Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen, 4. painos, 2000
Kustantaja: Otava, 1977
Kuvitus: Kaarina Kaila
Sivuja: 190



- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta, jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä joidenkin ihmistenkin... Ei taikuttaa ole, lapsikulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä.

Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen on satuklassikko 1970-luvulta. Anni Manninen on 7-vuotias tyttö, joka aikoo isona noidaksi. Siihen hänellä onkin jo varsin hyvät edellytykset, sillä hänellä on punaiset hiukset ja vihreät silmät sekä kyky puhua eläinten kanssa. Öisin hän seikkaileekin satujen maailmoissa valkoisella Sumu-Hevosella, tapaa metsän eläimiä ja keskustelee heidän kanssaan, kohtaa suolla Suoprinssin ja Metsäkissan sekä pääsee tutustumaan myös oikeisiin noitiin.

Annin oikeassa elämässä on yksi huoli ylitse muiden ja se on pohjoiseen kadonnut isä, josta ei ole kuulunut vuosiin yhtään mitään. Äiti on onneton ja yrittää elättää perheensä, eli itsensä ja lapsensa, Lassen ja Annin, tekemällä raskasta työtä tehtaassa. Kotipihan eukot tekevät sekä Annin että Annin äidin elämästä entistä kipeämpää ilkeillä vihjailuillaan. Eipä ihme, että pihassa asustava koira, Teri, tuntuu turvalliselta kaverilta ja salaperäinen, mutta kiltti Muttiska on kaikista kiehtovin aikuinen, varmaankin noita.

Anni saa Teriltä tietoja eläinten oloista lähialueella. Eläinten murheena on saastunut jokivesi, joka ajaa ne etsimään uusia asuinsijoja. Anni auttaa eläimiä valloittamaan Lehilammen uudeksi kotipaikakseen. Mutta se ei vielä riitä. Miten saadaan saastunut joki puhdistettua? Siihen tarvittaisiin oikeat sanat, joita Anni käy kysymässä itseltään Luontoäidiltä. Mutta Luontoäiti sanookin, että ihmisten on itse löydettävä oikeat sanat.

Annin elämä on sekoitus taikuutta ja todellisuutta. Lukijana olisin kaivannut täydellisempää heittäytymistä satumaailmaan, sillä Annin yölliset seikkailut selittyivät mielestäni liian selvästi uniksi. Kun edellisenä satuklassikkona luin lasten kanssa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, joka oli täydellinen heittäyminen satumaailmaan, tämä 70-lukulainen järkevä selitys taikuudelle tuntui vähän tylsältä. Toisaalta Annin huoli luonnosta ja eläimistä on myös hyvin 70-lukulaista. Annia voisi pitää valistuneena luontoaktivistina ennemmin kuin pienenä noitana. Annissa on äärimmäistä herkkyyttä ja empatiakykyä. Kirjan ehdoton opetus on siinä, että lapsia pitäisi arvostaa, sillä heissä on paljon viisautta.

Kirjan loppu on silkkaa todellisuutta, jossa ihmiset alkavat toimia ihan oikeasti luonnon puolesta. Ehkä tällaisia pieniä noitia, kuten Anni, tarvitaan herättämään aikuiset toimimaan. Annin inspiroimana isoveli Lasse nimittäin löytää Luontoäidin vaatimat "oikeat sanat" joen pelastamiseksi. Hän laatii vetoomuksen vedenpuhdituslaitoksen rakentamiseksi, ja hankkeesta tuleekin totta. Soturin ja Neidon tarinakin näyttää saavan onnellisen lopun, mutta siihenkin tarvitaan lasten neuvokkuutta.

Luin Anni Mannista ääneen lapsille, mutta kaikki lapset eivät jaksaneet seurata tarinaa alusta loppuun. Toinen kaksostyttö kuunteli vain pätkiä sieltä täältä, samoin viisivuotias poika kuunteli, kun sattui paikalle. Isin lukemat avaruustarinat tai Tatut ja Patut veivät voiton tästä pitkästä tarinasta. Sinnikkäin kuuntelijani viehättyi paitsi Annin hahmosta myös kirjan kuvituksesta. Kaarina Kailan kynänjälki on äärimmäisen herkkää ja satumaista. Siinä on salaperäisyyttä, joka näyttää syntyneen pelkällä hipaisulla.

Tunnistin sadusta paljon viittauksia muihin satuihin. Liisa Ihmemaassa -sadusta muistutti taikajuoma, joka vei Annin eri aikaan ja paikkaan. Monien perinteisten satujen tapaan suo oli mitä taianomaisin paikka (kuten esimerkiksi Mestaritontun seikkailuissa). Kärpiltä vallattu Lehilampi vei ajaukset Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan tapahtumiin, sillä siellä kärpät pitivät hallussaan Rupikonnan taloa. Näin Kalevalan päivän kunniaksi Luontoäidiltä haettavat sanat tietysti muistuttivat Antero Vipusesta. Kokonaisuudessaan Anni Mannisen tarinasta jäi oikein hyvä mieli, vaikka välillä kysyttiinkin vähän sinnikkyyttä, että pääsimme eteenpäin. Perusteellinen ja hidastempoinen kerronta rauhoitti iltaa, mutta nykykirjallisuus tuntuu vetävän pitemmän korren. Silti - edes ripaus taikuutta tekee aina hyvää.