Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Hosseini Silvia: Pölyn ylistys, 2018
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 185
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on poltellut minua Helsingin kirjamessuilta lähtien. Kirjailija esiintyi siellä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden joukossa, ja hänen kirjansa kuulosti kiinnostavalta: naisen kirjoittama esseekokoelma, jonka nimi on Pölyn ylistys. Kirjaa kuvailtiin rohkeaksi, koska kirjailija kertoo muun muassa avoimesti seksuaalisuudestaan. Odotin suoraa puhetta naisen elämästä, koska tulkitsin Pölyn ylistyksen heti kotoisan pölyn ylistykseksi. Hosseinin käsittelyssä pöly nousee kuitenkin korkealle, ja esseiden aiheina ovatkin pääasiassa miehet ja heidän luomansa kuvat tai tekstit.

Pölyn ylistys on ansiokasta esseetaidetta, jossa ajatus kulkee kirkkaana ja jossa esseistin oma elämä ja omat intohimot käyvät älykästä vuoropuhelua teorioiden ja ympäröivän maailman kanssa. Pölyn ylistys on sekä virkistävää että oivalluttavaa luettavaa, ja se tarjoaa aiheistaan monitahoista analyysia joka sivullaan. Silti se jää minulle etäiseksi, ja syynä on se, että en koe Hosseinin aiheita kiinnostaviksi. Se ei vähennä esseiltä niiden kirjallista - ja vielä vähemmän älyllistä - arvoa. Oikeastaan en haluaisi myöntää, että aiheet eivät kiinnosta minua, koska lähtökohtaisesti olen luullut, että kaikki inhimillinen kiinnostaa minua. En ehkä olekaan aito humanisti, vaan leikin vain sellaista.

Teokseen on koottu yhdeksän toinen toistaan terävämpää esseetä. Aloitusessee Lifestyle-torakat kritisoi kuluttamista ja brändäämistä. Seuraava essee Vähän saa kuristaa lähtee liikkeelle tv-sarjasta Sons of Anarchy, pohtii väkivallan erotiikkaa ja päätyy esseistin oman seksuaalisuuden analysointiin. Kolmas essee käsittelee Leonard Cohenin musiikkia ja erityisesti hänen huonointa levytystään. Neljäs essee käsittelee Al Pacinon tähdittämiä elokuvia, ja etsii ylevän olemusta. Perversioita enemmän kannattaisi pelätä tavallisuutta, myös omaansa, kirjoittaa Hosseini (s. 53), ja huomaan, että tavallisuus alkaa kiinnostaa minua, koska sellaista nähdään mielellään vain jossain itsensä ulkopuolella. Onko sitä siis oikeasti olemassakaan? Vai onko esseiden kirjoittaminenkin lopulta epätoivoista pakoa tavallisuudesta?

Hosseinin esseekokoelman idea on, että on luvallista kirjoittaa huonosta, koska on olemassa myös hyvää huonoa. Tällaisen periaatteen nojalla esseisti voi latoa lukijan eteen kaikki elämänsä banaaleimmatkin yksityiskohdat ja tehdä niistä analyysin arvoisia asioita. Esseisti voi ja saa - ja Hosseinin tapauksessa myös osaa - kirjoittaa matalasta korkeaa.

Hyvä esimerkki tästä on Hosseinin taiturimainen essee Aavikkolabyrintin vangit, joka purkaa Dubain syvintä olemusta. Dubain syvin olemus on tyhjää täynnä: Ainoastaan kuluttaminen tuo ihmiset yhteen. Se on kauheaa ja hurmaavaa. Miten helppoa ostamisen vimmaan onkaan ajautua! Miten vaistomaiselta tuntuu halu astua putiikkiin, näyttää tyylikkäältä ja olla luonteva, kepeä ja rajoittamaton sillä tavalla kuin mainokset opettavat. (S. 123.) Kun Hosseini luo visioita Dubain viimeisistä hetkistä, hän päästää kaunokirjalliset kykynsä valloilleen. Syntyy apokalyptisiä kuvia: Se nielee hotellinsa, kauppakeskuksensa, autonsa ja tavaransa, täyttyy sisältäpäin, ja sen kolossaaliset rakennukset repeävät kuin ylensyöjän vatsalaukku. Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjtät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan. (S. 131).

Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä Hosseini analysoi Camus'n Sivullista. Hosseini pohtii sivullisuuden tunnetta yleisesti ja tuo klassikkoon uusiakin näkökulmia. Tämä essee tuli aiheeltaan minulle läheisimmäksi, koska olen Sivullisen nuorena lukenut ja siitä kovasti silloin vaikuttunut. Muistan elävästi, kuinka kirjan vastenmielinen päähenkilö Mersault sai minulta myötätuntoa osakseen ja  tunsin ymmärtäväni häntä. Myöhemmin olen lukenut sivutolkulla analyyseja tästä maailmankirjallisuuden kaanonin kulmakivestä. Jostain osui silmiini myös ajatus siitä, että Mersault on psykopaatti. Harmittaa, että en muista kuka tämän dignoosin esitti, sillä hän tappoi Mersault'n mielestäni, enkä pysty näköjään enää innostumaan tästäkään aiheesta.

Kokoelman viimeinen essee Pölyn ylistys on hieno teksti elämän katoavaisuudesta, ja sellaisena kehotus nauttia elämästä nyt kun se meillä on tässä elettävänä. Pöly peittää meidät kaikki joskus ja suurimmatkin meistä unohdetaan. Pölyn historia on nöyrtymisen historiaa, kirjoittaa Hosseini (s. 173). Tällaisia helmiä on ilo poimia tekstistä, ja näistä havainnoista jaksan innostua.

Esseekokoelmaa lukiessani oivalsin, miten miehinen esseetaiteen maailma on. Sen on oikeastaan oltavakin sellaista, sillä jos esseisti ruotii itselleen merkittäviä taidemaailman tai pop-kulttuurin ilmiöitä, ruotiminen on silloin lähtökohtaisesti (ja historiallisten tosiasioiden takia) miesten luomien kuvien, taideteosten ja arvojen analysointia. Sivistynyt nainen on historiallisessa perspektiivissä kummajainen, uutuus, joka etsii vielä paikkaansa. Tästäkin Hosseini kirjoittaa: Minulla on ristiriitainen suhde omaan sivistyneisyyteeni. Tunnen voimakasta, elitististä vastenmielisyyttä junttiutta kohtaan, mutta kärsin samanaikaisesti jatkuvasta huijarisyndroomasta. Vaikka erotan fauvisimin naivismista, minusta tuntuu useimmiten siltä, etten tee tiedoillani mitään, ja vielä useammin siltä, etten oikeastaan tiedäkään mistään mitään. 
   Osittain syy on itsekriittisyydessäni, osittain siinä, että olen niin monesti yrittänyt osallistua keskusteluun, jossa miehet puhuvat toisilleen pääni yli. (S. 165 - 166.)

Hosseinin esseekokoelma on esseekokoelma, jonka ylitse eivät miehet puhu. Se on osoitus laajasta sivistyksestä sekä ajattelemisen ja kirjoittamisen taidosta. Koska nämä olivat esseitä hyvistä huonoista, jään odottamaan Hosseinin esseitä hyvistä hyvistä. Luvassa on varmasti häikäisevää tekstiä.



Pölyn ylistystä on luettu kirjablogeissa paljon. Tässä muutama blogi: Lumiomena, Tekstiluola, Mitä luimme kerran, Marjatan kirjat ja mietteet, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa ja Opus vei.

James Joyce: Runoja pennin kappale

James Joyce: Runoja pennin kappale, 2012
Alkuteos: Pomes Penyeach, 1927
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: ?
Sivuja: 51
Mistä sain kirjan: oma ostos



James Joycen runokoelma Runoja pennin kappale (1927) on teos, jonka syntytarina on oikeastaan mielenkiintoisempi kuin sen sisältämät runot. Sen alkuperäinen nimi, Pomes Penyeach, sisältää kokoelman idean. Joyce oli saanut pääteoksensa Ulysseys (Odysseus) julkisuuteen vuonna 1922 ja oli saanut kritiikkiä sen vaikeatajuisuudesta. Kirjailija vastasi kritiikkiin keräämällä kirjoittamiaan runoja kokoelmaksi, jonka halusi pysyvän kansantajuisena ja helposti saatavilla olevana, edullisena pakettina. Hän nappasi idean torimyynnistä, jossa omenoita voi ostaa "pennin kappale", ja saattoipa saada vielä omenan kaupan päälle. Kirjan nimessä Pomes viittaakin sekä runoihin että omenoihin (vrt. ranskan pommes). Niinpä kustantamon (Shakespeare & Company) piti sitoutua myymään 12 runon kokoelmaa halvalla, 12 pennillä - ja ostaja sai oikeasti yhden runon kaupan päälle, eli kokoelmassa on lopulta 13 runoa. Teos oli pieni kooltaan ja kannen värinkin piti olla mahdollisimman lähellä Joycen lempiomenoiden väriä, vaaleanvihreää.

