Raportti kirjamessulauantailta 26.10.2019

Raportti kuulostaa nyt kovin juhlalliselta otsikolta, sillä ei tässä oikeasti paljon raportoitavaa ole. Suunnitelmat olivat suuret, mutta eivät kaikilta osin toteutuneet.

Myöhästyimme tietysti niistä aamupäivän keskusteluista, joihin olisin halunnut, mutta tänä vuonna (vihdoinkin) ymmärsin olla hermostumatta asiasta. Lauantai oli messujen ennätysyleisöpäivä ja välillä tuntui, ettei käytävillä pääse kunnolla etenemään. Oli parasta ottaa asenne, jossa suorittaminen heitettiin nurkkaan.

Onneksi lasten lavalla, Kumpulassa, oli kuopukselle niin kivaa ohjelmaa, että hän viihtyi siellä hyvin, eikä tarvinnut pelätä, että hän joutuisi hukkaan. Poika seurasi peräti kahteen kertaan Pikkukakkosen Reppu-Hepun esityksen, osallistui Lasse-Maijan etsivätoimiston etsiväkouluun ja tapasi Herra Hakkaraisen. Super Mario -hahmon kanssa hän pääsi heittämään läpyt.

Isommat lapset makoilivat säkkituoleilla, joiden määrää oli lisätty edellisvuodesta. Siitä kiitos järjestäjille! Jokainen lapsi sai uuden kirjan (eräs jopa neljä kirjaa 2 euron pöydästä) ja 12-vuotias poika aloitti heti Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjansa lukemisen. Kyseessä on  Jim Kayn kuvittama painos, jota hän ehti jo odottaa. Toinen 14-vuotiaista sai Holly Bournen uusimman kirjan Niin käy vain elokuvissa ja toinen valitsi sekalaisen kirjapinon kirjalaareista.

Itse pääsin kuuntelemaan Pajtim Statovcin ja Sofi Oksasen haastattelut, mutta heille varattu lava oli aivan liian pieni. Ihmiset seisoivat tiiviisti ja vain harva oli päässyt istumaan. Itse seisoskelin melko takana, mikä haittasi keskittymistä. Pajtim Statovci on sympaattinen esiintyjä, joka puhuu myös luomisen vaikeudesta. Sofi Oksanen on puolestaan tuttuun tyyliinsä tarttunut uusimmassa kirjassaan poliittisesti tärkeään aiheeseen. Hän on esimerkillisen rohkea kirjailija, joka haluaa parantaa maailmaa kannanotoillaan. Hän puhui painokkaasti sananvapauden puolesta, ja varoitti ilmiöstä, jossa toimittajat joutuvat vihapuheen takia vaikenemaan, eivätka uskalla kirjoittaa uutisia tulenaroista aiheista. 

Molempien kansainvälisesti tunnettujen kirjailijoiden uutuuskirjat kuulostivat niin hyviltä, että olisin halunnut ostaa kirjat saman tien. Päätin kuitenkin kirjoittaa ensin joulupukille - osoitin näin ihailtavaa itsehillintää. Muutenkin sain hillittyä omaa ostovimmaani, kun kiertelin nuorison kanssa kirjaostoksilla. Heitä kiinnostivat aivan erinäköiset kirjat kuin minua, ja heti jos lähdin omien kinnostuksen kohteideni luo, eksyin lapsista.

Parasta näillä messuilla ehkä olikin se, että sain istuskella lasten kanssa kahviloissa ja fiilistellä kirjahumua. Jokainen lapsi oli niin tyytyväinen kirjahankintoihinsa, että pelkästään se tuntui mukavalta. Heistä on vuosien varrella kasvanut innostuneita kirjamessuilijoita.

Ensi vuonna yritän kuitenkin järjestää omaa aikaa ja säästää etukäteen rahaa vain saman vuoden uutuuskirjoihin. Tämä on lupaus, jonka toivottavasti muistan ensi vuoden lokakuussa. Viime vuonna kokemani järisyttävät kirjakeskustelut jäivät tänä vuonna kokonaan väliin. Nyt oli lasten vuoro olla messujeni keskipisteenä. Ehkä ensi vuonna ehdin taas kahdeksi päiväksi paikalle, silloin huomionsa saisivat sekä lapset että keskustelut.

