Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim: Allah99, 2019

Alkuteos: Allah99
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Khaled Al Nassiry
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Kirjallisuuden ja ylipäätään kirjoittamisen merkityksestä on puhuttu paljon. Pessoan mukaan kirjallisuus on helpoin tapa olla välittämättä elämästä, ja minullekin kirjallisuus on tarjonnut mukavia pakopaikkoja, mutta lisäksi väitän, että kirjallisuus on peräti pelastanut henkeni. Kirjallisuus on pelastanut minut joka tulin syntyneeksi maassa, missä raaka väkivalta on kerran vuosikymmenessä leimahtanut kauhistuttaviin, mielikuvitusta uhmaaviin sfääreihin asti. (S. 16.)

Hassan Blasimin Allah99 on ilman muuta kirjallinen tapaus. Se on tapaus Suomen kirjallisuudessa, se on tapaus eurooppalaisessa kirjallisuudessa ja se on tapaus maailmankirjallisuudessa. Irakista Suomeen päätynyt Hassan Blasim kirjoittaa raivoisaa, häikäilemätöntä ja filosofista proosaa. Yhdistelmä luo aivan omanlaistaan kirjallisuutta.

Olen aiemmin lukenut Hassan Blasimin novellikokoelmat Vapaudenaukion mielipuoli (2012) ja Irakin purkkajeesus (2013), jotka ovat niittäneet mainetta maailmalla enemmän kuin Suomessa. Ne edustavat taiturimaista novellitaidetta, joka häikäisee lukijansa. Sota, väkivalta, fundamentalismi ja pakolaisuus ovat kansainvälisiä aiheita, joita Blasim käsittelee novelleissaan armottomasti.

Sama meno jatkuu Allah99:ssä. Mutta nyt Blasim heittelee tuon tuostakin myös kirjallisia koukkuja  keskelle absurdia väkivaltaa, pommi-iskuja, kostoa ja kuolemaa. Beckett, Gogol, Kafka - irrallisuutta, unenomaisuutta, surrealismia.  Ei ole sattumaa, että Blasimin luoma kertoja lukee László Krasnahorkain Saatanatangoa, jossa ylistetään ihmisten yksinäisyyttä ja itsekkyyttä. Italo Calvinon herra Palomar puolestaan kommentoi kärkkäästi samaisen päähenkilön, kirjailija-elostelijan, sanomisia tämän matkoilla. Taustalla vaikuttavat Emil Cioran -nimisen romanialais-ranskalaisen filosofin ajatukset kaiken turhuudesta ja kuolemasta. Hilpeät puitteet - jumalaista kirjallisuutta.

Allah99:n kehyskertomuksena on taideprojekti. Irakista paennut entinen eläinlääkäri, nykyinen kirjailija, Hassan "Minervanpöllö" Buma on päätynyt pakomatkallaan Suomeen. Hän on saanut apurahan, jonka turvin hänen on tarkoitus kerätä 99 tarinaa Allah99-blogiinsa. Nimi tulee Jumalan 99 nimestä, jotka tunteva pääsee paratiisiin. Tarinoita alkaa kertyä: Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Tarinoiden keräämisen ohessa Hassan "Minervanpöllö" Buma käy kirjeenvaihtoa Alya Mardan -nimisen kirjailijan kanssa. Mardanin intohimo ja elämäntehtävä on Emil Cioranin teosten kääntäminen, ja Mardanin kautta päästäänkin pohtimaan kaiken katoavaisuutta ja muun muassa kirjoittamisen turhuutta: Kirjoittaminen: Eräille se on kuin kaivaisi hautaa sanoille. Ylipäätään koko sana "kirjoittaminen" maistuu tuhkalta ja kuolemalta. (S. 15.)  