Kustantamo Savukeidas on toteuttanut Joycen idean kiitettävästi. Runoja pennin kappale on pieni läpyskä, joka on helppo napata mukaan ja lukea missä vaan. Kannen väri on kauniin vaaleanvihreä, eikä kirjan hintakaan ollut päätä huimaava, (vaikka 13 omenaa olisi saanutkin vähän halvemmalla).

Runot on suomennettu perinteiseen tyyliin, sillä Joyce oli näissä runoissaan, "käyttötuotteissa", yllättävän perinteinen. Romaaneissaan hän uudisti kaunokirjallista taidetta, mutta runoissaan hän pysyi perinteelle uskollisena, vaikka modernismi oli jo lyömässä itseään läpi maailmalla. Kääntäjä Viile-Juhani Sutinen kirjoittaakin teoksen esipuheessa, että Joycen runot ovat hyvin yksityisiä, eikä hän pyrikään uudistamaan perinnettä.

Verrattuna Kamarimusiikkia-runokokoelmaan, Joycen runot ovat tässä kokoelmassa monipuolisempia. Kamarimusiikkia oli rakkausrunokokoelma, mutta Runoja pennin kappale sisältää enemmän säröjä ja aiheita. Omat runonsa ovat saaneet Joycen äiti, tytär ja poika sekä rakastettu. Tässä on kuva tyttärestä runossa Tyttärelleni ojennettu kukka:
              - -
              Ruusunhauras ja kaunis - haurain
              on silti ihme se villein, 
              joka peittyy silmiisi hunnuin, 
              sinisuoninen lapsosein. (S. 27.)
         
Toisaalta runoissa on myös vimmaa ja eroottisuutta. Ja vaikka runoteoksen piti olla erityisen kansantajuinen, en minä ainakaan saanut muutaman runon ideasta kiinni millään, vaikka suomentaja on selittänyt kokoelman lopuksi jokaisen runon taustoja. Tässä ote runosta Muisto näyttelijöiden peilikuvasta keskellä yötä, jossa on kokeilevaa modernismin tuntua:    
                Heidän suissaan rakkauden kieli. Liiskaa
                kuin kolmastoista hammas.
                Pienet leukasi purevat. Sivaltaa piiska
                kutinatutinaasi, lihan himoa paljasta.
                Lemmen henkäys löyhkää, runoilet tai laulat 
                kuin kissan henki hapan
                ja kielen karhea paula. (S. 35)

Runoja pennin kappale oli minulle aikamoinen yllätys. En ollut tällaisesta Joycen teoksesta aiemmin kuullutkaan. Runot eivät olleet ollenkaan helppoja, ja niitä piti lukea useaan kertaan. Silti teoksesta jäi hyvä mieli. Ihastuin kirjan pieneen kokoon ja ideaan. Ajatus runoista koko kansan "käyttötuotteena" on viehättävä ja kannatettava - kunpa runot olisivatkin osa kaikkien arkea!

Tahaton lueskelija -blogin Ketjukolaaja on kirjoittanut neljästä Joycen teoksesta (Kamarimusiikkia, Runoja pennin kappale, Dublinilaisia ja Pyhä, rivo rakkaus) yhteisarvion nimellä Joycen neliaplari. Perässä tullaan! Olen nyt lukenut Joycen runoteokset Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale, ja olen mielestäni vasta alussa Joycen tuotantoon tutustumisessa. Seuraavaksi aion tarttua Dublinilaisia-novellikokoelmaan, joka on lukupiirikirjana maaliskuussa.

Osallistun Runoja pennin kappale -kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Taas on yksi irkkukirja luettu ja runokuukausikin etenee mukavasti.

James Joyce: Kamarimusiikkia

James Joyce: Kamarimusiikkia, 2012
Alkuteos: Chamber Music, 1907
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 58 (runoja 36)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nojaa ulos ikkunasta, 
     kultakutrisein, 
kuulen sinun laulavan
     halki ilman iloisen. (S. 17.)

