Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmellinen matka, äänikirja
Alkuteos: Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige
Suomentaja: Päivö Taubert
Lukija: Inkeri Wallenius
Kustantaja: WSOY
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: oma ostos





Selma Lagerlöf (1858 - 1940) kuuluu nobelistien vähemmistöön, eli naiskirjailijoihin. Hän sai historian ensimmäisenä naisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909 ja on niitä harvoja naisnobelisteja, joita ylipäätään tunnen, saati joiden teoksia olen lukenut. Lagerlöfin lisäksi olen muistaakseni lukenut vain naisnobelisti Alice Munron novellikokoelman ja Wislava Szymborskan runoja. Lagerlöfiltäkin olen tähän asti tutustunut tähän yhteen ja ainoaan teokseen, eli Peukaloisen retkiin (mutta piakkoin saan päivittää blogiini myös toisen Lagerlöfin teoksen). Suomennosten niminä olen nähnyt ainakin näitä kahta versiota: Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja tätä Nils Holgerssonin ihmeellistä matkaa.

Peukaloisen tarina lienee suomalaisille tuttu vuonna 1980 valmistuneesta piirretystä tv-sarjasta, jota on esitetty uusintanakin useaan kertaan. Minutkin tarina tavoitti ensimmäisen kerran sitä kautta. Olin jo oikeastaan liian vanha seuraamaan piirrettyjä, mutta tuohon aikaan niitä oli tarjolla niin vähän, että kaikki animaatiot kelpasivat. Tv-sarjahan oli valloittava, se oli sopivan jännittävä ja aikanaan jopa melko vauhdikas. Myöhemmin, jo aikuisena, luin kirjan lastenkirjallisuuden tenttiin, ja sittemmin omille lapsilleni ääneen - ja nyt oli vuorossa äänikirjaversio.

Selma Lagerlöf kirjoitti Peukaloisen retket alun perin kouluihin lukukirjaksi vuosina 1906 - 1907. Lagerlöfin idea toimii valloittavasti: Nils Holgersson on ilkeä poika, joka suututtaa haltian. Haltia taikoo hänet peukaloiseksi, ja Nils joutuu perheen Martti-hanhen mukana villihanhien matkaan. Idea on suorastaan nerokas, sillä villihanhien keväisen paluumuuton seuraaminen Ruotsin Lappiin pesimään on mitä mainioin tapa käydä läpi Ruotsin maakunnat, kaupungit, järvet ja joet  - poiketaanpa myös Gotlannissa. Yläilmoista kaiken voi nähdä laajemmin.

Tarinassa on monta ideaa, jotka ovat tehneet kirjasta klassikon. Ensinnäkin Lagerlöfin luoma pojan hahmo, Nils Holgersson, on aluksi varsin itsekäs ja laiska kloppi. Tarinan myötä hän kasvaa vastuuseen ja kiintymykseen, eli kyseessä on positiivinen ja opettavainen kasvutarina. Toiseksi villihanhien muuttomatka Etelä-Ruotsista Ruotsin Lappiin on kuvattu maisemia maalaillen ja niin elävästi, että ne voi nähdä silmissään. Ihmisten elinkeinot, luonnon erityispiirteet ja historialliset tarinat värittävät kerrontaa.

Kolmanneksi tarinassa on sopivasti seikkailua ja jännitystä, on taistelua luonnonvoimia vastaan, on myrskyä, sadetta, lunta ja jäätä. Ilkeä kettu, Smirre, on peukaloisen ja villihanhien perivihollinen, ja seuraa heitä pohjoiseen virittäen matkalle monta ansaa. Onneksi matkalla tavataan myös paljon hyviä ja jaloja eläimiä, kuten viisas villihanhien johtaja Akka Kebnekaiselainen, Gorgo-kotka ja Bataki-korppi. Nils oppii ymmärtämään eläimiä ja auttaa nokkeluudellaan niitä pulasta. Luonnon kunnioittamisessa kirja on entistäkin ajankohtaisempi, ja sopii edelleenkin lapsille luettavaksi.

Äänikirjan lukijana on Inkeri Wallenius, jonka äänestä tulee hyvin nostalginen olo. Hän on nimittäin kertojana myös tv-sarjassa. Walleniuksen ääni sopii erinomaisesti tarinaan, ja sitä on miellyttävä kuunnella. Rauhallinen ja lempeä äänensävy koukutti myös nykylapset kuuntelemaan seikkailuja, ja autossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun tarina eteni.


Osallistun kirjalla Jokken 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Kirjasähkökäyrän Mai.

