Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö, 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness, 2017
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: ?
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi. Kiitos N! <3



Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?

Kiinnyin lukiessani molempiin kirjan päähenkilöihin: Anjumiin ja Tiloon. Anjum on entinen Aftab. Hän syntyy intersukupuolisena ihmisenä, mutta aikuistuessaan hän tuntee itsensä yhä vahvemmin naiseksi. Hänestä tulee hijra, transnainen, ja hän muuttaa asumaan hijrojen värikkääseen yhteisöön: - -  Aftab ei ollut ikinä nähnyt ketään sellaista kuin se pitkä nainen, jolla oli huulipunaa. Hän paineli jyrkkiä portaita alas kadulle ja seurasi vaivihkaa naista, kun tämä osti vuohensorkkia, hiussolkia, guavoja ja korjautti sandaalinsa remmin.
    Hän halusi olla se nainen. (S. 29.)

Tilo on puolestaan vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle: Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautausmaita syntyi puistoihin ja niityille, jokien ja purojen varsille, pelloille ja metsäaukeille. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita. (S. 344.)

Kaikki tässä kirjassa menevät jotenkin rikki. Väkivallan kokeminen, maailman mielettömyyden todistaminen rikkoo heidät. Siitä huolimatta he keräävät jostain rohkeuden elää. Palasien kokoamisessa heitä auttavat toiset rikkinäiset ihmiset. Jotenkin elämä linkuttaa eteenpäin, rujosti, kompastellen, itkien ja nauraen, takertuen pieniin merkittäviin hetkiin, haaveisiin ja unelmiin. Koko ajan maailma, Intia, on liikkeessä

Kirjan tapahtumapaikkoina vaihtelevat Delhi ja Kashmir, joihin molempiin sitoutuu sekä sadunomaista taikaa että raadollista elämäntaistelua. Delhin kaduilla köyhyys ja yltäkylläisyys, välinpitämättömyys ja suuri rakkaus lyövät kättä. Lukija ihailee vuoroin ihmisten suvaitsevaisuutta, vuoroin kauhistuu ihmisten julmuutta. Kashmirin kauneus ja kashmirilaisten rohkeus saavat lukijan pidättelemään hengitystään, ja seuraavaksi jo kauhistuttaa mielivaltainen järjettömyys, joka Kashmirissa on arkipäivää.

Tuskin mitään kirjaa kohtaan ikinä on ollut tällaisia paineita ja odotuksia, kuin Äärimmäisen onnen ministeriötä kohtaan on ollut. Royn edellinen teos on 20 vuoden takaa, Booker-palkittu Joutavuuksien jumala, jonka luettuani kuljin pitkän aikaa häkeltyneenä, sillä niin hieno ja vaikuttava se on. Suomentaja Hanna Tarkka on kääntänyt molemmat Royn kirjat, ja hän on tehnyt taitavaa työtä. Royn rönsyilevä, mutta silti määrätietoinen kerronta pääsee suomennoksessa oikeuksiinsa. Tällainen kaunokirjallisuus on väkevää.

Roy ei ole vaiennut näitä 20 vuotta, jotka hänen mestariteostensa välissä ovat kuluneet. Hän on Intiassa tunnettu ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisti. Suoraan sanottuna ihmettelen, että hän on mielipiteineen vielä hengissä, niin rohkeasti ja suoraan hän Intian epäkohdista kirjoittaa tässä fiktiossaankin. Poliittiset ja uskonnolliset ryhmittymät, järjetön väkivalta ja ihmisten ahneus saavat Royn tuomion. Kaikki nationalistiset aatteet ja ihmisten eriarvoistaminen ovat ihmiskunnan onnettomuuksien lähtökohta.

Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja: Normaali tila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna. Sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimutkainen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa - elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin. Kriisitilanteissa on hyvä ajatella asioita pitkällä tähtäimellä. (S. 169.)

Pahalle ei kuitenkaan anneta kasvoja, korkeintaan se näyttäytyy heikkoutena. Sen sijaan rakkaus, hyvät teot, lojaalisuus ja sielujen keskinäinen puhe henkilöityvät. Ne nousevat kaiken kärsimyksen keskeltä maailmaa kannatteleviksi voimiksi. Toivo on se, mihin Roy kehottaa takertumaan kiinni kynsin ja hampain. Siksikin Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta.


Äärimmäisen onnen ministeriö on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirsin book club, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni ja Sanoissa ja sivuilla. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 33. Kirja kertoo Intiasta. Tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on Intia.