Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät, 2009
Kustantaja: Otava, 1957
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 257





Naisen huone oli muuttunut, sinne oli ilmestynyt miehen tavaroita: aamuisin sai korjata tämän vaatteita tuolien selustoilta. Lauantaisin nainen pesi karjakeittiössä  pyykkiä, miehen ja omiaan. Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Voiko suhteen syvenemistä paljon arkisemmin ja samalla kauniimmin kuvata? Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät on rakkaustarina, tai pitäisi ehkä sanoa, että erään suhteen tarina.

Kirja alkaa siitä, että nainen tulee karjakoksi taloon ja loppuu siihen, kun mies lähtee talosta. Kaari on täydellinen. Naisen nimi on Anni ja miehen nimi on Napoleon. (Tai hän on oikealta nimeltään Nils, mutta kaikki kutsuvat häntä Napoleoniksi.) Nimet naiselle ja miehelle siis annetaan, vaikka enimmäkseen he ovat "nainen" ja "mies" - he siis voisivat olla ketkä tahansa nainen ja mies.

Kun nainen tulee taloon, nuori emäntä esittelee hänelle huoneen, jossa hän saa asua. Hän tutustuu ympäristöön ja havaitsee rikkinäiset tavarat talon pihalla, rempallaan olevat asiat. Lukijalle selviää heti, että naisen mieliala ei ole kovin korkealla. Samassa ulkorakennuksessa elää työmies, joka saa asua talossa satunnaisia työtehtäviä vastaan. On tietysti väistämätöntä, että näiden kahden ihmisen välille syntyy suhde.

On vaikea kuvitella paljon epäsuhtaisempaa paria. Anni on vaatimaton, tunnollinen ja tarkka työntekijä. Hän on alistunut elämäänsä, mutta elää sitä omanarvontuntoisesti. Tapa, jolla hän hoitaa eläimiä ja pitää navetan siistinä, kertoo lempeydestä. Napoleon on huikentelevainen, mahtipontinen ja epärehellinenkin. Hän on levoton ja itsekäs. Suhteen kehittyessä hänestä kuitenkin paljastuu myös vastuuntuntoinen ja avulias puolensa. Kirja on oikeastaan myös hänen kasvutarinansa.

Molemmat päähenkilöt ovat jotenkin irrallisia. He tulevat jostain ja häviävät jonnekin, mutta kulkevat palan matkaa yhdessä. Pieniä osia heidän menneisyydestään paljastuu, mutta tärkeimmäksi nousee arki, jota he elävät sekä tulevaisuus, jota suunnitellaan ja joka tuntuu hyvältä, mutta jota ei tulekaan.

Kirjaan sisältyy nimittäin yllätys, joka vie lukijalta jalat alta. Vaikka luin Elise Nykäsen kirjoittaman jälkikirjoituksen kirjan lopusta etukäteen, olin silti ällistynyt: Voiko tämä nyt mennä näin? Mitä kerrottavaa tässä enää on? Mutta onhan siinä. Kerronta jatkuu eleettömänä, elämä jatkuu arkisena. Se jatkuu melkein ennallaan. Mutta jokin liikahdus on tapahtunut Napoleonin mielessä: Napoleon kääntyi vierustoverinsa puoleen odottaen, että toinen puhuisi hänelle, sanoisi jotain siitä, mikä oli langenut hänen päälleen kuin sade. Mutta vierustoverilla ei ollut mitään sanottavaa.

Luin Se on sitten kevät -kirjaa monta viikkoa pienissä erissä. Välillä tuskastuin kirjan verkkaiseen kerrontaan ja tapahtumattomuuteen, sekä surumieliyyteen, jota siinä oli joka sivulla. Välillä ihastelin kerronnon yksinkertaisuutta, sekä hetkien ja tunnelmien paljautta. Kun nyt vihdoin sain kirjan luettua, huomaan miettiväni ihmiselämän pienuutta ja kirjan päähenkilöiden suhdetta vähän väliä. Kirja oli toisaalta ahdistava, toisaalta kaunis ja merkityksellinen. Se jäi mieleen muhimaan ja paranee koko ajan.