Lauantaina Helsingin kirjamessuille

Lauantaina 26.10.2019 suuntanani on Helsinki ja Messukeskus, jossa järjestetään kirjabloggaajan vuoden kohokohta, eli Helsingin kirjamessut. Olen osallistunut tapahtumaan ainakin 13 vuoden ajan, enemmän ja vähemmän intensiivisesti - välillä lastenvaunujen ja välillä lastenrattaiden kanssa, joskus jopa aivan vain aikuisessa seurassa.

Perheeni on tottuneita messuilijoita täynnä, eikä lapsia sen paremmin kuin miestäkään tarvitse pahemmin houkutella mukaan. Metrilakut ja uudet kirjaostokset (tässä järjestyksessä) motivoivat heitä kummasti. Sellaiset idolit kuin Don Rosa tai Siri Kolu on kohdattu messuilla vuosien saatossa.

Viime vuonna osallistuin messuille peräti kahtena päivänä ja koin melkoisen valaistumisen feministisenä lukijana, kun olin kuuntelemassa Saara Turusen ja Antti Majanderin keskustelua. Valaistumista ei tapahtunut niinkään haastattelun ansiosta, vaan vieressäni istuvan tätihenkilön halventavan kommentin ansiosta. Ymmärsin, miten syvässä meillä on patriarkaalinen kirjallisuuskäsitys, jossa naisen kasvukertomus aiheena voidaan luokitella valtakunnan ykköslehdessä tylsäksi ja jossa naisen asemasta kirjoittava nainen voidaan nimetä "surkeaksi tytöksi" ja jossa nimeäjänä esiintyy yli 60-vuotias nainen. Naisia kirjailijoina, lukijoina ja kritiikin kirjoittajina tarvitaan paljon lisää, että perinteet murtuisivat.

Tänä vuonna pääsen messuille vain lauantaina, mutta päivä onkin sitä kiinnostavampi. Tässä muutamia poimintojani messuohjelmasta:

Klo 12.30 - 13.00 Töölö-lavalla
Suomen kirjailijaliitto esittää: Katse kristallipalloon - kirjallisuus vuonna 2029
Keskustelijoina kirjailijat Tommi Kinnunen ja Sirpa Kähkönen sekä poliitikot Hillkka Kemppi ja Erkki Tuomioja.


Klo 13 - 13.30 Suomenlinna-lavalla
Terhi Rannela on Anneli Kannon haastateltavana kirjastaan Kiivaat.

Klo 14 - 14.30 Senaatintori-lavalla 
Pajtim Statovci kertoo kirjastaan Bolla.

Klo 15 - 15.30 Senatiintori-lavalla 
Sofi Oksanen kertoo kirjastaan Koirapuisto.

Klo 15.30 - 16.00 Senatiintori-lavalla
Jari Tervo ja Vesa-Matii Loiri nousevat lavalle kertomaan kirjasta Loiri.

Ohjelma näyttää täydeltä, mutta jossain vaiheessa aion keskittyä myös divariosaston kiertelyyn ja tietysti kirjatarjousten metsästämiseen. Täytyyhän toki käydä syömässäkin ja ostaa koko perheelle metrilakut.

Tässä ovat puolestaan 6-vuotiaan kuopuksen poiminnat messulauantain ohjelmistosta. Nämä kaikki tapahtumat sijoittuvat lasten messuosastolle, Kumpula-lavalle:

Klo 11.30 - 12.00
Nipsun rohkeusjuhlat (Muumi-show)

Klo 12.00 - 12.30
Herra Hakkarainen

Klo 12.30 - 13.00 tai 14.30 - 15.00
Reppu-heppu

Klo 15.30 
Risto Räppääjä -bändi


Lisäksi lasten Toukola-lavalla Kumpulan vieressä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista kiinnostavaa, joka varmasti vetää puoleensa pientä messuilijaa.