James Joycen (1882 - 1941) runokokoelma Kamarimusiikkia on suomennettu vuonna 2012. Se ilmestyi alun perin nimellä Chamber Music vuonna 1907. Romaanitaiteen uudistaja aloittikin kirjailijanuransa runoilijana.

Kamarimusiikkia sisältä 36 runoa, joiden teemana on rakkaus. Joyce oli 25-vuotias, kun kokoelma ilmestyi, ja hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, Nora Barncalen. Suurin osa kokoelman runoista on puhetta rakastetulle (Noralle) tai ne kertovat rakastavaisten suhteesta.

Kokoelman suomentaja, Ville-Juhani Sutinen on laatinut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että Joycen toinen intohimo kirjoittamisen lisäksi oli laulaminen ja musiikki, jopa siinä määrin, että hän haaveili laulajan urasta. Useat kokoelman runoista yhdistävät musiikin ja rakkauden. Näitä Joycen runoja on myös sävelletty.

Niin lepäisin tuolla sulopovella
     (oi suloinen se on ja kaunis niin!) - - (s.18).

Runot ovat muodoltaan perinteisiä, ja suomentaja on tavoittanut niihin yli satavuotisen sanaston, riimit ja runokielen. Runot eivät kuitenkaan ole pelkkää rakkauden kuvastoa, ylistystä, kaipausta ja ikävää, vaan niissä on paljon muutakin. Joissakin on mustasukkaisuutta ja suoranaisia ohjeita rakastetulle. Kokoelman loppua kohti romanttinen rakkaudenpalo laantuu ja arkisuus astuu suhteeseen. Onpa runoissa ounastelua myrskyistä ja rakkauden ahdistavuudestakin. Silti rakastavaisten yhteenkuuluvuus tuntuu vahvalta:
Läpi silmiesi peilin kirkkaan,
   läpi suudelmien pehmeän huokauksen,
jylhät tuulet hyökkäävät ahdistamaan
   varjoisaa puutarhaa rakkauden. (S. 41.)

Kokoelman lopussa on suomentajan selitykset runojen sanastosta ja taustalla vaikuttavista runoilijan yksityiselämän tapahtumista. Ilman selityksiä kokoelma olisi jäänyt lähinnä rakkausrunolörpötykseksi. Käännösrunojen ymmärtäminen on lähes aina hankalaa, sillä niin paljon runous on sidoksissa alkuperäiseen aikaansa, kulttuuriinsa ja kieleensä, siksi selityksiä tarvitaan. Selitysten lukeminen kuitenkin hidastaa ja pirstoo lukukokemuksen. Kun luin runoja toiseen kertaan, en enää selaillutkaan selityksiä ja runot toimivat ikään kuin rakkauden tarinana.

Juhlitun ja arvostetun irlantilaiskirjailijan runot lienevät hänen kotimaassaan tuttuja koko kansalle, vähän Eino Leinon tapaan. Kamarimusiikkia toimii edelleen aikansa kuvana ja (Joycen) rakkauden ihannekuvana, mutta mitään huikeaa lukuelämystä en kokoelmasta saanut. Syitä on tietysti monia, mutta sanotaanko vaikka niin, että jos olisin alle 25-vuotias nuorimies, rakastunut (taas) ja varma siitä, että uudistaisin vielä joskus käsityksen länsimaisesta kirjallisuudesta, tämä olisi kirja, josta innostuisin. Luulen, ja toivon, että kokoelma kuitenkin auttaa myös tällaista 2000-luvun keski-ikäistä äiti-ihmistä varsinaisen haasteen lukemisessa. Aion nimittäin yrittää Odysseuksen lukemista ennen ensi kesän Irlannin-matkaani.

Kamarimusiikkia toi yhden lisäpisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja aloitti irkkukirjallisuuden lukuprojektini.

Wisława Szymborska: Täällä

Wisława Szymborska: Täällä, 2012
Alkuteos: Tutaj, 2009 (suomennos sisältää myös kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste, 2005)
Suomentaja: Martti Puukko
Kustantaja: Savukeidas
Sivuja: 52
Mistä sain kirjan: oma ostos










En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
- -
täällä sinulla on oma vartalo
ja siihen kuuluvat tykötarpeet,
jotta voit lisätä muiden lasten joukkoon omasi.
Käsistä, jaloista ja hämmästyneestä päästä nyt puhumattakaan.
- -
Elämä maan päällä tuntuu melko reilulta kaupalta.
esimerkiksi unista et maksa senttiäkään.
Harhakuvitelmista - maksat vasta menettäessäsi ne.
Ruumiista maksat vain ruumiillasi. (S. 11.)

