Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viita: Kootut runot, 1980. Sisältää kokoelmat Betonimylläri (1947), Kukunor (1949), Käppyräinen (1954), Suutarikin suuri viisas (1961) ja Viimeinen sikermä (Onni, 1965)
Kustantaja: WSOY, 1966
Sivuja: 303
Kansi: ?
Mistä sain kirjan: äidin kirjahyllystä



Lauri Viita syntyi Pispalassa 17.12.1916, tasan sata vuotta sitten. On aihetta runouden juhlaan ja on aihetta kumartaa kunnioituksesta tuonne jonnekin pilvenreunaa kohti.

Juhlavuoden kunniaksi Viita on ollut täällä kotikaupungissaan Tampereella esillä monin tavoin. Pispalan oma poika, työläisrunoilija ja -kirjailija, on vankkumaton osa tamperelaista kulttuuria ja osa suomalaisen kirjallisuuden modernismia.

Viita aloitti kirjailijanuransa vuonna 1947 runokokoelmallaan Betonimylläri. Teos oli sensaatio, kirjallinen tapaus. Se oli sekä uutta runoutta että aitoa työläishenkeä, ja siinä on persoonallista herkkyyttä ja voimaa, joista syntyy ainutlaatuinen kokonaisuus. Nimiruno Betonimylläri on kyseisen työmiehen arjen työn kuvausta:
--
Olin betonimylläri sementtikeuhkoin
ja hattureuhkoin, 
nenässä kuivunut kuona
ja paidassa hiki.
-- (S. 49.)

Viidan runojen maailmankuva ponnistaa työläiskaupungin työläiskaupunginosan ytimestä. Osa runoista on nokkelasti ja ironisesti yhteiskuntakriittisiä sivalluksia, jossa valtaapitävät näyttäytyvät naurettavina kukkoilijoina. Kritiikiltä ei välty kirkkokaan. Klassikoiden klassikko, ja lähes jokaisessa äidinkielen oppikirjassa siteerattu runo, taitaa olla runo Moraali:
"Siisti täytyy aina olla!"
sanoi kissa hietikolla - 
raapi päälle tarpeenteon
pienen sievän santakeon. (S. 30.)

Viidan herkkyys ilmenee kauniissa luonto- ja henkilökuvissa, kuten Alfhildissä, Viidan äidistä kertovassa runossa, jonka ensi säkeet jokainen suomalainen osannee ulkoa: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, jumalan näkevät... Kukapa selviäisi kuivin silmin Alfhildista!

Mikä tekee Viidasta modernistin? Nyt kun luin Kootut runot uudestaan, vuosien jälkeen, hämmästelin hänen käyttämiensä loppusointujen määrää. Eikös moderni runous ole nimenomaan vapaamitallista? Viidan riimittely on kuitenkin aivan omanlaistansa. Hän rikkoo säkeiden pituutta, luo omaa, äärettömän sujuvaa rytmiään. Kielikuvat ja runojen aiheet ovat kaukana perinteisen runon malleista. Lukiessani pysähdyn vähän väliä huokaisemaan suomen kielen kauneutta ja runoilijan tarkkuutta ja luovuutta sen käyttäjänä.

Betonimyllärin jälkeen Kootuissa runoissa on saturunoelma Kukunor. Siinä ei ole mitään samaa, mitä Betonimyllärissä oli. Tai no, onhan siinä taiturimainen Viidan rytmi. Siinä on kuitenkin jotain aivan ainutlaatuista hulluttelua, suomenkielistä nonsensea, äänteillä herkuttelua, toistoa ja älyttömyyttä ja kaikista eniten satua. Välillä sadun juoni katoaa horisonttiin, johonkin Kukunor-järven ja Kalaharin autiomaan välimaastoon, näkymättömiin, ja palaa taas johonkin arkiseen tilanteeseen.

Entäs sitten Käppyräinen ja Suutarikin suuri viisas, vähemmän tunnetut Viidan kokoelmat? Käppyräinen on paljolti sisällöltään Betonimyllärin kaltainen, mutta siinä on kaikuja myös Kukunorin leikistä, kuten runossa Tikanpolkka, joka on osana myös Kukunorissa:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka
jäistä kuusta hakkaa,
jotta kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
taikka
vaikka
silkka pilkka sakka rokka rikka
joka kukon kurkkuun poukkaa - - (S. 181)

Suutarikin suuri viisas on taas jotain aivan uutta. Siinä on kalevalaista poljentoa, sellaista runomittaa, joka on tuttua suomalaisesta kansanrunoudesta ja Eino Leinon Helkavirsistä. Uudistuva runoilija - sitäkin Lauri Viita siis oli. Tästä runokoelmastani ehdoton suosikkirunoni on Tuletko kanssani korkealle. En melkein kestä sen riehakasta ja satumaista rakkautta.

Sitten tulee se Viimeinen sikermä, Onni. Se on täydellinen.

Ei ole ihme, että Viitaa on vaikea lokeroida. Hän on yhtä ja toista.  Hän uudistuu kirja kirjalta, saa lukijan uskomaan joka sanaan, saa lukijan itkemään ja nauramaan, hämmästelemään höpötystä ja ihailemaan omaperäistä, sujuvista sujuvinta rytmiä ja suomen kielen taipuisuutta. Viidan Koottujen runojen jälkeen suomen kieli on maailman kaunein kieli.

Olen lukenut Kootut runot läpi kerran aikaisemmin, joskus opiskeluaikoina, sillä Tampereen yliopiston kirjallisuuden opinnoissa Viitaa ei voinut välttää. Hänet nostettiin työläiskirjailijana Väinö Linnan rinnalle, ja sinne hän kuuluukin runoudellaan. Tänään on Lauri Viidan satavuotispäivä, sanojen juhlapäivä.

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi. (S. 302.)

Syksyni kohokohtia on ollut Tampereen Työväen Teatterin näytelmä Viita 1949, jonka on ohjannut Sirkku Peltola ja käsikirjoittanut Heikki Salo. Esityksen musiikin on säveltänyt Eeva Kontu, joka on onnistunut nostamaan Viidan sanat Pipalan harjulta jonnekin vielä korkeammalle. Näytelmässä Kukunor-runoelman päähenkilöt, Kukunor ja Kalahar, alkavat punoa tarinaa. Heidän sanailunsa on runoa, jossa sekoittuvat Viidan ja Salon säkeet, ja katsoja saa ratsastaa sanojen selässä pitkin poikin. Viidasta rakentuu näytelmän myötä ristiriitainen, säkenöivä, herkkä ja hieno henkilökuva.

Tamperelaisbloggareiden (ja muidenkin rakkaiden ystävien) lukupiirissä on tietysti juhlittu Lauri Viitaa. Viita 1949 -kokemus jaettiin yhdessä ja lisäksi luettiin runoilijan tuotantoa. Viita-juhlavuoden satoa kannattaa käydä kurkkaamassa lukupiiriläisten blogeista: Kirja hyllyssä, P. S. Rakastan kirjoja ja Kannesta kanteen, jossa Kaisa on lukenut sekä Moreenin että Ne runot, jotka jäivät.

Lisäksi suosittelen lämpimästi Aamulehdessä ilmestynyttä Matti Kuuselan artikkelia, jossa hän kertoo matkastaan Kukunor-järvelle.