J. M. Synge: Aransaaret

J. M. Synge: Aransaaret, 2009
Alkuteos: The Aran Islands, 1907
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Leena Kilpi
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Jälleen näin kolmen matalan kalliosaaren vajoavan mereen ja jouduin hetkeksi suunnattoman murhemielen valtaan. Ilta oli seesteinen, ja kun tulimme avoimille vesille, aurinko oli kuin sädekehä Inishmaan kallioiden takana. Vähän myöhemmin taivas peittyi punertavaan hehkuun, joka hääti tieltään kaiken sinen mereltä ja Connemaran kukkuloilta. (S. 96.)

John Millington Syngen (1871 - 1909)  Aransaaret on viehättävä ja kiehtova kirja. Kirjan taustalla on kahden irlantilaisen kohtaaminen Pariisissa. Runoilija William Butler Yeats tapasi nuoren maanmiehensä, opiskelija John Millington Syngen Pariisissa ja lausui hänelle kohtalokkaat sanat: "Jätä Pariisi, et koskaan saa mitään aikaiseksi lukemalla Racinea... Mene Aransaarille. Elä siellä kuin olisit yksi saarelaisista. Kuvaa elämää, jota ei ole koskaan ennen kuvattu."

Ja Synge kuvasi. Hän vietti saarilla viisi kesää, opiskeli iiriä, kirjoitti muistiin kansantarinoita ja -runoja, seurasi saaren elämää ja ystävystyi saarelaisten kanssa. Myöhemmin hän perusti Yeatsin ja muutaman muun henkilön kanssa Irlannin kansallisteatterin, jonka ohjelmassa oli hänen kirjoittamiaan realistisia maalaisnäytelmiä, joissa hän hyödynsi kansantuntemustaan. Syngen näytelmät eivät kuitenkaan olleet kiihkeimpien kansallisaatteellisten mieleen, sillä ne koettiin irlantilaisuuden pilkkana. Vasta ajan myötä Synge on ansainnut näytelmillään Irlannin kansallisdramaatikon tittelin. (Lähteenä Kaj Attorpsin laatima Aransaaret-kirjan esipuhe.)

Synge kuvaa rakkaita Aransaariaan kauniisti ja rehellisesti. Hän vieraili kaikilla saarilla, isoimmalla eli Inishmorilla (tuolloin Aranmor), keskimmäisellä eli Inishmaanilla ja eteläisimmällä eli Inisherellä, mutta kauimmin hän viipyi Inishmaanilla, josta löysi sopivan asuinpaikan  Kirjaansa hän on ikuistanut tarkkoja havaintoja saarten tavoista, sillä hän osallistui saarelaisten arkeen ja oli mukana myös juhlissa ja osallistui hautajaisiinkin.

Saarelaisten elämä on vaatimatonta ja kovaa, mutta myös vilpitöntä ja omanarvontuntoista. Vaikka messuihin osallistutaan tunnollisesti, niin perinteiset uskomukset auttavat selittämään elämän ihmeitä, ja keijuihin uskovat kaikki. Niillä on valtava voima ihmisiin, ja niiden kanssa on syytä pysyä hyvissä väleissä. Joitain apuja keijuja vastaan kuitenkin on, ja niinpä vanha Pat Dirane opastaa Syngeä: "Ota terävä neula", hän sanoi, "ja työnnä se takkisi kauluksen alle, niin yksikään keiju ei voi käyttää valtaansa sinuun." (S. 54.)

Saavuttuaan saarille Synge saa jalkaansa parin kurpposia (pampooties), joilla askellus käy kevyesti myös rantakivikossa, ja siitä alkaa taivallus kansan tahdissa. Synge seuraa kelpin (merilevän tuhkaa) polttoa, hevosten ja lehmien lastaamista höyrylaivaan, kalastusta, olkikattojen tekoa, perunanviljelyä. Hän seuraa lokkien liitoa, ihmisten luontevaa askellusta ja vaatteiden kauniita värejä. Mutta suurimman vaikutuksen häneen tekee meri, se miten paikalliset elävät sen kanssa ja sen armoilla, miten taitavasti he soutavat curaghejaan, miten hyvin he lukevat merta.

Huumoriakaan ei kirjasta puutu. Kun saarelle tulee vuokralaisten häätöä varten poliiseja, heidän juoksuttamisestaan saadaan hupia. Kun Synge jää hetkeksi saaren naisten piirittämäksi, nämä alkavat pilkata häntä poikamiehenä olemisesta. Paikallisilla on hyvä itsetunto ja vakaa käsitys ulkomaailmasta: Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskelijoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin. "- - Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä." 