Wisława Szymborska (1923 - 2012) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996. Täällä-runokokoelma on hänen viimeisin suomennettu teoksensa. Runoja ei ole monta, mutta ne ovat - sanotaanko suoraan - ne ovat timantteja joka ikinen. Tämä on tietysti hassusti sanottu runoista, joilla ei ole ylellisyyden kanssa mitään tekemistä. Nämä runot ovat, koska ovat koko elämä.

Kokoelma Täällä on säkenöivän viisas ja nöyrä yhtä aikaa. Elämä on tässä ja nyt, arkista ja arjessaan ihmeellistä, monien ihmeiden ja sattumien summa. Szymborskalla on taito pysäyttää hetki tai ajatus ja pilkkoa se sattumanvaraisuutensa ytimeen asti. Keitä me olemme ja miksi olemme juuri täällä? Yhtä hyvin voisi olla niin, ettei meitä olisikaan, kuten runossa Läsnäolemattomuus:

Paljon ei puuttunut,
ettei äitini olisi avioitunut
Dunska Wolalaisen Zbigniew B:n kanssa.
Jos he olisivat saaneet tyttären - se en olisi minä. (S. 41.)

Kun tähän oivallukseen lisätään tieto, että isäkin oli vähällä mennä naimisiin jonkun aivan muun kuin äidin kanssa ja olisi yhtä hyvin voinut saada tyttären, joka olisi voinut olla äidin tyttären luokkatoveri.  Eikä kukaan koskaan olisi kaivannut luokkakuvaan tyttöä nimeltä Wislava Szymborska. Niin - kun sattumanvaraisuudet katsoo pohjaan asti, niin voiko ihminen olla oikeastaan muuta kuin hämmästynyt elämästään.

Omaan runoilijan työhönsä Szymborska suhtautuu sellaisella nöyryydellä, että lukijaa hykerryttää. On suorastaan huvittavaa, miten tämä vanha, viisas nainen, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, vähättelee taitojaan. Runoilijan on kuitenkin pakko kirjoittaa, vaikka aiheet tuntuvat liian vaikeilta, kuten nyt vaikka aihe runossa Mikrokosmos, maisemat, jotka näkyvät mikroskoopista:

Olen jo kauan halunnut kirjoittaa niistä,
mutta aihe on niin vaikea,
että se on siirtynyt tuonnemmaksi,
ja olisi luultavasti paremman runoilijan arvoinen,
sellaisen joka hämmästelisi maailmaa minuakin enemmän.
Mutta aikaa on vähän. Kirjoitan. (S. 21.)

Szymborskan runot eivät ole vaikeita, eivät käsittämättömiä eivätkä etäisiä. Lempirunokseni nousevat oikeastaan kolme runoa, joiden ajatteleminen saa vieläkin hymyn huulille. Ensimmäinen on runo Teini-ikäinen, jonka aiheena on oman teini-ikäisen minän kohtaaminen. Mitä sille pitäisi sanoa? Toinen runo oli juuri tuo Läsnäolemattomuus, jossa voi miettiä omaa paikkaansa luokkakuvassa - yhtä hyvin se voisi olla tyhjä. Kolmannessa runossa, Postivaunussa, kohdataan ihailtu runoilija Juliusz Slowacki (1809-1849): Olen tullut tänne tulevaisuudesta - - (s.34.) Mikä voima mielikuvituksella on, kun se mahdollistaa tällaiset matkat!

Suomentaja Martti Puukko on tavoittanut runoihin paljon viisautta ja selkeän muodon. Hän on kirjoittanut kokoelman loppuun hauskan ja haikean kuvauksen runoilijan järjestämistä illallisista. On selvää, että suomentaja kunnioittaa taiteilijaa myös ihmisenä ja ystävänä.

Luin ensimmäisen kerran Szymborskan runoja vuonna 2000. Teos oli Ihmisiä sillalla, jonka poimin pienen kirjakaupan alelaarista mukaani. Silloin en tunnistannut nobelistia, vaan muutama viisas säe osui silmiini ja se oli menoa. Ihastuin siis muutamaan säkeeseen, myöhemmin ihastuin koko kirjaan. Myöhemmin olen lukenut myös kokoelman Hetki. Szymborskan runolla aloitin blogini pitämisen: Jotkut pitävät runoudesta. Kyseessä on ilman muuta lempirunoilijani.