Vähän jo jännittää. Olen mielessäni laskenut noin 10 uutuuskirjaa, jotka haluaisin käsiini. Maltanko odottaa joulupukin tuloon asti tai jonottaa kirjaston varausjonossa vai annanko luottokortin laulaa? Messuilla parasta ovat kuitenkin mieltä avartavat kirjakeskustelut, joten ehkä lompakko saa levätä. Lupaan kertoa raportissani, kuinka tässä oikein käy:

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja, 2001 (Jälkisanat Gloria Steinem)
Alkuteos: The Vagina Monologues, 1998
Suomentaja: Annu James (Jälkisanat suomentanut Annika Eräpuro)
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Eve Enslerin Vaginamonologeja herätti paljon kohua ilmestyessään vuonna 1998, ja sitä on esitetty esimerkiksi Broadwaylla, tähtinä muun muassa Winona Ryder ja Melanie Griffith. Monologit perustuvat yli 200 naisen haastatteluihin, joista Ensler on koonnut kansainvälisesti menestyneen, draamallisen pamflettinsa. Näytelmä oli Helsingin kaupunginteatterinkin ohjelmistossa vuonna 2001. Jopa Suomessa sitä pidettiin erityisen rohkeana, koska sen kielenkäyttö oli niin suoraa.

Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Ensler on kirjoittanut kuulemiensa tositarinoiden pohjalta fiktiivisiä tarinoita. Tarinoiden välissä Ensler kertoo, mikä aihe tai mikä tarina erityisesti inspiroi häntä kirjoittamaan fiktiivisen tuotoksensa. Välissä on myös vaginafaktoja, esimerkiksi klitoriksen tarkoituksesta tai naisten sukupuolielinten silpomisesta.

Ensler kannustaa haastateltaviaan - ja samalla tietysti lukijoitaan - murtamaan tabuja ja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tällaisia tabuja ovat muun muassa kuukautiset, naisten kokema väkivalta, lesbosuhteet ja synnytys. Näihin kaikkiin on liittynyt väheksyntää, väärää tietoa, nöyryytystä ja pelkoa - vielä 1990-luvullakin paljon enemmän kuin nykyään.

Enslerin kirjoittaa vakuuttavasti. On perusteltua nostaa esiin asioita, joista ei puhuta, tai asioita, joista on kyllä tietoa, mutta joitden muuttamiseksi ei tehdä mitään. Ensler teki muun muassa kolme matkaa Bosniaan haastatellakseen sodasta kärsineitä naisia: Kun palasin ensimmäiseltä matkalta New Yorkiin, olin raivoissani siitä, että 20 000 - 70 000 naista raiskattiin keskellä Eurooppaa vuonna 1993, järjestelmällisenä sotataktiikkana, eikä kukaan tehnyt mitään sen lopettamiseksi. En voinut ymmärtää sitä. Muuan ystäväni kysyi, miksi olin hämmästynyt. Hän sanoi, että yli 500 000 naista raiskattiin joka vuosi meidän maassamme Yhdysvalloissa, eikä meidän maamme ollut ainakaan sodassa. (S. 68.)

Naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kirjoittaa myös Rebecca Solnit teoksessaan Men explain things to me (2014), joka on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Miehet selittävät minulle asioita. Solnit muistuttaa myös siitä, että 1 000 amerikkalaisnaista kuolee perheväkivallan uhrina vuosittain, vaikka mitään virallista "sotaa" ei olekaan. Me too -kampanja on todellakin ollut aiheellinen maailmassa, jossa seksuaalinen koskemattomuus ei tunnu kuuluvan naisille.