Kävin Irlannissa kesällä 2002, jolloin pääsin Aransaarillekin. Tästä kirjasta en silloin tiennyt mitään, enkä ollut Syngestä kuullutkaan. Mutta iiriä, sitä halusimme ystäväni kanssa kuulla, ja sitä kuulimme Inismorilla paikallisten taksikuskien puhumana. Päivä Aransaarilla on yksi elämäni ikimuistoisimpia. Luonto oli huikaisevan kaunista ja karua, pystysyuorat kallioseinät ja alhaalla pauhaava meri käsittämättömiä. Jos nyt pääsisin saarille uudestaan, ottaisin tämän kirjan mukaani ja etsisin saarilta Syngen tuolin, tähystyspaikan, josta Synge tapasi katsella merta: Eteläsaarelaisiin verrattuna Inishmaanin miehet tuntuvat elävän merkillisessä ikivanhassa yhteisymmärryksessä koko maailman kanssa. Heidän mielialansa noudattivat ihmeen tarkasti päivän vaihtelevia ilmeitä, ja heidän muinainen iirinsä tuntui olevan niin täynnä jumalallista yksinkertaisuutta, että minun teki mieli kääntää kokka kohti länttä ja soutaa heidän kanssaan ikuisesti. (S. 120.)

James Joyce: Kamarimusiikkia

James Joyce: Kamarimusiikkia, 2012
Alkuteos: Chamber Music, 1907
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 58 (runoja 36)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nojaa ulos ikkunasta, 
     kultakutrisein, 
kuulen sinun laulavan
     halki ilman iloisen. (S. 17.)

James Joycen (1882 - 1941) runokokoelma Kamarimusiikkia on suomennettu vuonna 2012. Se ilmestyi alun perin nimellä Chamber Music vuonna 1907. Romaanitaiteen uudistaja aloittikin kirjailijanuransa runoilijana.

Kamarimusiikkia sisältä 36 runoa, joiden teemana on rakkaus. Joyce oli 25-vuotias, kun kokoelma ilmestyi, ja hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, Nora Barncalen. Suurin osa kokoelman runoista on puhetta rakastetulle (Noralle) tai ne kertovat rakastavaisten suhteesta.

Kokoelman suomentaja, Ville-Juhani Sutinen on laatinut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että Joycen toinen intohimo kirjoittamisen lisäksi oli laulaminen ja musiikki, jopa siinä määrin, että hän haaveili laulajan urasta. Useat kokoelman runoista yhdistävät musiikin ja rakkauden. Näitä Joycen runoja on myös sävelletty.

Niin lepäisin tuolla sulopovella
     (oi suloinen se on ja kaunis niin!) - - (s.18).

Runot ovat muodoltaan perinteisiä, ja suomentaja on tavoittanut niihin yli satavuotisen sanaston, riimit ja runokielen. Runot eivät kuitenkaan ole pelkkää rakkauden kuvastoa, ylistystä, kaipausta ja ikävää, vaan niissä on paljon muutakin. Joissakin on mustasukkaisuutta ja suoranaisia ohjeita rakastetulle. Kokoelman loppua kohti romanttinen rakkaudenpalo laantuu ja arkisuus astuu suhteeseen. Onpa runoissa ounastelua myrskyistä ja rakkauden ahdistavuudestakin. Silti rakastavaisten yhteenkuuluvuus tuntuu vahvalta:
Läpi silmiesi peilin kirkkaan,
   läpi suudelmien pehmeän huokauksen,
jylhät tuulet hyökkäävät ahdistamaan
   varjoisaa puutarhaa rakkauden. (S. 41.)

Kokoelman lopussa on suomentajan selitykset runojen sanastosta ja taustalla vaikuttavista runoilijan yksityiselämän tapahtumista. Ilman selityksiä kokoelma olisi jäänyt lähinnä rakkausrunolörpötykseksi. Käännösrunojen ymmärtäminen on lähes aina hankalaa, sillä niin paljon runous on sidoksissa alkuperäiseen aikaansa, kulttuuriinsa ja kieleensä, siksi selityksiä tarvitaan. Selitysten lukeminen kuitenkin hidastaa ja pirstoo lukukokemuksen. Kun luin runoja toiseen kertaan, en enää selaillutkaan selityksiä ja runot toimivat ikään kuin rakkauden tarinana.

Juhlitun ja arvostetun irlantilaiskirjailijan runot lienevät hänen kotimaassaan tuttuja koko kansalle, vähän Eino Leinon tapaan. Kamarimusiikkia toimii edelleen aikansa kuvana ja (Joycen) rakkauden ihannekuvana, mutta mitään huikeaa lukuelämystä en kokoelmasta saanut. Syitä on tietysti monia, mutta sanotaanko vaikka niin, että jos olisin alle 25-vuotias nuorimies, rakastunut (taas) ja varma siitä, että uudistaisin vielä joskus käsityksen länsimaisesta kirjallisuudesta, tämä olisi kirja, josta innostuisin. Luulen, ja toivon, että kokoelma kuitenkin auttaa myös tällaista 2000-luvun keski-ikäistä äiti-ihmistä varsinaisen haasteen lukemisessa. Aion nimittäin yrittää Odysseuksen lukemista ennen ensi kesän Irlannin-matkaani.

Kamarimusiikkia toi yhden lisäpisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja aloitti irkkukirjallisuuden lukuprojektini.