Szymborskan runoissa, joita on olemassa vain 250, on itseironiaa ja ironiaa sekä sattuman ja elämän ihmettelyä - jotain selittämättömän elävää, nöyrää ja viisasta. Toivoisin, että joskus oppisin hänen tapansa katsoa maailmaa ja hämmästellä sitä, ymmärtää, kuinka pienessä asiassa on niin paljon. Että mikään elämässä ei ole itsestään selvää, vaan ansaitsee pysähtymisen - ehkäpä runonkin - osakseen.

Anneli Ranta ja Sanna Majanlahti ovat koonneet Täällä-runoteoksen pohjalta esityksen, jonka pääsin katsomaan ystäväni kanssa 12.11. 2013 Tampereen teatterin Teatterikahvila Kiveen. Esitys oli kunnianosoitus 2012 kuolleelle runoilijalle. Suomentaja  Martti Puukko oli myös katsomassa esitystä ja ohjelmalehtisessä oli hänen kirjoittamansa kaunis muistokirjoitus runoilijasta. Valovoimaiset esiintyjät antoivat runoille tilaa ja saivat runojen viisauden ja lämmön välittymään yleisölle. Heidän kasvoistaan saattoi nähdä ilahtuneen oivalluksen lähes koko esityksen ajan. Esitys on nähtävissä vielä tänään 19.11.2013 Teatterikahvila Kivessä.

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi

Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi, 2010
Alkuteos: The Suicide Club, 1882
Suomentaja: Timo Hännikäinen
Kustantaja: Savukeidas Kustannus
Sivuja: 153


R. L. Stevensonin Itsemurhaklubi on pieni helmi. Se on jännityskertomus, jossa on myös ripaus kauhuromantiikan piirteitä. Kirjan tyyli on säilynyt uudessa suomennoksessa hyvin 1800-lukulaisena, ja englantilaisten herrasmiesten tavat välittyvät viehättävinä henkilöiden puheissa ja käytöksessä.

Kirjan päähenkilöinä on kaksi nuorta, omanarvontuntoista miestä: Böömin prinssi Floriziel sekä hänen uskottunsa, eversti Geraldine. He ovat erikoistuneet kaikenlaisiin seikkailuihin ja nautiskelevat elämästään nuortenmiesten ylimielisyydellä. Molemmat ovat kuitenkin perusluonteiltaan rehellisiä ja jalomieleisiä sekä hyvin kunniantuntoisia. Böömin prinssi on sympaattisuudessaan vastustamaton: Oleskellessaan Lontoossa Böömin sivistynyt prinssi Floriziel saavutti kaikkien yhteiskuntakerrosten huomion viehättävillä tavoillaan ja harkitulla anteliaisuudellaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät yhteen. Ensimmäisessä osassa prinssi Floriziel ja eversti Geraldine tapaavat leivoksia kauppaavan, hysteerisen oloisen nuoren miehen. Valepukuiset sankarit innostuvat seuraamaan epätoivoisen oloista kaupustelijaa itsemurhaklubille. Siellä he kohtaavat kuolemaa pelkääviä, mutta toisaalta itsemurhasta haaveilevia miehiä. Klubin ideana on jakaa joka ilta pakka kortteja paikalla olevien kesken. Se, joka saa pataässän, kuolee seuraavaksi ja se, joka saa ristiässän, auttaa itsemurhakandidaattia tavoitteessaan tappamalla tämän. Lienee selvää, että jompikumpi päähenkilöistä saa jaossa pataässän.

Itsemurhaklubin johtaja on tietysti paatunut rikollinen, joka kerää klubilaisilta rahat pois leikkimällä kohtaloa. Prinssi ja eversti paljastavat hänen toimensa, mutta tarina ei pääty tähän. Seuraavaksi siirrytään Pariisiin, jossa klubin johtajan pitäisi saada tuomionsa kaksintaistelussa, mutta hänpä pakenee tilannetta ja järjestää sankareille hirvittävän yllätyksen. Lopullinen välienselvittely käydään viimeisessä tarinassa Lontoossa.

