Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua, 2020
Alkuteos: Notes to self, 2018
Suomentaja: Karoliina Timonen
Kustantaja: Atena
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: kustantajalta
Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua on esseekokoelma, joka sisältää kuusi omaelämäkerrallista esseetä erilaisista kipeistä aiheista. Kokoelman englanninkielinen nimi, Notes to self, kertookin teoksen intiimistä luonteesta. Pine kirjoittaa, koska kirjoittamisesta tuli hänelle selviytymiskeino, kun hän ajautui uupumukseen: Minä arvostan ajatuksiani ja tunteitani. Minä kirjoitan joka päivä, koska kirjoittaminen on yksi asioista, jotka piristävät minua eniten. (S. 204.)
Pine on ammatiltaan tutkija ja toimii nykydraaman apulaisprofessorina University College Dublinissa. Tästä on vaikea puhua on valittu Irlannissa vuoden kirjaksi vuonna 2018, ja se on käännetty useille kielille. Suomentaja Karoliina Timonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä kirja on sujuvaa luttavaa ja sen rehellisyys on puhuttelevaa. Rehellisyys on Pinelle myös välttämätöntä: Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. - - Kirjoitan tämän voidakseni viimein tuntea olevani läsnä omassa elämässäni. Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni. (S. 177 - 178.) Tästä on vaikea puhua on siis myös ylistys kirjoittamiselle, ja sen vapauttavalle voimalle.
Kokoelman ensimmäinen essee Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta kertoo Pinen isän alkoholismista. Se on loistava esimerkki esseetaiteen mahdollisuuksista yhdistää yksityiset kokemukset yleiseen kokemusmaailmaan. Essee alkaa siitä, kun Pine ja hänen sisarensa tapaavat isänsä kreikkalaisessa sairaalassa, jonne isä on joutunut alkoholisminsa takia. Isä kamppailee elämästään, ja sisarukset jäävät hoitamaan häntä, vaikka isän itsekkäät valinnat tekevät hoitamisesta erityisen raskasta: Addiktin rakastaminen on vaikeaa. Ei pelkästään käytännön tasolla, ei vain sen takia, että joutuu korjaamaan heidän jälkiään ja hoitamanna heidän puolestaan asoita, joihin he eivät itse kykene, vaan myös metafyysisellä tasolla. Se tuntuu samalta kuin itsensä hakkaaminen seinään. Ei vaan pään hakkaaminen vaan koko kehon. Se kovettaa sydämen. (S. 25).
Toinen essee, Vauvavuosista, kertoo lapsettomuudesta, jota kipempää aihetta on vaikeaa kuvitella. Kolmas essee Puhumisesta/puhumattomuudesta puolestaan kertoo Pinen vanhempien erosta ja heidän keskinäisestä puhumattomuudestaan, joka katkeaa vasta Pinen sisaren lapsen hautajaisissa. Perheen historiaan liittyy myös essee Jotakin minusta, joka kertoo Pinen villeistä ja vaarallisista nuoruusvuosista ja siitä turvattomuudesta, jota hän silloin koki. Siinä hän kertoo, että huvittaa mielellään ystäviään kaikilla hurjilla tarinoilla nuoruudestaan, mutta todellisuudessa hän oli täysin hukassa. Tai ei ehkä täysin, koska hän voi todeta: Ja kenties minun olisi pitänyt perspektiivin vuoksi kertoa enemmän myös siitä, millaista elämäni on nyt, niin näkisitte, etten ole selvinnyt vain täpärästi, vaan olen kukoistanut. (S. 176 - 177.)
Feministisimmät näkökulmat Pine tarjoaa kokoelmansa neljännessä esseessä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista sekä kuudennessa esseessä Tämä ei tule kokeeseen. Kuukautisista on varmasti kirjoitettu maailmankirjallisuudessa ihan liian vähän, kun ajattelee sitä, miten vaikuttava asia ne ovat naisten elämässä. Monelta turhalta nolouden tai häpeän tilanteelta selvittäisiin, jos aiheesta voisi puhua luontevasti: Minussa on niin paljon tätä verta, tätä kuukautisverta, tätä raskausverta, tätä keskenmenoverta, tätä ei-taaskaan-raskaana-verta, tätä perimenopaussiverta (S. 115).
Tämä ei tule kokeeseen kertoo Pinen akateemisesta urasta, joka ajoi hänet uupumukseen. Hän joutuu usein tilanteisiin, joissa häntä väheksytään tai hänet ohitetaan, koska hän on nainen: Totuus onkin, että olen väsynyt olemaan feministi. Olen väsynyt siihen, että on naisten tehtävä tunnistaa ja haastaa ja korjata sovinismi. Olen väsynyt siihen, että se on niin välttämätöntä ja niin vaikeaa. Ja olen väsynyt siihen, miten olen itse sisäistänyt kaiken, väsynyt osallisuuteeni, väsynyt tähän peliin. (S. 190 - 191.)