Ensler julistaa teoksellaan "vaginasanomaa", eli hän haluaa nostaa vaginan puheenaiheeksi ja naisten ylpeyden aiheeksi. Hän haluaa purkaa naisen sukupuolisuuden ympärille rakennettuja ennakkoluuloja ja epätietoisuutta, ja ennen kaikkea - häpeää:  Te olette varmasti huolissanne. Minä olin huolissani. Sen vuoksi ryhdyin tähän. Olin huolissani vaginoista. Olin huolissani siitä, mitä me ajattelemme vaginoista, ja vielä enemmän siitä, että me emme ajattele niitä. Olin huolissani omasta vaginastani. Se tarvitsi toisten vaginoiden kontekstin - yhteisön, vaginoiden kulttuurin. (S. 15.)

On ilman muuta selvää, että tällaisen teosen lukeminen tekee kenelle tahansa naiselle hyvää. Vielä suositeltavampaa olisi, että miehet lukisivat teoksen. "Vaginajulistusta" tai "vaginaylpeyttä" on aivan liian vähän, sillä vaikka ei puhuttaisi edes väkivallasta, niin pelkästään seksuaalisuuteen liittyviä asioita mystifioidaan ja seksillä tehdään rahaa. Seksuaalisuus aiheuttaa aivan liian usein ahdistusta, kun sen pitäisi olla ihmiselle - myös naiselle - jotain ihan muuta.

Enslerin kirjoitustyyli muistuttaa paljon journalismia, jossa haastateltavan taustat tehdään näkyviksi ja annetaan hänen kertoa tarinansa omin sanoin, mutta myös kuuntelija (toimittaja tai kirjailija) tekee itsensä näkyväksi. Enslerin aikalainen, Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš, kirjoittaa samaan tapaan teoksissaan Tšernobylistä nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (joka on minulla kesken).

Enslerin teoksen ilmestymisen jälkeen feminismi on muuttunut paljon. Suomessa tällainen julistamistyyli, jossa vaginaa tai pillua toitotetaan ja sitä pidetään jotenkin vallankumouksellina ja erityisen rohkeana ilmiönä, ei enää esiinny. Toisaalta myöskään vaginan palvonta ei istu suomalaiseen mentaliteettiin. Ensler kuvaa teoksessaan nimittäin myös eräänlaisten vaginavoimaryhmien toimintaa. En yhtään halua väheksyä tällaisen puhetyylin terapeuttista vaikutusta sellaisella naiselle, jonka seksuaalisuutta on loukattu tai jonka itsetunto on monin tavoin pirstaleina, mutta silti minua naurattaa: Vaginani on simpukka, pyöreä vaalenpunainen simpukka, joka avautuu ja sulkeutuu, sulkeutuu ja avautuu. Vaginani on kukka, eksentrinen tulppaani, sen keskus väkevä ja syvä, tuoksu hieno, terälehdet hellät mutta vankat. (S. 51.)

Koskettavat tarinat, joita Ensler kertoo, kannattaa huomioida, vaikka teos onkin osittain vanhentunut. Toisaalta tämä teos toimisi varmasti näyttämöllä paljon paremmin kuin luettuna. Se voisi toimia samaan tapaan, kuin Anna Paavilaisen Play rape -näytelmä, jonka näin Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Kipeiden asioiden, väkivallan ja vähättelyn esiin nostaminen on tärkeää.

Oman aikansa (amerikkalaisen) feminismin kuvauksena Enslerin teos on ylittämätön. Sen päivitettynä versiona näkisin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvateoksen, jossa asioista myös puhutaan suoraan ja lisäksi niistä piirretään havainnolliset kuvat. Strömquistkin on julistaja, mutta hänen teoksensa on myös poskettoman hauska. Tabujen murtamiseen ei ole lopulta muuta tietä kuin tieto.


Vaginamonologeja on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa ja Tahdon lukea kirjan. Osallistun teoksella paitsi Helmetin lukuhaasteeseen (kohta 19, en pidä kirjan nimestä) myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen.

Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf: Iso vihko, 1988
Alkuteos: Le Grand Cahier, 1986
Suomentaja: Anna Nordman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 173
Kansi: Anna-Kaisa Hintikka
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Ágota Kristófin Iso vihko on kirja, joka on aina ajankohtainen. Sota ei ole kadonnut maailmasta mihinkään, miehittäjiä ja miehitettyjä riittää, rajoja rakennetaan ja vartioidaan ympäri maailman.

