Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys, 17. painos, 1995
Alkuteos: Cien anos de soledad, 1967
Suomentaja: Matti Rossi
Kustantaja: WSOY
Kansi: Urpo Huhtanen
Sivuja: 414
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on odottanut lukijaa hyllyssäni 20 vuotta. Se on TBR100-listani kummituksia, jotka kolistelevat luitaan siksi kunnes saavat huomioni. Mutta nyt se saa palata paikalleen rauhallisena, luettuna kannesta kanteen, kaikki omat kummituksensa mukanaan.

Gabriel García Márquez on nobelisti vuosimallia 1982, ja Sadan vuoden yksinäisyys mainitaan hänen pääteoksenaan. Kirja kertoo Buendiojen sukutarinan ja sijoittuu Macondo-nimiseen kylään. Macondo on noussut käsitteeksi, jolla viitataan kaikkiin maailman kadotettuihin ja eristyneisiin paikkoihin tai pikkukyliin. Buendiojen sukutarinan myötä seurataan Kolumbian historiaa, jossa kansaa koettelevat kulkutaudit, sisällissodat ja kapinat, kansainvälisten yhtiöiden riisto ja luonnonkatastrofit.

Kirjan nimeä on tällaisen suomalaisen jurottajan vaikea ymmärtää, sillä Buendioilla räiskytään, eikä meno näytä ollenkaan yksinäiseltä. Samassa taloudessa elää parhaimmillaan monta sukupolvea sekä esi-isien aaveet kaupan päälle. Kun henkilöitä malttaa katsoa tarkemmin, huomaa, että kyllä he ovat jokainen jollain tavoin myös yksinäisiä, jopa kaikki parikymmentä Aurelianoa. He ovat persoonallisuuksia, joiden sisin jää arvoitukseksi ehkä myös heille itselleen, eikä todellista yhteyttä löydykään oman kodin seinien sisältä. Veljet ja sisaret, anopit ja miniät, miehet ja vaimot elävät lopulta omaa elämäänsä, joihin kiihkeät rakkaussuhteet tuovat hetkellistä lämpöä, joka ei kuitenkaan kanna koko elämää.

Aloitin kirjan aivan innoissani ja intoa jatkuikin aina 300 sivun verran. En meinannut saada tarpeekseni noista toinen toistaan hullummista miehistä ja naisista, suvun aaveista ja lapsista, jotka muistuttivat milloin ketäkin esi-isäänsä. Vaikka koettelemuksia riitti, jollain tavoin aina päästiin eteenpäin. Márquezin kerronnassa on taitavasti punottuna sekä traagisuutta että huumoria, ja hänen henkilökuvauksensa ei tee ihmisistä pyhimyksiä, vaan todellista lihaa ja verta.

Sukutarinan pääosaan nousevat miehet, ennen kaikkea kultaisia kaloja valmistava eversti Aureliano Buendia. Silti persoonallisimpia taitavat olla suvun naiset: matriarkka Ursula, joka yli 100-vuotiaan elämänsä aikana nostaa perheen yhä uudestaan murheitten keskeltä kohti tulevaisuutta, itsepäinen Amaranta, taivaalle katoava Remedios, taustalla häärivä Pyha Sofia ja kuningatar Fernanda, joka pitää lopulta miehelleen sellaisen saarnan, että huudan eläköötä kotisohvalla. Vihdoinkin joku suvun naisista avaa sanaisen arkkunsa siitä kotitöiden määrästä, jonka he ovat sukupolvi toisensa jälkeen miesten eteen tehneet. Saarna kestää yhden virkkeen verran, ja virke saa pisteensä kolmen sivun jälkeen. Fernandan jäkätys kohoaa kaikkien vaimojen aariaksi: Fernanda ravasi huoneesta toiseen ja valitti että onko tämä nyt laitaa kun kuningattareksi kasvatettu ihminen joutuu hullujen taloon piiaksi, ja mieskin on tuollainen laiskamato ja epäjumalien palvoja ja elostelija joka maata röhöttää kuin turska suolassa eikä liikauta eväänsäkään ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ja sano nyt onko oikein että minä saan yksin rehkiä hiki hatussa ja pitää pystyssä taloa, joka uhkaa sortua kuin tulitikkutorni, ja työtä on todella vaikka millä mitalla ja tuskaa ja vaivaa ja korjaamista aamuvarhaisesta iltamyöhään... (S. 321.)

Kun lukemiseeni sitten tuli pieni tauko, kirjan imuun olikin vaikea päästä takaisin. Syynä olivat Jose Arcadiot ja Aurelianot, jotka alkoivat pyöriä päässäni kuin hyrrät. Kuka olikaan kuka ja kenenkä lapsia, ja mitenkäs hänen kävikään? Aloin myös puutua kiihtyvään köyrimiseen, joka teoksen loppupuolella alkoi olla itse tarkoitus. Kun kirja sitten loppui, selailin merkitsemiäni sivuja ja törmäsin Ursulan, havaintoon siitä, että aika ei kulu alusta loppuun, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin. Niinpä Buendiojen tarinankin voisi yhtä hyvin kertoa alusta loppun tai lopusta alkuun, eikä jokaiseen elämäntarinaan kannatakaan jumittaa:
 - - aika kuluu.
 - Kuluuhan se, sanoi Ursula, - mutta ei se loppuun kulu.
Hän muisti äkkiä. että eversti Aureliano Buendia oli kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa odotellessaan vastannut hänelle täsmälleen samalla tavalla, ja jälleen kerran hän pelästyi havaitessaan ettei aika hänen omista väitteistään huolimatta kulunut vaan pyöri taaksepäin. (S. 334.)

Onko lopulta mitään uutta auringon alla? Ihmiset syntyvät ja kuolevat, suvut kukoistavat ja kuihtuvat. Kaikki kiertää: sodat, rakkaus, intohimo (köyrimiset), ahneus ja riisto. Poikkeaako Kolumbian historia niistä tragedioista, joita 100-vuotias Suomi on kokenut? Kolumbialla on Macondonsa, meillä on Pentinkulma.

Márquezin kerronnan vahvuus on sen rönsyily ja runsaus. Tarinoita pitää kertoa, ja ne pitää kertoa niin, että ne muistetaan. Siksi kannattaa liioitella. Samaa  liioittelua on Kalevalassa, ja samaa liioittelua on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Kun tapahtumia paisutellaan ja väritetään ja nostetaan ne ilmaan todellisuuden raskaasta ikeestä, niihin saadaan kunnolla persoonia ja hulluutta, joka on aina kiehtonut ihmisiä.

Nykyään puhutaan maagisesta realismista, jonka uranuurtajana Márquez usein mainitaan, mutta kun aletaan kertoa tarinaa, ainahan siinä on jotain maagista. Kansalliseepoksissa maaginen realismi on voimissaan, ja eeposten joukkoon nostan Sadan vuoden yksinäisyydenkin. Eikä tarvitse kuin miettiä jotain oman sukunsa tarinaa, jossa tärkeä hetki kuvataan kohtaloksi, ja kun tarina on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, siihen on tullut jotain maagista. Jonkin teorian mukaan ihmisen elämä on noin seitsemän sukupolven mittainen. Hän itse muistaa edellisistä sukupolvista isoäitinsä ja -isänsä ja kuulee tarinoita vielä heidänkin vanhemmistaan. Hänet itsensä muistetaan vielä kolme sukupolvea myöhemmin. Eikö tämä ole lohdullinen ajatus, jotenkin maagista sekin?

Sadan vuoden yksinäisyydestä tulen aina muistamaan väkeviä kuvia: kultaisia kaloja, perhosia, kirjoja, ruumisjunan, riippumatot, neljä vuotta kestäneen sateen, talojen homehtuvat nurkat, taivaaseen kohoavan Remedioksen ja  ainakin 17 Aurelianoa... Lukeminen oli suurimmaksi osaksi nautintoa, mutta välillä oli myös epäilyksen hetkiä - aivan kuten kaikkien klassikoiden lukemisessa tuppaa olemaan. Jouduin lukijana vähän pinnistelemään, ja se teki tosi hyvää.



Osallistun kirjalla neljänteen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Mukana on tällä kertaa 50 kirjablogia. Ensimmäiseen haasteeseen urakoin J. R. R. Tolkienin Hobittin, toiseen luin Voltairen Candiden ja kolmanteen Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin.