Kirjan juoni siirtyy tarinasta toiseen eri henkilöiden näkökulmasta kerrottuna - ja taitavasti siirtyykin. Stevenson osaa kietoa lukijan pauloihinsa paljastamalla pieniä keskusteluotteita sieltä täältä ja liittämällä ihmisten kohtalot sujuvasti yhteen. Tarina etenee notkeasti. Myös huumoria on sopivasti mukana.

Itsemurhaklubi-tarinatrilogian lisäksi kirjassa on julkaistu kaksi Stevensonin esseetä: 'Joutilaiden puolustuspuhe' (An Apology for Idlers, 1876) sekä 'Unista' (A Chapter on Dreams, 1892). Esseet paljastavat Stevensonin persoonasta mielenkiintoisia piirteitä. 'Joutilaiden puolustuspuhe' on kuin nykyelämänmenon kritiikkiä - teksti on melkein 150 vuotta vanha ja aivan ajankohtainen! Stevenson moittii ihmisten liiallista kiirettä ja tehokkuutta ja kehottaa laiskuuteen ja joutilaisuuteen, oppimaan ympäröivästä elämästä: Liiallinen kiireisyys koulussa tai yliopistossa, kirkossa tai torilla, on oire vajavaisesta elinvoimasta, ja kyky joutilaisuuteen edellyttää kaikenkattavaa makua ja vahvaa henkilökohtiasen identiteetin tunnetta. Joka puolella on eräänlaisia eläviä kuolleita, kuluneita ihmisiä, jotka tuskin tajuavat elävänsä, paitsi harjoittaessaan jotain sovinnaista tointa. -- Aivan kuin ihmisen sielu ei olisi jo valmiiksi riittävän pieni, he ovat kutistaneet ja kaventaneet omansa tekemällä vain työtä lainkaan huvittelematta, kunnes heillä neljäkymmenvuotiaina on turtunut huomiokyky, kaikesta huvittelusta tyhjä mieli eikä ainuttakaan ajatusta hankaamassa toista ajatusta vasten heidän odottaessaan junaa.

Stevenson on sitä mieltä, että kiire ja jatkuva suorittaminen ovat ihmisen turhaa itsensä korostamista ja tärkeäksi tekemistä: Ja sitten vielä omat harvinaiset lahjamme! Kun luonto on "niin välinpitämätön yksittäistä elämää kohtaan", miksi meidän pitäisi hemmotella itseämme kuvittelemalla, että omamme on erityisen tärkeä? Kaiken kiireisen ja turhan hyörinän keskellä (1876!) Stevenson on tehnyt havainnon: Emme laiminlyö mitään velvollisuutta niin paljon kuin velvollisuutta olla onnellinen.

Joutilaisuudesta kirjoittanut Tom Hodgkinson pitää Stevensonia "suurena joutilaisuuden ystävänä" teoksessaan Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle 2004, suom. 2006). Ja täytyy myöntää, että näin vuorotteluvapaalla Stevensonin ajatukset tuntuvat niin oikeilta. Olin varmaankin juuri tuollainen Stevensonin kuvailema nelikymppinen, jolla oli "turtunut huomiokyky", koska ajattelin vain työtä. Työ vie nykyihmisen elämästä järjettömän suuren osan. Vuorotteluvapaa on ollut minulle yksi tapa etsiä onnellisuutta elämääni.

Esseessään 'Unista' Stevenson puolestaan kertoo tarinankertomisen taidostaan, tai ehkäpä jonkinlaisesta pakostaan. Siinä paljastuu, että hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vilkas unielämä, jossa hän tapaa "kotitonttujaan" eli tarinoidensa henkilöitä ja seikkailee mielettömiä seikkailuja.  (Unielämä tarkoittanee myös mielikuvitusta.) Kirjailijan tehtävänä hänellä on tylsästi istua alas ja kirjoittaa tarinat muistiin ja ehkä hiukan kehitellä niitä. Ja tämän hän tekee vain saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Hän ei itse tunnu arvostavan kykyään kovin korkealle. Ja sitten onkin pakko lainata hänen 'Joutilaisuuden puolustuspuheensa' ajatuksia kirjoista: Kirjat ovat aivan hyviä omalla tavallaan, mutta ne ovat kovin veretön korvike elämälle.-- Ja jos ihminen lukee kovasti, niin kuin vanha kasku muistuttaa, hänelle jää vähän aikaa ajatella.