Oman osallisuutensa sovinistiseen maailmanjärjestykseen Pine huomasi eräässä koulutustilaisuudessa, jossa hän halveksii naisia, jotka nimeävät omat äitinsä roolimalleikseen. Äidit kun olivat olleet kotiäiteinä, kuten suurin osa irlantilaisista aikansa naisista. Yhtäkkiä Pine kuitenkin havahtuu siihen, että hän olisi itsekin voinut valita äitinsä roolimallikseen, sillä hänen äitinsä kävi töissä: Minun äitini teki pitkää päivää kodin ulkopuolella. Hän opetti minulle, että tärkein asia naisen elämässä on olla taloudellisesti riippumaton. Hän opetti minulle, että työ on tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla, ja kotiasiat, kaikkine tunteineen, tulevat kakkosena. Kaikki nämä opetukset saivat minut ajattelemaan työntekoa välttämättömänä tienä rohkeille naisille. Joten, ironista kyllä, minäkin olisin voinut nimetä äitini roolimallikseni. En ole kuitenkaan koskaan tehnyt niin, koska en olisi voinut asettaa äitiyttä saavutushierarkian huipulle. Äitiyteen yleisesti liittämäni ominaisuudet - rakkaus ja tukeminen, empatia ja hoiva - eivät ole niitä, jotka yhdistän työelämässä menestymiseen. Ja siinä näkyy taas sisäistämäni sovinismi. (S. 194.)
Kun luin Pinen kirjaa, en niinkään ajatellut juuri näiden esseiden aiheiden olevan minulle erityisen tärkeitä. Minulla ei ole alkoholistivanhempia, vanhempani eivä tole eronneet, en ollut erityisen villi nuorena, minulla on lapsia enkä tee uraa akateemisessa maailmassa. Silti tunnistin itseni jokaisesta esseestä. Tunnistin kipeiden asioiden piinan: tunnistin rakastamisen vaikeuden, tunnistin häpeän kuukautisista, tunnistin naisiin kohditusvan väheksynnän, tunnistin oman kehon arvostamisen vaikeuden. Kaikki ne ovat asoita, joista on vaikea puhua, tai joista ei oikein ole sopivaa puhua.
Lukiessani olisin halunnut haastaa kaikki vastaantulijat puhumaan heille vaikeista asioista. Kyselinkin ihmisiltä, mitkä ovat heille vaikeita asioita puhua. Vastaukset olivat aika surullisia ja jäädyttivät keskustelut alkuunsa - yleisin vastaus oli nimittäin tämä: eivät mitkään. En uskonut heitä, koska tiedän, että on asioita, joista he eivät puhu. Itse pystyn nimeämään 10 henkilökohtaista asiaa, joista minun on vaikea puhua. Niiden lisäksi tunnistan ainakin 10 asiaa, joista minun ei ole sopivaa eikä edes sallittua puhua, koska olen nainen, äiti, opettaja... Pinen esseitä lukiessani tajusin, että juuri niistä aiheistahan minun on kirjoitettava itselleni, koska ne täytyy kirjoittaa näkyviksi, ja niiden ympäriltä pitää jotenkin poistaa sitä surua, häpeää tai vihaa, joita ne aiheuttavat.
Pinen esseet kertovat irlantilaisen naisen elämästä, eivätkä kaikin osin puhuttele suomalaisen yhteiskunnan kasvatteja, mutta yhtäläisyyksiä on kuitenkin enemmän kuin eroja: Irlannissa alkoholismi on ongelma, kuten Suomessakin. Lapsettomuus on ongelma joka puolella maailmaa, mutta Irlannissa katolinen valtakulttuuri on vaikuttanut lainsäädäntöönkin niin, että raskaana oleva nainen on toisarvoinen sikiön rinnalla. Akateeminen maailma on aivan varmasti Suomessakin vielä miesvaltaista (vaikka suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia), ja monia lasikattoja on vielä murtamatta, vaikka toki naisten asema on monin osin parempi kuin patriarkaalisemmassa, katolisessa Irlannissa.
Tästä on vaikea puhua oli lukupiirikirja, josta ei hirveästi innostuttu. Erityisesti lukupiiriläisiä vaivasi se, että kirja oli niin totinen. Pinen esseissä ei ole huumoria. Lisäksi todettiin, että aiheet ovat varmasti Irlannissa ravistelevia ja suuria, mutta meillä esimerkiksi alkoholismista tai lapsettomuudesta on kirjoitettu jo kauan. Suomalainen kulttuuri on ehkä tarttunut näihin aiheisiin avoimemmin, puhumattakaan tietysti naisen tasa-arvoisemmasta asemasta pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Esseiden rehellisyyttä toki kehuttiin, mutta esimerkiksi kuukautisia esseen aiheena pidettiin epäkiinnostavana.
Minulle tästä kirjasta tuli kuitenkin rakas. Se rohkaisi ajattelemaan vaikeita asioita ja niiden taustalla olevia tapahtumia, perheeni historiaa ja omia kokemuksiana naisena ja äitinä. Huomasin, että maailmassa on vielä paljon asioita, joista pitäisi puhua enemmän.
Tästä on vaikea puhua on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena ja Kirjarouvan elämää.
Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!
