Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo, 1987
Suomentaja: Anna Salo
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: P - O Nyström / Juha S. Kalliolahti
Sivuja: 262
Mistä sain kirja: oma



Lehteilen tätä kirjaa taaksepäin ja huomaan kirjoittaneeni sen menneseen aikamuotoon. 
  - - 
Ei muistelmateosta, ei. Mutta imperfekti, vanhenevan miehen aikamuoto, sopii silti minulle. (S. 258 - 259.)

Eräs blogiaikani suurimmista lukukokemuksista on ollut Benedict Zilliacuksen (1923 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta, jossa kirjailija kertoo lapsuutensa paratiisista, Hapenensaaresta. Saari sijaitsee Viipurin edustalla ja siitä tuli menetetty paratiisi jatkosodan jälkeen. Kirja ilmestyi vuonna 1990 ja oli tuolloin Finlandia-ehdokkaana.

Vuoren varjossakin Hapenensaari mainitaan. Se saa teoksessa aivan oman lukunsa nimeltään Omenapuiden saari, ja ehkä luvun tunnelmasta voi aavistaa, että aiheeseen vielä palataan - sen verran kauniisti Zilliacus saarestaan kirjoittaa.

Vuoren varjo on jaettu 17 lukuun, joiden otsikoita ovat muun muassa: Journalisti?, Taju kankaalla tai Kylpemisiä. Jokaisessa luvussa kirjailija muistelee elämänsä tapahtumia erilaisten teemojen kautta.

Kirjan kolmen ensimmäisen luvun - Karhujen vuoren, Omenapuiden saaren ja Vuoren varjon - tunnelma on haikea ja surullinenkin. Zilliacus muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka loppui sodan syttymiseen ja Hapenensaaren menetykseen. Ensimäinen luku heittää lukijan keskelle Tali-Ihantalan armottomia taisteluja, ja kuten Zilliacus toteaakin, Karhuvuoren juurella käydyt taistelut jättivät häneen leimansa koko loppuiäksi. Siitä tulee myös kirjan nimi Vuoren varjo, joka tarkoittaa sodan varjoa. Tavallaan Zilliacus kirjoittaa siis koko sukupolvensa tarinaa: Vältin kaikista pahimman. Kun oli selvinnyt hengissä, sodan jälkiaika tuntui ensin lahjalta, suurelta onnelta, sen alistumisen tunteen jälkeen, joka minut oli vallannut Kannaksen lopputaistelujen aikana. Muistan kuinka usein, kun heräsin yöllä, koskettelin kiitollisen ihmettelyn vallassa hartioitani ja käsivarsiani: tämä on elävää kudosta, kaikesta huolimatta... (S. 55.)

Koko kirja ei kuitenkaan ole haikea, vaan tunnelma muuttuu kepeäksi ja hauskaksikin. Zilliacus nimittäin päätyi Hufvudstadsbladetin toimittajaksi, eikä hänen elämästään seikkailuja puuttunut.
Hänellä oli onni elää sanomalehtijournalismin kulta-aikaa. Toimittajana hän on ollut paikan päällä, kun maailman rajat ovat avautuneet ja hän on päässyt ensimmäisten joukossa tapahtumiin ja tilanteisiin, joista ei ole ollut nettikuvia tai some-päivityksiä olemassakaan. Hän on laatinut pitkiä reportaaseja ja artikkelisarjoja eri maanosista, ja suurista tapahtumista, kuten olympialaisista tai maailmanpoliittisista kriisipesäkkeistä. Lukuisia ovat ne paikat, joissa hän on käynyt, ja kyllä hän niistä myös osaa kertoa:  Vancouver vasta on ihana paikka maan päällä. Siellä yhdistyvät alppi- ja saaristomaisemat ja suurenmoinen luonto ja pilvenpiirtäjäarkkitehtuuri. Amerikka ja Aasia, toden totta aasialaisuus on tunkeutunut tyrmistyttävän voimakkaana aivan Tyynenmeren vastarannalle. (S. 156.)

Zilliacus kirjoittaa vaivatonta tekstiä, jonka suomentaja Anna Salo on kääntänyt sujuvaan muotoon. Kirjan lukemiseen ei mennyt kauaakaan, koska teksti oli värikästä ja vetävästi kirjoitettua. Monta kertaa tuli mieleen, että todellinen elämä tarjoaa kyllä ihan tarpeeksi uskomattomia tapahtumia.

Vuoren varjo ei ole perinteinen muistelmateos tai omaelämäkerta, vaikka se onkin kirjoitettu imperfektissä. Kirjaan on koottu journalistin seikkailujen parhaita paloja, muun muassa yksityiskohtia poliitikoista ja kuninkaallisten kohtaamisista, mutta kirjassa on valotettu myös Zilliacuksen elämää kulttuuripersoonana. En tiennytkään, miten monipuolinen kulttuurivaikuttajakin Zilliacus on ollut. Kuka muistaa, että hän on käsikirjoittanut Åke Lindmanin ohjaaman tv-sarjan Myrskyluodon Maija tai että hän kirjoitti lukuisia revyitä Lilla Teaterniin, jossa Vivica Bandler niitä ohjasi? Revyyt olivat yleisön ja arvotelijoiden suosikkeja monta vuotta.

Vuoren varjosta tuli eräänlainen kulttuurimatka Zilliacuksen ikäpolven maailmaan. Teos on tietysti hyvin ajankohtainen siksikin, että Suomen presidentti Mauno Koivisto oli Zilliacuksen ikätovereita, ja hänen kuolemaansa 12.5.2017 tuntui päättyvän ainutlaatuinen aikakausi Suomen historiassa. Väkisinkin käy mielessä, millaisia suurmiehiä ja kulttuuripersoonia menetimmekään sodassa, kun 95 000 nuoren miehen elämä päättyi kesken. Heiltä jäi kokematta Suomen nousu hyvinvointivaltioksi, ja me jäimme epäilemättä vaille monta merkittävää kulttuurivaikuttajaa. Sodan käynyt sukupolvi on totisesti saanut paljon aikaan ja ehtinyt kokea vaikka mitä, jos näiden kahden miehen elämästä voi jotain päätellä.


En löytänyt Vuoren varjosta yhtäkään blogiarviota, mutta toivoisin, että kirja saisi lukijoita. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.