Teoksen lopussa esitellään kirjailija Adnan al-Mubarak, jonka kanssa kirjailija Hassan Blasim on käynyt kirjeenvaihtoa. Missä määrin Hassan Buma on Hassan Blasim ja Alya Mardan on Adnan al-Mubarak? Sen tietää täsmällisesti vain kirjailija Hassan Blasim. Joka tapauksessa Alya Mardanin nimissä kirjoitetut viestit tuovat kirjaan filosofisia rauhan hetkiä, joiden kautta siirrytään pohtimaan vanhenemista, kirjoittamisen tuskaa ja pakkoa ja elämän tarkoitusta, jopa hetkittäistä kauneutta, jota taide tarjoaa ihmisen muuten niin turhaan elämään.

Kirjailija-kertoja Hassan matkustaa tarinoiden perässä paikasta toiseen. Käydään esimerkiksi Berliinissä, Brysselissä, Tampereella ja Reykjavikissa, mutta aina palataan Bagdadiin. Tarinoiden alku on useimmiten siellä, autopommien, taistelujen, harhalaukausten ja itsemurhaiskujen Bagdadissa, jossa taide ja vapaa ajattelu on ajettu nurkkaan ja jossa ihmiset säästävät rahaa voidakseen maksaa salakuljettajille, jotka kuljettavat heidät pois kaupungista, Eurooppaan, vapauteen.

Kirjassa on seksiä, alkoholia, huumeita ja järjetöntä väkivaltaa. Siinä on rivien väliin upotettua maailman mustinta huumoria, suoraa kritiikkiä irakilaisisa kirjallisuuspiirejä kohtaan, taiteen vapauden ylistystä, elämän banaalia arkipäiväisyyttä, räkäisiä kapakoita, epätoivoista räpistelyä ja tarinoita ja tarinoita. Niitä ei ole aivan 1000 ja yhtä, mutta paljon niitä on. Perinteistä proosakerrontaa rikkova haastattelurakenne ja kirjeet tauottavat kerrontaa, korostavat juonenkäänteitä, antavat lukijalle tilaisuuden valmistatutua johonkin uuteen kummallisuuteen, joita elämä nakkaa ihmisten eteen.

Haastateltavillani on sangen laaja kirjo erilaisia elämänkokemuksia, mutta yhteiseksi nimittäjäksi voisi mainita sen, että suurimmalla osalla on ollut elämässään jonkinlaista "häiritsevää rätinää". - - Minä tietenkin etsin heidän kertomuksistaan yhtymäkohtia omiin demoneihini taiteilijana ja eläinlääkärinä. Tai ehkä minä toisten elämiä tonkiessani vähän nolona ja epäröiden tavoittelin lapsuudenystäväni Habibin ideaa "tappavantehokkaista tarinoista". Habib on piikki lihassani, ystävä muistojen uumenista, joka on karulla tavlla osoittanut, että elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa. (S. 22).

Sampsa Peltosen suomennustyötä on kehuttu moneen otteeseen, ja se on kaikki kehunsa ansainnut. Teksti on värikästä ja helppolukuista, ja siihen uppoaa kuin lumottuna. Lukija janoaa tietää lisää, kuulla taas yhden tarinan siitä, miten absurdeja asioita maailmassa tapahtuu. Sinne tarinoiden runsaudensarveen uppoavat myös Rajaportin sauna, Katri Helenan Lintu ja Lapsi sekä Salmi-Aki.


Allah99 on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Sivumerkkejä ja Kirjakaapin kummitus. 

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli, 2012
Alkuteos: Majnun sahat al-hurriyya, 2009
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kansi: ?
Sivuja: 180
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Hassan Blasimin Vapaudenaukion mielipuoli heittää lukijansa keskelle 2000-luvun Irakin mielipuolista arkea. Kirjan 13 novellia kiertyvät absurdeiksi tarinoiksi ihmisistä, jotka yrittävät jotenkin elää väkivallan keskellä. Novelleissa Vapaudenaukion mielipuoli, Ruumisnäyttely ja Tarinabasaari voi kokea häivähdyksen sotaa käyvän maan arjesta. Kirjoitan häivähdyksen, sillä vaikka väkivalta tulee silmille, tuskin kukaan nykysuomalainen voi täysin ymmärtää, millaista on elää arkea, jossa pienikin hyvän elämän toivo ammutaan ja torillinen ihmisiä saattaa räjähtää palasiksi silmien edessä. Epävarmuutta, pelkoa, vihaa, kostoa - joka päivä ja joka hetki.