Sadan vuoden yksinäisyys on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjavinkit, Lue, ihminen!, Ankin kirjablogi, Pieni kirjasto,  Lukuisa ja Kirjaurakka. Kuittaan kirjalla HelMetin viime vuoden lukuhaasteen 47. kohdan (eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos). Tämän vuoden HelMetin haasteeseenkin tämä sopii moneen kohtaan, ainakin kohtaan 1 (kirjan nimi on mielestäni kaunis) ja kohtaan 30 (kirjan nimessä on tunne).

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 152
Mistä sain kirjan: oma ostos


Suomen itsenäisyyden ajan historia on melkoinen saaga. Sataan vuoteen mahtuu nousu köyhästä maasta esimerkilliseksi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Nyt ovat pihat täynnä autoja, lapset käyvät maailman parasta koulua ja koko kansa rokotetaan kulkutauteja vastaan.

Tämähän ei ole kuitenkaan koko maan kuva. Mihin tahansa aikaan päivästä kun hyppää bussin kyytiin, voi haistella tuoretta ja vanhaa viinaa, itsemurha on liian usein ratkaisu kaikkiin ongelmiin ja yksinäisyys on suomalaisten kansantauti (tosin ehkä ansaitusti, jos vihapuheen määrästä voi jotain päätellä).

Jokin tätä kansaa kuitenkin yhdistää, ja se on yhteinen historia. Petri Tammisen Suomen historiaa lukiessaan tuntee vahvasti olevansa osa tätä kaikkea.

Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli 500 suomalaista ja kuunnellut heidän muistojaan. Näistä yksityisten ihmisten tarinoista muodostuu se, mitä me olemme. Jokainen tarina on omansa, mutta niin tuttu, että kirjaa on helppo lukea. Helppolukuisuus on kuitenkin ansa: pian huomaa itkevänsä ihmisten elämää - tässä tapauksessa myös koko maan kohtaloa ja ehkä vähän myös omaa elämäänsä -  ja seuraavaksi nauraa jo ääneen. Miten Tamminen oikein tekee tämän?

Suomen kielen velho ja rytmityksen mestari, sitä Tamminen on ehdottomasti. Kun Tamminen panee pisteen kohdalleen, se on siinä. Näin se oli, näin se meni ja nyt on näin. Lakoninen kerronta on salakavalan  tehokasta, sillä turhia sanoja ei ole, mutta niissä muutamissa onkin sitten paljon enemmän. Lukija nimittäin täydentää tarinat päässään omien muistojensa kautta ja siinä sitä ollaan - itkettää ja naurattaa: 1947 Me saatiin Amerikasta laite, jolla kuivataan kynsilakkaa. Se ei toiminut, kun siinä oli erilainen töpseli, mutta ei meillä ollut kynsilakkaakaan. (S. 48.)

Tamminen on kerännyt kirjaan merkittävät vuosiluvut, jolloin maan kohtalo on ollut vaakalaudalla tai on ollut aihetta suuriin juhliin: 1917, 1918, 1939 - 1945, 1952, 1972, 1975, 1995, 2006... Käsi ylös, kuka on kuullut tarinan jos toisenkin sotavuosilta, Helsingin olympialaisista, Kekkosesta, Armi Kuuselasta, Lasse Virénin voitosta Münchenissä, jääkiekon maailmanmestaruudesta tai euroviisuvoitosta? Onko kertynyt kokemuksia lähinaapureista, Venäjästä ja Ruotsista? Niinpä.

Sekaan mahtuu kuitenkin myös tavallisempia asioita. Niitä vuosia, jolloin käytiin uimakoulua, maksettiin asuntolainan korkoja, podettiin yksinäisyyttä, niuhotettiin tai istuttiin järven rannalla: Se on se, kun nämä rannat on aina samanlaisia. Joku New York muuttuu taatusti joka päivä, mutta tänne voi kuvitella vaikka tuhat vuotta vanhat ajat ja aina humisee sama tuuli puissa. Jos sillon tuhat vuotta sitten joku istuskeli tässä, niin kuin saattoi hyvin istuskella, se katseli näitä samoja laineita. (S. 140 - 141.)

Suurista tapahtumista voi kertoa pienesti. Poliittiiset mullistukset, sodat ja suurmiehet piirtävät historian ääriviivat ja niiden sisään mahtuu jokaisen suvun ja jokaisen ihmisen oma tarina.

Tammisen tyyli on Suomen kirjallisuudessa aivan omanlaisensa. Tamminen on humoristi ja kansankuvaaja, mutta myös koskettavan kerronnan mestari. Elämiä (1994), Tammisen esikoisteos, on lyhytproosan helmi ja päälauseiden juhlaa. Kirjailijan omat Muistelmat (2004) on kerrottu saman muotin mukaisesti kuin nyt nämä koko Suomen muistelmat. Muutamalla harkitulla virkkeellä saa kerrottua ihan tarpeeksi. Parin vuoden takainen Meriromaani  on puolestaan kirja, josta en pysty puhumaan itkemättä. Se on täydellinen.

Suomen historia on konstailemattoman hyvä kirja. Luin sen melkein yhdeltä istumalta, mutta välissä piti kuitenkin keittää lapsille mustikkasoppaa. Kirja sotkeutui sitten mustikkaan, mutta eikös se oikeastaan sovi oikein hyvin tuohon pullan päälle. Kuinkahan monessa huushollissa tänäkin iltana keitetään lapsille mustikkasoppaa, saunotaan ja muistellaan jokunen juttu?



Historiallinen kirja on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Lumiomena, Kirja vieköön!, Järjellä ja tunteella ja  Mitä luimme kerran. Listaan tämän teoksen HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 8. Suomen historiasta kertova kirja.

Blogistanian parhaat kirjat 2016 - näin äänestän

On aika valita vuoden 2016 hyvistä kirjoista ne kaikkein parhaat. Tänä vuonna voin osallistua vain kahteen Blogistanian äänestykseen, nimittäin Blogistanian Finlandiaan, jossa valitaan vuoden 2016 paras kotimainen kirja ja Blogistanian Kuopukseen, jossa valitaan Blogistanian paras kotimainen lastenkirja.



Näin äänestän:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä:

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unet on kirkasta suomalaista proosaa. Sen kerronta on harkittua ja kaunista olematta teennäistä tai etäistä. Se tuo ihmiset yhteen. 

2 pistettä:

Terhi Rannela: Frau

Frau on taidokas ja koskettava, suorastaan hengastyttävä kirja. Historian hirmuteot täytyy muistaa, eikä niitä saa ohittaa.






1 piste:

Hanna Weselius: Alma!


Alma! naurattaa ja kiukuttaa. Tämän kirjan lukeminen herättää tunteita ja yllättää. Toivottavasti se herättää myös kaikki naiset.

Blogistanian Kuopus

3 pistettä:

Jukka Itkonen ja Camilla Pentti: Tiira tiiraa tiiraa


Tiiraa tiiraa tiiraa on loistava lastenkirja. Ennen kaikkea se on hauska. Siinä on runomuotoista lintujen lajituntemusta sekä mitä mainioin kuvitus, jotka tekevät siitä ylittämättömän kokonaisuuden. Mikä ilo sekä lapsille että harrastaja-lintubongari-äidille.

2 pistettä:

Seita Vuorela: Lumi


Lumi on puhutteleva ja ajankohtainen nuortenkirja. Se yhdistää satumaailman ja todellisuuden kiehtovaksi verkoksi, jossa on sopivasti haastetta.





1 piste:

Aino Havukainen ja Sami Toivonen:  Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja


Tatu ja Patu etsivinä on oiva esimerkki suomalaisen lastenkirjallisuuden laadusta. Vuoden 2016 Tatu ja Patu osuu suoraan dekkarien ystävän nauruhermoon.





Blogistanian äänestyksen tulokset julkaistaan huomenna 28.1. klo 10.00:

Blogistanian Finlandia julkaistaan Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Tämänvuotinen Blogistanian Finlandia on jo järjestyksessään kuudes. Aiemmin on palkittu Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2015) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011).


Blogstanian Globalia julkaistaan Yöpöydän kirjat -blogissa.

Blogistanian Globaliakin järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu John Williamsin Stoner (Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivolin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow).


Blogistanian Kuopus julkaistaan Notko, se lukeva peikko -blogissa. 

Kuopus valitaan nyt viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015), Jenna Kosteen Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012).


