Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja, 3. taskukirjapainos, 2014 (suomeksi 2011)
Alkuteos: Det fördolda, 2010
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Bazar
Kansi: Nils Olsson
Sivuja: 472
Mistä sain kirjan: oma ostos




Viime kesänä luin kirjailijakaksikko Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin dekkarin Oppipoika. Se poisti silloin pitkän dekkarijumini ja sai minut innostumaan taas dekkareiden lukemisesta. Nyt, Dekkariviikon kunniaksi, tartuin taas kaksikon kirjaan. Aloitin sarjan alusta, eli tartuin Oppipoikaa edeltäneeseen kirjaan, Mies joka ei ollut murhaaja. Sarjasta on suomennettu vielä kaksi muutakin kirjaa, Tunturihauta ja Mykkä tyttö, jotka ovat ilman muuta lukulistallani.

Sarjan päähenkilö on Sebastian Bergman, ärsyttävän omahyväinen psykologi, joka on joskus ollut korvaamaton apu Ruotsin poliisille profiloidessaan rikollisia ja ratkaistessaan vaikeita tapauksia. Nyt hän on ollut vuosia täysin työkyvytön henkilökohtaisen menetyksen jälkeen. Psykologi ei pysty auttamaan itseään.

Vähän kuin vahingossa, täysin itsekkäistä syistä, Bergman tulee sotkeutuneeksi nuoren pojan murhan selvittämiseen ja huomaa, että traumasta tulee sidettävämpää, kun työ vie mukanaan. Hän on kuitenkin työryhmässään halveksittu ja vihattu mies ja äärettömän vaikea työkaveri (jos sellaista sanaa hänestä voi edes käyttää). Vaikeasta luonteesta saadaan paljon herkullisia aineksia murhatutkinnan soppaan, ja kun tarinan jännityskin tihenee taattuun ruotsalaiseen tyyliin, voi todeta olevansa tukevasti koukkussa kirjaan.

Aivan Oppipojan tasolle tämä sarjan ensimmäinen kirja ei mielestäni yllä. Se johtuu siitä, että Oppipojan perusteella tiesin jo muutaman juonikuvion ennalta. Sebastian Bergmaniin ei voi oikeastaan samastua pätkääkään - sika mikä sika - mutta toisaalta hänen traumansa saa kyyneleet silmään.

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Torkel Höglund, rikostutkintaryhmän johtaja, jonka olemuksessa on paljon Kurt Wallanderin lempeyttä. Lukija luottaa häneen kuin kallioon, vaikka hänelläkin on heikkoutensa. Hän on tavallisin ja samalla viisain kirjan hahmoista: Tarjoilija tuli heidän pöytäänsä lautanen kummassakin kädessä. Siinä olisi voinut olla syy lopettaa keskustelu ja omistautua ruualle hiljaisuuden vallitessa. Mutta he alkoivat syödä lopettamatta keskustelua ja Torkelille valkeni muutaman minuutiin kuluttua, että ennen kuin päivällinen olisi päättynyt, he tietäisivät toisistaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän hymyili itsekseen. Oli mukavaa kun sellaista tapahtui. (S. 239.)

Kaikkinensa tutkintaryhmän työn seuraaminen on mielenkiintoista, ja henkilöhahmot on luotu harkitusti - voin kuvitella, kuinka kirjailijat ovat yhdessä "profiloineet" heidät. Erityisesti perin inhimillinen komisario Thomas Haraldsson, ikuinen epäonnistuja ja toivoton yrittäjä, tuo tarinaan humoristisia sävyjä ja saa lukijan haromaan hiuksiaan, puoliksi turhautumisen, puoliksi myötähäpeän eleenä. (Voi, Haraldsson, lopeta jo tuo koheltaminen!)

Mies joka ei ollut murhaaja on taidokkaasti rakennettu dekkari, eikä tuota pettymystä missään suhteessa: on vetävä juoni, vivahteikas henkilökaarti ja syvällisiä havaintoja elämästä ja kuolemasta. Ihan pahimman lajin yöunien häiritsijä tämä kirja ei ollut, mutta sen verran koukuttava, että aion lukea sarjan muutkin osat. Laatua, sitä tässä riittää.


Leena Lumin kanssa jaan innon tämän kirjailijakaksikon sarjaan. Myös Kirjavinkeissä kehutaan teosta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.