Vapaudenaukion mielipuolen tarinat ovat tarinoita paitsi irakilaisuudesta myös tarinoita pakolaisuudesta. Näitä tarinoita on luettu meilläkin sanomalehdistä ja kuultu uutisissa: Säästin palkkani ja maksoin sen suoraan miehille, jotka salakuljettivat idän ihmiskarjaa lännen laitumille (s. 28). On varmasti helpotus päästä pois sodan ja epävarmuuden keskeltä.Vai onko?

Väkivaltaa voi yrittää paeta, mutta se seuraa mukana, vaikka kotimaa jää taakse. Esimerkiksi novellit Rekka Berliiniin tai Carlos Fuentesin painajaiset kertovat siitä, kuinka se lopulta murskaa ihmiset. Pillerinpyörittäjä-novellissa menneisyyden traumoja puretaan suomalaiselle tohtorille: Minua puolestaan voi kuvailla sanomalla, että minulta puuttuu luottamus, samaan tapaan kuin joltakulta sanotaan puuttuvan moraali (s. 158).

Blasimin novelleja olisi mahdotonta lukea, jos ne olisivat realistista kerrontaa sodan kauhuista. Blasim on kuitenkin verhonnut hirveydet groteskiin kerrontaan tai kafkamaiseen järjettömyyteen. Kuvat syöpyvät kuitenkin tehokkaasti lukijan mieleen. Hirvein novelli on jo nimeltään kuvottava Ruumisnäyttely, joka on yhtä makabeeri kuin nimestä voi päätellä. Siinä kerrotaan toinen toistaan järkyttäväimmistä ihmisten tappamistavoista ja ruumiiden asettelusta julkisille paikoille ihmisten nähtäväksi. Tappamisesta voi tehdä taidetta - tavallinen tappaminenhan on niin naurettavan arkipäiväistä ja mautonta.

Suosikkinovellikseni nousi kokoelman viimeinen novelli, Tuo pahanilmanhymy. Siinä Suomeen asettunut pakolainen herää eräänä aamuna hymy kasvoillaan, eikä hän saa hymyilyään loppumaan. Onko hymy seurausta siitä, että hän tuntee olevansa turvassa? Mene ja tiedä, mutta siinä se hymy kuitenkin on. Miten käy hymyilevän pakolaisen Suomessa? 

Niinpä niin, taas kerran Blasim teki sen. Jään kiinni hörähtelystä, vaikka novellin päähenkilö kokee jotain, joka ei naurata ollenkaan. Blasimin novellien vahvuus on musta huumori, johon hän saa verhottua hirveimmätkin tarinat. 

Vapaudenaukion mielipuolen novellit ovat taidokasta kaunokirjallisuutta, lahjakkaan kirjailijan armotonta kertomisen paloa. En ihmettele yhtään, että kirja on ollut Independent-lehden Foreign Fiction Prize -ehdokkaana vuonna 2010. Suomennoksessa on julkaistu kaksi novellia, Pahantapainen itsensäpaljastaja ja Pillerinpyörittäjä, joita ei englanninnoksessa ollut. Sampsa Peltonen on suomentanut novellit arabiasta ja ne ovat sujuvaa luettavaa. 

Luin aikaisemmin Hassan Blasimin novellikokoelman Irakin Purkkajeesus, josta pidin vielä enemmän kuin tästä Blasimin esikoisteoksesta. Kokoelma oli - jos mahdollista - vielä ehyempi kokonaisuus ja  taidokkaampaa kerrontaa kuin Vapaudenaukion mielipuoli. Irakin Purkkajeesus toi Blasimille voiton samassa Independent-lehden kilpailussa vuonna 2014, jossa Vapaudenaukion mielipuoli sai kunniamaininnan vuonna 2010. Lehti mainitsee Blasimin tämän ajan merkittävimpänä arabikirjailijana.