Iso vihko sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, miehitetylle maaseudulle. Tarina alkaa, kun eräs äiti tuo kaksospoikansa oman äitinsä luokse turvaan Suuren kaupungin pommituksia. Isoäiti osoittautuu kuitenkin melkeinpä suuremmaksi uhaksi ihmisyydelle kuin kaupunkia moukaroiva sota tai vieraan vallan miehitys. Turhaan häntä ei kylässä kutsuta noita-akaksi.

Näyttää siltä, että maalaiskylässä ei ole inhimillisyyden rippeitäkään jäljellä. Kurjuuden ja köyhyyden keskellä pojat aloittavat selviytymistaitojensa kehittämisen tekemällä erilaisia harjoituksia: ruumiinkaraisuharjoitus, mielenkaraisuharjoitus, kerjuuharjoitus ja paastoharjoitus.  Kouluttautumistaan varten he hankkivat ison vihon, johon on tarkoitus kirjata havaintoja todellisuudesta. Siihen ei saa merkitä mitään muuta kuin totuuksia, ja niinpä se alkaakin muistuttaa eräänlaista kauhukokemusten käsikirjaa. Poikien havaintoihin tiivistyy teoksen ironia: tarinat ovat ihan eri asia kuin totuus, sillä jos kaikki kerrotaan totuudenmukaisesti, vain ihmisen julmuus jää jäljelle. Sen kuvaamista Kristóf hakee, ja siinä hän onnistuu puistattavan hienosti.

Pojat ovat älykkäitä, nopeaoppisia ja erikoisia. Karaisuharjoitusten myötä he oppivat kestämään nälkää ja kipua, ja samalla he kuolettavat tunteitaan. Keskenään he opiskelevat kieliä ja käyvät omaa  kouluaan. Pian he saavat aikuiset valtaansa ja alkavat pyörittää omaa pirulaisten elämäänsä. Vaikka he ovat lapsia, he toimivat vain oppiensa mukaan, kuin aikuiset. Ja totta totisesti heidän harjoituksensa tulevat tarpeeseen!

Iso vihko on tutkielma ihmisen pahuudesta ja julmuudesta. Se on myös tutkielma sodasta. Jos siinä esiintyy pienen pieniä inhimillisyyden pilkahduksia, ne kukistetaan pian tai ne osoittautuvat oman edun tavoitteluksi. Pojat oppivat pelaamaan elämän peliä sujuvasti, liiankin hyvin.

Wikipedia-tietojen mukaan Ágota Kristófin (1935 - 2011) Iso vihko nousi ilmestyessään keskustelun aiheeksi Euroopassa. Voin kuvitella, että se on muistuttanut toisesta maailmansodasta ja - näin ainakin haluaisin ajatella - edistänyt EU:n sisäisten rajojen rikkomista. Kirja pohjautuu kirjailijan omakohtaisiin sotakokemuksiin, ja se tarjoaa tarkan kuva inhimillisyyden rappiosta.

Unkarilainen Kristóf on kirjoittanut teoksensa ranskaksi, ei omalla äidinkielellään, ja siinä lienee syy yksinkertaisiin virkkeisiin, joissa ei juurikaan sivulauseita viljellä. Kirjassa on paljon dialogia ja sekin on hyvin suoraviivaista. Anna Nordmanin suomennos on sujuvaa ja ytimekästä. Kieli tukee vaikutelmaa 10-15-vuotiaiden poikien puhe- ja ajatustavasta, eli se korostaa lasten näkökulmaa ympäristön tapahtumiin. Se on karua ja pelkistettyä. Olen nähnyt kirjasta myös loistavan harrastajateatteriesityksen, ja draamaksi kirja kääntyykin hienosti juuri dialoginsa ansiosta.

