on onnellista aikaa. Se kuitenkin loppuu aikanaan.
Scout on kirjan päähenkilö, mutta lähes yhtä ison huomion saa siis hänen viisas isänsä, Atticus Finch. Atticus tuntuu kirjan alussa etäiseltä ja kiireiseltä isältä, joka tekee pitkiä työpäiviä asianajajana. Lapsetkaan eivät kutsu häntä isäksi, vaan Atticukseksi. Vähitellen mielikuva etäisestä isästä alkaa muuttua, ja Atticuksen persoona alkaa paljastua lukijalle. Hän on kasvattaja, joka uskoo lapsuuden ainutlaatuisuuteen ja lasten viisauteen. Scoutin ja isän lukuhetket ovat läheisyyden hetkiä, jollaisia jokainen lapsi ansaitsisi.
Maycombin asukkaat puolestaan muodostavat monimutkaisen sosiaalisen verkoston. Yhteisön arvot, maltillinen suvaitsevaisuus ja järjetön kiihkoilu, asettuvat vastakkain. Mustia halveksitaan ja heihin suhtaudutaan vihamielisesti ja alentuvasti. Koska Scout ja Jem on kasvatettu ajattelemaan omilla aivoillaan, he osaavat kyseenalaistaa maycombilaisen maailmanjärjestyksen.
Lasten ehtymätön mielikuvitus poimii naapurustosta kaikki seikkailun ainekset, mutta heidän maailmansa alkaa vähitelleen laventua oman kadun varresta kylää kohti. Scout ja Jem kasvavat kirjan tapahtumien edetessä: he oppivat toimimaan yhteisössä, heidän mielikuvituksellinen lapsuuden maailmansa alkaa säröillä ja yhteisön konfliktit astuvat heidänkin elämäänsä. Lapsuuden kuvauksena teos on vertaansa vailla aitoudessaan. Suomentaja Maija Westerlund on onnistunut vangitsemaan myös suomennokseen vilpittömän ja persoonallisen lapsen näkökulman.
Odotin kirjan olevan hyvinkin juonellinen teos, mutta juoni ei ole kirjassa ollenkaan pääasia. Pääasiaksi nousee lapsuuden ja yhteisön kuvaus ja lopulta pohdinta oikeasta ja väärästä. Atticus on saanut työtehtäväkseen puolustaa valkoisen tytön häpäisemisestä syytettyä mustaa perheenisää. Pikkukylässä mustalla miehellä ei kuitenkaan ole ihmisoikeuksia, joten viha on valloillaan, eikä ketään kiinnosta totuus. Atticus uskoo perustuslakiin ja ihmisten tasa-arvoisuuten lain edessä, ja vaikka häntä halveksitaan mustan miehen puolustamisesta, hän haluaa puolustaa oikeutta.
Atticuksella on oma ystäväjoukkonsa, joka ymmärtää oikeudenkäynnin epäreilun asetelman, jossa mustan miehen kohtalo on ennalta selvä. Hänen arvostuksensa tässä pienessä piirissä on vankka. Tapahtumien edetessä Atticuksen jalo ja viisas persoona nousee suuruuteen, jollaisen kuvaaminen on epäilemättä yksi romaanitaiteen keskeisistä tehtävistä. Kirjallisuuden (yksi) tehtävä on tarjota ihmisille esikuvia, jotka onnistuvat monimutkaisessa maailmassa toimimaan periaatteidensa ja hyvyyden puolesta. Kirjallisuudessa tarvitsee sankareita, ja sellainen Atticus juuri on: Juuri tällaisina hetkinä minä ajattelin, että minun isäni, joka vihasi aseita ja joka ei ollut koskaan ollut missään sodassa, oli uljain mies joka koskaan on elänyt (s. 148).
Harper Leen klassikkoteoksella osallistun Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestetään jo 10. kertaa. Tänä vuonna emäntänä on Taikakirjaimet-blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa, mitkä blogit ovat tällä kertaa innostuneet osallistumaan haasteeseen. Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta.
Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Jos klassikoista pitäisi valita suosikkinsa, tehtävä olisi mahdoton. Jokainen näistä klassikoista on asiosta klassikko.
Kirja on arvioitu myös näissä blogeissa: Nannan kirjakimara, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa, Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen.