Blasim on irakilainen elokuvaohjaaja, joka on tullut Suomeen vuonna 2004. Hän asui pitkään Pispalassa Tampereella. Irakin purkkajeesuksen arviossani toivoin hänen viihtyvän täällä pitkään, mutta luin jo Aamulehdestä, että kirjailija on nykyään helsinkiläinen. Saapa nähdä, kauanko tällainen maailmanluokan tähti viihtyy Suomessa. Ainakin hänen kirjojaan kannattaa lukea, koska siihen on mahdollisuus. Vapaudenaukion mielipuoli on nimittäin kielletty kirja muun muassa Jordaniassa, ja tällainen on potentiaalisten lukijoiden tilanne Irakissa:  - - eihän maassa ole satoihin vuosiin ollut lukijoita sanan laajassa merkityksessä. On vain nälkäänäkeviä, murhamiehiä, luku- ja kirjoitustaidottomia, sotilaita, kyläläisiä, rukoilijoita, eksyneitä ja sorrettuja. (S. 135.)

Vapaudenaukion mielipuoli oli lukupiirikirja, josta muut lukupiiriläiset eivät olleet ollenkaan niin innostuneita kuin minä, vaikka yhdessä tulimme siihen tulokseen, että suomalaisten pitäisi lukea Blasimin kirjoja. Eräs piiriläinen pohti, että nämä novellit on varmastikin ollut pakko kirjoittaa. Ne ovat ehkä olleet kirjailijalle keino selviytyä traumoista, joita väkivallan keskellä eläminen on aiheuttanut. Novelli Ruumisnäyttely on mielestäni juuri sellainen tarina, jossa kaikki kamalimmat näyt on kirjoitettu pois. Harva kirjailija kuitenkaan pystyy kirjoittamaan traumansa maailmanluokan kirjallisuudeksi.


Vapaudenaukion mielipuoli on luettu ainakin blogeissa Mari A:n kirjablogi ja Kirjanurkkaus.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen 42. kohdan: 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Blasim Hassan: Irakin Purkkajeesus, 2013
Alkuteos arabiankielinen, 2013; englanninkielinen laitos: The Iraqi Christ, 2013
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesus on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Blasimhan on tamperelainen kirjailija, ja hän on ollut jonkin verran esillä paikallisessa mediassa. Kirjailija, tuolloin elokuvaohjaaja, lähti Irakista vuonna 2004, kun hän joutui kotimaassaan vaikeuksiin ohjaamiensa elokuvien takia. Jostakin syystä hän on päätynyt meille tänne Tampereelle, ja toivottavasti hän kirjoittaa täällä nytkin ja kirjoittaa pitkään. Jonain päivänä hänet nimittäin viedään täältä maailman kyliin, sillä kyseessä on ilman muuta maailmanluokan tähti, jota Guardian-lehti on tituleerannut kenties tämän hetken parhaaksi arabikirjailijaksi.

Blasim aloitti kirjoittamisen täällä Suomessa ja häneltä on julkaistu aiemmin kirja Vapaudenaukion mielipuoli, joka oli The Independent -lehden käännöskirjapalkintoehdokkaana 2010 ja sai silloin kilpailussa kunniamaininnan. Tällä Irakin Purkkajeesus -kirjalla tuli pääpalkinto tuosta samasta kirjallisuuskilpailusta vuonna 2014, ja täysin ansiosta.

Missä on suomalainen pöhinä tämän kirjan ja kirjailijan ympäriltä? Kirjailija itsekin ihmetteli tätä, kun hän oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä. Irakin Purkkajeesuksen luettuani olen tuplasti ihmeissäni. Kirja on loistava, ja kaiken lisäksi äärettömän ajankohtainen. Sen sijaan, että suomalaiset taivastelisivat, miksi ihmiset jättävät Irakin tai Syyrian, he voisivat lukea tämän kirjan.