Kristóf ei selitä asioita puhki. Kun vieraan vallan sotilaista kerrotaan, heidän kansalaisuuttaan ei nimetä. Sodan lopussa miehittäjä vaihtuu, mutta julmat teot vain pahenevat. Vankileirille kuljetettavat, pilkatut ihmisjoukot kulkevat kylän läpi. Heille ei osoiteta minkäänlaista armoa. Kylän suutari, ainut vilpittömästi hyvä ihminen, katoaa ihmisjoukkojen mukaan. Avuton ja yksinkertainen naapurin tyttö kärsii sodassa hirveimmän kohtalon. Paikkojen, kansalaisuuksien ja maiden nimettömyys korostaa tapahtumien yleismaailmasta luonnetta: tämä kaikki toistuu aina uudestaan.

Luin Ison vihon ensimmäisen kerran kolmikymppisenä ja vaikutuin siitä aivan tavattomasti. Toinen lukukerta ei himmentänyt sen vaikutusta yhtään, vaikka kirjan hieno loppu ei enää ollutkaan yllätys. Teos on ehdottomasti parhaita, ellei paras sotaromaani, jonka olen lukenut, vaikka siinä ei kerrota taisteluista mitään. Näkökulma on kotirintaman, lasten ja naisten. Kaksoset hankkivat rahaa muun muassa esiintymällä viinikellarissa, jossa kuullaan seuraava keskustelu:
Muuan mies sanoo: 
 - Hei sinä, turpa kiinni. naiset eivät tiedä sodasta mitään.
Nainen sanoo: 
 - Vai eivät mitään? Hölmö! Me teemme kaiken työn, huolehdimme kaikesta: lapset on ruokittava, haavoittuneet on hoidettava. Te taas, heti kun sota on loppunut, te olette kaikki sankareita. Kuollut: sankari. Eloonjäänyt: sankari. Invalidi: sankari. Siksi te miehet olette keksineet sodan. Sota on teidän. Te sitä halusitte, siis käykää sitä myös, parhaatkin sankarit! (S. 95)



Iso vihko on luettu myös kirjablogissa Kujerruksia. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2019 haasteeseen kohdan 17. kirjassa on kaksoset.

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu, 1914
Kustantaja: Kirja
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Maria Jotunin (1880-1943) klassikkonäytelmä Miehen kylkiluu on sulostuttanut suomen kirjallisuutta jo vuodesta 1914. Yli satavuotiaaksi näytelmän tunnistaa siinä käytetystä kielestä, mutta aiheeltaan ja käsittelytavaltaan näytelmää voi väittää jopa moderniksi. Romanttinen rakkaus saa näytelmässä kylmää kyytiä, ja Jotuni leikittelee valtasuhteilla, joita "rakkauden" alle kätkeytyy.

Miehen kylkiluu näytelmän nimenä nostaa naiset päähenkilöiksi, ja heistä ehdottomasti määrätietoisimmaksi päällepäsmäriksi nousee apteekkarin emännöitsijä Amalia Oljander, joka saa asian kuin asian sujumaan oman tahtonsa mukaan. Amalia puhuu avioliitosta naimakauppoina, ja sellaista hän järjestelee itselleen ja siinä sivussa veljelleenkin.

Kuuntelin Tampereella Työväenkirjallisuuden päivillä 7.9.2019 Lea Rojolan loistavan esitelmän Jotunin naisista. Rojola kertoi, kuinka Jotunin naishahmot ovat avioliitoissaan usein melkoisia vehkeilijöitä. Vehkeilyä tarvittiin, koska miehet tienasivat perheen tulot ja naisten piti pyytää talousrahat miehiltä. Jos sattui pihinpuoleinen tai juopotteleva mies, niin omiin tarpeisiin ei vaimoille riittänyt juuri mitään.

Naisten himotuin nautintoaine oli kahvi, jota ei suinkaan juotu yksin, vaan hyvien ystävien seurassa. Kahvitauko merkitsi siis sosiaalista seurusteluhetkeä ja hengähdystaukoa kaiken raatamisen keskellä. Vaimoilla ei joskus ollut muuta keinoa, kun varastaa talousrahoista omat kahvirahansa, ja niinpä he kehittivätkin varastelun taidon äärimmilleen, ja ulospäin nöyrästi käyttäytyvä vaimo saattoikin todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään huijaamalla pihiä miestään.

