Voltaire: Candide

Voltaire: Candide, 3. painos 1973
Alkuteos: Candide, 1759
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 145
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Lieneekö mitään uutta auringon alla? Klassikkohaasteeseen lukemani Candide on ilmestynyt vuonna 1759, mutta voisi hyvin kuvata nykypäivän maailmaa. Kirjassa hyväuskoinen nuorimies, Candide, joutuu jättämään turvallisen kasvupaikkansa ja paiskautuu maailmanmatkalle, jonka aikana hän joutuu seuraamaan ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan. Candiden kauhuksi maailma onkin täynnä kärsimystä: sotaa, köyhyyttä, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, luonnonkatastrofeja, sairauksia ja perversioita. Kaikkea sitä, miltä länsimaiseen hyvinvointiin tottunut ihminen mieluiten sulkee nykyäänkin silmänsä.

Voltaire (Francois Marie Arouet, 1694 - 1778) kirjoitti Candiden tarinan vastalauseena pinnalliselle optimismille. Erityisesti saksalaisen metafyysikon, Leibnizin, ajatus siitä, että  luotu maailma on paras mahdollinen saa kylmää kyytiä Voltairen satiirissa. Candiden opettaja Pangloss edustaa Leibnizin oppien mukaista yltiöoptimistista determinismiä, johon hän kasvattaa myös Candiden: - On todistettu, sanoi hän [Pangloss], - etteivät asiat voi olla toisin kuin ovat. Koska näet kaikki on tehty jotain tarkoitusta varten, kaikki tähtää välttämättä kaikkein parhaaseen tarkoitukseen. Ottakaa huomioon, että nenä on tehty kannattamaan silmalaseja; siitä syystä meillä on silmälasit. - - On siis selvä, että ne, jotka ovat väittäneet kaiken olevan hyvin, ovat puhuneet pötyä; olisi sanottava, että kaikki on mitä parhaiten. (S. 14.)

Candiden eteen sattuu mitä kauheimpia todisteita siitä, että kaikki ei todellakaan ole maailmassa parhain päin, eikä koskaan aina käy, kuten olisi oikein ja kohtuullista. Candiden optimistinen maailmankuva ei kuitenkaan muutu miksikään, vaan hän säilyttää naiivin sinisilmäisyytensä kirjan loppuun asti.

Candide on tiivis satiiri. Noin puolentoista sadan sivun aikana sankarimme Candide ehtii matkustaa puoli maapalloa ja vierailla Eldoradossakin, tavata viisaita miehiä ja kärsineitä naisia, ystävystyä, rakastua, rikastua ja köyhtyä. Lukija ei edes ehdi ajatella, mikä kauhea onnettomuus Candiden tielle vielä voisi osua, kun Voltaire jo vyöryttää lukijan silmien eteen uuden makaaberin näkymän: sotatentereen tuhannet ruumiit, viattomien ihmisten hirttämiset, mielivaltaiset silpomiset ja häpäisyt - mihin kaikkeen ihminen pystyykään! Mistä johtuu, että maanjärisys aiheuttaa tuhansien viattomien ihmisten kuoleman, miksi pahan kapteenin laiva haaksirikkoutuu - kuten oikealta tuntuu - mutta vie mukanaan myös syyttömät merimiehet? Kysymyksiä riittää, vastauksia on vähemmän.

Voltaire tekee pilkkaa kirkon opeista ja munkkien elämäntavoista, istuttaa vallasta syöstyt kuninkaat samaan pöytään ja kuvaa ihmisten loputonta ahneutta siihen tyyliin, että mikään ei jää pyhäksi. Hän on valistusaatteen miehiä päästä varpaisiin. Kärsimys vähenisi huomattavasti, jos uskonnolliset hölmöilyt korvattaisiin järjen teoilla ja ihmisillä olisi tietoa muustakin kuin oman pihapiirin asioista - ihmisten olisi hyvä nähdä vähän muolimmoo: Jos ystävämme Pangloss olisi nähnyt Eldoradon, hän ei olisi enää väittänyt Thunder-ten-tromckhin linnan olevan parasta maan päällä. Matkustaminen on varmasti välttämätöntä. (S. 77.)

Teoksen suomentaja J. A. Hollo esittelee kirjan esipuheessa Voltairen filosofisia ajatuksia ja siteeraa muun muassa miehen määritelmän suvaitsevaisuudesta: "Mitä suvaitsevaisuus on? Se on ihmisyyden [humaniteetin] olennaisin ominaisuus. Me kaikki olemme täynnä heikkoutta ja erehdyksiä; antakaamme toisillemme anteeksi typeryytemme, se on luonnon ensimmäinen laki." Sen verran suvaitsematon herra itse oli, että "Hän ei antanut ajalleen ja aikalaisilleen anteeksi niiden typerää ahdasmielisyyttä, taikauskoisuutta, säälimättömyyttä, vaan käytti suuren osan elämästään taisteluun näitä ja muita ihmisten maailmaa jäytäviä henkisiä syöpätauteja vastaan." (S. 6.) Taistelun tuoksinassa hän istui vankilassakin kahteen otteeseen ja joutui myös maanpakoon. Kun Candide ilmestyi, sitä pidettiin niin vaarallisena, että se poltettiin roviolla. Voltairea ei saatu hiljaiseksi, vaan hänen teoksensa elävät edelleen.

Candiden juonenkäänteet ovat kömpelöitä ja suorastaan satumaisia (henkilöitä kuolee ja sitten he taas ovatki elossa; Candide selviää tilanteesta kuin tilanteesta hengissä, jne.). Päähenkilö Candide itse tuntuu hölmöläiseltä ja hänen tapaamansa ihmiset ahneilta roistoilta - paitsi uskollinen palvelija Cacambo. (Tässä kohtaa mieleeni tuli Sinuhe egyptiläinen ja hänen uskollinen Kaptahinsa - Waltari on epäilemättä Candidensa lukenut.) Candidessa on kuitenkin oma viehätyksensä ja ajaton sanomansa. Siinä kuvattu 1700-luvun maailma olisi mukava kuitata jo menneeksi ajaksi, mutta uutiset muistuttavat todellisuudesta. Uutisten kyytipojaksi sopisivat esimerkiksi Hassan Blasimin novellit, joissa nykymaailma ei todellakaan ole paras mahdollinen.

Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, stiä enemmän nautin satiirista. Pikimusta huumori on tehokas tapa osoittaa vallitsevan politiikan ja ihmisyyden heikkoudet ja ehkä jopa saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia. Suosittelen klassikkoa lämpimästi kaikille optimisteille ja pessimisteille ja aivan erityisesti maailmanparantajille: - Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi (s. 142). Ja tähän kohtaan saatan kuvitella viisastelija Voltairen makeat naurut lähes 300 vuoden takaa.

Tänään kirjablogeissa vietettään toista kertaa klassikkopäivää. Mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista.


Candidella kuittaan HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja. Kirjan ovat lukeneet myös Salla, Notko, Cilla ja Morre.