Irakin Purkkajeesus sisältää 13 novellia, joissa on puolestaan useita tarinoita. Ensmmäinen novelli, Pukinlaulu, paljastaa kirjan idean. Siinä ihmiset ovat kokoontuneet diktatuurin päätyttyä osallistumaan Muistiradio-nimisen ohjelman tarinankerrontakilpailuun: Minun muistissani kiehui alun kolmattakymmentä tarinaa pitkistä vankilavuosistani Iranissa. Luotin siihen, että ainakin yksi niistä räjäyttäisi kilpailussa pankin. (S. 12.)

Tarinoita alkaa tulla. Mutta Blasim ei kerro tarinoita aivan jalat maassa. Hänen tarinansa saavat alleen Aladdinin taikamaton - ja hyvä niin, sillä realistisesti kerrottuna nämä tarinat olisivat liian ahdistavia. Maaginen realismi siivittää sotaisan arjen ja välillä ei tiedä, mikä tarinasta on totta, mikä tarua. Kaiken kaikkiaan elämä näyttäytyy absurdina, uskomattomana sattumien ja valintojen sarjana, jossa ihmishenki ei paljon paina, vaikka siinä on kaikki. Novelleissa kani munii ja tavataan maailman nuorin murhaaja. Veitset katoavat ja kalastetaan suomalaisella järvellä. Kirjailijan on myös vastattava kysymykseen, miksi kirjailija ei kirjoita kunnon romaania? Välillä hypätään kuolemanjälkeiseen maailmaan, kun kertoja kertoo: Minä sain surmani omien tulituksessa. Olimme partioimassa Yhdysvaltain joukkojen kanssa, kun kylän talosta avattiin tuli. Amerikkalaiset luulivat meidän irakilaisten tulittaneen heitä ja vastasivat ampumalla hysteerisesti. Minä sain kolme kutia päähäni. (S.3.)

Irakin Purkkajeesuksessa näkyy vahva tarinankerronnan perinne. Tuhannen ja yhden yön tarinoitahan nämäkin ovat, vaikka ovatkin enemmän totta kuin haluaisimme uskoa. Suosikkinovellikseni nousi novelli, jonka nimikin viittaa suoraan perinteeseen: Tuhat ja yksi veistä. Siinä ystäväjoukkoa yhdistää taito hävittää veitsiä. Yksi ryhmän jäsen puolestaan saa veitset taas ilmaantumaan, ja onpa ilmestyvien veitsien ympärille perustettu kokonainen veitsikauppa. Uskomattomia taitoja, mutta vielä uskomattomampia ihmiskohtaloita. Blasimin kynästä irtoaa mustaa huumoria ja surrealismia, johon hän verhoaa koskettavat tositapahtumat, silmittömän ja sattumanvaraisen väkivallan ja yksittäisten ihmisten elämät: Miten sovittaa yhteen yksityiselämä ja tietoisuus siitä, että maailma murenee silmien edessä? (S. 70.)

Blasimin tarinoista tuli vahvasti mieleeni kaksi teosta. Toinen on Veijo Meren Manillaköysi, joka on suomalaisen sotakirjallisuuden klassikko. Siinä sota näyttäytyy yhtä absurdina kuin Blasimin novelleissa. Toinen kirjailija, joka tästä Blaismin teoksesta tuli mieleeni, on Sergei Dovlatov, joka saa neuvostoarjen kuvattua samanlaisella hulluudella kuin Blasim kuvaa irakilaista arkea. Irakin Purkkajeesuksessa valtio, jossa käydään vuosikymmenien ajan toinen toistaan järjettömämpiä sotia, tulee liki ja osoittautuu täysin elinkelvottomaksi ympäristöksi. Kirjan luettuani jään odottamaan aikaa, jolloin kaikki Lähi-idän aseet vaihdettaisiin kyniin. Kynien aika olisi nyt, heti.


Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteen kohdan 37: Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. En tosin osaa nimetä yhtään maata, jossa Irakin Purkkajeesus olisi vielä virallisesti kielletty, mutta kirja, jossa on novelli nimeltä Sunnalaisten anaali vs. siialaisten anaali, ei varmasti pääse arabimaissa julkisuuteen ilman sensuuria.

Irakin Purkkajeesuss on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Reader, why did I marry him?, Kirjamuistikirja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.