Blogistanian Tieto julkaistaan Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Blogistanian Tieto valitaan tänä vuonna neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman), Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen –Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011).

Ja ei muuta kuin jännittämään tämän vuoden äänestystuloksia!

P.S. Ajastukseni ei toiminut, joten kaikki nämä kirjat jäivät ilman pisteitäni. Harmittaa tolkuttomasti. Julkaisin tekstini kuitenkin, koska tässä nyt ovat viime vuonna ilmestyneistä kirjoista ne, jotka katsoin lukemistani kirjoista parhaiksi ja ansaitsevat huomiota.

Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä

Seton Ernest Thompson: Villejä eläimiä, 3. painos 1961
Alkuteos: Wild animals I have known, 1898
Kuvittaja: tekijä itse
Suomentaja: Pentti Eskola
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 215
Mistä sain kirjan: oma divariostos


Ernest Thompson Seton on kirjailija, jonka vaikutus vanhempien miessukupolvien lukutaitoon on ilmeisesti jonkinmoinen. Kun katsoo Villejä eläimiä -teoksen kantta, voi kuvitella, että kirja on houkutellut poikia lukemaan aikana, jolloin varsinaisia nuortenkirjoja ei vielä paljon ilmestynyt ja luonnossa liikuttiin enemmän kuin nykyään. Setonin kuuluisin teos on nimeltään Kaksi partiopoikaa (Two little Savages, 1903), josta olen kuullut, mutta jota en ole koskaan lukenut. Moni poika kuitenkin varmaan on.

Villejä eläimiä sattui silmiini Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä viime kesänä. Ystäväni alkoi kehua kirjaa ja kertoi, että hän on lukenut sen omille pojilleen, joiden kanssa he yhdessä itkivät erään ketun tarinaa. Päätin ostaa kirjan luettavaksi omalle, 8-vuotiaalle pojalleni, ja niinhän siinä kävi, että hyvin upposi kirja myös kännykkäajan lapseen.

Kirjassa on kahdeksan eläintarinaa, jotka on kerrottu perinteiseen tarinankerronnan tyyliin. Kirjoitusajan henki, 1800-luvun loppu, välittyy niistä selvästi: Villiä luontoa toisaalta ihaillaan, mutta se nähdään myös vihollisena. Sudet ja ketut haittaavat ihmisten elinkeinoa, ja erämaa on vaarallinen paikka. Villin elämän lait ovat ankarat, ja jos eläin selviytyykin luonnon omassa eloonjäämistaistelussa hyvin, on sillä vielä ihmiset vastassaan. Ihmisten toiminta näyttäytyykin kirjassa hyvin julmana.

Kun luin kirjaa ääneen iltaisin, kuuntelijani ei olisi sallinut lopettaa lukemista. Vähitellen hän kuitenkin rupesi jännittämään tarinoita ja ennusti uuden tarinan alkaessa, että eihän tässä hyvin käy.
Tästä kirjan tekijän alkusanat varoittavatkin lukijaa: Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti. (s. 6.)

Tarinoiden päähenkilöinä ovat poikkeuksellisen kiehtovat lajiensa edustajat, eräänlaiset legendat: Lobo on erityisen ovela ja vaarallinen susi; Hopeatäplä on varisten kunnioitettava johtajahahmo; Risakorva on nuori ja neuvokas jänis; Juoksija on musta villihevonen, joka valitsee mieluummin kuoleman kuin vankeuden... Koska kertoja kunnioittaa kuvauskohteitaan, niin tekee lukijakin. Eläimistä tulee persoonallisuuksia, joiden puolesta täytyy pidättää hengitystään. Jännitystä todellakin riittää. Samalla karttuu myös lajituntemus ja kunnioitus luontoa kohtaan.

Äitinä tietenkin kiinnitin huomiota siihen, että emojen huolenpidossa on jotain hyvin inhimillistä:     Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas ja samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti.
  Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään. (S. 58.)

Kokonaisuutena Villejä eläimiä kosketti siis sekä äitiä että poikaa. Kun sitten lähdin pihalle kuvaamaan kirjan kantta, näin takapihallamme jäniksen jäljet. Risakorvan terveiset - epäilemättä.



Kirja sopii erinomaisesti #pojatkinlukee-kampanjaan. Kuittasin kirjalla HelMetin vuoden 2016 haastekohdan 1. Ruuasta kertova kirja, sillä eläinten ravintoakin kuvailtiin kirjassa paljon. Tämän vuoden HelMet-haasteessa kirja sopisi kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa ja 41. Kirjan kannessa on eläin.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 178
Mistä sain kirjan: joulupukki toi



Andor on matkalla Berliiniin tapaamaan konsulttia, joka on käynyt läpi puolueen viestintästrategian. On vuosi 1998, eikä Gornje Obrinjen joukkomurha Kosovossa ole vielä tapahtunut - albaanit nukkuvat vielä vuoteissaan, kauempana Jugoslavian armeija ja serbien poliisivoimat valmistautuvat hyökkäykseen. Miehet keittävät kahvia kenttäkeittimillä, käärivät sätkiä ja haukottelevat. Mikään ei ole peruuttamatonta. Sekä Budapestissa että Pristinassa aurinko nousee kirkkaalle taivaalle. (S.101.)

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet oli vuoden 2016 Finlandia-palkintoehdokkaita. Luin kirjasta muutamia kehuvia blogiarvioita, joiden perusteella ymmärsin pyytää kirjaa joululahjaksi. Ja mikä lahja se onkaan! Suomalaiset, eurooppalaiset - tämä on kirja meistä.

Sanottakoon heti kärkeen, että Puikkonen on rajaton kirjailija. Hänen tekstinä ei suostu aikaan eikä paikkaan, vaan yhdistelee Euroopan lähihistorian tapahtumat ja yksityisten ihmisten tarinat vaivatta häikäiseväksi kudelmaksi. Puikkonen johdattelee uneen, jossa kaikki on yhtä. Puolalaisen telakan lakkoilijat, nuori ruotsalainen liftari, Saksaan loikannut tsekkiläinen rekkakuski, Somaliasta pakeneva tyttö, joka päätyy Ruotsiin, Itä-Berliiniin jäänyt äiti, poika, jonka sisällä on valkoinen kivi... Vaeltavat ihmisjoukot. Tätä kaikkea on Eurooppa nyt ja eilen ja huomenna.

Euroopplaiset unet on episodiromaani, joka ravistelee lukijan eteen Euroopan lähihistorian toivon päiviä, mutta myös häpeän hetkiä. Puolasta 1980-luvun alussa alkanut liikehdintä johti Neuvostoliiton hajoamiseen ja Itä-Euroopan vapautumiseen. Berliinin muurin murtumiseen huipentuva vapauden aalto aiheutti myös tragedian, Jugoslavian sodat, joista ei ole kuin parikymmentä vuotta. Samalla tavalla ihmisten elämät huipentuvat ja haalistuvat, alemmuudentunteet, häpeä ja kipu seuraavat jokaista. Niitä ei pääse pakoon. Jossakin ne purkautuvat väkivaltaisina tekoina, kun viha etsii väylänsä. Mutta niin etsii myös välittäminen ja rakkaus.

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa jokaisen henkilön elämä tulee näin omaksi kuin Puikkosen kirjassa. Lukiessa koin vahvan oivalluksen siitä, että ihminen ei ole yksin vaan kuuluu perheeseensä, kotimaahansa, Eurooppaan ja koko maailmaan. Onko olemassa sattumia tai onko olemassa valintoja, jotka eivät tässä maailmassa koskisi myös minua? Onko olemassa tragedioita jotka eivät eläisi myös minussa? Jokainen tarina on oma tarinani: Nämä olivat matkalla johonkin, niillä oli verta ja nälkä ja jano ja suuremman elämän kaipuu (s. 27).

Euroopplaiset unet on sivumäärältään ohut. Henkilöt piipahtavat sen sivuilla näennäisen nopeasti, eikä kirjassa ole päähenkilöä. Tai onhan siinä päähenkilö: hetki, joka muuttuu virheeksi ja joka olisi voinut mennä toisin tai hetki, joka muuttuu onneksi. Ihmisten elämät ja hetket risteävät, ketjuuntuvat, häiritsevät ja koskettavat.

