Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru

Selma Lagerlöf: Gösta Berlingin taru, 1912
Alkuteos: Gösta Berlings saga, 1891
Suomentaja: Joel Lehtonen
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: latasin kirjan lukulaitteelle Projekti Gutenbergista


Kun aloitin Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen tämän vuoden alussa, ajattelin lukevani 14 eri nobelistin teosta. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Tulin kuin tulinkin lukeneeksi Selma Lagerlöfiltä, vuoden 1909 nobelistilta, kaksi kirjaa. Koska naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on sen verran vähemmän kuin miehiä, niin ehkä sallin tämän poikkeuksen tavoitteestani. Sitä paitsi 14 nobelistiakaan ei näytä toteutuvan, joten kaikki haasteeseen sopivat kirjat on haalittava kokoon.

Lagerlöf aloitti kirjailijan uransa Gösta Berlingin tarulla vuonna 1891. Kirja kertoo virkaheitto papista, Gösta Berlingistä, joka erotetaan papinvirastaan liiallisen juopottelun vuoksi. Katuojasta hänet pelastaa majurinrouva, tehtaan patruunan leski, jonka hoivissa on ennestään kymmenkunta kavaljeeria. Kavaljeereiksi kutsuttiin entisiä kuninkaan hovimiehiä, joilla ei ollut mitään tekemistä rauhan aikana vanhoilla päivillään. Näillä miesporukoilla oli maine entisinä sankareina, joiden ympärillä ei paljon kunnollista elämää nähty. Gösta Berling siis päätyy tähän samaan seurueeseen.

Tilanne kehittyy siten, että majurinrouva jättää omaisuutensa, tehtaansa ja kartanonsa kavaljeerien vastuulle, ja niinpä paikkakunta joutuu hunsvottien armoille. Hullu aika jää historiaan Ekebyn kavaljeerien aikana, ja silloin nähtiin ja koettiin paljon kummallisia ja sopimattomia asioita. Lopulta kansa alkoi uskoa, että aika oli kirottu.

Gösta Berling ei ole ainut kirjan sankareista, mutta tavalla tai toisella hänen hahmonsa ympärille punoutuvat kaikki tarinat. Koska Gösta on naistenmies, seurataan tarinoissa myös kolmen naisen kohtaloa. Oikeastaan lähes kaikkien kavaljeerienkin elämäntarinat kerrotaan juurta jaksain. Oman osuutensa saavat myös muun muassa erilaiset 1800-luvun kulkupelit:

Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli, jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kaveljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä! (S. 81.)

Kirja on kokoelma kansantarinoita ja historiallisia tapahtumia, joita kansa kertoo omin sanoin ja selityksin. Tuntuu kuin kirjailija olisi kerännyt kotiseutunsa tarinat yhteen ja samaan löyhään juonikehikkoon. Tarinat ovat suorastaan vaatineet tulla kerrotuiksi. Kerronnasta paistaa kirjoittamisen ilo ja persoonallisesti värittynyt, romanttinen tyyli. Kieli on kaunista, ja käännös tekee tekstille oikeutta suomentaja Joel Lehtosen ansiosta.

Luin Gösta Berlingin tarua puoli vuotta. Tästä voi päätellä, että kirja ei ollut kovin vetävä. Nykyaikana episodimaisesti kerrottu, uskonnollissävytteinen kansantarusto ei välttämättä ole mikään hitti, ei ainakaan minulle ollut. Toisaalta ymmärrän hyvin kotiseudun legendojen merkityksen ja tarinoiden viehätyksen. Sitä paitsi kirjalla oli sellainen vaikutus minuun, että nyt on vaikea keksiä mitään korvaavaa sen tilalle. Kävi nimittäin niin, että parempaa unilääkettä minulle ei ollut kuin tämä kirja. Jos heräsin keskellä yötä, luin kirjasta muutaman sivun ja nukahdin takuuvarmasti. Ehkä kirjassa oli jotain perinteisen sadun taikaa, ehkä tuntui kuin oma äiti olisi lukenut minulle ääneen. Kirjasta tuli varsinainen slow reading -projekti tälle syksylle, mutta kokemus jäi silti selvästi positiiviseksi.


Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen. Kirjan on lukenut myös Jokke itse, ja hänkin koki kirjan varsin kauniina kieleltään, mutta toisaalta myös ikävystyttävänä kerronnaltaan.