Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut, 3. painos, 1975
Kuvittaja: Seppo Polameri
Kustantaja: Otava, 1967
Kansi: Seppo Polameri
Sivuja: 255
Mistä sain kirjan: ostin kirjaston poistomyynnistä kahdella eurolla



- No kun te aina puhutte niistä sieluista, että ne lintuja muka.
- Luuletko sinä että kaikki linnut ovat hyviä? Voi voi, kun minä yöllä kuuntelen, ne huutavat kun ne tekevät tuloa, ne huutavat.
- Ruustinna ei ala taas, tästä tulee riena, tästä tulee uneton yö, se on sillä tavalla että ruustinnan ei pidä kiihdyttää itseään yötä vasten. - - (S. 66.)

Kesän lukuherkkunani, kirsikkana kakun päällä, hehkuu Marja-Liisa Vartion teos Hänen olivat linnut, (1967). Odotin kirjalta verkkaista kerrontaa ja vähäeleistä, toteavaa tyyliä, kuten hänen esikoisteoksessaan, Se on sitten kevät (1957). Pidin esikoisteoksesta paljon, mutta en syttynyt liekkeihin. Nyt taisin roihahtaa. Hänen olivat linnut on säkenöivää, modernia proosaa ja nerokasta kerrontaa - se on klassikkomaineensa ansainnut.

Marja-Liisa Vartiota pidetään yhtenä keskeisimpänä suomalaisen modernistina, mutta jostain syystä ohitin hänen teoksensa opiskeluaikoinani. Ehkä en olisi teosten hienoutta parikymppisenä ymmärtänytkään, ja mikäs tässä, kun voi keski-ikäisenä nauttia kotimaisista mestariteoksista.

Siinä missä Se on sitten kevät oli hidastempoinen, Hänen olivat linnut suorastaan räiskyi. Enkä tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat erityisen vauhdikkaita, mutta hyvä tavaton, miten vaikuttavia ne ovat. Teoksen lopussa on kohtaus, jota en saa mielestäni, vaikka yrittäisin. Kohtaus ei ole kaunis, vaan pikemminkin irvokas, mutta se on liikuttava ja hurja. Ehkä se on hulluuden huipentuma, mutta juuri sellaisena mitä loogisin ja tärkein, ehkä jopa suurinta inhimillisyyttä, jota voi toiselle ihmiselle lahjoittaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä,  rovastin leski Adele ja hänen palvelustyttönsä Alma. He ovat asuneet vuosia yhdessä saman katon alla. Kumpikaan ei enää ole tyttönen, vaan tapoihinsa ja toisiinsa pinttyneitä persoonia. Elämänpiiri on kaventunut, suorastaan jymähtänyt, täyttettyjen lintujen keskelle. Samoja tarinoita toistellaan yhä uudestaan: - Sinä seisoit kuin palokärki minun edessäni ja minä ajattelin: miten kaunis nainen. Pane merkille: jos sinulla ei olisi ollut päässäsi punaista huivia, tuskin olisin ottanut sinua kattoni alle, ainakin olisin ensin miettinyt vähän, mutta kun sinä olit kuin palokärki. Sinun tukkasi oli pikumusta ja kiilsi kuin aurinko paistoi siihen ja sinun huivisi oli täsmälleen palokärjen punaisen punainen. Jaa-a. Ruustinna naurahti. (S. 41.)

Kirja koukutti minut alusta saakka. Pappilan palon muisteleminen lataa kirjan dialogin heti uomiinsa ja paljastaa päähenkilöiden väliset suhteet. Yön tapahtumia on kerrottu samoin sanoin kerrasta toiseen, eikä yksityiskohtia saa vaihtaa, jottei elämä putoaisi radaltaan. Kirjan keskeinen motiivi, täytetyt linnut, saavat heti paikkansa kerronnassa ja mitä kaikkea niiden kautta kerrotaankaan: Kuka pelastaa tulipalosta kirkonkirjat, kuka kantaa täytettyjä lintuja? Kuinka ihmiset muistuttavatkaan lintuja? Voiko västäräkkiä ja pöllöä asettaa vierekkäin, sillä eiväthän ne luonnossakaan viihdy edes samassa vuorokaudenajassa? Lintuja voi puhdistaa vuosikaudet väärin ja niiden oikeasta puhdistutavasta voi motkottaa vuosikaudet. Lintujen kautta voi loukata tai rakastaa.

Naisten ympärillä häärää Adelen suku, tai pikemminkin hänen miesvainajansa suku, joka pyörittää omaa pientä piirileikkiään. Tosin ei Almankaan suku ole kaikkia asioitaan selvittänyt.  Perinnöt ja persoonat kietoutuvat yhteen kiihkeäksi tangoksi, jossa otetaan askelia eteen ja taakse eikä lukija voi kuin seurata sivusta ja pidätellä nauruaan, kun perintösohvaa kannetaan sydänyönä  pitkin kylänraittia eikä suostuta taivutuksiin.

Näitä tarinoita taloonsa ja menneisyyteensä jumittuneet naiset kertovat toisilleen yhä uudestaan ja uudestaan. - Sekin huivi on leikattu matonkuteiksi. Kun kävin kotona, katselin sen Siirin kutomia lattiamattoja. Siinä on minun elämäni, lattialla, tuossa on, ajattelin, kävelevät minun elämääni pitkin. Sydämeeni koski. (S. 41.)

Onkohan niin, että epäoikeudenmukaisuudet määrittävät elämämme rajat? Kirjan linnut, västäräkki ja töyhtöhyyppä, olisivat ehkä ansainneet jotain muuta. Harvan elämä kai kuitenkaan sujuu yhtä ylväästi kuin joutsenen lento.




Hänen olivat linnut on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Nuoren opettajattaren kirjablogi, Opus eka ja Pisara. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja. Kirja oli päivän täkynä 17.6. Kirjahan on myös kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja, eli sopisi myös haasteen kohtaan 33.