Suomalaisista kirjaillijoista osaan nimetä vain Leena Krohnin, joka sitoo ihmisten verkostot yhtälailla yhteisiksi ja elämän kummalliset tapahtumat yhtä todellisiksi kuin Puikkonen. Krohnin teokset Hotel Sapiens ja Erehdys säkenöivät samaa oivallusta kuin Puikkosen Euroopplaiset unet, kuten Krohnin Erehdyksestä voi lukea: Toisistaan riippumattomien tapahtumaketjujen yhteisvaikutus aiheuttaa katastrofeja, mutta samanlaisia syyverkkoja on myös niiden tapahtumien taustalla, joita kutsutaan ihmeiksi (s. 12).

Puikkosen teos on niin humanistinen, että sen äärellä huimaa. Mitä kaikkea ihmisen elämässä voi tapahtua hänestä itsestään riippumatta? Mitä kaikkea ihmiset voivat valita yksin tai yhdessä? Eurooppalaiset unet sykkii ihmissydämen tahtiin ja se sykkii lujaa. 




Kirjan luettuaan Omppu joutui pyyhkimään silmiään, kuten minäkin vielä tätäkin kirjoittaessani, kun ajattelen kirjan henkilöitä. Kaisa kuuli Euroopan rauhattoman sävelmän ja hänen blogissaan on myös lisää linkkejä blogeihin, joissa Eurooppalaiset unet on luettu. Kaisa V. Kirja hyllyssä -blogissa kiittelee kirjalijaa ajatustyöstä, johon hän jättää lukijalle mahdollisuuden.

Kirja istuu HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", eurooppalaisesta ihmisestä.

Seita Vuorela: Lumi

Seita Vuorela: Lumi, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Terhi Ekebom
Sivuja: 234
Mistä sain kirjan: oma ostos



Seita Vuorelan Lumi edustaa kunniakkaasti kotimaista nuortenkirjallisuuden perinnettä, jossa ajankohtaisiin aiheisiin tartutaan suoraan ja kiertelemättä. Asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat, ja nuorten elämä on sellaista kuin se täällä pohjolan perukoilla on. Vuorela kuitenkin myös uudistaa tätä realistisen kerronnan perinnettä tuomalla siihen maagista realismia ja nyt myös sadun maailmaa.

Lumi jäi tekijältään kesken, mutta ystävä Vilja Tuulia Huotarinen saatteli kirjan maailmalle ja hienoin tuloksin. Teos tekee kunniaa liian varhain kuolleelle kirjailijalle, jonka tuotanto jää elämään.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Siamakista, joka on paennut perheensä kanssa Iranista Suomeen. Siamak on asunut täällä 6-vuotiaasta lähtien ja pitää itseään suomalaisena. Hän on sopeutunut lumeen ja erityisesti jäähän, jolla hän liikkuu vaivattomasti. Hän on lupaava nuori jääkiekkoilija. Hän haluaisi myös unohtaa kaiken vanhan. Persialainen kulttuuri, hänen juurensa, painavat kahleina kaikessa. Iranissa ei ole mitään hyvää. Varsinkin, kun suomalaiset kaverit niputtavat hänet milloin terroristiksi milloin muslimiksi ja milloin miksikin. Leikkiähän se on, mutta silti se ruokkii Siamakin vihaa.

Toinen kirjan päähenkilö on Atisha, Siamakin lapsuudenystävä, joka joutuu pakenemaan nyky-Iranista, jossa hänen bloginsa on poliittisesti uhkaava. Atisha tulee asumaan Siamakin perheeseen, hän tunkeutuu jopa jäälle, ja yhtäkkiä Siamak joutuukin kasvotusten juuriensa kanssa ja muistot alkavat palata. Se tekee kipeää.

Atishan hahmo on salaperäinen ja kiehtova. Hän tuo mukanaan sadun ja tarinat menneisyydestä. Siamakin ja Atishan tarina alkaa sekoittua H. C. Andersenin satuun Lumikuningatar, jossa lapsuudenystävät, Kai ja Gerda ovat samanlaisessa tilanteessa kuin Siamak ja Atisha. Kai katoaa lumikuningatten vaunuissa pohjoiseen, jossa hänen sydämensä kylmettyy. Häntä uhkaa myös lumikuningattaren viimeinen suudelma, joka tarkoittaa kuolemaa. Gerda lähtee etsimään häntä, ja pelottavan matkan jälkeen saakin hänet pelastettua.

Miten käy Siamakin ja Atishan? Tosielämässä kaikki ei ehkä kuitenkaan pääty niin onnellisesti kuin saduissa päättyy. Kirjan tapahtumat alkavat suistua hallitsemattomiksi eräissä kotibileissä. (Tämä on juuri sitä suomalaisen nuoruuden ydinaluetta, jonka kuvaukset herättävät tällaisessa keski-ikäisessä ihmisessä sekä surua että häpeää.) Juoni käy jännittäväksi ja siihen tulee on the road -meininkiä.

Kirja on teemoiltaan puhutteleva. Kahden kulttuurin kohtaaminen on kuvattu oivaltavasti ja riipaisevasti. Siamakin tunteet ovat aidon tuntuisia ja nuorten ajatusmaailmaan on helppo eläytyä. Iranin lähihistoria valottuu hienosti ja sekoittuu taianomaisesti suomalaiseen kylmyyteen. Nuorelle tämä kirja on aarre. Se ei ole liian helppo eikä siirappinen, vaan vaatii lukijalta pientä ponnistelua, joka palkitaan hienona lukuelämyksenä. Kirjan kielikin on kaunista. Toivoisin, että nuoret innostuisivat kirjan luettuaan lukemaan myös H. C. Andersenin satuja, ainakin Lumikuningattaren - satua ei ole koskaan elämässä liikaa.

Jos saisin jakaa palkinnon vuoden 2016 kauneimmalle kirjankannelle, se olisi tässä. Terhi Ekebom on vanginnut kanteen sekä pohjoisen että etelän, lämmön ja lumen. Siitä voi hahmottaa Kaspianmeren rannat, joilta joutsenet palaavat kesäksi pohjoiseen. Oivaltavasti joutsenet kertovat, että maailmamme eivät ehkä olekaan niin kaukana toisistaan kuin yleensä ajatellaan - ehkä kaikki tällä maapallolla onkin yhteistä.



Lumi on luettu useassa kirjablogissa ja se on kerännyt paljon myönteistä huomiota. Teos oli ehdokkaana Finlandia junior -palkinnon saajaksi vuonna 2016 ja se saikin Lukija-Finlandian. Linkitän tässä Oksan hyllyltä -kirjablogiin, jossa on puolestaan linkkejä muihin blogeihin.

Kirja oli lukupiirikirjana, ja suurin osa piti kirjasta kovin, varsinkin eräs meistä, jonka lapsuuden lempisatu on juurikin Lumikuningatar. Realismin ja sadun yhdistäminen koettiin myös ongelmallisena, koska yhtymäkohtien miettiminen voi olla lukijalle vaikeaa, jos satu ei ole tuttu.

Luin kirjan viime vuoden puolella, jolloin se täytti HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos. Tänä vuonna se sopisi myös moneen HelMetin haastekohtaan.

Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus

Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus, 1982
Alkuteos: A Study in Scarlet, 1887
Suomentaja: Outi Pickering
Kustantaja: Lehtikirjakauppa
Kansi: Jaana Aarikka
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Miten Sherlock Holmesista ja tohtori Watsonista tuli "kämppikset"? Se selviää Arthur Conan Doylen kirjoittamasta seikkailusta nimeltä Punaisten kirjainten arvoitus. Lieneekö tämä ihan ensimmäinen Holmes-tarina, sitä en saanut selville, mutta tässä nämä legendaariset miehet kuitenkin tapaavat ensimmäisen kerran.

Punaisten kirjainten arvoitus ei ole ihan sujuvinta Holmes-seikkailua sikäli, että sen rakenne on omituinen. Ensin kerrotaan, kuinka sattumien oikusta Intiasta palannut tohtori Watson asettuu jakamaan asunnon friikiltä tuntuvan herra Holmesin kanssa. Tyyppi tekee kummallisia kemiallisia kokeita ja osoittautuu tavoiltaan ja yleistiedoiltaan melko sivistymättömäksi, mutta älyltään järisyttävän ylivoimaiseksi rikosten ratkaisijaksi.

Eräästä rakennuksesta löytyy kuollut mies ja pian myös eräästä hotellihuoneesta löytyy kuollut mies. Holmes näkee heti tapausten välillä yhteyden ja marssittaa syyllisenkin poliisien käsiin. Rikos selviää oikeastaan ennen kuin lukija on ehtinyt tajuta, mitä tapahtui.

