Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962
Kustantaja: Otava
Sivuja: 50
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.
Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen?
Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi.
On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla:
Minä asun Helsingissä.
Helsinki on Suomen pääkaupunki.
Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.
Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)
Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)
Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:
järjen ääni
pitkin iltapäivää
niinkuin sulaa muovia taivas
pystysuora suu
ääni on portti josta minä menen
puu jonka alle
haju on lehdissä - - (s.17)
Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja: - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).
Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua (s. 31).
Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :
hyvä yhteiskunta on sellainen
jossa ihmisille ei tule mieleenkään
esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan
on mahdotonta täyttää
- -
laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen
on laiton teko
vaikka koko maailma muuttuisi
Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).
Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo.
Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.
Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017.