Myös Miehen kylkiluussa käsitellään kahviasiaa. Amalian veli, suutari Topias Kinkkunen, kun on sitä mieltä, että hänen vaimonketaleensa aikoo kuolla, koska hän ei muka ole antanut tarpeeksi kahvirahaa eukolleen. Topias ei pihiydessään hanki lääkäriäkään vaimolle, joka saattaa vielä toeta: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelmään, jotta tulipas ukolle hätä. Ei ehei ei sitä tohtoriin toki. (S. 15.)

Näytelmän henkilöistä kukaan ei ole pyhimys, ja kaikki ihmissuhteet näyttäytyvät enemmän tai vähemmän hyötysuhteina. Romanttiselle rakkaudelle päästään naureskelemaan apteekkarin ja hänen vaimonsa monimutkaisten mustasukkaisuusriitojen kautta ja samaan aikaan, kun apteekkaripariskunta pohti tunteidensa lujuutta, Amalia ottaa rakkaussanaston sujuvasti käyttöön apteekkarin rengin, Tuomas Lukassonin kanssa. Lukassonilla on mennä sanat ja ajatukset vallan solmuun, kun Amalia häntä jututtelee. Samaan aikaan kun Lukassonin on tullut lirkuteltua myö tohtorin emännöitsijälle, Miinalle, kaikenlaisia lemmenlurituksia.

Tuomas Lukasson on näytelmän hupaisin ja eniten myötätuntoa herättävä hahmo, vaikka onkin melkoinen ketku mieheksi. Hän on vilpitön tossukka, joka yrittää pelata korttinsa itselleen mahdollisimman edullisesti, eikä hän näe omassa toiminnassaan mitään kyseenalaista: Luojaanipas syytän, jos itseäni syytän - - (s. 227).

Miehen kylkiluu on farssi, jonka pinnan alla myrskyävät sukupuolten väliset valtasuhteet ja romanttisen rakkauden armoton kritiikki. Jotunin kirjoittavaa hersyvää dialogia, joka
esittää ihmiset perin naurettavassa valossa. Hahmot on tietenkin viety äärimmilleen, mutta heihin on jätetty aimo annos meitä kaikkia. Kuvatessaan palvelusväen suhdekiemuroita Jotuni kirjoitti itsensä humorististen kansankuvaajien ketjuun. Hän taitaakin olla siinä ketjussa ainoita naisia Minna Canthin ohella. Miehen kylkiluu sisältää parodian parodiassa, kun apteekkaripariskunnan rakkaussuhde tuntuu olevan silkkaa rakkauden parodiaa, jota puolestaan työläisväestön rakkaussuhteet parodioivat...

Tampereen Teatterikesässä esitettiin tänä vuonna Mikko Roihan ohjaama versio Miehen kylkiluusta. Se oli toteutettu yhteisprojektina useamman teatterin kanssa. Roihan ja hänen työryhmänsä tulkinta oli riemukas ja terävä, ja sen innoittaman tartuin näytelmään uudestaan 25 vuoden jälkeen. Sopivasti anarkistinen esitys, jossa vanha suomen kieli pääsi loistamaan, herätti painetun sanankin uudestaan eloon.

Omistamani painos on kirjahyllyni aarteita, jostain divarista aikanaan ostettu. Se on ilmeisesti ensipainos, ja sen on joskus omistanut Hilja von Schrowe, joka on kirjoittanut nimensä kirjan kanteen. Googlettamalla löysin hänen kuvansakin. Luin kirjaa, taisin juoda muutaman kupin kahvia (ihan omilla rahoilla ostettua) ja ajattelin Hiljaa. Välillä minua nauratti ääneen - naurattikohan Hiljaakin 100 vuotta sitten?



Miehen kylkiluu on luettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa. Osallistun teoksella myös Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.