Sitten seuraakin yllättävä juonikehitelmä, jossa kerrotaan rikoksen taustoista. Siirrytään villiinlänteen, pohjoisamerikkalaiseen autiomaahan Utahiin, jossa pieni tyttö ja yksinäinen matkamies tekevät kuolemaa. Paikalle osuu aavikolla vaeltava joukko mormoneja, jotka etsivät luvattua maata ja perustavatkin sittemmin Salt Lake Cityn. Tämä joukko pelastaa tytön ja miehen, mutta he joutuvat maksamaan pelastumisestaan vielä kovan hinnan.

Kun toivuin siitä tyylihyppäyksestä, jolla brittiläinen salapoliisitarina vaihdettiin villinlännen seikkailuksi, luin kirjan vallan mieluusti loppuun. Olihan kirja jotain täysin muuta kuin olin odotanut, ja taas tuli opittua muutama uusi asiakin.

Suomennos ei tuntunut mitenkään häikäisevän hyvältä, mutta varsin pätevältä kuitenkin. Sellaiset sanat kuin palttoo ja kätönen luovat mukavasti ajan henkeä. Käsiini osunut isotekstinen painos oli myös varsin nopeasti ahmaistu.

Holmesin ylimielisyys ja vaikea persoonallisuus tulevat tutuiksi jo tässä ensimmäisessä seikkailussa. Jos kuitenkin vertaan tarinaa Baskervillen koiraan tai aikaisemmin kuuntelemiini Holmes-tarinoihin, niin Punaisten kirjainten arvoitus jää rakenteeltaan kömpelöksi ja erikoiseksi tapaukseksi. Kirjailijan kertojantaidot ilmeisesti kohentuivat vuosien myötä ja loppu on historiaa: tarinoista tuli kuolemattomia ja Holmesista kehittyi kaikkien salapoliisitarinoiden isä, joka elää edelleen elokuvina ja tv-sarjoina, joille ei loppua näy.



Kirja oli lukupiirikirjana ja keräsi varsin myönteisiä kommentteja. Yllättävän monelle tämä oli ensimmäinen Holmes-tarina, jonka he olivat ikinä lukeneet ja toisille tämä oli suurin piirtein ainut Holmes-tarina, jota he eivät vielä olleet lukeneet. Paljastuipa nimittäin sekin, että pari lukupiiriläistä oli teini-iässä ahminut Holmes-tarinoita läjäpäin. Ei hullumpaa luettavaa missään iässä.

Punaisten kirjainten arvoitus on luettu myös Pienessä kirjastossa.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä, Tapaus puolittaja, 2. painos 2016
Kustantaja: Otava
Sivuja: 32
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapselle lahjaksi


Tatu ja Patu etsivinä -kirjan äärellä totean taas kerran, kuinka laadukasta on kotimainen kuvakirjatarjonta. Sen ykkösniminä keikkuvat vuodesta toiseen Aino Havukainen ja Sami Toivonen sekä tietysti legendaarinen Mauri Kunnas. Heidän ansiostaan lapsen joulupakettiin voi vuosittain kääriä takuuvarman lukuilon - eikä ole aivan vähäarvoista se työ, jota nämä kirjailijat tekevät suomalaisen lukutaidon eteen.

Uusimmassa Tatussa ja Patussa päästään ratkomaan rikosta, ja voitte vain kuvitella, kuinka suurta herkkua tällainen lastenkirja on rikoskirjallisuuteen hurahtaneelle vanhemmalle. Luin kirjaa etsien joka sivulta intertekstuaalisia yhteyksiä rikoskirjallisuusgenreen. Niitähän vilisi ihan riittämiin.

Outo etsiväkaksikko keittelee heti kirjan ensimmäisellä sivulla dekkaria kattilassa, eli kovaksikeitettyyn etsivätarinaanhan tässä päädytään. Tatu ja Patu vetävät trenssitakkiensa kaulukset pystyyn ja marssivat rikospaikalle. Tehtävä vaatii naamioitumista ja matkan varrelle osuu varjoja pimeydessä, synkkiä ajatuksia ja haastavaa aivotyötä. Kaikki on kuitenkin puettu niin hassujen sattumusten sarjaksi, ettei pelkoa tarvitse tuntea. Johtolankoina toimivat muun muassa potkumopon ääni, väriliidut ja pillimehu - ei siis mitään kovin kamalaa.

Kun syyllinen - puolittaja - saadaan kiinni, on hänen sanomansa niin vilpitön, että se uppoaa kuulijakuntaan kuin veitsi voihin. Tai no, ihan kaikkea komivuotias kuuntelija ei vielä ehkä ymmärtänyt. Sen sijaan 9-vuotias poika, joka luki kirjan itsekseen, muistuttelee vähän väliä, kuinka roskien määrä pitäisi puolittaa. Ei mennyt siis ollenkaan hukkaan kirjan kasvatuksellinen oppikaan.

Kirjan kuvat ovat Tatujen ja Patujen tuttuun tyyliin täynnä pieniä yksityiskohtia, värejä ja vauhtia. Nyt muutama aukeama oli väritetty sinisen ja harmain sävyin ja jännitys väreilee ilmassa.

Joka kerta, kun näitä lastenkirjoja lukee ääneen, löytää kuvista jotain uutta ihmeteltävää, jota ei ole vielä niillä aiemmilla kymmenillä lukukerroilla huomannut. Kuvituksen yksityiskohdat puolestaan ovat tarkkaa ajankuvaa. Katsokaapa vaikka näitä syntymäpäivätarjoiluja - mokkapaloja, jäätelöä, pikkupitsoja ja irtokarkkeja.

Tatu ja Patu etsivinä on tekstinä hauskaa ja nokkelaa. Tekijät käyttävät aikuisen riemuksi myös parodiaa hyväkseen ilman että kirjasta tulee liian vaikea pienellekään lukijalle. Isommalle lapselle tämän tason parodia toimii myös: Tapaus puolittaja oli loppuun käsitelty. Laskevan auringon hehku maalasi taivaan punaiseksi. Aistin viilenevässä illassa vienon jasmiinin tuoksun, joka oli mitä ilmeisemmin lähtöisin jasmiineista. Tätä päivää en unohtaisi koskaan. (S. 31. )

Kiittelen Tatuissa ja Patuissa erityisesti sitä, että ne houkuttelevat poikia lukemaan. Voi olla, että aikuiselle lukijalle näissä on värejä, sarjakuvallisuutta, nokkeluutta ja yksityiskohtia liikaa, mutta jos vilkas poika jaksaa kuunnella tai lukea näitä uudestaan ja uudestaan, ne ovat aarteita. Voiko lastenkirjalta enempää toivoa!


Uusin Tatu ja Patu on luettu myös Lastenkirjapinossa.

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weselius: Alma!, 2016
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 207
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Nyt kuulen äitini äänen: Elina! Jos oikein tuhmasti tein, niin perään tuli vielä toinen nimikin. Tiedättehän äänensävyn, jolla äidit toruvat tyttäriään, joiden käytös ei ole soveliasta? Sellainen ääni kajahtaa, kun katson Hanna Weseliuksen esikoiskirjan kantta: Alma!  Ilman muuta äidin pitäisi torua myös Almaa, Alma Mahleria, joka hyppi sängystä toiseen ja aiheutti vakavasti otettaville historian kirjoittajille ylimääräisiä harmaita hiuksia synnyttämällä  Alma problem -nimisen ilmiön. Hyi sinua Alma! Nyt teit tuhmasti!

Niin, nuo suurmiesten heikot lenkit, epävakaat vaimot, jotka saattavat sotkea elämäkerrallisen materiaalin, joita heidän miehistään jää jälkipolville. Osaavatko he käyttäytyä, ymmärtävätkö he aviomiestensä arvon? Missä ovat kadonneet kirjeet? Vaimot polttivat. Missä ovat autenttiset sävellykset tai käsikirjoitukset? Ei kai vaan löydy vaimon raapustelemia merkintöjä niistäkin. Pahimmassa tapaukseessa vaimot menevät ja elävät paljon kauemmin kuin miehensä, (Almakin 50 vuotta Gustav Mahlerin kuoleman jälkeen), jotta ehtivät sotkea kuolleitten miestensä elämät aivan täysin. Totuutta, kaunista neron elämänkaarta, on miltei mahdoton tavoittaa, jos vaimo pääsee sorkkimaan materiaalia.

Alma! voisi siis olla historiantutkijoiden moittiva huudahdus, mutta se ei ole, vaan se on nykynaisen moite Almalle, joka ei ottanut ohjia omiin käsiinsä, vaan asettui suurmiehen vaimoksi. Alma! on paheksuntaa naiselle, joka kehtaa luopua omasta urastaan miehensä uran tähden. Samalla äänensävyllä Suomessa voitaisiin moittia vaikkapa Fredrika Runebergia. Tosin Alma  Mahler on sentään jo 1900-luvun nainen, joten eikö hänen nyt viimeistään olisi pitänyt ruveta heräämään oman uransa rakentajaksi eikä etsiä elämäänsä taiteilijaa toisensa jälkeen sen sijaan, että olisi etsinyt taiteilijan itsestään, omasta sisimmästään. Weseliuksen kirjassa Almaa moititaan lehmäksi, joka märehtii tytyväisenä pellolla, eikä viitsi kääntää päätänsä tuulta päin. Alma, miksi sinä annat tämän tapahtua? kertoja kysyy (s. 56).

Miten Alman tarinaan liittyvät nigerialaiset koulutytöt, yli 200 kadonnutta tyttöä, joiden kohtalosta ei kukaan tiedä mitään? Miten kaikki liittyy suomalaiseen kuvataiteillija Ainoon tai lakimieheen, jolla on synnillinen suhde 16-vuotiaan Abdin kanssa tai veljeänsä elättävään tyttöön tai Välimeren ylittäviin pakolaisiin tai turkulaiseen tanssijattareen? Monellakin tasolla, joita kaikkia ei tosiaankaan tarvitse edes tietää. Mieleeni nousee sellaisia asioita kuin naisten arki, oma arkeni, naisten seksuaalisuus, naiset uhreina, naiset julkisena riistana ja naiset oman elämänsä rakentajina.

Sitten voinkin kääntää katseeni peiliin: Kuinka paljon omassa elämässäni on rakenteita, jotka ovat jonkun muun kuin itseni asettamia? Teenkö asioille mitään? Tuomitsenko itse naiseuden tietynlaiseksi? Moitinko Almaa, moitinko turkulaista eroottista tanssijaa? Entä kasvatanko tyttäriäni alistumaan naiselle sopivaan käytökseen? Miksi? Myönnän, että pelkään heidän puolestaan. Luoja varjele heitä joutumasta tilanteisiin, jossa he joutuisivat alistetuksi sukupuolensa takia, ehkä jopa väkivallan uhreiksi. Jos heitä ei nähdäkään yksilöinä vaan naisina. Kuten Välimeren ylittävät ihmiset nähdään massana, pakolaisina.

- - Minä haluaisin pelastaa sinut ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? Sukupolvien ajan kasaantuneen sivistyksen ja oppineisuuden erittämä harmaa aine, joka leviää kaikkialle ja yhdistää kaiken kaikkeen, tekee asioista niin suhteellisia ja niin monimutkaisia että joudumme siristelemään, ottamaan etäisyyttä itseemme ja koko hemmetin maapalloon. Meitä vaivaa ankara ikänäkö, Alma, enempää minä en nyt tässä osaa tästä sanoa. (S. 92.)

Alma! ravisteli, suututti ja naurattikin. Tätä kirjaa on suositeltava kaikille, ihan kaikille. Kirjan fragmentaarisuus, hajoavat hetket, paljastavat kuvat, naistenlehtien neuvot ja hienot zoomaukset suorastaan huimaavat. Minulle kirja toimi joka tasolla. Siinä oli historiaa, nykyaikaa, naisia ja heidän elämäänsä. Aino nousi arjen sankarikseni ja lakimiehestä kuoriutui hyväntekijä - he ovat naisia, jotka pitävät puoliaan ja pitävät myös toisten naisten puolta. Nuori tyttökin selviää, aivan varmasti. Kirja antaa kuin antaakin myös vastauksia niihin kysymyksiin, joita se herättää. Lukekaa, etsikää ne! Nyt käsken: Fredrika! Alma! Olga! Taina! Anna! Maija! Älkää kääntäkö selkäänne tuulelle!


Kirjablogeissa kirja on saanut paljon huomiota. Kannattaa lukea P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin arvio, jossa Alma! on myös koettu hyvin ravistelevasti. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei innostunut ja Paula tunsi etäisyyttä. Kirjatimpuri kyselee, kuten minäkin. Tuija, Maisku ja Arja kehuvat kirjaa, ja sehän voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Mielestäni aivan ansiosta.

HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 35. Kirjan nimeesä on erisnimi saa nyt arvoisensa täytteen. Alma! riittää. Kirja sopii myös Sivutiellä -blogin feministiseen lukuhaasteesen.

Luettua elämää 2016

Lukuvuosi 2016 oli blogissani hyvin kaksijakoinen. Muistan keväällä aloittaneeni innostuneena sekä  HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen että joulukirjojeni lukemisen ja molemmista tunsin suurta iloa. Vielä kesälläkin osallistuin innostuneesti sekä kirjabloggaajien dekkariviikkoon että naistenviikkoon ja klassikkohaasteeseen. Mutta sitten tapahtui jotain.

Alkoi syksy ja elämäni ehkä raskain jakso töissä. Aloitin myös pitkästä aikaa opiskelut. Nyt tavoitteenani on S2-opettajan aineopinnot. Syksy osoitti, miten paljon tarvitsen paitsi lukuharrastustani myös kirjoitusharrastustani pysyäkseni jotenkin järjissäni ja voidakseni hyvin. Ehkä jonkinlainen lupaus tälle vuodelle olisi siinä, että en luovu näistä harrastuksistani.

Yhteenveto vuoden 2016 Luetusta elämästä on tietysti taas paikallaan ja sen voin hyvin mielin tehdä, vaikka kuuden kirjan blogijono hengittää niskaan.

Lukumäärät

Bloggasin vain 49 vuonna 2016 luettua kirjaa. (Niiden lisäksi luin viisi kirjaa, jotka jäivät blogijonoon ja luin myös kuopukselle paljon kuvakirjoja, joita en aio blogata.) Blogivuosiin 2013, 2014 sekä 2015 verrattuna luin siis paljon vähemmän.

Muitakin eroja lukemisessani oli aikaisempiin blogivuosiin verrattuna, ja seuraavista luvuista olen oikeasti hämmästynyt ja vähän kauhuissanikin.

Ensinnäkin lukemistani kirjoista ulkomaisia oli 28, kun taas kotimaisia oli vain 21. Pidän itseäni ennen kaikkea kotimaisen kirjallisuuden lukijana, joten en ollut uskoa näitä lukuja.

Toinen hämmästelyn aihe on se, että luin vain 16 naisten kirjoittamaa kirjaa, kun taas miesten kirjoittamia kirjoja oli peräti 34! Voi taivas. Pidän itseäni feministinä,ja tässä sitä kuitenkin ollaan tukemassa patriarkaalista maailmanjärjestystä. Luen kuin sivistymätön mies. (Tässä viittaan nyt Maria Petterssonin kolumniin Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt (HS 20.11.2016)).

Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Näyttää siltä, että luen entistä vähemmän ja sekin vähä edustaa vankasti valtavirtaa. Kun mietin syitä tällaiseen kehitykseen, erääksi tekijäksi paljastuu HelMetin lukuhaaste, johon olen lukenut lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Toisena mieskirjallisuuden lisääjänä ovat olleet lukupiirit, joissa on jostain syytä luettu tänä vuonna lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Myös oma lukupiiriehdotukseni oli miehen kirjoittama klassikko, Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz.

Tähän kehitykseen tuli nyt kuitenkin loppu. Kun suunnittelin tämän vuoden HelmMetin lukuhaasteeseen kirjoja, yritin täyttää mahdollisimman monta haastekohtaa oman kirjahyllyni lukemattomilla kirjoilla ja ennen kaikkea naisten kirjoittamilla kirjoilla. Hyppäsin mukaan myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, johon aion lukea mahdollisimman monta naiskirjoialijan teosta. Joulupukkikin auttoi asiaa tuomalla neljä koitmaista uutuuskirjaa, jotka kaikki ovat naisten kirjoittamia.

Luetut kirjallisuuden lajit

Suurin osa lukemistani kirjoista oli romaaneja. Luin kuitenkin myös yhden näytelmän, neljä novellikokoelmaa ja neljä runoteosta, joista yksi sisälsi oikeastaan neljä runoteosta. Lisäksi bloggasin neljästä lanu-kirjasta ja luin pitkästä aikaa paljon rikoskirjoja, peräti 8 kappaletta. Yksi tietokirjakin tuli luettua kannesta kanteen.

Suurin osa kirjoista oli hirmuisen hyviä. Jos tähtiä jakelisin, ne ansaitsisivat tähtiä vähintään kolme, suurin osa varmastikin neljä ja aika moni jopa viisi tähteä. Suurin pettymys oli John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, joka onnistui olemaan kerronnaltaan niin alleviivaava, että antaisin sille vain yhden tähden. Yleensä jättäisin mokomat kirjat kesken, mutta nyt luetin kirjaa kokonaisella 8. luokalla, joten se oli pakko lukea loppuun.

Toistuvat teemat

Huomasin lukevani taas kerran kaikista innokkaimmin historiallisia kirjoja. Kuinka ollakaan Saksa oli tämän vuoden ykkösmaa blogissani. Aika moni kirja käsitteli joko natsi-Saksaa tai oli saksalaisen kirjailijan kirjoittama.

Kaksi kirjaa käsitteli Prahan pyöveliä, Reinhard Heydrichia, ja ne molemmat olivat aivan loistavia:
Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä (2015) ja Terhi Rannela: Frau (2016).

Kolmas natsi-Saksaan liittyvä kirja oli edellä mainittu Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, joka ei sykäyttänyt. Näiden lisäksi luin Döblinin Berlin Alxanderplatzin, jonka päähenkilö Franz Biperkopf ujuttautui sydämeeni ja oli eräänlainen kärsivä opas 20-luvun lopun Berliiniin. Toinen saksalaiskirjailija, jonka tuotantoon tutustuin tänä vuonna oli nobelisti Günter Grass, jonka muistelmateos Taikalaatikko oli makoisa ja persoonallinen kokemus. Kirjat valikoituivat luettavakseni lukupiirien kautta, jossa ensin luimme Grassia, joka nimeää suureksi kirjalliseksi vaikuttajakseen Döblinin, siksi siis teema jatkui Döbliniin.

Ikisuosikkini John Steinbeck oli tämän vuoden kuuminta hottia blogissani. Luin häneltä loistavat kirjat Hiiriä ja ihmisiä ja Routakuun aika. Hiiriä ja ihmisiä tuli eteeni Olli Jalosen kirjassa Miehiä ja ihmisiä ja kirjat täydensivät mukavasti toisiaan. Tämä kirjakaksikko täydentyi vielä Hämeenlinnan Teatterin liikuttavalla esityksellä Miehiä ja ihmisiä.

Routakuun aikaa en ollut aiemmin lukenutkaan. Se kertoo nimeltä mainitsemattoman maan pienestä kaivoskaupungista, jonka nimeltä mainitsematon vihollinen valloittaa. Teos ilmestyi II maailmansodan aikana ja oli kielletty natsi-Saksassa ja sen miehittämissä maissa. Steinbeck halusi tukea kirjallaan liittoutuneiden  politiikkaa ja osoittaa tukensa miehitetyille maille. Steinbeckin kirjasta tuli neljäs natsi-Saksa-aiheinen kirja, jonka luin viime vuonna.

Ainut kokonaan lukemani tietokirja viime vuonna oli Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kirjoittama Aale Tynnin elämäkerta, Aale Tynni, Hymyily, kyynel laulu. Se oli ehtinyt olla jo muutaman vuoden lainassa ystävältä, ennen kuin sain sen luettua. Samaan syssyyn luin Aale Tynnin runoja, hänen pääteoksensa Ylitse vuoden lasisen. Nämäkin lukukokemukset täydensivät hyvin toisiaan. En ollut aiemmin tiennytkaään, miten vaikuttava kulttuuripersoonsa Aale Tynni oli aikanaan, ja kuinka hän sijoittui perinteisen ja modernin runon "taistelukentälle" suomalaisessa kirjallisuudessa.

Aale Tynnin lisäksi toinenkin runoilija pyöri kuvioissa vuonna 2016. Hän oli Lauri Viita, jonka syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Tamperelaiskirjailijan juhlavuoden kunniaksi luin lukupiiriin Viidan esikoisrunoteoksen Betonimylläri ja innostuin sitten lukemaan koko Kootut runot uudestaan. Luin siis häneltä lopulta neljä runoteosta, jotka kaikki sykähdyttivät, kuten joskus nuoruudessa

Parhaat lukukokemukset vuonna 2016

Huomasin, että parhaat lukukokemukseni linkittyivät toisiinsa melkoiseksi verkostoksi. Onko niitä edes mahdollista käsitellä erillisinä teoksina? Yritän nyt kuitenkin:


Vuoden parhaat, TOP5:

Nyt on myös myönnettävä, että vuoden viisi parasta kirjaa olivat tänä vuonna ulkomaisia:

Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous (2015, 1997)
Laurent Binet: HHhH (2015)
Gaute Heivoli: Etten palaisi tuhkaksi (2012)
Dag Solstadt: Ujous ja arvokkuus (2014,1994)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (2015)

Parhaat ulkomaiset kirjat (TOP5:n lisäksi):

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (2016)
Ian McEwan: Lapsen oikeus (2015)
John Steinbeck Hiiriä ja ihmisiä
John Steinbeck: Routakuun aika

Parhaat kotimaiset kirjat aakkosjärjestyksessä (eivät vielä paremmuusjärjestyksessä):

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli (2012)
Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)
Terhi Rannela: Frau (2016)
Peter Sandström: Laudatur (2016)
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (1968)
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)
Hannu Väisänen: Elohopea (2016)

Parhaat dekkarit:

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä, (2016)
Jari Järvelä:  Tyttö ja rotta (2015)
Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (1947)

Parhaat lanut (kaksi vielä bloggaamatta):

Jukka Itkonen: Tiira tiiraa tiiraa (2016)
Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija (2015)
Nadja Sumanen: Rambo (2015)

Parhaat runot:

Lauri Viita: Kootut runot (1966)


Paljon hyvää jäi vielä näiden listojen ulkopuolella, mutta siellä ne ovat onneksi blogiin tallennettuina.

Vuoden 2017 lukusuunnitelmia

Tänä vuonna on niin paljon kirjapöhinää tiedossa, että mieli virkistyy tulevasta lukuilosta. Olen mukana niiden 81 kirjablogin joukossa, jotaka bloggaavat Ylen Kirjojen Suomi -listan 101 kirjaa. Lisäki on HelMetin lukuhaaste, jota olen jo aloittanut, sekä pari muuta haastetta, joihin olen jo ilmoittaunut mukaan. Tammikuun lopussa äänestetään taas Blogistanian vuoden kirjoja ja pyöräytetään klassikkohaasteeseen kirja-arvio.

Ei muuta kuin lukemaan!

Lukuiloa tähän vuoteen!

Kirjablogitkin juhlivat mukana: kirjablogit ja 101 kirjaa

Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on alkanut ja samalla on alkanut suomalaisten kirjojenkin juhlavuosi!

Yle aloittaa koko vuoden kestävän ohjelmasarjan Ylen Kirjojen Suomi sekä tv:ssä (nimellä 101 kirjaa) että radiossa (nimellä Sadan vuoden kirjat). Sarjoissa esitellään 101 kirjaa, joista viimeinen on tämän vuoden kirja, joten sitä ei tiedä vielä kukaan.

Kirjablogit ovat mukana tässä kirjojen juhlassa siten, että niinä päivinä, kun ohjelmat esitetään tv:ssä ja radiossa, myös jossain kirjablogissa julkaistaan samasta kirjasta arvio. Blogeja on mukana 81.

Ylen Kirjojen Suomen 100 kirjaa ovat Ylen toimittajien, Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin, valitsemia. He ovat valinneet teokset sillä perusteella, että ne kertovat jotain muuttuvasta Suomesta.

Koko 100 kirjan lista on tässä:

2010-luku:

2016 Remes Ilkka: Kiirastuli
2015 Hirvonen Elina: Kun aika loppuu
2014 Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia
2013 Rauhala Pauliina: Taivaslaulu
2012 Seppälä Juha: Mr Smith
2011 Liksom Rosa: Hytti nro 6
2010 Nummi Markus: Karkkipäivä

2000-luku
2009Verronen Maarit: Normaalia elämää
2008 Oksanen Sofi: Puhdistus
2007 Isomäki Risto: Litium 6
2006 Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista
2005 Salminen Arto: Kalavale
2004 Lundán Reko: Rinnakkain
2003 Sund Lars: Eriks bok
2002 Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
2001 Tervo Jari: Suomemme heimo
2000 Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille

1990-luku
1999 Pimenoff Veronica Maa ilman vettä
1998 Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu
1997 Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko
1996 Onkeli Kreetta: Ilonen talo
1995 Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki
1994 Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela
1993 Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä
1992 Katz Daniel: Saksalainen sikakoira
1991 Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla
1990 Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

1980-luku
1989 Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin
1988 Kontio Kari ja Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä
1987 Kilpi Eeva: Animalia
1986 Tuuri Antti: Ameriikan raitti
1985 Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema
1984 Saisio Pirkko: Kainin tytär
1983 Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
1982 Utrio Kaari: Ruusulaakso
1981 Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
1980 Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo

1970-luku
1979 Asikainen, Melleri ja Vuento: Pete Q
1978 Peltonen Juhani: Elmo
1977 Haavikko Paavo: Kansakunnan linja
1976 Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja
1975 Kylätasku Jussi: Revari
1974 Meri Veijo: Kuviteltu kuolema
1973 Turunen Heikki: Simpauttaja
1972 Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia
1971 Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä
1970 Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu

1960-luku
1969 Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus
1968 Parras Tytti: Jojo
1967 Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
1966 Salo Arvo: Lapualaisooppera
1965 Mukka Timo K.: Tabu
1964 Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara
1963 Rintala Paavo: Sissiluutnantti
1962 Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella
1961 Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän
1960 Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia

1950-luku
1959 Cleve Anders Gatstenar: Katukiviä
1958 Aapeli: Pikku Pietarin piha
1957 Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita
1956 Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia
1955 Virtanen Rauha S.: Seljan tytöt
1954 Linna Väinö: Tuntematon sotilas
1953 Räsänen Aino: Näkemiin, Helena
1952 Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
1951 Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha
1950 Jansson Tove: Muumipapan urotyöt

1940-luku
1949 Valentin: Ruma Elsa
1948 Sinervo Elvi: Vuorelle nousu
1947 Outsider: Kilroy oli täällä
1946 Talvi Jussi: Tällaista oli palata
1945 Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen
1944 Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy
1943 Hälli Matti: Suopursu kukkii
1942 Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus
1941 Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
1940 Palolampi Erkki: Kollaa kestää

1930-luku
1939 Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä
1938 Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi
1937 Laine Martti: Kuilu
1936 Salminen Sally: Katrina
1935 Harmaja Saima: Sateen jälkeen
1934 Vala Katri: Paluu
1933 Lehtonen Joel: Henkien taistelu
1932 Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa
1931 Haanpää Pentti: Noitaympyrä
1930 Uurto Iris: Ruumiin ikävä

1920-luku
1929 Karimo Aarno: Kumpujen yöstä
1928 Kallas Aino: Sudenmorsian
1927 Seppänen Unto: Taakankantajat
1926 Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
1925 Södergran Edith: Maa jota ei ole ke
1924 Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva
1923 Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit
1922 Swan Anni: Pikkupappilassa
1921 Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta
1920 Aho Juhani: Muistatko

1910-luku

1919 Sillanpää F.E.: Hurskas kurjuus
1918 Leino Eino: Vapauden kirja
1917 Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä

Nämä lähes kaikki ovat luettavissa suoraan Kansalliskirjaston verkkokirjastosta, johon pääsee Ylen sivuilta!

Ovatko kirjat tuttuja? Kuinka monta olet jo lukenut? Mitä  mieltä olet kirjavalinnoista?

Laskin, että olen lukenut näistä vain 26 ja aika monta kirjaa oli jopa sellaisia, etten ollut niistä ennen kuullutkaan. Vuoden tavoitteeksi voisikin ottaa lukea listan kirjoista mahdollisimman monta. Olenkin lupautunut lukemaan ainakin kaksi, jotka esittelen omalla vuorollani blogissani.

Pysykää kuulolla ja lukekaa suomalaisia kirjoja!

Tässä vielä muutama linkki, joita kannattaa seurata:

TV-ohjelma Yle 101 kirjaa

Yle Kirjojen Suomi

Yle Kirjojen Suomi -Facebook-sivu

Kirjablogit ja 101 kirjaa

Ja täällä on Seppo Puttosen perusteluja listan muodostumiselle.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja, 2016
Kustantaja: Kynälä
Kansi: Heli Laaksonen
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Runoilija Heli Laaksosesta on moneksi. Kolme vuotta sitten tavailin hänen Aapistaan, lounaismurteella kirjoitettua aakkosilotteluaan. Lainasin Aapise myös äänikirjana ja ihastuin siihen vielä enemmän. Lapsetkin kuuntelivat sitä mielellään. Ennen blogiaikojani olen lukenut Laaksosen runoteoksia ja ihaillut sekä lounaismurteen rytmiä että runoilijan huumoria. Laaksonen osoittaa tuotannollaan, että runous voi olla hauskaa olematta pelkkää hupia.

Sylvia, Tuija ja laulava patja on taas jotain aivan uutta. Se on kirja, johon on koottu yhdeksän kohtausta Sylvian ja Tuijan sanailua. Kirja on syntynyt tilauksesta. Näyttelijä Marjatta Rinne oli pyytänyt kirjailijaa kirjoittamaan hänelle ja hänen ystävälleen esitettäväksi sopivaa tekstiä, ja kirjailijan päässä oli heti alkanut syntyä kaksi pirteää hahmoa, seitsemänkymppiset ystävykset, Sylvia ja Tuija. Heidän sanailuaan on sittemmin esitetty hyvällä menestyksellä. (Facebook-sivuilta voi käydä kurkkimassa heidän kuulumisiaan.)

Sylvia, Tuija ja laulava patja alkaa tilanteesta, jossa Tuija on paennut 70-vuotissyntymäpäiviään parhaan ystävänsä Sylvian kanssa paikallisen nuorisoseuran lavalle. Sinne on raahattu patja, siskonpeti, jolle ystävykset asettuvat juhlimaan. Ovet on pantu säppiin ja sukulaiset huutelevat turhaan sen takana. Alkaa naisten oma juhlinta, mutta sattuneesta syystä ruokaa ja juomaa ei niin kauheasti kulu. Sylvia, kaikkea muuta kuin käytännön ihminen, on tuonut paikalle pelkän juuston: Tämäki o sit nähty, et uusavuton alisuaritta, pääsee Tuija kuittamaan.

Sylviassa ja Tuijassa on potkua, kuten seitsemänkymppisissä naisissa on. Heidän puheenaiheikseen nousevat tietysti miehet ja rakkaus, hassut ja kipeätkin muistot. Ennen kaikkea keskiöön nousee ystävyys. Vaikka hörähtelin naisten kipakalle sanailulle, lämpenin näille senioreille lopullisesti siinä kohtaa, kun he muistivat toistensa arvon. Vakavat aiheet peittosivat kepeämmät.

Sylvian ja Tuijan dialogin väliin on upotettu Laaksosen runoja. Pohdin lukiessani, kuinka ne mahtavat istua esitykseen. Sylvia ja Tuija kun valmistelevat juhlimisen ohessa jonkinlaista yhteistä esitystä, jossa Laaksosen runoilla olisi tärkeä osa. Runot pulpahtavat ystävysten sanailun keskelle ja rikkovat rytmiä. Kuinka ne sopivat näyttämölle - se pitäisi päästä näkemään.

Joka tapauksessa pienoisnäytelmä Sylviasta ja Tuijasta oli mukavaa luettavaa ja osoitus naisenergian vastustamattomuudesta. Toivon näille persoonille pitkää ikää!


Sylvia, Tuija ja laulava patja on luettu Kirsin kirjanurkassa, Tuijata-blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummitus -blogissa ja Kirjasähkökäyrässä. Kuittasin kirjalla HelMetin lukuhaasteen 2016 kohdan 12. Näytelmä. Kirja olisi sopinut myös kohtaan 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

Kiitän tekijää ja kustantajaa arvostelukappaleesta!